Löysin Donna Leonin ja Guido Brunettin jokunen kesä sitten, ja rakastuin. Leonin rikostarinat ovat kyllä kiinnostavia, mutta ehkä sitäkin enemmän olen lumoutunut Venetsiasta, Brunettien perheestä, kirjallisuutta rakastavan Paolan upean kuuloisista aterioista ja signorina Elettrasta, tuosta lähes myyttisestä kauniista nerosta. Donna Leonin naiset ovat mahtavia olentoja, nokkelia ja rakastettavia. He täydentävät kauniisti Guido Brunettia, joka on lempeä ja viisas, silti samanaikaisesti kovin inhimillinen mies.
Koska tänä kesänä tieni vie minut Italiaan, tuntuivat Brunetti-kirjat mainiolta tavalta virittäytyä tunnelmaan. Kaikki suloisen kuuloiset sanat, kuten telefoninot ja palazzot ja ne ihanat ruoat, joita Paola aina valmistaa. On Patta, jota nokkelat alaiset onnistuvat aina ohjailemaan.
Kuten Brunetti-kirjoissa usein, lähdetään tässäkin liikkeelle kahdesta suunnasta. Brunettit tapaavat illallisilla rikkaan ja kauneuskirurgian avulla leikellyn naisen.Samoihin aikoihin toisen poliisipiirin etsivä lähestyy Brunettia saadakseen apua murhan selvittelyssä. Ja jossain vaiheessa nämä kaksi polkua leikkaavat toisiaan...
Monet Donna Leonin kirjat ottavat kantaa maailman pahuuteen, köyhyyteen, vanhojen lääkkeiden myymiseen kehitysmaihin, yleensäkin aika realistisen oloisiin rikoksiin, joissa rikkaat, yritykset tai ihmiset, sortavat heikoimpia. Se tekee näistä kirjoista entistä kiinnostavampia lukea, Leon luo mielenkiintoisen kontrasti hyvin toimeentulevan normaalin italialaisperheen ja muun maailman välille. Ja on hyvä että tällaistakin rikoksista tehdään dekkareita, koska nämä tapaukset ovat osa myös todellista elämää, joten on hyvä että joku myös muistuttaa meitä asiasta. Esimerkiksi tällä kertaa Brunetti törmää jätteiden hävittämisen nurjaan puoleen, Kiina ja monet kehittymättömät maat toiminevat maapallon kaatopaikkana tällä hetkellä ja jätteiden hävittäminen on iso bisnes. Mutta radioaktiivisen ja myrkyllisen jätteen hävittäminen laillisin keinoin vain on kallista...
Olen aiemminkin miettinyt ja tuskaillut tätä jäteasiaa ja About Facen myötä vanhat mietteet taas nousivat pintaan. Surettaa että kehittyvät maat myyvät oman luontonsa ja mahdollisesti asukkaidensa terveyden rahasta. Ja se huolestuttaa, kuinka jätteiden asianmukaista hävittämistä valvotaan. Mikä estää yritystä dumppamasta jätteitä vaikkapa mereen? Tämän tyyppistä rikosta ei saada selville kuin vasta vahingon tapahduttua. Ja vaikka länsimaissa asunkin ja pidän tavaroista, tunnen syyllisyyttä liiallisesta kuluttamisesta. Kuten kreivi Falierikin kirjassa sanoo, kulutamme nykyisin kenties jo liikaakin. Kenties puhelinta ei tarvitse vaihtaa aina uuden mallin tultua ja muidenkin tavaroiden pitäisi kestää kulutusta paremmin. Kenties pidän tämän taas mielessäni ja yritän pikkuisen ainakin omalta osaltani pelastaa tätä ihanaa palloa.
Paasaamisesta takaisin itse asiaan, eli kirjaan. Aihe herätti minussa ajatuksia ja tunteita, varsinkin näin kesällä kun on tullut vietettyä paljon aikaa luonnossa, hyvä niin. Itse kirja oli mielestäni melko tyypillinen Brunetti-dekkari, joka ei kuitenkaan mielestäni kuulu sarjan parhaimmistoon. Jollakin tapaa olisin kenties kaivannut mukaan enemmän Paolaa ja perhettä.
(Brunetti ja kreivi Falieri puhuvat syvällisiä taidegalleriassa.)
"Consumption, Guido, the Conte went on as if Brunetti had not spoken. Consumption. We´re obsessed by it. Our desire is to have not one, but six, televisions. To have a new telefonino every year, perhaps every six monts, as new models are produced. And advertised. To upgrade our computers every time there is a new operating system, or every time the screens become bigger, or smaller, or flatter or, for all I know, rounder. Brunetti thought of his request for his own computer and wondered where this speech was going.
- If you are wondering where all of this is leading, the Conte astonished himby saying, it's leading into the garbage."
About Face -kirjasta on suomennettuna(Kasvot kuvassa) kerrottu lisää ainakin
Kirsin kirjanurkassa.
Olen kehittänyt jonkinlaisen tunnesiteen Donna Leonin Brunetti-sarjaan. Guido Brunetti perheineen on jonkinlainen ihanneperheeni, jo pelkästään heidän ateriansa kuulostavat fantastisilta. Ja signorina Elettra saattaa olla ammatillinen esikuvani. Pidän näistä ihmisistä ja heidän elämäntyylistään, mutta itse dekkareista en aina jaksa enää olla innoissani. Viimeisimmistä kirjoista kun on tuntunut olevan puhti poissa, mitä tietysti selittää sekin että esim. Pedon palkka on jo sarjan 21. teos. Kaiketi on ihan ymmärrettävää että jossain vaiheessa ilmenee pientä urautumista...
.jpg)
.jpg)
