War Horse / Michael Morpurgo

The Paperboyn aloittaman, onnistuneen äänikirjakokemukseni jälkeen halusin jatkaa kirjan kanssa lenkkeilyä - mikä olisikaan sen mainiompaa kuin yhdistää kaksi harrastusta. Seuraavaksi päädyin kokeilemaan Michael Morpurgon War Horse -kirjaa Helmetin OverDrive-kokoelmasta. Itse kirjasta en tiennyt muuta kuin että siihen pohjautuva elokuva oli valmistunut vuonna 2011 ja se oli saanut useita Oscar-ehdokkuuksia - jotain kiinnostavaa tarinassa siis pitäisi olla!

Kirja vie kuuntelijansa ensimmäisen maailmansodan pyörteisiin, mutta tällä kertaa hevosen näkökulmasta seurattuna. Kirjan kertoja on nimittäin Joey, joka tarinan alussa on varsa Iso-Britannian Dartmoorissa, jossa paikallinen maanviljelijä ostaa Joeyn tehdäkseen kiusaa naapurilleen. Maanviljelijän nuori poika, Albert, ystävystyy hevosen kanssa ja pian nuo kaksi ovat erottamattomat - ainakin siihen saakka kunnes sota syttyy ja maanviljelijä myy Joeyn armeijan ratsuksi.

Joeyn tarina oli minusta sopivan pituinen, pidemmässä versiossa hevosen kokemukset olisivat saattaneet jo muuttua itseään toistaviksi ja siksi puuduttaviksi, mutta nyt kirja säilytti mainiosti jännitteensä. Kirjan perusajatuskin on kiinnostava, Morpurgo saa annettua muuten ehkä melko perinteisellekin sotakertomukselle uuden näkökulman ja viattomuutta. Eläimen näkökulmasta sota näyttää vielä mielettömämmältä ja yksittäisten ihmisten ystävällisyys ja rohkeus vieläkin merkityksellisemmältä.

Kirjan lukijana toimii John Keating, jonka brittiaksentti tuntui oivallisen sopivalta Joeyn ääneksi. Aksentista huolimatta teksti oli kuitenkin helppoa ymmärtää, lisäksi miehen ääninäytteleminen taipui mainiosti myös eri rooleihin siten että jo puheesta ymmärsin milloin kyseessä oli vaikkapa vanha ranskalainen mies, saksalainen sotilas tai vaikkapa walesiläinen.

Suosittelen kirjaa ainakin kaikille heppahulluille!

Scholastic Audio, 2010
Kesto: 4 tuntia, 3 minuuttia
Lukija: John Keating

The Kite Runner / Khaled Hosseini

Olen lukenut Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa ja muistan pitäneeni kirjasta. Mutta jotenkin The Kite Runner (suom. Leijapoika) on jäänyt minulta huomioimatta - virhe, jonka onneksi nyt korjasin, sillä tämä kirja on vaikuttava. Kirjan tapahtumat ja henkilöt jäivät askartelemaan ajatuksiini pitkiksi ajoiksi ja nyt oikeastaan mietinkin miksi odotin näin kauan sen lukemista.

Leijapoika vie lukijansa Afganistan lähihistoriaan. Kirja kertoo kahden pojan, Amirin ja Hassanin, tarinan. Amir on pojista onnekkaampi, hän syntyy arvostetun kauppiaan ainoaksi pojaksi ja etuoikeutetuksi pashtuksi. Hassan taas on Amirin perheen palvelijan poika ja ylenkatsottuja hazaroita. Pojat eivät luokka- tai rotueroista piittaa, mutta valitettavasti maailma tekee sen heidän puolestaan. Amirin tie Amerikkaan, Hassan taas jää Neuvostoliiton miehittämään Afganistaniin.

Hosseinin kirja oli hieno lukukokemus, jossa oli useampikin vahva teema. Se kuvaa Afganistanin karua lähihistoriaa vaikuttavasti, kauniin nostalgisiin lapsuusmuistoihin liittyvät pian sota, väkivalta ja julmuus. Tarina on myös Amirin kasvutarina, hän on vahvan, yhteisössään miltei legendaarisen isän arka poika joka ehkä enemmän kuin mitään muuta haluaisi isänsä hyväksyntää, mutta rohkeuden kehittämiseen tarvitaan joskus kokonainen ihmisikä. Hosseini kuvaa poikia niin hyvin että saatoin melkein nähdä nuo pikkupojat silmissäni ja se ehkä sai minut eläytymään heidän kohtaloihinsa entistä enemmän.

Vaikka kirjan vaikuttavinta antia olivatkin poikien lapsuusvuodet, pidin mielenkiintoisena myös Amirin aikuistumista Amerikassa ja maahanmuuttajan elämän kuvausta. Vaikka kirjassa jokunen ennalta-arvattava käänne olikin, ne eivät juuri haitanneet sillä Hosseini on käärinyt tarinansa niin hienoon ja monipuoliseen pakettiin etten voinut kuin ihastella ja elää kirjan mukana. Hieno kirja, todellakin!

PS. Khaled Hosseinin uusin kirja, Ja vuoret kaikuivat, julkaistaan huomenna maailmanlaajuisesti. Tämä(kin) kirja kiinnostaa kovasti!

"Winter.
Here's what I do on the first day of snowfall every year: I step out of the house early in the morning, still in my pajamas, hugging my arms against the chill. I find the driveway, my father's car, the walls, the trees, the rooftops, and the hills buried under the foot of snow. I smile. The sky is seamless and blue, the snow so white my eyes burn. I shovel a handful of the fresh snow into my mouth, listen to the muffled stillness broken only by the cawing of crows."

Bloomsbury Publishing, 2009
Sivuja: 336

Rajanaapuri / Roope Lipasti

Viikonlopun lukemista etsiessäni osui hyppysiini Roope Lipasti Rajanaapuri. Kirjaa mainostettiin takakannen sanoilla: "Aidan toisella puolella ruoho on aina ... leikkaamatta" ja sehän osui ja upposi! Arvelin erilaisista naapuruksista irtoavan kiperiä tilanteita ja kirpakkaa huumoria ja juuri sitä kaipasinkin.

Rajanaapuri on tarina erilaisista naapuruksista. Kertoja on aidan toisella puolella elävä, pedantti historianopettaja, leskeytynyt ja lapseton mies, joka pilke silmäkulmassa seuraa naapurinsa touhuja. Ovathan ne parempaa viihdettä kuin Financial Times konsanaan. Aidan toisella puolella asuu naapuri, touhupetteri kuusine lapsineen, pelle peloton, joka on rakentelee haavekuvia ja rantasaunoja järvineen ja kiviaitoineen. Ja on naapurilla vaimokin, viehättävä ihminen jota on kertojan mukava katsella ja ajatella.

Myönnän Rajanaapurin olleen vähän erilainen kirja kuin etukäteen kuvittelin, sillä nämä naapurukset elävätkin ihan sulassa sovussa keskenään. Kertoja on toki melkoinen besserwisser, mutta lempeästi. Naapuri tuntuukin tarjoavan toivottua viihdettä miehen kaavamaiseen ja yksinäiseen elämään ja ehkä auttaakin leskimiestä taas palaamaan elävien kirjoihin.  Oikeastaan lukija voi nauraa molemmille miehille, sille viivasuoria lumikolauksia tekevälle, jolle ei elämässä ole enää mitään muuta jäljellä kuin elämänhallinta ja sille, joka ehkä pakenee arjen kaaosta ja ikääntymistä nikkarointiin ja käsittämättömiltä tuntuviin projekteihin. Oikeastaan naapuria tavallaan tulee vähän ihailleeksikin, uskoohan hän omiin taitoihinsa järkkymättömästi, aiemmista huonoista kokemuksista huolimatta hän rynnistää kohti uusia valloituksia - rohkea, joskin myös onnettomuuksille altistava, elämänasenne.

Kirjan huumori oli lämmintä ja muistutti hieman ihania Mielensäpahoittajia. Naapurin kohelluksen väliin mahtuu vakavampiakin hetkiä, niitä joissa puhutaan kipeistä asioista. Rajanaapuri oli minulle hyvä lukukokemus, sopivan kevyt ja hauska, sujuva ja koskettavakin. Ja sellaisen naapurin kohelon, joka on oikeastaan enemmänkin näkijä kuin tekijä, minäkin tunnen.

"Jos joku haluaa nähdä, millainen on hyvin hoidettu piha, sopii tulla katsomaan meille. Erityisen ylpeä olen talvikunnossapidosta: kolaan lumen niin siististi pois että piha on täydellisen tasainen ja lumivallit viivasuorat. Se kertoo elämänhallinnasta. Oma vaimoni tapasikin sanoa, että saan pihan näyttämään niin täydelliseltä, ettei hän voi mennä sinne ensin meikkaamatta."

Atena, 2012
Sivuja: 231

Mehiläisten salaisuudet / Sue Monk Kidd

Sue Monk Kiddin kirja oli yksi niistä ihanista yllätyksistä joita silloin tällöin tulee vastaan kun yrittää haalia kasaan haastepisteistä. Jahtasin nimittäin Etelä-Carolinan osavaltiota ja pelkästään asiasanojen perusteella päädyin Mehiläisten salaisuuteen. Hyvä niin, sillä pidin kirjasta melkoisesti.

Kirjan päähenkilö on teini-ikäinen Lily, joka elää 1960-luvun Etelä-Carolinassa hirviömäisen isänsä T.Rayn kanssa. Perheen äiti on kuollut onnettomuudessa Lilyn oman käden kautta ja isä tuntuu lähinnä vihaavan tytärtään. Lilyllä on vain muutama muisto äidistään, näistä yksi on kuva mustasta madonnasta, jonka taakse on kirjoitettu erään pikkukaupungin nimi. Kun perheen afroamerikkalainen kotiapulainen, Rosalee, pidätetään ja piestään äänestyslipun takia, päättää Lily pelastaa Rosaleen ja itsensä ja lähteä matkalle äitinsä menneisyyteen.

Sue Monk Kiddin kirjassa oli jotakin sellaista, mihin ihastuin heti. Amerikan syvä etelä, pölyiset tiet, suuret persoonat ja yllättävät ystävyydet, ennakkoluulot... Tuosta asetelmasta on kirjoitettu monta kirjaa, joista olen pitänyt. Monella tapaa Lilykin on melko tyypillinen etelävaltioiden sankaritar, vähän joukosta poikkeava tyttö, joka näkee afroamerikkalaisissa muutakin ihonvärin. Rotusorto ei kuitenkaan ole minusta kirjan keskeisin teema, ainakin minulle voimakkaimmin nousi esiin Lilyn tarve löytää yhteys äitiinsä.

Olen vähän ötökkökammoinen, mutta tällä kertaa mehiläiset kyllä onnistuivat kiehtomaan. Mustan Madonnan hunajafarmia pyörittävissä naisissa oli melko mielenkiintoisia persoonia vaikka he ehkä jäivätkin hiukan kaksiulotteisiksi. Enkä ihan usko loppuratkaisuunkaan mutta siitäkin huolimatta kokonaisuus oli yllättävän miellyttävä. Ja hei, yksi uusi osavaltio taas napattuna!

"Hän sanoi että itse asiassa maailma oli kuin suuri mehiläistarha, ja samat säännöt pätivät molemmissa: älä pelkää, sillä kukaan elämää rakastava mehiläinen ei halua pistää sinua. Älä kuitenkaan ole tyhmä, vaan pukeudu pitkähihaisiin puseroihin ja pitkiin housuihin. Älä huido. Älä edes ajattele huitomista. Jos tunnet olosi vihaiseksi, vihellä. Viha ärsyttää, kun taas viheltely sulattaa mehiläisen temperamentin. Toimi niinkuin tietäisit mitä teet, vaikket tietäisikään. Lähetä ennen muuta mehiläisille rakkautta. Joka ainoa olento maailmassa haluaa olla rakastettu."

Bazar, 2005
Sivuja: 349
Alkuteos: The secret life of bees
So American: Etelä-Carolina

Karikko / Seita Vuorela

Sain Seita Vuorelan Karikko-kirjan omakseni Helsingin kirjamessuilla, jossa sain ilokseni myös kuulla kirjailijan kertovan tuoreesta teoksestaan. Kiinnostus heräsi - vaikken juuri lasten ja nuorten kirjoja yleensä luekaan. Jo selaillessani Karikkoa tuntui siltä että kirjassa oli oma vahva tunnelmansa ja halusin säästää kirjan oikeaan hetkeen.

En halua kertoa Karikon juonesta liikaa, sillä minusta etenkin tämän kirjan kohdalla jokaisen on kuljettava oma polkunsa ja tehtävä omat tulkintansa. Tarinan kertojana toimii 15-vuotias Mitja, joka on äitinsä ja isoveljensä Vladimirin kanssa lomalla matkailuautolla. Muutamaa viikkoa sitten on sattunut kohtalokas onnettomuus ja perhe onkin oikeastaan pakosalla suruistaan. He päätyvät Land's Endin leirintäalueelle ja matkailuautokin hajoaa, on pakko pysähtyä. Seikkaillessan leirintäalueella Mitja kohtaa joukon itseään rantarosvoiksi kutsuvia poikia sekä Tytön.

Karikko käyttää hienosti hyväkseen useampiakin eri tarinoita, huomasin välillä ajattelevani Danten Infernoa, sitten vaikkapa Peter Panin kadonneita poikia, menetettyjä rasavillejä, jotka ovat irtautuneet aikuisten maailmasta. Ja jotenkin Vuorela onnistuu nivomaan yhteen nuo sadut ja tarinat nykymaailman kanssa ja luomaan ehjän kokonaisuuden joka kiehtoo. Land's endissä eletään samanaikaisesti arkea hampurilaisineen ja DVD:eineen ja taianomaista arkea jossa morsiuspukuinen tyttö pyörittää ränsistyneessä talossa hotellia ja kaipaa kolikoita.

Karikko on sävyiltään tumma tarina ja Jani Ikosen hieno, mutta aavemainenkin kuvitus täydentää tunnelmia. Kirjan teemat, kuolema ja suru, ovat suuria ja vaikeita ja minusta Seita Vuorela käsittelee niitä kauniisti. Vaikka Karikko onkin luokiteltu nuorten kirjaksi, sanoisin että siinä on tyylillisesti ja teemallisesti riittävästi purtavaa myös aikuiseenkin makuun. Suosittelen!

"Tässä se juttu kaikkineen oli. Muistin enemmän kuin viimeksi Siiloa ajatellessani. Sillä uskokaa huviksenne, tanssiminen auttaa muistamista. Olin lähellä onnellista, kun singahdin ulos tanssijoiden piiristä ja paiskauduin hiekkaan kuin taivaalta pudonnut tähti sakarat levällään. Jostain syystä avaruuden kannella satoi sinä yönä enemmänkin tähtiä. Ja silloin saa toivoa. Monta kertaa.
Tähti putoaa. Tähti putoaa.Silloin saa toivoa. Monta kertaa."

WSOY, 2012
Sivuja: 357

Amerikan lapset / Anne Tyler

Muistan pitäneeni Anne Tylerin kirjoista ammoisina lukioaikoinani, sitten niiden lukeminen jäi vuosiksi. Outoa kyllä, minulla ei ole aavistustakaan miksi näin kävi, ehkä vain innostuin muista kirjoista enemmän. Onnekseni eräänä talvisena päivänä kolutuessani epätoivoisesti kirjaston hyllyjä, pongasin Amerikan lapset. Kirja osoittautui oivalliseksi lomalukemiseksi, helpoksi ja mukavaksi kuin ne kaikkein lököisimmät kotihousut, ollen samalla myös viihdyttävä ja hauska.

Kirja kertoo kahden ulkomailta adoptoidun pikkutytön tarinan. Kaikki alkaa eräänä päivänä lentoasemalla jossa kaksi perhettä odottaa tärkeää lähetystä - vauvaa Koreasta. Periamerikkalaiset Donaldsonit heittäytyvät vanhemmuuteen täysin rinnoin - Jin-Hon kulttuuriperinää halutaan kunnioittaa aina pukeutumista myöten ja vaipoista luopumistakin varten pidetään omat juhlansa. Yazdanin iranilaissyntyinen perhe taas pyrkii ennemmin lähestymään amerikkalaista kulttuuria ja niinpä pikku-Sookista tulee Susan.

Amerikan lapset on kuvauksena arkinen ja leppoisa, luvassa ei ole suurta draamaa, ainoastaan elämää. Tyler kertoo tarinaa eri näkökulmista, päästäen ääneen milloin Donaldsot, Yazdanit tai isovanhemmat, Bitsyn isän Danin tai Maryamin, Sami Yazdanin tyylikkään ja varman äidin. Eri kertojien myötä valoittuvat arjen lisäksi myös toiveet ja pelot ja toisen kulttuurin ymmärtämisen vaikeus. Pidin kovasti Anne Tylerin ironisuudesta, joka pilkahteli mukavasti rivien lomasta, joskaan hän ei aivan tasaväkisesti suomi kaikkia osapuolia vaan ehkä suuremman osan piikeistä saavat osakseen Donaldsonit, jotka toki kaikessa innostuksessaan ovat aika helppoja kohteita.

Amerikan lapset on oiva kirja vanhemmuudesta, siirtolaisuudesta, rakkaudesta ja epätodennäköisistä ystävyyksistä. Mietin aika pitkään kuinka kuvailisin tätä kirjaa, josta kovasti pidin ja huomasin jatkuvasti palaavani sanoihin arkinen ja elämänmakuinen. Amerikan lapsissa ei ole komeaa draaman kaarta vaikka suuria tunteita sielläkin koetaan. Sen henkilöt ovat pohjimmiltaan ihan tavallisia ihmisiä, jotka voisivat olla vaikkapa omiakin naapureitani. Ja silti, tai ehkä juuri siksi, tämä kirja kiinnosti ja kosketti. Se tuntui aidolta.

Sami ei säästänyt Donaldsoneja amerikkalaisnarinoiltaan. Jos mahdollista, hän suomi heitä vielä julmemmin. He olivat niin helppo kohde - etenkin Bitsy kotikutoisine mekkoineen ja luomuintoiluineen ja muodikkaine puheenparsineen. "Hän nimitti äitinsä hautajaisia 'juhlaksi', hän kertoi sukulaisilleen. "Hän sanoi: 'Toivottavasti pääsette tulemaan juhlimaan äitini muistoa.'"
"Jospa hän ei suruissaan löytänyt oikeaa sanaa", Ziban isä sanoi.
"Ei se siitä voinut johtua, koska hän toisti sen. Hän sanoi: 'Ja kertokaa juhlasta Maryamillekin.'"
Ziba puuttui puheeseen. "Mitä vikaa siinä muka on?" hän kysyi Samilta. "Kyllähän sitä sanotaan että kokoonnutaan 'juhlimaan elämää'. Se on ihan yleinen sanonta."
"Täsmälleen", Sami sanoi. "Se on ulkoa opittu, trendikäs muoti-ilmaisu."

Otava, 2008
Sivuja: 335
Alkuteos: Digging to America
So American: Maryland
Kirjasta lisää: Lumiomena, Sonjan lukuhetket, Kirjanainen, La petite lectrice, Kirjava kammari

Kani nimeltä Jumala / Sarah Winman

Kani nimeltä Jumala on saanut paljon kehuja Blogistaniassa joten olin aika kirjanörttimäisesti innoissani saadessani sen hyppysiini. Ehkä ennakko-odotukseni olivat jo vähän turhankin korkealla tai sitten oli väärä hetki tälle kirjalle, mutten pystynyt täysin rakastumaan Kaniin nimeltä Jumala.

Kirjan juoni ei ole ihan perinteinen kaareltaan, se on oikeastaan yhden naisen elämäntarina. Pienen Eleanorin perhe on tavallaan aika tavallinen, sellainen johon kuuluu isä, äiti ja isoveli. Veli on Ellielle ankkuri, se joka tietää, muistaa ja ymmärtää, kantaa ne murheet, joita ei voi vanhemmille uskoa. Taustalla on myös aina lapsuudenystävä Jenny Penny, joka eräänlaisena kohtalotoverina on aikuisenkin Ellien ajatuksissa usein.

Kirja kuvaa kauniisti ja kiinnostavasti Ellien elämää ja kasvua, kirjailija asettaa tunnetuista tapahtumista merkkipaaluja lukijalle ja sitoo siten Ellien jollakin tapaa unenomaisenkin elämän tiukemmin kiinni meidän aikaamme ja maailmaamme. On Thatcheria, prinsessa Dianan kuolemaa, uutislähetyksiä joita emme voi unohtaa. Näin jälkeenpäin miettiessäni kirja on hämmentävä, sillä koin sen omalla tavallaan maagisena siitäkin huolimatta ettei varsinaisia yliluonnollisia elementtejä kirjassa juuri ole. Winmanin tapa kirjoittaa ja luoda tarina onkin todella kaunis ja luen häneltä mielelläni jatkossakin lisää. Kirjan tyylissä on myös jotain mikä tuo mieleeni Alice Hoffmanin tuotannon.

Kaikista kehuista huolimatta minä ja Kani emme kuitenkaan olleet ihan sydänystäviä, luulisin että vika on allekirjoittaneessa, joka luki kirjan väärällä hetkellä, väärässä mielentilassa, väsyneenä ja hoppuillen. Kirjaston Bestseller-hylly on ihana houkutus, mutta se asettaa myös paineita lukuahmatille, joka yrittää ahtaa liian paljon herkkuja yhteen ainoaan viikkoon...

"Mutta sinä iltana, veljen syliin käpertyneenä, hän näytti pieneltä ja haavoittuvalta; ja tarvitsevalta. Hän painoi rauhallisesti kasvonsa veljen kaulalle, sulki silmänsä ja antautui veljen hellään huomaan, kun tämä kantoi hänet sisälle. En mennyt heti perään. Annoin sen hetken jatkua keskeytyksettä. Annoin hänen haaveilla ja uskoa, että kaikki mikä oli minun oli myös hänen."

Tammi, 2012
Sivuja: 324
Alkuteos: When God was a rabbit

Noidat / John Updike

John Updiken Noidat oli löytö Kierrätyskeskuksesta. Olen muinaisina nuoruusaikoinani nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan ja pidin siitä. Muistan kokonaisuuden olleen outo, hyvällä tavalla. Ja kun tämä kirja osui silmiini Kierrätyskeskuksessa 40 sentin pilkkahintaan, syntyivät kaupat silmänräpäyksessä. Nuoruuden lemppareihin uudelleen tutustuminen on tosin aina riskialtista...

Noidat kertoo tarinan kolmesta naisesta, jotka asuvat pienessä merellisessä Eastwickin kylässä. Ystävykset ovat eronneita ja voimaantuneita naisia, jotka ovat kutistaneet löytyneillä voimillaan miehensä ja säilyttävät heitä hillopurkeissa. Eastwickin pienet ympyrät kuitenkin nuuduttavat noitia, jotka toivovat jotakin tapahtuvaksi. Ja sitten saapuu Darryl Van Horne, upporikas, outo ja suorastaan raivostuttava poikamies, jonka taika saattaa olla vahvempaa kuin noitien.

Noidat oli kirjana oli aika erilainen kuin elokuvana. Ja kuten elokuvakin, oli kirjakin outo, tai oikeastaan oudompi. Mietin pitkään pidänkö siitä vai en. Kirjan kieli on hyvin persoonallista ja sopii kyllä teokseen mutta hetkittäin vähän kurtistelin kulmiani lukiessani surullisen kuivakoista kasvoista ja etelän joenrantakaupungin tupsukoristeisista bordelleista ja Sukien ulkonäön hilpeästä siamilaisuudesta - kielikuvat  kyllä tavallaan tuntuivat sopiviltakin mielleyhtymineen mutta sittenkin vähän omituisilta ja vierailta. Niinkuin koko kirjakin.

Noidat on ajankuva 70-luvun lopun amerikkalaisen pikkukaupungin porvarilliseen elämään, johon noidat eivät tunnut sopivan. Alex, Jane ja Sukie - Eastwickin noidat - ovat erilaisia, uudenlaisia naisia, joilla on lapsia vaan ei miestä, työpaikkoja ja rakastajia, jotka kenties tahoillaan ovat naimisissa. Seksiä kirjassa onkin runsaasti, se tuntuu noidille olevan hyvin arkipäiväinen asia, ilman suuria tunteita tai häpeää. Kuten Sukie sanoo: "halusin antaa hänelle jotain eikä minulla ollut muuta joten annoin itseni."

"Hän tietää ikäni, Alexandra ajatteli pikemminkin huojentuneena kuin loukkaantuneena. Oli mukavaa kun mies tunsi; nolottavaa oli tutustuminen: kiusaantuneet sanalliset selitykset liian monen ryypyn ääressä, ja sitten ruumiiden paljastuminen salaisine arpineen ja poimuineen kuin pettymystä tuottavat lahjat jouluna. Mutta miten suuressa osassa rakkautta ei ollutkaan kysymys toisesta vaan itsestä alastomana toisen silmissä: tuosta heittäytymisestä, pienestä lennähdyksestä, vaatteiden riisumisesta, siitä että on lopulta oma itsensä. "

WSOY, 1988
Sivuja: 335
So American: Rhode Island

Kun suljen silmäni / S.J. Watson

Varoitus: nyt seuraa hehkutusta! S.J. Watsonin Kun suljen silmäni oli nimittäin huikea "page turner". (Mikähän muuten olisi sopiva suomenkielinen termi?) Olin vuosia sitten nähnyt elokuvan jossa Keanu Reever (muistaakseni) kärsi saman tyyppisestä sairaudesta ja pitänyt sitä lähinnä sekavana, joten suhtauduin kirjan aiheeseen hiukan skeptisesti. Mutta lukiessa kannattaa pitää mieli avoimena, sillä voi käydä niinkuin minulle nyt, voi yllättyä oikein iloisesti! Christinen tarina kaikessa toistavuudessaan olikin nimittäin todella kiinnostava ja mukaansatempaava ja sisälsi vähäeleistä ja tyylikästä jännitystä.

Christine on nainen, joka vuosia sitten sattuneen trauman takia aloittaa aina päivänsä ns. tyhjänä tauluna. Hän on kadottanut vuosia muistoistaan ja nukkuminen tyhjentää muistin edellisen päivän kokemuksista. Hän ei aamulla tiedä missä on tai kuka hänen vieressään nukkuva outo mies on. Aviomies Ben vaikuttaa hellän huolehtivaiselta, mutta miksi Christinen päiväkirjan ensimmäisellä sivulla lukee "Älä luota Beniin"?

Suuri osa kirjasta koostuu Christinen päiväkirjamerkinnöistä. Vaikka tarina osittain toistaakin itseään - Christinehän joutuu löytämään itsensä ja päiväkirjansa joka aamu uudelleen - se ei haittaa lukukokemusta vaan pikemminkin toimii tyylikeinona korostaakseen hänen elämänsä kaoottisuutta. Watson on saanut luotua hienosti kirjaansa tempon, joka kiihtyy Christinen saadessa enemmän ja enemmän selville asioita elämästään, tämä piti ainakin allekirjoittaneen lähes liimautuneena kiinni kirjaansa. Yritä siinä sitten selittää herra Norkulle miksi tiskikoneen täyttäminen viivästyy siihen asti kunnes Christine on saatu turvaan...

En tiedä onko tällainen muistihäiriö oikeasti mahdollinen, mutta tarina ainakin vaikuttaa uskottavalta. Kirja sai minut miettimään muistisairaita, kuten vaikkapa dementia-potilaita. Kuinka kauheaa olisi menettää muistonsa ja kuinka ahdistavaa olisi olla tietämättä missä on, kuka on. Kuinka surullista olisi katsoa kuvaa tietäen että tämän ihmisen täytyy olla minulle tärkeä, saamatta minkäänlaista muistoa tai tunnetta esiin.

" Mutta se on nyt ohitse. Minä tiedän totuuden. Oman totuuteni, jota ei ole kerrottu minulle vaan jonka olen itse muistanut. Ja nyt se on kirjoitettu muistiin, ikuistettu joka tapauksessa pysyvästi tähän päiväkirjaan vaikkakaan ei aivoihini.
Tiedän että kirja jota nyt kirjoitan - toinen kirjani, ajattelen ylpeänä - voi olla vaarallinen siinä kuin tarpeellinenkin. Se ehkä paljastaa asioita, jotka olisi paras jättää pimentoon. Salaisuuksia, joiden ei ehkä pitäisi päästä päivänvaloon.
Mutta silti kynäni liukuu sivun poikki."

Kirjasta on tekeillä elokuva, jonka pääosassa huhutaan olevan Nicole Kidman. Kirjan UK:n markkinoita varten on tehty myös oma trailer, joka mielestäni on aika tyylikäs.

Bazar, 2012
Sivuja: 389
Alkuteos: Before I go to sleep
Kirjasta lisää: Luettua, Kirjava kammari, Järjellä ja tunteella, Rakkaudesta kirjoihin, Mainoskatko

Metsäjätti / Miika Nousiainen

Pyörittelin aikani Miika Nousiaisen Metsäjättiä käsissäni. Olin pitänyt Vadelmavenepakolaisesta kovasti, mutta tämän kirjan maailma tuntui jotenkin kovin miehiseltä, heviä ja vaneritehdasta - ymmärtäisinkö tästä mitään?! Sitten kävi niin että laukkukirjakasani ehtyi ja kun jotain oli työmatkalle mukaan saatava, aloin lukea Metsäjättiä.

"- Millä rahalla ne mitään tekee?
- Sä ajattelet aina vaan rahaa. Esimerkiksi metsä on ilmainen. Työttömällä olis aikaa harjoitella ja pitää itsensä kunnossa. Jos ne ei olis sellaisia laiskoja paskiaisia, niin nehän pieksis meidät maratonilla. Mihin aikaan sä vedit Tukholmassa?
- Kolme kolkytkuus.
- Ihan ok. Mä olin kymmenen minuuttia edellä. Mutta missä ne työttömät oli? Kotona makaamassa."

Nousiaisen Metsäjätti muistuttaa suomalaisista balladeista, joissa Helsingin herrat säätävät ja jossa kohtalon koura juottaa väkijuomaa ja arkea ovat työttömyys, viina, kirves ja perhe. Alkuasetelma on sitä samaa karua tarinaa, jota voidaan lukea lehtien sivuilta joka viikko. Metsäjätti-niminen puutavara-alan yritys haluaa tehostaa toimintaansa, se tarkoittaa säästöjä, joka puolestaan tarkoittaa irtisanomisia pienelle Törmälän paikkakunnalla sijaitsevaan vaneritehtaaseen. Turo, klassinen Helsingin herra, lähettää alaisensa Pasin tekemään kartoitusta, onhan Pasi Törmälän poikia itsekin, vaikka onkin nykyisin helsikiläistynyt. Pasi palaa takaisin tuttuihin maisemiin ja nuoruutensa muistoihin, joihin liittyy olennaisesti myös vanha ystävä Janne, joka nykyisin taistelee viinan pirua vastaan, kuuntelee heviä, työskentelee tehtaalla, haaveilee kirjoittamisesta ja on ukki.

"Hyvästelen Jannen ja katson vielä ympärilleni. Kyllä minä tänne sopeudun. Ei täkäläinen ihminen eroa mitenkään etutöölöläisestä. Täällä juodaan makeampia siidereitä ja puhutaan vähemmän neliöhinnoista, mutta muuten ihminen on kaikkialla sama.
Ihmisen tavoite on olla onnellinen. On yhdentekevää, syntyykö onni tehoneliöistä erkkerillä vai lottokupongin täyttämisestä. Sitä minäkin tänne tuon. Säilytän työpaikat, se tuo onnea."

Huolimatta siitä, että olen ihan Helsingissä syntynyt ja kasvanut, tuntuu Nousiaisen kuvaama pikkukaupungin maailma ymmärrettävältä. Eivät meidän elämäämme toki vanhempien poliittiset suuntaukset tai omistukset vaikuttaneet, ympyrät olivat suuremmat ja sillä tavoin ehkä väljemmät olla ja elää omalla tavallaan. Mutta olen Pasin kanssa samaa mieltä siitä, että pohjimmiltaan samanlaisia ihmisiä täälläkin elää, jokainen tavoittelee lopulta vain onnellisuutta.

"Pikkaisen houkuttaisi uuden asunnon ostaminen. Laina on halpaa ja asunnotkin muuta maata halvempia, kun on tuota teollisuutta viime vuosina kadonnut.
Käväisen tehdaspäällikön puheilla. Kysyn varmistusta tilausnäkymiin ja yleisiin suhdanteisiin. Josko sitä omistavaan luokkaan siirtyisi? Hullun hommaahan se asunnon hankkiminen tietysti on. Pieleen menee mutta saahan sitä haaveilla. Ei välttämättä kannata, mutta saa. Eivät ole kiellettyjä unelmat, edes epärealistiset."

Kirjan henkilöt ovat tavallaan melko klassisia, Pasi on vaikeista oloista ns. rikkauksiin noussut,  joka on ikäänkuin hyvän ja pahan ristitulessa. Turo ja Metsäjätti edustavat pahaa kapitalistia, Helsingin juppeja, jotka välittävät vain rahasta ja Janne taas kaikkea sitä mikä lapsuudessa ja Törmälässä oli hyvää. Jannekin rohkenee unelmoida ja suunnitella, mutta ihan vain vähäsen ja varoen, koska tietää että unelmat ovat haurasta materiaalia.

Tunnisteiden lisääminen osoittautui hankalaksi, koska tämä ei tunnu huumorikirjalta, ei siltikään vaikka Nousiaisen kanssa on hauskaakin, lempeällä, kevyellä ja aika hienovaraisella tavalla. Ottaen huomioon kirjan tummat sävyt ja vakavat aiheet, on kirjailija tehnyt taitavaa jälkeä ja onnistunut pitämään juuri sopivan kokoisen pilkkeen silmäkulmassa. Silti, kirjan loppupuolelle oli niinkin liikuttavia hetkiä että hetkeksi silmäkulma oli kostua... Tämä menee ehdottomasti suosikit-kategoriaan!

Sivuja: 286
Kirjasta lisää: Opuscolo - kirjasta kirjaan, Mari A.n kirjablogi, Susan kirjasto, Luettua

Missä kuljimme kerran / Kjell Westö

Joulukuun kunniaksi päätin hemmotella itseäni Westöllä. Ja itseasiassa Missä kuljimme kerran sopii hienosti itsenäisyyspäivään, kuvaahan se itsenäisen Suomen alkuvuosia. Tämä oli mainio aamujen bussikirja, ruuhkat eivät paljon haitanneet kun sai syventyä Eccun ja kumppaneiden elämään.

Kirja oli toisaalta tuttua Westötä, toisaalta se tuntui vähän vaikealta. Alkupuolen sotakuvaukset olivat jännittävää ja mielenkiintoista luettavaa, kirjan nuorille oli elämä mahdollisuuksineen auki. Sitten alkoi vanheneminen saada otettaan... Kirjan kirjeistä koostuva luku oli työlästä luettavaa. Vaikka kirjeet olivatkin sinänsä hyvin kirjoitettuja oli lukijana vaikeaa aina ymmärtää kuka itse asiassa kirjoittikaan.Samaa työläyttä oli kirjassa muutenkin, henkilöjoukko on uskomattoman suuri ja välillä sivuhenkilöiden muistaminen aiheutti tuskaa. Ajattelin kuitenkin tämän henkilöjoukon kenties olevan tarkoituksellinen tässä tarinassa joka on - ainakin minusta - selkeästi rakkauslaulu Helsingille. Ikäänkuin Westö yrittäisi henkilöiden määrällä korostaa sitä, millainen määrä ihmiskohtaloita tässä kaupungissa asuukaan. Kaupunkihan on täynnä alluja, mandeja, lucieita, eccuja...

Westön kieli oli jälleen kerran kaunista, välillä löysin niin kauniita lauseita ja ajatuksia että niitä oli pakko pysähtyä hetkeksi makustelemaan. Hän oli myös veistänyt kokoon mielenkiintoiset henkilöt ja tarinan, joka ei ole ihan tavallinen vaikka se oikeastaan onkin juuri se tavallinen tarina. Se on tarina, joka olisi voinut tapahtua oikeasti, tässä elämässä.

Henkilöistä minun on vaikeaa kirjoittaa. Vaikka suhtaudunkin lukijan rakkaudella heihin, en tästä joukosta löytänyt ketään kehen samaistua. On Eccu, jolle on annettu niin paljon ja joka silti kantaa mukanaan maailmantuskaa ja heittää kaiken menemään. On työläispoika Allu, joka on saanut niin vähän ja joka on nähnyt niin paljon. On Lucie, joka oivaltaa jo nuorena sen, että me kaikki olemme kuin ruohonkorsia, täällä yhtenä päivänä, poissa toisena. Joka haluaa elää. On Cedi, jonka maailma kovettaa.

Kirjan kuvaama ajanjakso, 1920-luvun kiihkeys ja 1930-luvun poliittiset ja taloudelliset kuohunnat, saivat minut miettimään sitä millaista aikaa nyt elämme. Jollain lailla tuon ajan kuvaus muistuttaa minua kovasti tästä hetkestä, talous on kriisissä, epävarmuus saa kaikenlaiset lieveilmiöt nousemaan, jotenkin tuntuu että Suomi elää taas jonkinlaista murroskautta. Toistammeko taas samoja virheitä jotka ovat toistuneet jo sukupolvien ajan vai olemmeko oppineet jotain?

Alla olevan lainauksen halusin liittää tähän, koska se oli kauneita mitä olen lukenut kotvaseen. Se kosketti ja tähän lauseeseen minä samaistuin. Ja luulen, että tästä, kaupungista täynnä muistoja ja tarinoita, tässä kirjassa oli kyse.

"Joka ikiseen paikkaan jossa ihminen on kulkenut jää muisto hänestä. Se on useimmille näkymätön, mutta ne, jotka tuntevat tuon ihmisen ja rakastavat häntä, näkevät sen kuvan aivan selvästi mielessään kun he kävelevät ohi. Niin kauan kuin nuo rakastavat ihmiset ovat olemassa, niin kauan säilyy myös kuva, myös silloin kun itse kulkija on kuollut. Sen vuoksi kaduilta kohoaa joskus lämpöä meidän kävellessämme niitä pitkin. Siitä me muistamme kaikki ne ihmiset, jotka ovat siellä kävelleet, rakastaneet ja vihanneet ja toivoneet ja kärsineet. Muista se, Henriette kiltti: niin kauan kun joku tietää meidän kulkeneen täällä ja niin kauan kuin joku muistaa meitä lämmöllä, kadut kantavat meidän nimiämme."

Hyvää syntymäpäivää Suomi!

Sivuja: 586
Kirjasta lisää: Jokken kirjanurkka, Ankin kirjablogi, Kertomus jatkuu
Äänikirjan ystäville vinkiksi tämä: Kotilieden sivuilla saa ilmaiseksi kuunnella kirjan, klik!

Koko kadun kasvatti / Maeve Binchy

Maeve Binchy herättää minussa ristiriitaisia tunteita, toisaalta hänen kirjoissaan on jotain viehättävää (kuten Irlanti, jossa haluan vielä jonakin päivänä käydä) ja toisaalta jokin kirjojen runsaudessa jo alkaa häiritä. Binchyn kirjoissa on nimittäin yleensä hirmuisesti henkilöitä, hän näyttää käyttävän aikaisempien kirjojensa henkilöitä sivurooleissa, jolloin lukija toki saa mukavasti seurata näiden vaiheita eteenpäin, mutta tässä vaiheessa henkilökavalkadia alkaa olla jo melkoisesti enkä ainakaan minä enää jaksa muistaa millainen tausta on vaikkapa herttaisella Muttiella tai lääkärinä toimivalla Claralla.

Binchyn kirjoissa minua viehättää niiden viattomuus ja yhteisöllisyys. Pahoja asioita kyllä sattuu, mutta niihin ei mennä kovin syvälle. Ja pahojen asioiden sattuessa, yhteisö, tässä kirjassa St. Jarlath's Crecsentin asukkaat, auttavat ja tukevat. Minusta ajatus pienestä kortteliyhteisöstä, jossa erilaiset ihmiset tukevat toisiaan on ihana, varsinkin nykyaikana, jossa tuskin tiedetään naapurin nimeä. Silti ennalta-arvattavuus, henkilömäärät ja tietynlainen yksinkertaistaminen vähän haittaavat. Tuntuu kuin Binchy liikkuisi vain henkilöidensä pinnalla, ei sisällä sydämessä.

Tässä kirjassa tapaamme alkoholiongelmista kärsivän Noelin, josta on pian tuleva pienen Frankie-tyttösen yksinhuoltajaisä vaikkei hän sitä vielä tiedäkään. Binchymäiseen tyyliin Noel on pian saanut lastenhoitoavukseen koko kadun asukkaat, mukaan lukien äärimmäisen pystyvän Amerikan serkku Emilyn ja ravintoloitsija Antonilta rakkautta hakevan Lisa. Jottei kaikki olisi ihan niin yksinkertaista, heitetään soppaan myös mukaan tiukkapipoinen sosiaalityöntekijä Moira. (Ja jokunen muukin henkilö...)

Ihan huikeaa kirjallista elämystä on tämän kanssa turha odotella, mutta leppoisana välipalana tämä kirja ei ole yhtään hullumpi. Jotenkin silti kaipaisin Binchyltä joskus vähän itsenäisempää teosta tai ainakin sellaista jossa vanhaa henkilökaartia olisi karsittu jo kovalla kädellä.

"Frances Stella Dixon Lynch syntyi keisarileikkauksella lokakuun 9.päivänä kello 7 illalla. Hän oli pikkuruinen mutta virheetön. Kymmenen pikkuruista virheetöntä sormea, kymmenen pikkuruista virheetöntä varvasta ja tuuhea tukka pienessä virheettömässä päässä. Hän katseli otsa kurtussa ympäröivää maailmaa ja nyrpisti pientä nenäänsä, ja parkaisi sitten aivan kuin kaikki olisi jo ihan liikaa.
Hänen äitinsä kuoli kaksikymmentä minuuttia myöhemmin."

Sivuja: 461
Kirjasta lisää: Kirjojen keskellä

Onnellinen prinssi ja muita tarinoita / Oscar Wilde

Oscar Wilde oli yksi nuoren minäni suosikeista. Wilden nenäkäs nokkeluus kai vetosi teini-ikäiseen... Muistan lukeneeni muutamia Wilden saduistakin, mutta ne eivät tuolloin kiinnostaneet. Kenties siksi, että Wilden saduissa on kovin erilainen tunnelma kuin vaikkapa näytelmissä - sadut yllättäen ovatkin vakavia, kertoen särkeyneistä sydämistä ja kuolemasta.

Tartuin Onnelliseen prinssiin Totally British -haasteen innoittamana, haasteen lastenkirja-osasto ammotti kohdallani typötyhjänä ja olihan Wilde myös irlantilainen syntyjään, joten kaksi haastepistettä oli tarjolla. Ensimmäisten satujen jälkeen tajusin kuitenkin etteivät Wilden sadut ole ihan perheen pienimmille, enemminkin ne ovat aikuisten tarinoita. Sadut ovat synkkiä, surullisia eikä niissä ole juuri onnellisia loppuja. Silti ne ovat tuskallisuudessaan suloisia ja jollakin tapaa hyvin aitoja. Vaikka Oscar Wildelle ominainen ääni kuuluukin paikoin saduissa, Merkittävässä raketissa kenties parhaiten, on kontrasti satujen ja vaikkapa näytelmien välillä suuri. Kirjan sadut on Wilde kirjoittanut kahdelle pojalleen, enkä voi olla miettämättä onko siinä syy erilaisuuteen. Olivatko näytelmät yleisöä varten, joka odottaa näkevänsä ja kuulevansa dandyn nokkeluuksia ja sadut henkilökohtaisempaa ja siten rehellisempää pohdintaa omille lapsille?

Kirja sisältää yhdeksän satua, joista ensimmäiset viisi on julkaistu nimellä Happy Prince and Other Tales vuonna 1888 ja viimeiset neljät nimellä The House of Pomegranates vuonna 1891. Oma suosikkiani saduista oli vaikeaa valita, ne ovat kaikki kauniita ja itkettäviä, mutta  ehkä sittenkin yksi on ylitse muiden, Satakieli ja ruusu pakahduttavat sydämen. Mutta Uskollinen ystävä on nokkela ja suloinen ja Merkittävä raketti taas eniten Wildemainen... Parasta on vaikea valita.

(Merkittävä Raketti)
Kun hiljaisuus oli täydellinen, raketti yski kolmannen kerran ja aloitti. Hän puhui hyvin hitaasti ja selkeästi aivan kuin olisi sanellut muistelmiaan ja katseli aina sen tulitteen olan yli, jolle osoitti puheensa. Hänen käytöstapansa olivat itse asiassa erittäin hienostuneet.
- Mikä onni kuninkaan poikaa onkaan kohdannut, hän totesti, kun hän avioituu juuri sinä päivänä kun minut laukaistaan. Onnellisemmin hänen asiansa eivät todellakaan voi olla, vaikka ne olisi järjestetty etukäteen; mutta ainahan prinssit ovat onnekkaita.
- Hyvänen aika, sanoi pikkuinen sähikäinen, minä luulin että asia olisi aivan päinvastoin, ja että meidät ammuttaisiin prinssin kunniaksi."

Asiasta lisää: HS:n lukupiiri

Piiat / Kathryn Stockett

Olin vähän kahden vaiheilla Piikojen lukemisen kanssa. Olin kuullut paljon hyvää ja kaunista tästä kirjasta, joten toisaalta odotukset olivat korkealla, mutta samalla pelotti se, olivatko ne jo liiankin korkealla. Pettyisinkö? Ei tarvinnut kauaa pelätä, sillä parin sivun jälkeen Abilene vei Mae Mobleyn kanssa sydämeni. Vähitellen tutustuin kaikkiin henkilöihin ja he veivät sydämeni...

"Jackson Mississippi on päiväkaudet kuin kiehuva vesikattila. Miss Leefoltin telkkarissa mister Eversin hautajaisten jälkeisenä päivänä High Streetiä pitkin marssii laumoittain värillisiä. 300 pidätetään. Värillisten uutislehti kertoo että muistopalvelukseen tuli tuhansia värillisiä mutta valkoiset pystyi laskemaan yhden käden sormilla. Poliisi tietää kuka sen teki, mutta ne eivät kerro nimeä kenellekään."

Niille, jotka eivät ole Piikoihin vielä tutustuneet, kerrottakoon että tarina vie meidät 1960-luvun Yhdysvaltoihin, syvään etelään. Jacksonissa valkoiset rouvat keräävät säilykkeitä nälkää näkeville afrikkalaislapsille samaan aikaan kun omat apulaiset kamppailevat pienillä palkoilla vaikeissa oloissa. He lounastavat ja suunnittelevat hyväntekeväisyystapahtumiaan samalla kun piiat huolehtivat heidän lapsistaan niin että pikkuisten päissä menee jo sekaisin se, kuka se äiti oikeasti onkaan...

"- Miten me rakastetaan niiden penskoja kun ne on pieniä... Aibileen sanoo, ja näen kuinka sen huulet vapisevat. - Ja sitten niistä tulee ihan samanlaisia kuin äitinsä.
Näen kuinka Aibileen puristaa mustaa käsilaukkuaan kuin se olisi kaikki mitä sillä on jäljellä tässä maailmassa. Aibileen vaihtaa aina työpaikkaa kun lapset kasvaa liian isoiksi ja lakkaa olemasta värisokeita. Siitä me ei puhuta koskaan."

Jacksonissa velloo rotujen välinen viha ja näin nykyajan näkökulmasta ihan hurjia ennakkoluuloja. Sen kaiken keskellä elävät Abilene ja Minny, piiat. Abilene hoitaa pientä, suloista Mae Mobleyta ja yrittää toipua poikansa kuolemasta. Minny taas elää väkivaltaisessa parisuhteessa ja on temperamenttinsa ansioista onnistunut hankkimaan vihollisen itsestään Miss Hillystä, bridgekerhojen ja naistoimikuntien kruunaamattomasta kuningattaresta. Miss Hilly yrittää pitää huolen siitä, ettei Minny työskentele enää, mutta oveluudella Minny ja Abilene onnistuvat järjestämään työpaikan kaupunkiin juuri tulleen Miss Celian luona. Miss Skeeter - nuori, valkoinen nainen, ei kykene hyväksymään näkemäänsä syrjintää tai muutenkaan alistumaan muottiin, jossa tytön urahaaveena on avioliitto, oma talo ja liuta vauvoja. Miss Skeeter haluaa luoda uraa kirjailijana ja päätyy lopulta haastattelemaan kotiapulaisia kirjaansa varten.

"Olisin nauttinut kovasti, jos olisin saanut komennella vaikka vain tunninkin ajan ketä tahansa rouvaa jolla olen ollut aiemmin töissä, vain nähdäkseni mitä ne siitä tykkäävät. Mutta kun Miss Celia tuijottaa minua noilla isoilla silmillään niinkuin olisin paras keksintö hiuslakka-aerosolin jälkeen, minä melkein toivon että se komentelisi minua niinkuin asiaan kuuluu."

Kyllä, pidin tästä kirjasta, oikein paljon. Se oli juuri niin hyvä kuin sitä ylistävät ihmiset sanoivat. Kirjan kieli oli virkistävää ja aidon oloista ja huolimatta raskaasta aihepiiristä, syrjintä ja väkivalta, siinä on myös paljon lämpöä ja huumoriakin. Se on loppujen lopuksi toiveikas tarina, kaikesta kurjasta huolimatta se on myös täynnä toivoa ja ystävyyttä.

"Haluaisin kiljua niin kovaa että Typykkä kuulee, että likainen ei ole väri, tauti ei ole neekerien asuinalue. Haluaisin estää sen hetken tulon - ja se hetki tulee jokaisen valkoisen lapsen elämässä - jolloin se alkaa ajatella että värilliset ovat huonompia kuin valkoiset.
Käännymme Farishille ja nousen seisomaan, koska minun pysäkkini on seuraavana. Rukoilen ettei vielä ollut Mae Mobleyn hetki. Rukoilen että minulla on vielä aikaa."