Tietokirjatuokio: Introvertit: työpaikan hiljainen vallankumous ja Ikävät ihmiset: kuinka selviytyä hankalien tyyppien kanssa

Marraskuussa käpäliini osui parikin psykologiaan liittyvää tietokirjaa, joista molemmista olin ensin innoissani ja sitten huomasinkin kurtistelevani kulmiani. Samasta syystä päädyin lopulta niputtamaan kirjat samaan postaukseen, ajatuksella että pohdiskelisin sitä, mikä näissä kirjoissa tökki.

Linus Jonkman: Introvertit: työpaikan hiljainen vallankumous. Atena, 2015. 265s. Suomentanut Ulla Lempinen.

Linus Jonkmanin Introvertit: työpaikan hiljainen vallankumous kiinnosti ja innosti aluksi, olenhan itsekin hiljaiseen pohdiskeluun taipuvainen ja esimerkiksi Susan Cainin Hiljaiset oli aikanaan mielestäni mainiota luettavaa. Jonkman itse on konsultti, joka siis itsekin on introvertti ja kirja onkin pitkälti introverttiuden ilosanoman julistamista. (Mikä suoraan sanottuna tuntuu minusta ajatuksena oudolta? Ei kai yksi luonteenpiirre ole sinällään toista parempi?) Kirja sisältää myös introvertti-testin.

Jonkmanin kirja on hiukan viihteellisen oloinen ja keskusteleva ja aluksi pidin tästä piirteestä. Tuntui kivalta lukea toisesta ihmisestä, joka kokee asiat samoin kuin minä - mikä ehkä onkin kirjan ajatuksena. Jossain vaiheessa Linus alkoi kuitenkin ärsyttää: hän teki muutamia kardinaalivirheitä kuten esimerkiksi yleisti liikaa. Linus, jos sinä saat parhaiten töitä tehtyä aamuvarhaisella, se ei toki tarkoita että sama koskisi kaikkia introvertteja, me olemme kaikki yksilöitä. Osa introverttien esityistä luonteenpiirteistä myös mielestäni oikeasti liittyi johonkin muuhun luonteenpiirteeseen ja aloinkin hiukan epäillä Linusin tutkimuksen laatua. Eniten kuitenkin ärsyttivät hauskoiksi tarkoitetut, joka luvun lopussa olevat, ekstroverteille suunnatut tiivistelmät, "koska ekstrovertit eivät kuitenkaan malta lukea koko kappaletta". Tiedän, olen tosikko, mutta en ymmärrä edelleenkään tarvetta vastakkainasettelulle.

Summa summarum: kepeä ja suhteellisen hauska kurkistus introvertin maailmaan, ei tosikoille tai nillle, jotka toivovat vakavampaa otetta asiaan.

Satu Kaski, Vesa Nevalainen: Ikävät ihmiset:  kuinka selviytyä hankalien tyyppien kanssa
Kirjapaja, 2015, 157s.

Ikävät ihmiset kiinnosti minua ihan käytännönkin syistä, elämän polulla on joskus tullut jokunen rasittavakin tyyppi vastaan ja luonnollisesti halusin tietää kuinka näistä henkilöistä parhaiten selviäisi. Into kuitenkin laski melko nopeasti, sillä kirja osoittautui hieman raskaaksi lukea listamaisuutensa takia. Kirjan alku, jossa mm. kuvataan sitä, millainen on hankala ihminen ja kuinka sellaiseksi tullaan (tämä siis ilman huumoria!) on kiinnostava mutta valitettavasti itse asiaan pääseminen kestää. Suuren osan kirjasta nimittäin nielaisee erilaisten hankalien tyyppien esittely (perfektionistit, marttyyrit, jumittajat...) ja varsinaisiin keinoihin päästään vasta aivan lopussa ja silloinkin niitä käydään läpi lyhyelti. Koin myös hankalaksi sen, että eri tyyppeihin tepsivien keinojen esittely ei ollut tyypin esittelyn kohdalla mutta nämä lienevät makuasioita.

Tämän kirjan ongelma oli kenties se, että kaipasin jollain tavalla syvemmälle ongelmaan pureutuvaa teosta, jossa nimenomaan olisi keskitytty erilaisen tyyppien kanssa toimeentulemiseen, eikä hitunen kepeyttä olisi varmaankaan tehnyt pahaa. Kokonaisuutena varmasti hyvä tietopaketti jos elämässäsi on hankala ihminen jota haluat ymmärtää.

Yksi tappava syrjähyppy (Marianne Jidhoff #1) \ Denise Rudberg

Vuoden 2015 dekkarisyksy on alkanut jo tarjota satoaan ja yksi tuttavuuksistani on Ruotsissa ilmeisesti kovinkin menestynyt Denise Rudberg ja hänen Marianne Jidhoff-sarjansa starttaava Yksi tappava syrjähyppy. Sarja lupailee jännitystä komeissa puitteissa, Tukholman yläluokan kauniissa huviloissa ja näyttävissä juhlissa ja sehän kiinnostaa! Kimalteleva elämäntyylihän tarjoaa oivallisen kontrastin rikosten synkkyydelle ja pieni haaveilu merinäköaloista tai urheiluautosta ei sekään haittaa.

Yksi tappava syrjähyppy esittelee syyttäjän sihteerin tehtäviinsä palaavan 55-vuotiaan Marianne Jidhoffin joka  on juuri jäänyt leskeksi. Marianne saa ensimmäiseksi jutukseen menestyneen liikemiehen murhan mutta myös toimistopolitiikka kaihertaa terävän naisen mieltä. Mariannen ohella rikostapausta selvittelee myös varsin sympaattinen rikostutkija Torsten Ehn.

Yksi tappava syrjähyppy on petollisen hyvä kirja. Se näyttää kantensa perusteella hieman tusinatavaralta ja helposti unohdettavalta, (lilataustainen naissiluetti muistuttaa kovasti myös Pekka Hiltusen Varo minua -kirjan kantta) mutta kansien välistä löytyykin oivallinen dekkari. Teksti vetää tehokkaasti, teki mieli lukea jopa senkin jälkeen kun silmät alkoivat painua illalla kiinni, tästä ansio kuuluu Mariannelle ja hänen aisaparilleen, rikostutkija Torsten Ehnille, jotka ovat persoonoina mielenkiintoisia ja moniulotteisia, jopa sympaattisia. Inhimillisiä kirjallisuuden hahmoja joihin olisi ehkä helppo kiintyäkin. Onko tämä pitkän ystävyyden alku?

Sivuhuomautuksena mainittakkoon että Denise Rudberg tekee mainiota työtä myös kuvaillessaan kirjan ruokaa joka on sekä herkullisen kuuloista että mukavan kotikutoisen oloista. Juustovoileipiä, kanelipullia ja kuumaa kaakaota - älä lue tätä kirjaa nälkäisenä!

Into, 2015
Sivuja: 405
Alkuteos Ett litet snedsprång
Suomentanut Anu Koivunen
Saatu arvostelukappaleena.

Leijonankesyttäjä (Fjällbacka #9) / Camilla Läckberg

Lykkäsin tovin Camilla Läckbergin uusimmasta Fjällbacka-kirjasta kirjoittamista. Olen ahminut sarjan kaikki kirjat, joidenkin kohdalla suorastaan sukat jaloissa pyörien. Leijonankesyttäjääkin odotin innolla ja ehkä suuret odotukset olivatkin syynä siihen miksi pienoinen pettymys iski. Kovin mieluusti kirjoittaisin innostuneena ja ylisanoin, mutta näin tällä kertaa.

Leijonankesyttäjä sijoittuu jälleen kerran pikkuiseen Fjällbackaan, joka taitaa tällä menolla olla väkilukuun suhteutettuna jo yksi Ruotsin vaarallisimmista kylistä. Tällä kertaa tapahtumat käynnistyvät kun paikkakunnalta kadonnut teinityttö löytyy vakavasti vahingoitettuna. Tyttöjä on kadonnut useampiakin ja Patrickin tehtävänä on löytää tekijä ennen uutta murhenäytelmää. Patrickin vaimo, kirjailija Erica taas tutkii erästä vanhaa rikosta mutta päätyy sotkeutumaan jälleen kerran miehensä murhatutkintaan.

Jospa aloittaisin positiivisista. Läckberg kirjoittaa vetävästi ja kirjan juoni on tehokas sekoitus jo tutuksi käyneitä ja toimivia elementtejä: menneisyyden haamuja yhdistettynä tämän päivän pahuuteen. Kokonaisuus on mielestäni ihan hyvä, uskoisin että moni dekkariystävä saa aikansa kulumaan mukavasti kirjan parissa. Ongelma on ehkä kuitenkin odotuksissani, sillä Leijonankesyttäjä ei ole - minun mielestäni - yhtä loistava kuin jotkut edeltäjänsä. Juoni tuntuu jollain tapaa toistavan tietynlaista kirjoissa olevaa kaavaa ja valitettavasti tekijäkin oli jokseenkin selvä juttu kirjan alusta saakka.

Oma lukunsa on sitten Erica, joka sai minut miettimään sitä kuinka oudolta tuntuisi jos vaikka Jarkko Sipilän Takamäki joutuisi vähän joka mutkassa väistelemään innokkaan puolisonsa tutkimusyrityksiä...

Gummerus, 2015
Alkuteos: Lejontämjaren
Sivuja:442
Suomentanut Outi Menna

Petturi / Katarina Wennstam

Katarina Wennstam on jäänyt mieleeni dekkarikirjoittajana, joka pyrkii ottamaan kantaa vaikeisiin kysymyksiin kuten vaikkapa prostituutioon, perheväkivaltaan tai nuorten naisten hyväksikäyttöön viihdealalla. Teksti on sujuvaa ja dekkarimeiningin lisäksi tarjolla on siis vähän muunkinlaista pohdiskeltavaa. Syyttäjä Madeleine Edwardsista kertovan trilogian päätyttyä jäin siis odottamaan mielenkiinnolla kirjailijan uuden sarjan suomennoksia ja laitoin Petturin heti lukulistalleni.

Petturi vie lukijansa urheilun maailmaan kun tunnettu jalkapalloilija, Sebastian Lilja, löytyy kotoaan brutaalisti tapettuna. Tapausta alkaa tutkia komisario Charlotta Lang ja perhettä edustaja toimiva asianajaja Shirin Sundin jotka muodostavat yhdessä varsin kiinnostavan naiskaksikon urheilun miehisessä maailmassa. Koituivatko Sebastianin kohtaloksi jalkapallofanaatikot?

Petturi on koukuttava avaus uudelle sarjalle ja päähenkilöistä varsinkin Shirin osoittautui kiintoisaksi ja kompleksiseksi tapaukseksi jonka ihmissuhdesotkuihin veikkaan Wennstamin palaavan trilogian seuraavissakin osissa. Kirja on jälleen kerran taattua Katarina Wennstamia, rikostutkinnan ohella kirjailija ottaa jälleen kantaa mm. vähemmistöihin kohdistuvaan vihaan ja stereotypioihin. Pidän siitä, että dekkari tarjoaa viihteellisen sisältönsä ohella myös muunkinlaista ajateltavaa ja nostan hattua niille, jotka sanoillaan yrittävät tehdä maailmasta parempaa paikkaa.

En ole kummoinenkaan penkkiurheilija ja siksi minulle esimerkiksi jalkafanaatikkojen toiminta tuntuu lähinnä käsittämättömältä mutta juuri siksi nautin teemoista, on virkistävää välillä lukea tällaisestäkin maailmasta. Hyvä dekkari, kiinnostavine juonen käänteineen ja henkilöineen - tahdon lisää!

"Hyvin monille ihmisille jalkapallossa on kysymys elämästä ja kuolemasta. Ei pelkästään puheissa. Se on tosiaan jotain, jonka puolesta on valmis kuolemaan. Liigan puolesta, kaiken sen mitä yhteistä on pelaajien ja muiden kannattajien kanssa, seuran joka on suurempi kuin ihminen itse."

Otava, 2015
Sivuja: 413
Alkuteos: Svikaren
Suomentanut Anja Meripirtti
Kirjan vuoden lukuhaaste: Kirja joka kertoo seksuualivähemmistöön kuuluvasta henkilöstä.

Sotilaiden salaisuudet (Sandhamn #4) / Viveca Sten

Olen tänä vuonna urakoinut läpi Viveca Stenin Sandhamn-kirjoja ja huomasin juuri ilokseni että sarja on saanut jatkoa Sotilaiden salaisuudet -teoksella. Stenin teksti on aiemmin ollut - monien muiden ruotsalaisdekkarien tapaan - sujuvaa ja vetävää, kauniilla maisemilla ja koukuttavalla juonella höystettynä.

Tällä kertaa Thomas selvittää nuoren opiskelijan itsemurhaa.  Nuoren miehen tutkimuksen aihe näyttää liittyneen jotenkin rannikkojääkäreihin ja 1970-luvun Korsöhön.

Stenin kirja tuli ahmaistua yhden pilvisen lauantaipäivän aikana. Teksti oli sujuvaa, vetävää ja helppoa mikä sopi päivän tunnelmiin mukavasti - oivallinen välipalakirja vaikkei mistään tajunnanräjäyttävästä kyse olekaan. Saaristomaisemista nautitaan nyt hieman vähemmän ja oman osuutensa lohkaisevat taas ihmissuhdekuviot, mm. Noran avioeroa puidaan hartaasti. Monista muistakin dekkarisarjoista tutut lapsukset ovat täälläkin läsnä, pankin juristina työskentelevällä Noralla mm. tuntuu olevan kummasti linkkejä mitä erilaisimpiin asioihin olipa kyse sitten vaikkapa yläluokan regatasta tai 1970-luvun rannikkojääkäreistä. Samoin saattaisin ihmetellä kuinka poliisina toimivalle Thomasille paras ystävä on silti aina käytössä tietolähteenä vaikka poliisilla ehkä muitakin konsteja rikosten selvittämiseen olisi.

Sotilaiden salaisuudet ei ollut suosikkini Sandhamn-sarjasta vaikka se ihan mukavaa luettavaa olikin. Pientä miikkaa tälle sarjalle antaisin ennalta-arvattavuudesta, syyllisen arvasin aika aikaisessa vaiheessa ja punainen lankakin oli lukijalle selvä vaikka Thomas asian kanssa kamppailikin. Ei tämäkään minulle suuri ongelma mutta vertaan tätäkin kirjaa sarjan avaukseen, Syvissä vesissä-dekkariin, joka teki vaikutuksen. Saisipa tätä lisää!

WSOY, 2015
Sivuja: 412
Alkuteos: I natt är du död
Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom

[Kupla] (The Game #3) / Anders de la Motte

Anders de la Motten The Game -trilogia on ollut siitä kiinnostava,  etten ole yhtään osannut arvatakaan mihin suuntaan kirjailija seuraavaksi tarinaa veisi. Se, mikä alkoi
Pelissä erikoisena digijännärinä, kasvoi suuremmaksi kuvioksi Lumeessa ja siksi olikin jännittävää tarttua trilogian viimeiseen osaan ja nähdä mikä lopultakin oli kaiken takana.

Paljon en tässä vaiheessa trilogiaa voi juonesta kertoa spoilaamatta aiempia osia mutta sanottakoon että Kupla] vuorottelee jälleen pakosalla olevan HP:n ja turvallisuustyössään vaikeuksissa Rebeccan kerronnan välillä. Näkökulman vaihtelu tuo mukavia elementtejä tarinaan kun lukija saa vihjeitä tapahtumista eri osapuolilta, myös tempon vaihtelu virkistää sillä etenkin HP:n tekstiosuudet ovat siinä määrin tiukastahtista mättöä että heikompaa saattaa alkaa jo heikottamaan. Osittain tästä syystä, pidin kirjassa enemmän Rebeccan kerronnasta vaikka HP ilahduttavan värikäs tyyppi olikin. Vanhaa vain alkoi jo väsyttää se jatkuva vaarassa oleminen!

Ei tämäkään kirja pöhkömpi ole, etenkin jos pidät vauhdista ja salaliittotarinoista, joissa leikitellään teknologialla. Juoneen on ympätty mukaan aika paljon kaikkea, myös sellaisia mielestäni aika itsestään selviä juttuja jotka aiheuttivat kohtuullista kulmien kurtistelua. Muistan hyvin sen kuinka Peli minut koukutti ja ikäväkseni joudun sanomaan ettei Kupla yllä samalle tasolle. Se, mikä Pelissä oli tuoretta ja kiinnostavaa on tässä viimeisessä osassa ikäänkuin kadonnut ja tilalle on tullut jotain, josta useampikin ruotsalainen dekkaristi on vihjaillut. Kaikesta huolimatta Kupla on ihan ok luettava ja sopinee hyvin varsinkin reissukirjaksi mukavasti.

Niille, joita kirja alkoi kiinnostaa, vinkkaan vielä että trilogian osat muodostavat kiinteän kokonaisuuden eli suosittelen ehdottomasti aloittamaan lukemisen Pelistä. Muuten saatat olla melko hämmentynyt...

"Pankin tallelokero on oikeastaan eräänlainen tallelokero, oletko ajatellut sitä, Rebecca? Ulkopuolella elämä jatkuu ja asiat muuttuvat, mutta lokeron sisällä aika on pysähtynyt. Sama koskee elämää. Me luomme oman todellisuutemme, pieniä sfäärejä, joiden sisällä tapahtuvia asioita luulemme voivamme hallita. Oikeasti tuo hallinnan tunne on pelkkä illuusio, eikä sfääri ole muuta kuin eräänlainen kupla. Mutta kaikki kuplat ovat tuomittuja puhkeamaan ennemmin tai myöhemmin, eikö niin?"

Otava, 2015
Sivuja: 473
Alkuteos: [bubble]
Suomentanut Maija Kauhanen

Syvissä vesissä (Sandhamn #1) / Viveca Sten

No niin, tässä sitä on taas luettu yksi kirjasarja nurinpäin. Sain joululahjaksi Stenin tuoreimman suomennoksen Pinnan alla ja huomasin että jälleen kerran saariston ja rikosten yhdistelmä toimii kohdallani vaikkei kyse varsinaisesta rajoja rikkovasta uutuudesta olekaan. Päätin siis jatkaa sarjan parissa -takaperin, totta kai. Sarjan kakkososa, Sisäpiirissä, spoilasi ikävästi ensimmäisen osan loppuratkaisun ilman kunnon syytä mikä hiukan nosti ärsytyskäyrääni mutta perfektionisti minussa ei halunnut jättää sarjaa keskenkään ja lähdinkin siis Syvien vesien pariin hiukan negatiivisella asenteella.

Kirjan päähenkilöinä toimivat pitkäaikaiset ystävykset Nora ja Thomas, joita yhdistää mm. rakkaus saaristoon ja Sandhamniin. Lomasaaren idylli rikkoutuu kuitenkin kun jäiden lähdettyä löydetään kalaverkkoon sotkeutunut miehen ruumis. Kaikki vaikuttaa varsin vaarattomalta kunnes miehen sukulainen löytyy myös saarelta murhattuna...

Näin jälkikäteen olen iloinen siitä että kahlasin alkuun saakka sillä Syvissä vesissä osoittautui sarjan parhaaksi teokseksi. Kesän ja saariston tuntu on läsnä kirjassa vahvasti ja sai odottamaan aurinkoa ja lämpöä innokkaasti. Taidan olla jopa sitä mieltä että sarjan ensimmäinen kirja on ehdottomasti myös sen paras teos, toisin kahdessa seuraavassa kirjassa, tässä ei kikkailla kahdella eri aikatasolla ja pääpainokin on rikosten selvittämisessä eikä pääparin sotkuisissa ihmissuhteissa. Peukutan myös kaunista kantta joka tuo etäisesti mieleeni Hiroshigen työt kaikessa yksinkertaisuudessaan, kiitokset Antti Vallalle kuvituksesta!

Jos jostakin mussuttaisin, valittaisin edelleen siitä kuinka sarjan kakkososa täysin spoilaa ykkösosaan rakennetun tyylikkään loppuratkaisun joka olisi muuten yllättänyt minut täysin. Oma vika, tiedän, mitäs luin kirjat väärässä järjestyksessä... Thomasin ja Noran seikkailut saavat muuten jatkoakin, sillä sarjan osa ilmestyy huhtikuussa (tässä kuussa jo!!) ja se on nimeltään Sotilaiden salaisuudet, kirjan on kustantanut WSOY. Kohta päästään siis takaisin Sandhamniin!

"Noralle se tarkoitti ulkosaaristoa ja meren läheisyyttä, avaruutta ja äärettömyyttä, jonka rikkoi ainoastaan lokkien kiljunta. Kalat pyydettiin pöytään itse ja mäntymetsässä käytiin poimimassa mustikoita. Kauniilla säällä pakattiin eväät ja lähdettiin uimarannalle. Iltaisin keräännyttiin laiturille grillaamaan. Juuri sellaista yksinkertaista elämää Nora rakasti, rauhaa ja hiljaisuutta. Lapset saivat juoksennella vapaasti autoja pelkäämättä. Kaikki tunsivat toisensa. Samanlaista intiimiä pikkukylän tunnelmaa oli vaikea löytää enää muualta."

CrimeTime, 2008
Sivuja: 461
Alkuteos: I de lungnaste vatten
Suomentanut Outi Menna

Viimeinen näytös / Mari Jungstedt

Ruotsalaisia laatudekkaristeja piisaa nykyisin niin, että ihan silmissä vilisee. En valita, enemmän luettavaa minulle. Mari Jungstedtin komisario Anders Knutaksesta kertova sarjakin on ehtinyt jo kymmenenteen osaansa joka tällä kertaa pyörii kesäteatterin ympärillä. Sarjan mukana on ollut ihan mukavaa matkata Gotlantiin ja vaikkeivat kirjat nyt niitä unohtumattomia olekaan, niin niiden parissa on aika kulunut ihan mukavasti.

Jätät minut valvomaan. Näen silmissäni sinun kasvosi.

Kun naistoimittaja joka on kirjoittanut teräväkielisiä tekstejä uusnatseista, löytyy hotellihuoneestaan murhattuna, lähtee poliisi tutkimaan innokkaasti tätä tutkintalinjaa. Samaan aikaan myös pitkään etsityn kaksoissurmaajan, Vera Petrovan, etsintä alkaa edistyä.

Tunnen hengityksesi ihollani. Kuulen hengenvetosi. Olet rakentanut minuun pesän.

Mari Jungstedt kuljettaa tarinaa eteenpäin seuraten vuoroin sekä Karin Jacobssonia että Anders Knutasia. Ääneen pääsee myös kolmas, se, jolla tässä tarinassa suuri ja verinen rooli ja varsinkin tämän kertojan kappaleet ovatkin kylmäävää luettavaa. Kirja toimii mainiosti juuri näiden välikappaleiden ansiosta, ne luovat tunnelmaa ja asettavat sopivan tempon tekstille.

Sinä, sinä, sinä.
Sinä, sinä, sinä, sinä.
Sinä, sinä, sinä, sinä, sinä.
Sinä teet minut hulluksi.

Tykkäsinkö? Jonkin verran kyllä. Viimeinen näytös sattui hyppysiin sellaisena hetkenä, kun tärkeintä oli saada jotakin viihdykettä ja sen tehtävänsä kirja hoiti. Ovatko juonenkäänteet jääneet elävästi mieleeni, koskettivatko henkilöt? No eivät oikeastaan. Sanoisin että Viimeinen näytös oli minusta pikaruokaa, eli helppoa ja nopeaa mutta mistään elämyksestä ei ole kyse. Mutta joskus se pikaruokakin on ihan paikallaan, eikös niin?

Mitkä voimat minussa vapautatkaan? Olen niin peloissani. Hyytävä tunne lähestyvästä tuhosta.

Otava, 2015
Sivuja: 317
Alkuteos: Den sista akten
Suomentanut Emmi Jäkkö

Rakkautta Pohjanlahden molemmin puolen: Amorin kiehkurat ja Mutta minä rakastan sinua

Satuin sitten tarttumaan kahteen "rakkauskirjaan" samaan aikaan, kiitos kirjaston varauskeijun joka jakelee antimiaan silloin tällöin hiukan tällöin epätasaisesti. Kumpikaan kirjoista ei ollut ihan minun juttuni juuri tällä hetkellä, Amorin kiehkurat vaikutti hassuttelevassa viihteellisyydessään olevan vähän liiankin täynnä kaikenlaisia henkilöitä ja juonenkäänteitä ja vaikka Mutta minä rakastan sinua onkin yksinkertaisempi ja realistisempi, en oikein jaksanut innostua senkään vakavasta rakkaustarinasta.

Pienoisen blogiruuhkan takia päätin järjestää pienen Suomi-Ruotsi -ottelun romaanien välillä. Pisteitä jaan viidessä kategoriassa jotka ovat kirjailjat (aiemmat teokset), sankaritar, sankari, miljöö ja tietysti rakkaus.

Pisteistä taistelevat

Anna Jansson: Amorin kiehkurat
Gummerus, 2014
Sivuja: 317
Alkuteos: Ödesgudinnan på Salong d'Amour
Suomentanut Vappu Vähälummukka

Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua

Otava, 2015
Sivuja: 283

Kirjailijat

Molemmat kirjailijat ovat minlle entuudestaan tuttuja dekkarimaailmasta ja minua kiinnosti todeta kuinka loikka raakuuksista romantiikkaan oikein sujui. Romanttisesta luonteestaan huolimatta kirjat ovat melko erilaisia, Janssonin ote on selvästi hassutteleva ja viihteellisempi kun taas Nuotio -suomalaiselle luonteelle uskollisena - kirjoittaa vakavammin arkojen ihmisten hiljaisesta rakkaudesta.

Vaikka olenkin lukenutkin useamman kirjan Janssonin Gotlantiin sijoittuvasta Maria Wern -sarjasta mutta ihan rehellisesti sanottuna en muista kirjojen juonista juuri mitään. Sen sijaan Eppu Nuotion Pii Marin -sarja on jäänyt mieleeni ja varsinkin sarjan ensimmäiset kirjat olivat mainioita - siispä ensimmäinen piste annetaan Suomelle.

Voittaja: Mutta minä rakastan sinua

Sankaritar

Amorin kiehkuroissa päähenkilönä on 48-vuotias Angelika Lagermark, kampaaja suurella sydämellä. Leskeksi jäänyt iloinen nainen keskittyy nyt leikkimään Cupidoa asiakkaidensa keskuudessa muttei pidä rakastumista mahdottomana.

Mutta minä rakastan sinua -kirjan sankaritar on viisikymppinen Karin Kiurukorpi, avioerossa haavoittunut opettaja. Toisin kuin kilpasiskonsa lahden toisella puolella, Karin on arka ja varovainen sydämen asioissa.  Karin on naisista helpommin lähestyttävä ja vaikka hän vaikuttaakin hetkittäin turhankin tosikolta, on Angelika silti hieman muovisen oloinen sankaritar kaikessa hersyvyydessään joten Suomi nappaa toisen pisteensä.

Voittaja: Mutta minä rakastan sinua

Sankari

Kunnon sankari on tärkeä juttu romanttisessa tarinassa, sillä jos tarina toimii, rakastuu lukijakin mieheen. Amorin kiehkuroiden sankari on lajityypille uskollisesti tumma, komea ja salaperäinen mies, jossa on mukana hitunen vaaraakin. Salaperäinen komistus kantaa Angelikan mielessä nimeä Arséne, tunnetun herrasmiesvarkaan mukaan. Arséne jää kirjassa hiukan etäiseksi, mies ja rakkaus jäävät Janssonin tarinassa kakkossijalle kaiken muun seikkailun viedessä huomion.

Eppu Nuotion sankari on Lauri Eriksson, ilmastointilaiteinsinööri. Lauri on oikeastaan minun suosikkihenkilöni kirjassa, sillä hänessä on jotakin hyvin sympaattista. Hyvän sankarin tapaan Lauri myös kärsivällisesti odottaa sankaritartaan antaen Karinille aikaa edetä pienin askelin. Toisin kuin Amorin kiehkuroissa, Lauri pääsee jopa kertomaan tarinaa omalla äänellään ja tulee lukijalle tutuksi. En ehkä menettänyt sydäntäni Laurille, mutta hän on kelpo mies. Piste Suomelle.

Voittaja: Mutta minä rakastan sinua

Miljöö

Amorin kiehkuroissa rakastetaan Gotlannin keskiaikaisen kaupungin muurien suojissa ja tämä kieltämättä tarjoaakin oivalliset puitteet tarinalle. Eppu Nuotion kirjassa taas Amorin nuolet lentevät Turussa ja kirjassa onkin oivallista paikalliskuvausta. Tästä huolimatta Gotlanti kiehtoo mielikuvitustani enemmän - piste Ruotsille.

Voittaja: Amorin kiehkurat

Rakkaus ja esteet

Hyvään rakkaustarinaan kuuluvat esteet ja niiden ylittäminen. Amorin kiehkuroissa piisaa estettä jos jonkinmoista, tosin suurin osa niistä ei suoranaisesti liity Angelikan ja Arsénen rakkaustarinaan vaan on enemmänkin taustahenkilöiden luomaa kaaosta. Tarinan taustahenkilöissä on toki mielenkiintoisia hahmoja mutta minun makuuni heitä on liikaa sillä he tuntuvat vievän tilaa jo päähenkilöiltä. Lisäksi osa juonenkäänteistä tuntuu muualta lainatuilta.

Mutta minä rakastan sinua taas keskittyy miellyttävällä tavalla päähenkilöidensä elämään josta toki löytyy mutka jos toinenkin rakastavaisten tielle. Mutkista suurin on toinen nainen, Kaari joka haluaa Laurin. Myös Kaari pääsee ääneen kirjassa ja tuo osuvasti sen että rakkaus tosiaankin joskus mutkikasta.
Voittaja: Mutta minä rakastan sinua.

Voiton rakkausmaaottelussa vei tällä kertaa siis Eppu Nuotion edustamana Suomi pistein 4-1. Jei!

"Minä olen ollut siellä, tiedän miten naisten ja miesten väliset suhteet tapaavat kehittyä. Niiden kaari on niin yksinkertainen, kynällä nopeasti vedetty. Siinä tarinassa kaikki pyrkii vain yhteen suuntaan. Rakkaus tahtoo tulla lihaksi. Mutta minä tahtoisin olla tässä, kevättä enteilevässä maaliskuun illassa, haluaisin haistaa meren hänen kanssaan, tuntea tuulen poskilla ja hänen hiuksissaan. Haluaisin nähdä hänen siristelevän silmiään auringossa, siristellä hänen kanssaan." Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua

PS. Nappaan Nuotion kirjalla myös pisteen Kirjan vuoden lukuhaasteesta, kohdasta kirja joka on ilmestynyt vuonna 2015.

Sisäpiirissä (Sandhamn #2)/ Viveca Sten

Ruotsalaiset saaristodekkarit ovat olleet jokusen vuoden verran kuuminta hottia: on Läckbergiä, Rosmania, Jungstedtia ja muita kelpo kirjailijoita - istuupa myös Viveca Sten tähän kateogiaan. Stenin kirjoissa tuntuukin olevan reilusti samantyyppisiä elementtejä kuin vaikka Läckbergin Fjällbacka-sarjassa, mukaan lukien paikallisen poliisin tutkimuksiin aina tavalla tai toisella kietoutuva puoliso/ystävä, saariston tunnelmaa ja takaumia. Eipä tässä mitään, vaikkei asetelma kaikkein omaperäisin olekaan niin konsepti toimii kohdallani ja siksi tartun tämän tyyppisiin kirjoihin ihan mielelläni.

Sisäpiirissa on toinen lukemani Sandhamn-sarjan kirja ja kyllä, tässäkin sarjassa etenen väärässä järjestyksessä, sillä sarjan tuorein osa, Pinnan alla, tuli nimittäin luettua joulun alla ja sen luettuani halusin tutustua sarjaan enemmänkin. Näyttää siltä että sarjan kirjat sinällään kyllä toimivat itsenäisinäkin teoksina mutta valitettavasti varsinkin Sisäpiiri spoilaa sarjan ensimmäistä kirjaa melko reilusti. En ole mielestäni turhantarkka spoilereiden suhteen, esim. parisuhdekuvioiden paljastuminen dekkareissa on harvoin mielestäni iso menestys mutta harmittavaa kyllä, Sten spoilaakin ensimmäisen murhansa tekijän. Suosittelen siis lukemaan kirjat järjestyksessä. (Spoilerin perusteella ensimmäinen kirja kyllä vaikuttaa oikein kiinnostavalta, eli se menee joka tapauksessa lukulistalleni.)

Kirjassa palataan siis Sandhamniin, jossa KSSS (Kuninkaallinen purjehdusseura) on juuri aloittamassa Gotland Runt-regatan. Aloituslaukauksen kajahtaessa tapahtuu jotain muutakin - eräs kilpailijoista ammutaan ja poliisit Thomas ja Margit saavat jälleen kinkkisen pähkinän purtavakseen. Motiiveja rikkaan juristin surmaan tuntuu löytyvän mutta mikä onkaan se oikea?

Tarinassa poliisien lisäksi hyörii myös Thomasin juristiystävä Nora, jolla on aviohuolia ja joka siis onnistuu myös sekaantumaan tutkimuksiin. Tämä onkin saaristodekkareissa se puoli, joka tuntuu aina hiukan epäuskottavalta: oikeastiko poliisin edustajat juttelevat meneillään olevien tutkimusten yksityiskohdista ystävilleen ja pyytävät heiltä jopa apua? Jos nyt ruvetaan rutisemaan, niin ehkä Noran aviokriisi tuntui hiukan irralliselta muuhun tarinaan nähden. Ellei kirjailijalla sitten ole joku suurempi suunnitelma mielessään....

WSOY, 2013
Sivuja: 364
Alkuteos: I den innersta kretsen
Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom

Pinnan alla (Sandhamn #3) / Viveca Sten

Osallistuin joulukuussa Elisa Kirjan ja Blogatin järjestämään jouluahjarinkiin, bloggaaajat valitsivat Elisa Kirjan valikoimista toisilleen lukuelämyksiä joulun pyhiksi. Minua onnisti sillä Kirjallisia-blogin Kotiprinsessa esitteli minulle uuden dekkaristin, Viveca Stenin. Ensituntumalta kirja vaikutti hieman samantyyppiseltä kuin Camilla Läckbergin teokset: jylhät saaristomaisemat, rikoksia, asioista hitusen pihalla oleva poliisi ja nokkela naispuolinen amatöörietsivä -kuulostanee tutulta? Samankaltaisuus ei minua haitannut, jokainen Läckbergin kirjoista on tullut ahmittua nopeasti joten miksipä eivät nämäkin maittaisi.

Tarina käynnistyy erään äidin painajaisesta; nuori Lina Rosén ei nimittäin eräänä iltana palaakaan kotiinsa. Tyttö tuntuu kadonneen kuin jäljettömiin kunnes pikkupojat leikkiessään tekevät karmivan löydön. Tapausta alkaa tutkimaan rikosylikonstaapeli Thomas mutta soppaan sotkeutuu myös hänen ystävänsä, juristina toimiva Nora joka on paennut sukunsa huvilalle parisuhdesotkujaan.

Kirja liikkuu kahdella aikatasolla palaten  myös 1900-luvun alkuun seuraamaan erään kalastajaperheen kohtaloita mikä kieltämättä toi tarinaan mukavasti lisämaustetta. Koska aloitin lukemisen (jälleen kerran!) sarjan väärästä päästä, en ole ihan kärryillä Thomasin ja Noran suhteesta joka vaikutti toisaalta olevan puhtaan toverillinen ja toisaalta taas ei. Täytynee lukea sarjan aiemmatkin teokset (Syvissä vesissä, Sisäpiirissä) ja selvittää tämäkin tärkeä asia! Näitä pieniä ihmissuhdekiemuroita lukuunottamatta Pinnan alla toimi hyvin myös itsenäisenä teoksena.

Pinnan alla on taattua ruotsalaista dekkarilaatua: jos pidät Camilla Läckbergistä, toimii Viveca Stenkin. Täytyy nostaa hattua näille ruotsalaisille saaristolaisdekkareille, niiden tavoittama tunnelma on upea ja kirjat toimivat varmasti myös matkailumainontana, ainakin itse olen joskus jopa googlannut Fjällbackan pohtiessani kesälomamatkaa. Miksipä ei sitten Sandhamniinkin? Jäin kirjan luettuani suomalaista dekkarikirjallisuutta - onhan meilläkin kaunista saaristoa, mutta löytyykö vastaavanlaisia dekkareja? Ja jos ei, niin miksei?

WSOY, 2014
Sivuja: 338
Alkuteos: I grunden utan skuld
Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom
Saatu arvostelukappaleena

Kirjabloggaajien joulukalenteri: luukku 9 - synkkää joulua!

Joulukalenterin yhdeksännestä luukusta löytyy: rikos! Joulu kuvataan kirjallisuuden usein nostalgisina
onnenhetkinä perheen ja kimaltelevien hankien keskellä. Aikana, jolloin maassa on rauha ja ihmisillä hyvä tahto. Tämä idylli tarjoaa myös mielenkiintoisen lähtökohdan jännityskirjallisuudelle - entä jos varjoissa ei piilottelekaan kiltti tonttu? Jos sukujuhlaan tuodaan tuliaisena vanhat vihat? Jos lahjojen hankinta kurittaa liikaa kukkaroa ja paineet täydellisistä hetkistä kasvavat liian koviksi? Kuusen alta löytyy ainakin paljon kiinnostavia teemoja dekkarikirjallisuuden tarpeisiin ja siksi päätinkin tässä luukussa esitellä kolme jouluista rikosta. Kuten Nylon Beat joskus aikoinaan lauloi: "Mustan joulun mulle toit..."

Joulukalenterin seuraava luukku aukeaa huomenna Kirjasfäärissä - mitäköhän Taika on keksinyt? Mikäli missasit edellisen luukun, seuraa piparinmuruja Lumiomenan luo.

Stephanie Barron: Jane and The Twelve Days of Christmas (Jane Austen Mysteries #12)

Ihan ensiksi vietetään joulua Jane Austenin kanssa, Stephanie Barron on nimittäin kirjoittanut kokonaisen dekkarisarjan jonka pääosassa katalia kiemuroita ratkoo itse kirjailijatar Austen. Sarjassa on ilmestynyt jo 12 teosta mutta sattuman oikusta minä aloitin sarjan tuoreimmasta osasta, joka samalla sattuu olemaan joulutarina ja mikäs sen mukavanpaa kuin sukeltaa vanhan ajan joulutraditioiden pariin. Janen maailmassa kokoonnutaan mukavan seurueen kesken kartanoon pelaamaan sanapelejä yhdessä lumen tupruttaessa ikkunan ulkopuolella ja jouluhalon lämmittäessä vieraita. Oikein idyllistä siis, mutta valitettavasti joku kuitenkin saa surmansa ja kukapa muukaan asiaa lähtisi selvittämään kuin tarkkasilmäinen kirjailijatar?!

Soho Press, 2014
Sivuja: 336

Jarkko Sipilä: Hiljainen yö

Kotimaisia joulutarinoita tarjoillaan mm. James Thompsonin toimittamassa Helsinki Noir -antologiassa Jarkko Sipilän toimesta. Hiljaisessa yössä Sipilän dekkarisarjasta tutut Takamäki ja Joutsamo nimittäin päivystävät jouluaattona ja vastaan tulee tapaus, jossa joulupuu on koristeltu jollain muullakin kuin kynttilöillä ja tähtösillä. Tarina on tuttuun tyyliin karu mutta pieni musta pilkekin löytyy kirjailijan silmäkulmasta.

Like, 2014
Sivuja: 319

Camilla Läckberg: Mantelintuoksua lumimyrskyssä

Camilla Läckbergin joulutarinalla on pettävän kaunis vaikka innokkaimmat dekkariharrastajat varmasti siitä jo arvaavat mistä onkaan kyse. Alkuasetelma onkin idyllinen, joulunvietto suvun kesken saaristossa: luvassa hauskaa yhdessäoloa, upeita maisemia ja herkullista ruokaa - tai sitten murha? Nuori konstaapeli viettää kirjassa joulua ex-tyttöystävänsä Lisetten upporikkaan perheen seurassa. Vaikka maisemat ovatkin postikorttimaisen kauniit, tunnelma rikasta isoisää mielistelevän suvun kesken ei sitä ole. Perhe on pahin?

Schildts, 2009
Sivuja: 108
Alkuteos: Snöstorm och mandeldoft
Suomentanut Jaana Nikula

Varjojen huone (Victoria Bergman #3) / Erik Axl Sund

Minulla on ristiriitaisia tunteita Victora Bergman -sarjan suhteen. Vaikka aluksi emmin sarjaan tutustumista, mutta Varistyttö koukutti. Fiilikseni hiukan laskivat Unissakulkijan kohdalla ja mietin oliko vika lukijassa vai kärsikö kirja mahdollisesti ns. trilogian kakkososan ongelmasta, sillä siinä missä Varistytössä oli enemmän napakkuutta, oli Unissakulkija sirpaleisempi ja kokonaisuutena sekavampi. Mutta entäs Varjojen huone, hitti vai huti?

Trilogian viimeisen osan juonesta on aina vaikea kertoa mitään spoilaamatta uteliaita. Sanottakoon vain että Jeannette Kihlberg metsästää edelleen murhaajia ja tapaus muuttuu hetki hetkeltä häijymmäksi. Raakutta, pahaa ja särkyneitä mieliä - niistä on Varjojen huone tehty.

Minun kohdallani Erik Axl Sund ei räjäyttänyt pankkia, sillä Varjojen huone ei oikein enää jaksanut koukuttaa. Ihan kelpo dekkari se toki on, mutta se jokin minun lukukokemuksestani puuttui. Päällimmäinen tunne lukiessani oli, että kirjassa on kaikkea liikaa. On murhia, pedofiliaa, persoonallisuushäiriöitä, uskonlahko, sotatraumoja - vaikka mitä! Ehkä tästä syystä Varistyttö onkin suosikkini trilogiasta, se on kirjoista pelkistetyin ja siksi selkein ja sen juoni olisi mielestäni riittänyt kantamaan koko sarjan läpi ilman ylimääräisiä kikkailuja. Makuja on monia, minä pidän selkeyden ja yksinkertaisuuden voimasta

Kirjojen aihepiiri on rankka mutta pysyttelee sellaisissa rajoissa, että normaali trillereiden lukija selvinnee kyllä haasteesta, esimerkiksi omalla kohdallani Marko Leinon Saasta teki järkytti huomattavasti enemmän Varistytön ollessa dekkarimaisempi. Kirjojen kannet ovat myös herättäneet keskustelua, ja aiheestakin sillä kannen kuvitus onnistuu oivallisesti välittämään viestin järkyttävällä tavalla vääristyneestä idyllistä. Toimiva ja kirjasarjalle sopiva ratkaisu vaikka erityisesti Varistytön kansi minusta tekikin pahaa. Kirjojen kansista on keskusteltu enemmän Kirjavalaassa ja Kirsin kirjanurkassa.

Erik Axl Sund -nimeä käyttävältä kirjailijaparilta on ilmestymässä helmikuussa 2015 uusi kirja, Lasiruumiit, jossa seikkailee Victoria Bergman -sarjasta tuttu Jens Hurtig. Kyseessä on uuden trilogian ensimmäinen osa, kirjan julkaisee Otava.

"Mutta kosto on kuin kakku. Sitä ei voi sekä syödä että säilyttää. Kun kosto on pantu toimeen, on jatkettava elämää tietoisena siitä karusta tosiseikasta, että nyt on annettava uusi merkitys muuten merkityksettömälle elämälle."

Otava, 2014
Sivuja: 364
Alkuteos: Pythias anvisningar
Suomentanut Kari Koski

Luksuselämää (Stockholm noir #3) / Jens Lapidus

"Ei makeaa mahan täydeltä", tapasi mummini varoitella ahnehtimisesta. Jotkin (pahat) tavat näyttävät kulkevan mukanani aina aikuisuuteen saakka, huomaan nimittäin ahnehtivani luettavaa. Hurahdin viime kuussa Jens Lapiduksen tyylikkäisiin dekkareihin ja sittenhän ne piti lukea kaikki. Heti. Ei hyvä. Luksuselämänkin vielä lainasin mutta sen kohdalla alkoikin tahti hiipua. Ja ei, vika ei ole Jens Lapiduksessa vaan minussa, olen ahminut kerralla liikaa gangsterikirjoja.

Luksuselämää jatkaa Stockholm noir -sarjan aiempien kirjojen (Rahalla saa, Siisti kosto) asetelmista, mukana on monta edellisistä kirjoista tuttua henkilöä kuten Jorge, JW, Mahmoud ja poliisissa toimiva Hägerström. Kaava on jo tuttu, tarinaa kuljetetaan eteenpäin useamman kertojen kautta ja uutena hahmona Luksuselämässä esitellään Natalie, rikospomo Radovanin tytär ja perijätär. Kun Tukholman alamaailmassa kuohuu, onko enää turvassa?

Edellisten osien tapaan Luksuselämää oli samaan aikaan tyylikäs ja rujo, rankkakin kokonaisuus, jossa alamaailman kimaltavat ja synkät puolet kilpailevat. Lapidus on luonut kirjoihinsa mielenkiintoisia henkilöitä, joskin esim. Hägerström, rikas ja hienosukuinen poliisi, on ehkä sittenkin vähän epäuskottava. On mukavaa huomata että uusimmissa kirjoissa on jo naisiakin mukana päähenkilöinä ja Natalie Kranjic olikin yksi kirjan mielenkiintoisimmista tapauksista kehityskaarensa ansiosta.

Täytyy sanoa että kisaväsymyksestäni huolimatta ihailen tapaa jolla Lapidus kursi trilogiansa yhteen, yhdessä nämä itsenäiset teokset muodostavat kuitenkin selkeän kokonaisuuden ja ympyrä todella sulkeutuu. Mutta olin myös oudosti helpottunut voidessani vihdoinkin sanoa hyvästit Jorgelle ja kumppaneille, liika taitaa sittenkin olla liikaa. Mafiakuviot ja samat tyypit alkoivat vain kyllästyttää, mieli olisikin tehnyt lukea jotain ihan erilaista - vaikka fantasiaa! Olisi pitänyt olla fiksumpi ja säännöstellä herkkuja ahmimisen sijaan!

"Kaikki idiootit vain puhuivat koko ajan miten helppoa oli hankkia käteistä. Miten helppoa oli päästä varoihin. Mutta kriminaalielämä oli yhtä vaikeaa kuin tavallinen työkin. Tai vaikeampaa. Siitä sai vielä varmemmin päänsärkyä ja vatsahaavan.
Yksinkertaisia keinoja ei ollut. Ei laveita teitä. Ei luksuselämää.
Kaikki oli valhetta.
Kaikki meni vituiksi.
Kaikki kusettivat häntä kerta toisensa jälkeen.
Hän katsoi ulos: tuuli huojutti puita.
Hänen päässään: MYRSKY."

Like, 2011
Alkuteos: Livet deluxe - Stockholm noir III
Sivuja: 480
Suomentanut Jaana Nikula

Cavakuningas (Wine Crime #2)/ Kåre Halldén

Viime vuonna tutustuin Wine Crime -dekkarisarjan aloitukseen, Samppanjaruhtinaaseen ja kirjan tyylikkään leppoisa tunnelma yhdistettyinä hyytävään murhaan teki vaikutuksen. Sarjalle on ilmestynyt jatkoa Cavakuninkaan muodossa ja luonnollisestikin oli ihan pakko tehdä pieni lukumatka Espanjan cava-seuduille.

Cavakuninkaan pääosissa ovat edellisestä kirjasta tutut Harald ja Isabelle. Pariskunta on Ranskan tapahtumien jälkeen muuttanut Espanjaan jossa Isabelle on aloittamassa omaa cava-tuotantoa ja sitten alkaakin tietysti tapahtua - Isabellen ystävä, vanhaan cava-sukuun kuuluva Dolores, löytyy kuolleena ja satoja vuosia vanha korkkitammi tuhoutuu...

Samppanjaruhtinaan tavoin myös Cavakuningas on ytimeltään tyylikäs ja mukavan vaivaton dekkari, jossa on myös oma hyytävä elementtinsä joka oudosti tuo mieleeni Ilkka Remeksen kirjat (olettaen että cavaa tuotettaisiin Suomessa ja venäläiset yrittäisivät sabotoida toimintaa). Pakko todet että ainakin minusta pelottavimpia ovat asiat, jotka voisivat olla myös totta.

Viihdyin kirjan parissa mukavasti, tosin on pakko tunnustaa että varsinkin takaumissa (tarina nyös seuraa kahden cavan tuottajasuvun vaiheita) olin jatkuvasti vähällä mennä Canalsien ja Blancien välillä sekaisin eivätkä sukujen kilpailun vaiheetkaan nyt olleet siitä kiinnostavimmasta päästä. Keitos olisi siis ehkä tarvinnut hiukan lisää jotakin maustetta. Ehkä seuraavassa kirjassa kaava on jo kasassa?

"Pallo oli pantu pyörimään, joten hän sai olla tyytyväinen siihen, mitä oli saanut tänään aikaan. Jos hän pitäisi päänsä kylmänä, pelaisi korttinsa oikein ja luottaisi vaistoonsa, suunnitelma toimisi. Oli vain ajan kysymys, milloin ranskalainen pahanilmanlintu joutuisi räpistelemään karkuun. Eikä millään muulla loppujen lopuksi ollut väliä."

Tammi, 2014
Sivuja: 452
Alkuteos: Cavakungen
Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom

Siisti kosto (Stockholm Noir #2) / Jens Lapidus

Jens Lapidus -putkeni alkaa jo tulla uniini, sillä taannoin näin unta siitä, että varastin huumeparonilta miljoonan ja paroni laittoi torpedot perääni. Siis vähän niin kuin tässä kirjassa jota luin ennen nukkumaanmenoa... Stockholm Noir-sarjan keskimmäinen osa taitaa olla jo kolmas kuukauden sisällä lukemani kirja enkä voi sanoa kyllästyneeni!

Siisti kosto jatkaa siis Stockholm Noir -sarjaa uusin henkilöin (toki muutama tuttukin tyyppi kirjassa vilahtaa).  On Mahmoud, pikkurikoksia tehtaillut maahanmuuttaja, ammattisotilaana maailmalla toiminut Niklas ja Thomas, ympäröivään maailmaan kyllästynyt poliisi joka eräänä keikallaan löytää erikoisen ruumiin. Ja sitten alkaa tapahtua...

Siisti kosto osoittautui koukuttavaksi luettavaksi, mielestäni Lapidus oli tällä kertaa onnistunut Rahalla saa -kirjaa paremmin henkilöidensä luomisessa sillä nyt mukana on rikoskuvioiden lisäksi myös kiinnostavaa ja koskettavaa yhteiskuntakritiikkiä. Erityisesti Mahmoud antaa hyvin äänen nuorelle maahanmuuttajalle joka elää hyvin erilaista elämää kuin svedut, nuo tavalliset svenssonit, jotka eivät koskaan voi edes ymmärtää sitä nöyryytyksen määrää.

Siisti kosto oli mielestäni monella tapaa onnistuneempi mutta täydellinen kirja ei ollut sillä kirjailija sortui ylilyönteihin mm. Niklasin kohdalla. Samoin koko tarinan punainen lanka oli pieni pettymys minulle vaikka ymmärränkin että aihe varmasti kutkuttaa monenkin ruotsalaisdekkaristin mieltä. (Enempää en juonesta paljasta, uteliaiden lienee pakko lukea kirja itse.) Tästäkin huolimatta - kyseessä on kelpo dekkari. Luulen myös että käyn pian hakemassa Stockholm Noirin kolmannenkin osan kirjastosta, näitähän lukee ihan ilokseen!

"Mutta elämästä isolla E:llä svedut eivät tienneet mitään. Miltä tuntui tulkata omia vanhempiaan, kun nämä selittivät sossussa, ettei heillä ollut varaa talvitakkeihin. Millaista oli kasvaa miljoonalähiössä ilman tulevaisuutta. Katsella miten isän arvokkuus rapisi aina kun viranomaiset epäilivät hänen sanojaan - kotimaassaan hän oli ollut korkeasti arvostettu mies, mutta Ruotsissa häntä riepoteltiin loassa kuin huoraa torilla."

Like, 2008
Sivuja: 652
Alkuteos: Aldrig fucka upp - Stockholm Noir II
Suomentanut Anu Koivunen

Yksinäiset / Håkan Nesser

Håkan Nesserin Barbarotti-sarja on sulostuttanut montaa kesistäni. Ihastuin jo ensimmäisestä osasta alkaen erikoiseen, jumalan kanssa keskustelua käyvään etsivään ja kirjailijan perinpohjaiseen ja verkkaiseen tapaan esitellä kirjan taustat ja vasta sitten edetä varsinaisen rikosjutun selvittelyyn.

Yksinäisissä Gunnar Barbarotti ja Eva Backman saavat tutkittavakseen jutun joka ei ehkä olekaan rikos, metsäiseltä jyrkänteeltä pudonnut mies saattaisi viitata onnettomuuteenkin ellei miehen avovaimo olisi kuollut täsmälleen samalla paikalla 35 vuotta sitten. Juten juuret vievät vuosikymmenien taakse eivätkä etsivät pääse helpolla yrittäessään selvittää mitä vanhat ystävät salaavat.

Tarinassa vuorotellaan nykyhetken, Barbarottin ja Backmanin tutkimusten sekä menneiden aikojen välillä. Valokeilassa ovat vuoroin kaikki ystävykset ja oman suuren osansa saa 1970-luvulla kuollut kaunis ja poikkeuksellinen Maria-Varpunen. Juuri Marian päiväkirjaimaiset tekstit ovat Yksinäisten kohokohta, sillä ne luovat jännitettä ja piirtävät mielenkiintoista kuvaa niin Mariasta kuin hänen ystäväpiiristäänkin.

Vaikka aikaisempien Barbarotti-kirjojen tyyli olikin minulle entuudestaan tuttu mutta Yksinäisten tempo yllätti silti. Tarina nimittäin eteni hurrrrjan hitaasti, seuraten rauhallisesti päähenkilöiden opiskeluita ja seurusteluita vailla huolen häivää eivätkä Barbarotti ja Eva ole varmoja onko kyseessä edes rikos! Nesser toki kirjoittaa taitavasti ja vaikkei putoamistapaus juuri tuntunutkaan etenevän, auttoi kertomuksen pieni, synkkä pohjavire jatkamaan sitkeästi aina siihen pisteeseen saakka jolloin kirjailija (lopulta!) lisäsi kierroksia kertomukseensa.Yksinäiset on rauhaisasti etenevä psykologinen trilleri, joka sisältää muutaman häijyn koukun. Niille, jotka eivät kaipaa kovaa menoa vaan enemmänkin hitaasti kasvavaa pahanenteisyyttä, saattaa Yksinäiset olla nappivalinta!

"Varpunen täällä.
Kaikki moittivat marraskuuta. Minä rakastan sitä. Sadetta. Puita, jotka riisuutuvat ja seisovat alastomina tuulessa. Pimeyttä, joka viipyy päivä päivältä hiukan pidempään, ja vajoamisen tunnetta.  Marraskuu kysyy voimia, kuka tahansa ei pysty elämää sellaisissa olosuhteissa, mutta minä pystyn."

Tammi, 2014
Sivuja: 529
Alkuteos: De Ensamma
Suomentanut Päivi Kivelä

Rahalla saa (Stockholm Noir #1) / Jens Lapidus

Herkuttelin hetki sitten Jens Lapiduksen uutuusteoksella Vip-huone joka herätti uteliaisuuteni miehen muuta tuotantoa kohtaan ja päätin tutustua kehuttuun Stockholm noir -trilogiaan. Sarjan ensimmäinen osa löytyi kirjastosta pikkuisena Miki-kirjana joten samalla myös testata miten tämä formaatti istuisi käyttööni. Miki osoittikin käytännöllisyyteensä heti ensimmäisenä aamuna bussipysäkillä sillä bussin lähestyessä kirja oli helppo sujauttaa nopeasti housun taskuun! Pieni kirja tuntui yllättävän näppärältä käsissä, vain illalla sängyssä lukiessani tuntui aluksi vaikealta löytää oikeaa lukuasentoa. Mikin ohuissa sivuissa ei ehkä ole normaalin kirjan paksun paperin ylellistä tuntua mutta jostain on kai tingittävä. Peukutan kevyen käsilaukkukirjan puolesta, ehkä minäkin voin vähitellen alkaa siirtyä pieniin laukkuihin!

Ja sitten itse asiaan. Nyt jo peräti kaksi Lapiduksen romaania lukeneena näyttäisi siltä että kirjailijan tyyliin kuuluu pyörittää kolmea kertojaa ja kuvata niin Tukholman alamaailmaa kuin yläluokkaakin. Tällä kertaa tapahtumien keskiössä on järjestäytynyt rikollisuus ja kertojina ovat jugoslaavimafian upseeri Mrado, vankilapakoa suunnitteleva huumemies Jorge sekä JW, perussvensson joka kunnianhimoisena päämääränä on päästä piireihin ja selvittää mitä kolme vuotta sitten kadonneelle Camilla-siskolle tapahtui.

Lapiduksen teksti vetää hyvin, huomasin koukuttuneeni tarinaan lähes ensimmäisiltä lähtien. Seurasin mielenkiinnolla etenkin JW:n etenemistä seurapiirien kola-hankkijana, oli helpointa samaistua luksuselämästä haaveilevaan tavikseen ja etenkin Camillan kohtalo kiinnosti. Valitettavasti JW:n sisko on kuitenkin vain sivujuonne huumehöyryisessä tarinassa. Vaikka tämän tyyppiset aiheet eivät usein kiinnosta minua, onnistui Lapidus kuitenkin melko hyvin. Varsinkin erilaiset salakuljetusmenetelmät tuntuivat samaan aikaan sekä hurjilta että uskottavilta! Kelpo kirja siis, jatkan matkaani kohti Siistiä kostoa...

"He ottivat naisen elävänä, sillä hän kieltäytyi kuolemasta. Ehkä he juuri siksi rakastivat häntä häntä vieläkin enemmän. Siksi että hän oli koko ajan läsnä, että hän tuntui aidolta.
Mutta he juuri sitä he eivät tajunneet, juuri se koituisi heidän kohtalokseen. Se että nainen oli elossa, ajatteli, oli läsnä. Suunnitteli heidän tuhoaan."

Otan tällä kirjalla osaa tänään alkavaan Suomen Pakolaisavun syyskuun ajan jatkuvaan lukuhaaste-kampanjaan. Asia on - sattuneesta syystä - lähellä sydäntäni, kuuluuhan lukutaito meille kaikille! Kampanjan ajatus on yksinkertainen:
          1. Lue kirja, lehti, artikkeli tai muu teksti. 

 2. Lahjoita euro jokaista lukemaasi tekstiä kohden lähettämällä tekstiviesti 1E LUKUHAASTE numeroon 16588. 

 3. Ota kuva lukemastasi ja anna kasvot lukutaidolle julkaisemalla kuva Instagramissa, Twitterissä tai Facebookissa #Lukuhaaste.  

Huonomuistisena haihattelijana unohdin tyystin kuvan ottamisen ja ehdin jo kiikuttaa kirjan takaisin kirjastoon. Ainoaksi lukukuvakseni jää siis tämä räpsäisy jolla avaan lukuhaasteen omalta osaltani. Parempi onni (tai muisti) seuraavan kirjan kanssa!

Like, 2008
Sivuja: 1127 (Miki-kirja)
Alkuteos: Snabba cash
Suomennos Anu Koivunen

VIP-huone / Jens Lapidus

Jens Lapidus on kirjailija jonka tuotantoon olen tutustunut jokseenkin takaperoisesti. Kehuttu Stockholm Noir -sarja on vielä korkkaamatta, sen sijaan olen ehtinyt tutustua kirjoihin Ainakin äiti yritti (novellikokoelma) ja Jengisota 145 (sarjakuva), joista varsinkin jälkimmäinen oli oikein mielenkiintoista luettavaa.

Vip-huoneen keskiössä on kolme varsin erilaista henkilöä: juuri vankilasta vapautunut maahanmuuttajataustainen Teddy, nuori ja kunnianhimoinen juristi Emelie ja rikas Philip, jolla tuntuu olevan kaikkea. Päähenkilöt tuo yhteen jokerinaamainen rikollinen joka kaappaa Philipin ja pian Emelie ja Teddy huomaavat jahtaavansa kidnappaajia.

Tarina pyörittää lukijaa niin Ruotsin alamaailmassa, maahanmuuttajien suosimissa lähiöissä kuin lakimaailman tyylikkäissä toimistoissa ja rikkaiden temmellyskentillä. Kontrastit ovat suuria mutta Lapidus kuvaa joka aspektia ihmeen uskottavasti mikä tekeekin lukukokemuksesta hyytävän. Alimpien ja ylimpien yhteiskuntaluokkien rinnastaminen toimii myös, koska tarinan edetessä asetelman mustavalkoisuus katoaa ja näkyviin tulevat harmaan sävyt. Rikkaat ja kauniit eivät ole välttämättä hyviä, eivätkä köyhät rikolliset pahoja.

Teddy oli hahmona kiinnostava ja hänen ja Emelien yhteistyötä oli mukava seurata ja toivonkin, että näemme kaksikon kirjasarjan seuraavissa osissa. Myös Teddyn tausta jää vielä osittain hämärän peittoon mikä tuntuu vihjaavan siitä, että kirjailijalla on lisää koukkuja takataskussaan. Jään uteliaana odottamaan...

"En tiedä miten pääsit sisään, mutta tämä on vip-huone, täällä todellisuus suljetaan hetkeksi ulkopuolelle. Tätä huonetta ei ole tarkoitettu kenelle tahansa."

Like, 2014
Sivuja: 407
Alkuteos: VIP-rummet
Suomentanut Jaana Nikula

Unissakulkija / Erik Axl Sund

Erik Axl Sundin jännäritrilogia taitaa olla yksi tämän kirjavuoden suosikeista ja vaikka aikani kuvittelin "uivani vastavirtaan", päädyinkin liittymään Varistyttöä kehuvien bloggareiden kuoroon. Oli ilahduttavaa huomata että trilogian ilmestyy suomennettuna napakassa tahdissa, Unissakulkija ilmestyi kesäkuussa 2014 ja jo lokakuussa on sarjan päättävän osan, Varjojen huoneen, vuoro. Mahtavaa!

Unissakulkija jatkaa Varistytön tapahtumista; Jeannette Kihlberg selvittelee edelleen raakoja murhia apunaan psykologi Sofia Zetterlund. Murhien taustakuvio alkaa paljastua kaikessa kammottavuudessaan - enää vain murhaaja puuttuu...

Kovin paljon en voi Unissakulkijan juonesta kirjoittaa jotten pilaisi muiden lukukokemusta paljastuksilla. Trilogian lukemista pohtivia suosittelen aloittamaan lukemisen Varistytöstä, sillä en usko kaikkien Unissakulkijan juonikuvioiden avautuvan ilman sitä.

Kirjan toinen osa oli ensimmäisen tapaan mukavan nopeatempoinen ja koukutti, joskaan se ei mielestäni noussut aivan ensimmäisen osan tasolle. Liekö syynä se klassinen trilogian toisen osan ongelma vai vielä kesähelteistä toipuva lukija, kelpo dekkari tämä kuitenkin on. Tarina on pirstaleinen, loikkien nykyisyyden ja Varistytön menneisyyden välillä, ratkaisu joka toimii ja kuljettaa hyvin juonta eteenpäin samalla paljastaen palasia ratkaisusta. Jään suurella mielenkiinnolla odottamaan sitä, kuinka Jeannette ja Sofia lopulta selviävät tästä murhakierteestä! Lokakuuhun!

"Ihmisen tappaminen on helppoa. Ongelmat ovat enemmänkin henkisiä, ja niissä lähtökohdat eroavat valtavasti toisistaan. Useimpien ihmisten on ylitettävä melkoinen määrä esteitä. Empatia, omatunto ja harkinta toimivat yleensä esteinä tappavan väkivallan käytölle.
Joillekuille se ei ole sen vaikeampaa kuin maitopurkin avaaminen."

Otava, 2014
Sivuja: 395
Alkuteos: Hungerelden
Suomentanut Kari Koski
Kirjasta lisää: Leena Lumi, Rakkaudesta kirjoihin