Hauskuutusta viihdemaailmasta Mindy Kalingin Why not me? ja Lauren Grahamin Someday, someday, maybe

Flunssaillessani hyppysiini osui kaksi kepeää ja hauskaa äänikirja viihdemaailmasta, jotka olivat aika pitkälti juuri sitä mitä väsynyt ja kehnossa kunnossa oleva ihminen nyt vain voi haluta kuunnella. Jos kaipaat hilpeää piristystä ja hassuttelevaa hattaraa, tsekkaa nämä!

Mindy Kaling: Why not me?
Penguin Random House Audio Publishing Group, 2015
Kesto: 4h 57min
Lukija: Mindy Kaling

Komedienne Mindy Kalingin (mm. Konttori) Why Not Me sisälsi otoksen omaelämäkerrallisia pakinoita, joissa Mindy iloittelee mm. kertomalla millaista hänen elämänsä on nyt kun hän on melkein kuuluisa ja luonnollisestikin myös esimerkiksi deittailu ja sinkkuus kuuluvat kirjan teemoihin.

Kokonaisuutena pidin tästä kirjasta: Mindy on juuri niin höpsö ja aito kuin kuvittelinkin, sellainen henkilö, jonka voisin kuvitella vaikka omaan kaveripiirinikin. Teemoissa löytyy valinnanvaraa, aina yliopistoelämästä kirjoittamiseen ja ystävyyteen saakka. Parhaiten minulle mieleen jäi email/tekstiviesti-muotoon kirjoitettu kertomus rinnakkaisesta Mindystä joka toimisi latinan opettajana New Yorkissa, viimeistään tätä kuunnellessani vakuutuin Kalingin kirjoittajantaidoista - teksti toimisi mainiosti vaikka televisiossakin.Kirja on lyhyt ja vaikka toisaalta pidänkin siitä, että kirjailija lukee itse teoksensa, flunssan tuhoamat aivoni kokivat Mindyn puhuvan välillä hieman liiankin nopeasti ja pirtsakasti.

“Work hard, know your shit, show your shit, and then feel entitled. Listen to no one except the two smartest and kindest adults you know, and that doesn't always mean your parents. If you do that, you will be fine.” 

Lauren Graham: Someday, someday, maybe
Penguin Random House Audio Publishing Group, 2013Kesto 8h 27min
Lukija: Lauren Graham

Gilmoren tytöistä tuttu Lauren Graham oli puolestaan kirjoittanut kelpo chick-litiä, jossa Franny Banks -niminen nuori näyttelijä etsii onnea ja menestystä vuoden 1995 New Yorkissa. Frannie on Bridget Jonesia muistuttava sankaritar, joka onnistuu joutumaan mukaan jos jonkinmoiseen soppaan luoviessaan tietään kohti tähteyttä.


Someday, someday, mayben tarina sisältää kaikessa kepeydessään myös koskettavia hetkiä Frannien kärsiessä takaiskuista ja kirja onkin mielestä ihan kelpo kasvutarina. Frannie on henkilönä helposti samaistuttava, inhimillinen toilailija jolle toivoo vain onnellista loppua. Tästäkin toiveesta huolimatta, oli mukavaa huomata ettei tarina ollut liian sokerinen.

Paperiprinssi / Kaari Utrio

Kaari Utrion epookkiromaanit ovat melko takuuvarmaa luettavaa. Yllätyksiä ei toki suuremmalti tarjoilla mutta minusta on silti jotenkin lohdullista, kuinka kukin epäonnisen oloinen, mutta nokkela ja vahvaluontoinen mamselli lopulta onnistuu löytämään arvoisensa sulhon ja purjehtimaan onnellisesti avioliiton satamaan. Jokin näissä romaaneissa herättää minussa myös kaikuja Jane Austenista, mikä ei missään nimessä ole huono asia. Samankaltaisuus toki vaivaa kirjoja, vaikka olenkin varmasti suurimman osan lukenut, en kenties vuotta myöhemmin pystyisi nimeämään kirjoista montaakaan. Yksi taisi kenties sijoittua Lappiin...

Tässä suhteessa Paperiprinssi on siis taattua Utriota. Suurkosken paperiruukilla rakastutaan, Helsingissäkin käydään tanssimassa ja lopulta he elävät elämänsä onnellisina loppuun saakka. Sankaritar on tällä kertaa pitkä ja napakka neiti Wilhelmine, joka pyörittää sujuvasti kokonaista ruukkia eikä sulhokaan ole yhtään hullumpi.

Rakkausjuonien ohella Utrio usein onnistuu sivuhenkilöissään joista usein löytyy jokunen vallan hulvaton tapaus. (Tässäkin kohtaa muistelen mieluusti esimerkiksi Ylpeyttä ja ennakkoluuloa, josta myös löytyi mm. vallan mainiota, hupsua herrasväkeä.) Niin käy tällä kertaa, itseasiassa uskaltaisin melkein sanoa että Paperiprinssi on yksi Utrion hauskimmista teoksista, mm. kipakka Pappa Falkenstein on melkoinen tapaus!

Pienenä puutteena teoksessa olivat kenties kovinkin pitkät pätkät Siperian seikkailuja ja paperintuotannon ihmeitä, jotka vähitellen alkoivat hiukan puuduttaa vaikka ymmärränkin halun tehdä kunniaa esimerkiksi käsityöläisille.

Amanita, 2015
Sivuja: 470

Home front / Kristin Hannah

Keväällä kuuntelemani Kristin Hannahin The Nightingale osoittautui siinä määrin laadukkaaksi historialliseksi fiktioksi että huomatessani Helmetin Overdrive-kokoelmaan putkahtaneen lisää kirjoja naiselta, lisäsin heti Home frontin varauslistalle. Tälläkin kertaa oltiin sotaisissa tunnelmissa mutta nykyajassa, sillä Hannah kertoo nyt naissotilaan tarinan.

Joleen Zarkades on taistellut itsensä kahden alkoholistin lapsesta tasapainoiseen ja mukavan keskiluokkaiseen keski-ikään. Vaikka parisuhteen tuli palaakin säästöliekillä, nauttii nainen työstään kansalliskaartin helikopterilentäjänä. Sitten kaikki muuttuu sillä Joleen lähetetään palvelemaan Irakissa.

Home front oli jollain tapaa hyvin tyypillisen amerikkalainen kirja, lämminhenkinen ja isänmaallinen mutta kuitenkaan silti tuputtamatta arvomaailmaansa. En ole muistaakseni lukenut yhtäkään kirjaa naissotilaista joten aihe kiinnosti kovasti. Kuunnellessani kuitenkin mietin useampaan otteeseenkin sitä, onko naisten asevelvollisuus luonnoltaan erilaista ja pitäisikö sen ollakaan? Yhden vanhemman lähtö sotatantereelle taatusti vaikuttaa arkeen, oli kyseessä isä tai äiti mutta kaiketi äidit ovat vieläkin tottuneempia perheen elämän pyörittämiseen. Ovatko? Pitäisikö olla toisin?

Kirjan pääpaino ei toki ole sukupuolinäkökulmassa vaan enemmänkin sotilaan arjessa ja erityisesti kotiinpaluussa, se kun ei kirjassakaan suju ihan niinkuin elokuvissa. Hannah kuvaakin mielestäni uskottavasti trauman jälkeistä stressihäiriötä (huh, mikä sanahirviö) ja sotilaiden kuntoutumisen arkea. En osaa oikein edes kuvitellakaan millainen paluu taisteluiden melskeistä olisi mutta hyvä että asiasta nyt jo puhutaan.

Kelpo kirja, itketti vähän ja pisti ajattelemaan enemmänkin.

MacMillan Audio,2012
Kesto: 7h 50min
Lukija Maggi-Meg Reed

Muukalainen (Outlander #1) / Diana Gabaldon

Ostin pokkariversion Diana Gabaldonin Muukalaisesta kesälomakirjakseni, melko pitkälti kirjaan pohjautuvan tv-sarjan ansiosta. Innostuin niin paljon näkemistäni jylhistä skotlantilaisita maisemista ja Clairen ja Jamien rakkaustarinasta että arvelin hullaantuvani itse kirjaankin, jossa toki onkin aika lailla sellaisia elementtejä joista yleensä innostun. Koska nyt kun vihdoinkin julkaisen tämän postauksen, on kesä vain pelkkä muisto joten arvaatte varmastikin että jokin meni pieleen...

Muukalainen alkaa vuodesta 1945 jolloin rintamalta palannut sairaanhoitaja Claire Randall matkustaa Skotantiin lomailemaan puolisonsa Frankin kanssa. Kävelyretki ikivanhoille kivikehille osoittautuu kuitenkin kohtalokkaasti sillä Claire tempautuu niiden kautta menneisyyteen, vuoteen 1743 jossa hän kohtaa nuoren ja rohkean Jamie Fraserin.

Historiallisen fiktion ystäville kirjassa on varmasti mannaa ja romantiikkaa ja heinissä kieriskelyäkin piisaa vaikka jouduinkin nieleskelemään muutaman hetken Jamien mää ja sää -murteen kanssa. Mutta mikä sitten mätti?

Ihan rehellisesti sanottuna en tiedä mikä Muukalaisessa mätti, minun tapaistanihan ei ole tuhrata kuukausia yhden kirjan parissa. Luin kirjaa aluksi Maltan matkallamme mutta kotiin päästyä tahti hiipui ja kaikki muut kirjat vain tuntuivat kiinnostavan enemmän Muukalaisen kerätessä pölyä yöpöydälläni. En usko kirjan pituuden olleen ongelma, olen tänäkin vuonna selättänyt pidempiäkin paksukaisia leikiten, en myöskään sanoisi Muukalaisen olevan huono kirja. Se on hyvin kirjoitettu eikä toista kliseitä, sen henkilöt ja tapahtumat ovat kiinnostavia, jos kohta hetkittäin melko raakojakin. Ehkä on vain hyväksyttävä että se ei vain ollut minun kirjani. Vähän niinkuin treffit ihmisen kanssa joka on ihan kiva muttei kuitenkaan riittävän kiinnostava toista tapaamista varten. (Voi kuitenkin olla että palaan vielä joskus Jamien ja Clairen seuraan kun inspiraatio iskee, tv-sarjan katsomista en ainakaan aio lopettaa. Ja talveksi haluan kaulalleni samanlaisen pitkulahuivin kuin Clairella!)

Gummerus,  2015 (kuudes painos)
Sivuja: 825
Alkuteos: Outlander
Suomentanut Päivö Oksala

Kaksi loistavaa sarjakuvaa: Tulevaisuuden arabi ja Sculptor

Vau. Lokakuu on ollut minulle ainakin loistavien sarjakuvaromaanien kuukausi, molemmat tämän postauksen kirjoista olivat sellasia napakymppejä että ne pitäisi saada omaankin hyllyyn talteen. Nämä ovat koskettavia, taiteeltaan huikeita ja älynystyröitä kutittelevia mielettömän hienoja kirjoja. Sarjisten ystävä, mitä olette näistä mieltä? Ovatko Sculptor ja Tulevaisuuden arabi jo tuttuja, hullaannuitteko?

Scott McCloud: Sculptor
Selfmade hero, 2015
Sivuja: 489

Sculptorin päähenkilö on uransa aallonpohjassa rämpivä kuvanveistäjä David Smith joka on valmis tekemään lähes mitä tahansa saadakseen äänensä kuuluville. Jopa sopimuksen viikatemiehen kanssa...

Scott McCloudin tiiliskivi on huikea tarina rakkaudesta ja taiteesta. McCloudin piirrostyyli miellytti silmääni kovasti ja erityisesti nautin eri kokoisista ruuduista ja tavasta, jolla kirjailija luo tarinaan tunnelmia ja vauhtia niiden avulla. Tempauduin tarinaan täysin ja nautin sen laajasta tunneskaalasta ja luin vuoroin rauhassa ja viipyillen, vuoroin sydän hurjasti sykkien. Erityisesti Davidin surullinen hahmo vetosi tunteisiini ja niiskuttaen pidin peukkuja sille että mies saisi onnellisen loppunsa.

Sculptor on melkeinpä itkettävän hyvä sarjakuva jolle toivoisin suomennostakin. Sen sanoma on kaunis, piirrosjälki tyylikästä ja huikea, pienisuuri tarina on juuri sellainen jonka mukana sekä itkee että nauraa.




Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi: Lapsuus Lähi-Idässä (1978-1984)
WSOY, 2015
Sivuja: 158
Alkuteos: L'Arabe du futur. Une jeunesse au Moyen-Orient (1978-1984)
Suomentanut Saara Pääkkönen

Kirjabloggaajien viidakkorumpu oli vihjannut että Tulevaisuuden arabi olisi mainiota luettavaa ja näemmä kanssabloggaajien sanaan voi luottaa. Riad Sattoufin omaelämäkerrallinen sarjakuva on nimittäin sekä hauska, nokkela, huolestuttava ja koskettavakin.

Sattouf on ranskalaisen äidin ja syyrialaisen isän poika ja hän on 2-vuotias perheen muuttaessa isän työn perässä ensin Libyaan ja myöhemmin Syyriaan. Pienen lapsen silmien kautta maiden poliittinen tilanne näyttäytyy pehmeämpänä ja hassumpana mutta aikuinen osaa lukea myös rivien välistäkin.

Riad Sattoufin tarinan ensimmäinen osa tuo mieleeni yhden sarjakuvasuosikeistani, Li Kunwun Minun Kiinani -sarjan joka sekin on sarjakuvan muotoon puettu omaelämäkerrallinen romaani tavallisen ihmisen elämästä historian taitekohdissa. Molemmat kirjat ovat hurjan hienoja lukukokemuksia jotka avaavat hienosti arkea poliitikan myllerryksen keskellä ja todistavat myös sen, että sarjakuvat ovat niin paljon muutakin kuin lyhyitä strippejä tai supersankaritouhuja (ei sillä että näissä tyylilajeissa olisi mitään vikaa, itse tykkään niistäkin). Minun makuuni Tulevaisuuden arabi iski ehkä jopa Kunwun kirjaa kovemmin sillä pikku-Riadin havainnot ovat myös viattomuudessaan hauskoja. Tämä kirja siis menee ehdottomasti ostoslistalleni, sääli että toista osaa joudutaan odottamaan vuoden verran.

The Heir (The Selection #4) / Kiera Cass

Juuri kun sain edellisen hömppäkirjani luettua, putkahti Overdriven kokoelmiin seuraava, Kiera Cassin The Selection -trilogia nimittäin oli saanut jatkoa. Karkinnälkä näemmä vaivaa edelleenkin, joten The Heir putkahti lukupinooni melkein kuin varkain...

The Heir palaa jälleen tulevaisuuden Illeaan, tulevaisuuden Amerikkaan, jossa kaksi vuosikymmentä on vierähtänyt siitä kun prinssi Maxon lopetti kastit ja löysi itselleen puolison Valinnan avulla. Illean kansa on onnetonta ja kuningas päättää kohottaa yleistä mielialaa järjestämällä uuden Valinnan mutta tällä kertaa etsitään puolisoa hänen esikoistytärelleen prinsessa Eadlynille joka jonain päivänä on nouseva valtaistuimelle. Voimakastahtoinen prinsessa ei vain oikein innostu ajatuksesta...

Luin Cassin kirjaa sekavin ajatuksin, hömppä toki maistuu edelleenkin mutta jokin asetelmassa ja uusissa henkilöissä tökki. Kirjailija mm. korostaa kovasti sitä, kuinka uudenaikainen ja radikaali Eadlynin tilanne tulevana hallitsijana on - ensimmäinen nainen valtaistuimella. Tasa-arvo ei siis ole kukassa vielä tulevaisuudenkaan Amerikassa... Samoin ajatus siitä, että Maxon yrittää naittaa 19-vuotiaan tyttärensä vastoin tämän tahtoa tarjotakseen kansalle leipää ja sirkushuveja, tuntuu vähän vastenmieliseltä ja kansaa aliarvioivalta. Mutta mitäpä minä tiedän...

Oma juttunsa ovat sitten Eadlyn ja pojat. Prinsessa nimittäin on aika ... ärsyttävä ja arvelenkin että Kiera Cassin tarkoituksena on muokata uudesta The Selection -trilogiasta hieman toisenlainen kasvutarina. Mikä jottei, ratkaisu saattaa toimiakin jos vain Eadlyn muutos sympaattisemmaksi saadaan toteutettua uskottavalla tavalla ja jos siippaehdokkaista onnistutaan luomaan kyllin kiinnostavia, tällä hetkellä he jäävät vielä Eadlynin varjoon. Hauskana yksityiskohtana mainittakooon se, että kirjassa on mukana myös Suomi-väriä, eräs prinsessan kosijoista on Swendwaysta kotoisin oleva, suomea puhuva sympaattinen kokki Henri Jaakoppi, joka leipoo mm. prinsessalle korvapuusteja. (Jotka tosin jostain syystä maistuvalt greipiltä?)

HarperTeen, 2015
Sivuja: 342

Kaksi kotimaista sarjakuvaa: Valomerkki ja Peräkammarin poika

Valomerkki (Villimpi Pohjola #5) / JP Ahonen
WSOY, 2015
Sivuja: 104

JP Ahosen Villimpi pohjola -sarja on viehättänyt silmiääni ja kutittanut nauruhermoani jo monen kirjan ajan ja Valomerkki, sarjan viides osa, piti ehdottomasti saada heti lukuun. Joku taika näissä kotimaisissa frendeissä on, mutta alan ruutu ruudulta kiintyä heihin enemmän. Villimpi pohjola onkin siitä hieno sarja, että se on tuore ja uskottava, koskettava ja silti hauska, ihan oikean elämän makuinen.

Valomerkissä Villin pohjolan kaveriporukka jatkaa aikuistumistaan, mm. pienten jalkojen töminää odotellaan ja gradukin pitäisi saada valmiiksi. Kirjassa ehkä hienointa onkin se, että se tuo mieleen oman elämän ja kaverit. Erityisen mainiosti maaliinsa osui strippi jossa ulos lähdössä oleva Ukko on piilottanut Muusan suklaat - ja kuinkas sitten kävikään? (Saattaa olla että bloggaaja on itsekin ollut joskus samassa tilanteessa...)

Peräkammarin poika / Jan Andersson, Katja Kettu

Otava, 2015

Sivuja: 134

Olen hiukan niuho sarjakuvieni suhteen (pidän mm. tietynlaisesta piirrostyylistä) ja olin siksi hiukan epävarma siitä olisiko Peräkammarin poika minun juttuni. Uteliaisuus voitti ja hyvä niin, sillä kirja osoittautui rankaksi aikuisten saduksi ja mainioksi lukukokemukseksi.

Jalmari, peräkammarin poika, on keski-ikäinen mies jolta on jäänyt elämä elämättä sairastuneen äidin omaishoitajaksi ryhtymisen jälkeen. Velipoika sen sijaan sai kaiken: vapauden, aikuisen elämä, naisenkin. Mutta talo natisee liitoksissaan ja äidin yskä vain pahenee...

Peräkammarin poika on hurjan koukuttava, melkein unenomainen ja oudolla tavalla koskettava kasvutarina. Se on tarina äidin ja pojan viharakkaussuhteesta ja omaishoitajuuteen liittyvästä rakkaudesta ja uhrautumisen paineesta. Asiaa on paljon pienessä paketissa, kuva ja teksti ovat myös hienossa suhteessa toisiinsa. Anderssonin tummasävyiset kuvat täydentävät tyylikkäästi Ketun taitavaa tekstiä - oivallinen paketti!

Syksy on ihmisen parasta aikaa

Syyskuu on lempikuukauteni, nautin sen raikkaudesta, ruskan väriloistosta ja auringonnousuista jotka on päivä päivältä helpompaa pongata. Syksy on kesän ihanan joutilaisuuden jälkeistä aktivoitumista ja uusia juttuja ja suunnitelmia, uudenlaista energiaa. Kaikenlaisia ideoita onkin putkahdellut päähän ja joitain ajatuksia ehdin jo kokeillakin, blogissa vilahtivat mm. kaksi videobloggausyritelmääni. Kolmannenkin klipin tein, keksin nimittäin kesken kävelylenkkini yrittää kertoa lukijoille Andy Weirin The Martian-kirjasta. Luomus jäi kuitenkin "leikkaamon lattialle", sillä kukaan tuskin haluaa katsella pomppivaa lenkkipolkua ja kuunnella huohotustani. Jatkan siis ideointia ja harjoittelua, katsotaan saanko aikaiseksi muuta kuin nolotusta...

• Videoviikonloppu: kurkistus Maltan kansalliskirjastoon
• Videoviikonloppu: Helsinki-Vantaan lentokentän uudessa kirjanvaihtopistessä

Syyskuun luetut

Syyskuun luettujen lista on hämäävän lyhyt, paljon jäi bloggaamatta - yritän parantaa tapani lokakuussa. Itselleni epätyypillisesti luin yllättävän paljon it-maailmaan sijoittuvaa tietokirjaillisuutta ja tasapainoksi sitten ahmittiin hattarankevyttä hömppää (The Selection-trilogia). Kuukauden kivoimpiin lukukokemuksiin kuuluivat uuden Denise Rudbergin dekkarituttavuuteni Yksi tappava syrjähyppy, Andy Weirin mainio The Martian ja vuosien odotuksen jälkeen ilmestynyt jatko-osa Sujata Masseyn Rei Shimura -sarjaan, The Kizuna Coast. Tsekkaa itse jollet usko!

• Kyberturvallisuus / Jarno Limnéll, Klaus Majewski, Mirva Salminen
• Mischief / Fay Weldon
• Hello Ruby / Linda Liukas
• The Martian / Andy Weir
• The opposite of loneliness: essays and stories / Marina Keegan
• Tuomitut (Arianna de Bellis #4) / Vera Vala
• The Innovators: How a Group of Hackers, Geniuses and Geeks created the digital revolution / Walter Isaacson
• The Kizuna Coast (Rei Shimura #11) / Sujata Massey
• Yksi tappava syrjähyppy (Marianne Jidhoff #1) / Denise Rudberg
• Varo minua (Studio #3) / Pekka Hiltunen
• The Selection-trilogia / Kiera Cass

Haasteiden tilanne

Kirjan vuoden lukuhaasteessa on alkamassa selvästi loppukiri, kolme lukupistettä pompsahti plakkariini. Jei!

Entäs ensi kuussa?

Lokakuussa on tämän kirjabloggaajan joulu eli Helsingin kirjamessut. Pian alan selailemaan katalogia ja tekemään tarkkaakin tarkempia luentosuunnitelmia vaikka lopulta luultavasti tulen kuluttamaan aikaa haahuillen ja kirjapöhinästä nauttien. Tekisi mieli kokeilla myös messuvbloggausta - kiinnostaisiko moinen ja millaisia videoita haluaisitte nähdä?

Olen lokakuussa myös mukana Naisten pankin kampanjassa tukemassa kehitysmaiden naisten toimeentuloa ja hyvinvointia.

Luetut, ei-blogatut

Kerry Fisher: Island Escape (Avon, 2015), 400s.

Kerry Fisherin Island Escape pomppasi puhelimeeni koska tunsin tarvitsevani annoksen chick-litiä. Kirja osoittautui melko mukavaksi luettavaksi, peukutan myös sitä että tämän chikkerin pääosissa ovat päälle nelikymppiset naiset, ihan mukavaa vaihtelua. Island Escapen pääosissa ovat ystävykset Octavia ja Roberta, jotka kitkuttelevat eteenpäin enemmän tai vähemmän epätyydyttävissä avioliitoissaan kunnes tietysti alkaa tapahtua. Tarina mukailee melko ennalta-arvattavasti peruschick-litin kaavaa mutta viihdytti.

Roope Lipasti: Linnan juhlat (Atena, 2015), 283s.

Olen yrittänyt kiltisti kirjoittaa aina jotain kotimaisista romaaneista, etenkin silloin kun olen niistä pitänyt mutta Linnan juhlien kohdalla kävi huono tuuri. Sain ison nipun varauksia kirjastosta samaan aikaan ja homma meni suorittamiseksi. Lukea ehdin, mutta blogata en. Päällimmäiseksi ajatukseksi kirjasta jäi se, että kuten aiemminkin pidän kovin Roope Lipastin lämpimästä huumorista ja pieni hupsuttelu tekee tänä synkkänä aikana vain hyvää.

Tess Gerritsen: Salametsästäjä (Otava, 2015), suomentanut Ilkka Rekiaro, 330s.

Salametsästäjä on Rizzoli & Isles -sarjan 11. kirja, mikä ei kylläkään tunnu hidastavan tämän kuolemansyyntutkijan ja rikosetsivän muodostaman parivaljakon vauhtia. Kirja oli tuttuun tapaan sujuvaa ja sanailu nokkelaa eivätkä Afrikkaan osin sijoittuvan tapauksen juonenkäänteetkään olleet kuluneimmasta päästä - viihdyin vallan mainiosti.

Kerry Greenwood: Murder in Montparnasse (Allen & Unwin, 2002), 300s.

Ensikosketukseni Greenwoodin Phryne Fisher -kirjoista kärsi jokseenkin samasta syystä kuin Linnan juhlatkin. Ensin ei mukamas ollut lukemista, sitten sitä oli yht'äkkiä liikaakin. Kiva kirja, kiinnostavat henkilöt ja toimiva rikosjuoni - tykkäsin ja haluan palata sarjan pariin myöhemmin ja paremmalla ajalla. Ja mielellään sarjan ensimmäisestä osasta alkaen, lainasin nimittäin epähuomiossa 12. kirjan mainion neiti Fisherin seikkailuista ja olin jokseenkin pihalla joistakin neidin yksityiselämään liittyvistä juonikuvioista. Milloinkohan opin lukemaan sarjat oikeassa järjestyksessä??!

Dustin Harbin: Diary Comics (Koyama Press, 2015), 236 s.

Dustin Harbinin Diary Comics -kirja sai alkunsa harjoituksesta jossa kirjailija päätti piirtää jokaisena vuoden päivänä sarjakuvaruudun ko. päivän tapahtumista. Kiinnostuin, koska olen toteuttanut samaisen harjoituksen valokuvien kautta. Lukiessani kävi ilmi etten ollutkaan yksin mietteideni kanssa, myös Dustin Harbin painiskeli samojen ongelmien kanssa - ihan tavallinen arki nimittäin ei ole erikoisen kiinnostavaa ja arjen tarkistelu - tapahtuipa se sarjakuvan tai kameran kautta - muuttaa arkea hiukan erilaiseksi. Vaikka Harbinin arki onkin värikkäämpää kuin omani, ei kirja tarjoa silti suuria kokemuksia vaan ennemminkin pieniä, tavallisia ja ehkä tärkeitäkin hetkiä yhden ihmisen elämästä. Mukava lukukokemus.

The Selection-trilogia (The Selection, The Elite, The One) / Kiera Cass

Kesän kuumuudessa teki yllättäin mieli lukea jotain viihdyttävää hömppää - tai aikuisten satuja, kuten eräs ystäväni kyseistä tyylilajia kuvaa. Tämän nuorille aikuisille suunnatun trilogian kohdalla tuo kuvaus onkin erikoisen osuva, kyse nimittäin onkin jollain tapaa hyvinkin tyypillinen tuhkimotarina. (Kansien kuvituskin oikeastaan tukee tätä ajatusta.)

The Selection-trilogia on dystopia joka sijoittuu tulevaisuuden Amerikkaan, joka on nyt luokkiin jaettu kuningaskunta. Jokaisella kansalaisella on oman luokan ilmaiseva numero joka kuvaa yksilön statusta valtakunnassa. Kirjan päähenkilö, America Singer, on viihdyttäjäluokan jäsen, viitonen. Viitosilla on jonkin verran rahasta tiukkaa, mutta he ovat monessa suhteessa onnekkaampia kuin palvelijoiksi joutuneet kuutoset tai yhteiskunnan pohjasakkaa olevat kahdeksikot. America haaveilee naivansa kutos-poikaystävänsä Aspenin mutta sitten kaikki muuttuu kun valtakunnan prinssi Maxonille tarvitaan puoliso ja America päätyy vastahakoiseksi morsioehdokkaaksi televisioituun, tositv-ohjelmaa muistuttavaan ohjelmaan jossa 35 neitosta kilpailee maan suurimmasta palkinnosta - Maxonista!

Mietteeni Cassin trilogiasta ovat hiukan kaksijakoiset. Reilusti sanottuna minusta The Selection-sarja on höttöä, pumpulia ja hattaraa. Ja sokeria on käytetty melkoisesti. Kirjailija tuntuu ammentavan inspiraatiotaan niin Unelmien poikamiehestä kuin Nälkäpelistäkin ja lopputuloksena kolmen kirjan verran pääparin deittailua kaavalla melkoisen ennalta-arvattavalla kaavalla. Henkilökohtaisesti myös pikkuisen rutisen siitä että nuorille naisille suunnatun kirjan pääideana on se, että ryhmä tyttöjä kilpailee yhden miehen suosiosta ja avioliitosta. Valtakuntaa koettelevat myös kapinalliset ja muut ulkopoliittiset pulmat joista tosin kerrotaan valitettavan vähän - kerronnan pääpaino on avioliittojuonessa.

Ja silti. Luin, melkein ahmin, kaikki kolme kirjaa. Voisin kai sanoa että The Selection-trilogian kanssa kävi hiukan samalla tavalla kuin joskus karkkipussin kanssa. Luin vähän, pyörittelin silmiäni huttuisuudelle, luin lisää - kamalaa huttua - ja ennenkuin huomaankaan olen lukenut koko kirjan ja varaan kirjastosta seuraavaa. Olihan se sokerista hömppää mutta näemmä joskus on juuri oikea hetki lukea sellaistakin.

HarperTeen, 2012
Sivuja: 332
Kirjan vuosi: kirja, jonka valitsit luettavaksi pelkästään kannen perusteella.

China Rich Girlfriend / Kevin Kwan

Kevin Kwanin aasialaisesta öky-chick litistä on näemmä tulossa kesäinen perinteeni, viime kesänä nimittäin herkuttelin sarjan ensimmäisellä osalla, Crazy Rich Asians -kirjalla. Tämä aikuisten saduksi tituleeraamani kirja jäi sen verran mukavasti mieleeni että seuraavakin osa, China Rich Girlfriend, piti laittaa varaukseen. Ihan  ensimmäiseksi ihastelin kirjan ulkoasua joka kaikessa kultauksessaan toimii vallan mainiosti.

China Rich Girlfriend vie lukijansa takaisin hullunrikkaiden kiinalaisten pariin. Tapaamme jälleen Rachel Chun, jonka taloustieteen professorina toimiva sulho, osoittautui edellisessä kirjassa erään aasialaisen mahtisuvun vesaksi - ja nyt Nick ja Rachel ovat menossa naimisiin, Nickin äidin mielipiteistä välittämättä. Toisaalla hämminkiä aiheuttaa myös oivalliset naimakaupat solminut saippuaoopperatähtönen, Kitty Pong, joka yrittää vimmasti ostaa tiensä sisäpiiriin.

Pidän hirmuisesti tästä sarjasta, tarjolla on niin tuhkimotarinaa kuin rikkaiden elämään kurkisteluakin ja Kevin Kwan osaa myös pitää hauskaa Aasian miljonäärien (vai biljonäärien?!) kustannuksella. Kirjassa on mm. kohtaus jossa Nickin äiti tilaa helikopterin keskeyttämään poikansa häät ja kokonaisuus on mielestäni aivan hulvaton! Tässä vasta varsinainen tiikeriäiti! Lisää hauskuutta tuovat kirjan alaviitteet, joissa on mm. käännetty jokunen kiinan kielinen kirous, melkoisia daameja nuo pienet rouvat käsilaukkuineen!

Kirjassa vilisee henkilöitä, lähes koko Nickin lähisuku pääsee tavalla tai toisella ääneen - ratkaisu joka ihastuttaa tai vihastuttaa. Minusta Kwanin henkilögalleria on todella herkullinen, joku toinen kenties ahdistuisi henkilömäärästä. Todellisuudenpako onnistui ainakin minun kohdallani oivasti, jos kaipaat ylellisiin lomakohteisiin tai shamppanjalle hotellien marmorisiin auloihin minibudjetilla, on tässä kenties sinun kirjasi!

DoubleDay, 2015
Sivuja: 378

Finding Audrey / Sophie Kinsella

Sophie Kinsellan kirjat ovat yksi salaisista paheistani. (No joo, eivät ne ehkä kauhean salaisia ole kun ihan blogiinkin niin kirjoitan, mutta tajunnette tarkoitukseni...)  Jokunen viikko sitten huomasin kirjailijan uusimman teoksen ilmestyneen ja sehän tietysti putkahti lukulistalleni, kesään kuuluu ehdottomasti kepeä ja hauska hömppä!

Audreyn vaikea puhua vieraille ihmisille tai katsoa heitä silmiin. Kouluun - tai vaikka Starbucksiin - meno on myös tällä mahdotonta, rajusta koulukiusaamiskokemuksesta johtuvan trauman takia. Terapiassa hän saa tehtäväkseen kuvata videopäiväkirjaa perheestään ja elämästään, johon alkaa kuulua myös Frank-veljen pelikaveri, Lukas...

Kinsellan kirja oli tuttua tavaraa, kepeää, helpohkoa ja viihdyttävää. Kirja on hyvinkin nopealukuinen mikä toisaalta sopii hyvin kesäkirjalle mutta tekee myös teoksen melko heppoiseksi sisällöltään. Esimerkiksi kiusaamisen traumaattisuus jää jokseenkin kevyeksi kokemukseksi josta selvitään kohtuullisen helposti, mutta toisaalta kyseessä on viihdekirja jonka tarkoituksena on myös huvittaa joten tietynlaisia rajanvetoja joudutaan tekemään.

Audreytä ja Lukasta kiinnostavampaa seurattavaa on Audren pähkähullu mutta silti arkisen uskottava perhe: Land of Conquerors-peliin hurahtanut veli Frank, äiti joka on vakuuttunut että Frank kärsii nettiaddiktiosta ja isä, joka on kaiken keskellä. Etenkin äidin ja Frankin välinen "nettisota" on oikeasti hauskaa seurattavaa ja odotinkin kaikkein juuri näitä herkkupaloja. Monesti hauskimmat jutut syntyvät juuri todellisista tilanteista ja siksi hekottelinkin erikoisesti kohtaukselle jossa äiti aikoo kieltää myös television katselun sieltä tulevan mieltä saastuttavan roskan takia, kunnes isä muistuttaa häntä Downton Abbeystä ja The Killingistä... Hih, osui ja upposi.

Kirja ilmestyy suomennoksena lokakuussa 2015 nimellä Kadonnut. Audrey. Sen on kustantanut Otava.

Doubleday, 2015
Sivuja: 280

The Last Anniversary / Liane Moriarty

Kesän tohinassa aloin kaipaamaan jotain kevyttä luettavaa, sellaista jonka pariin on mukava hypätä silloinkin kun vähän väsyttää. Takuuvarmaa viihdyttäjää etsiessäni mieleen tuli mainio Liane Moriarty, jonka kirjoista mm. Little Lies on jäänyt mieleen mainiona kokemuksena. Moriartyn kaava tuntuu olevan vakavista asioista kertominen pilke silmäkulmassa, maustettuna pienellä mysteerillä ja kokonaisuushan toimii!

73 vuotta sitten sisarukset Connie ja Rose Doughty tekivät järkyttävän löydön kotisaarellaan Scribbly Gumissa. Jack ja Alice Munro olivat kadonneet jättäen vain pienen tyttövauvansa kehtoonsa. Sisarukset adoptoivat Enigmaksi nimetyn lapsosen ja muuttivat Munrojen katoamisen menestyväksi bisnekseksi. Mutta nyt Connie on kuollut ja hän on jättänyt talonsa Sophie Honeywellille, naiselle joka antoi rukkaset Enigman lapsenlapselle. Connien yllätys kuohuttaa sukua mutta Sophiellakin on haasteensa - jostain pitäisi löytää se Oikea.

Kuten juonenkuvauksesta käy ilmi, on Moriarty ladannut kirjaansa teeman jos toisenkin, on parisuhdepulmia, laihduttamista, ongelmia äiti-suhteessa, biologisen kellon tikitystä ja tietysti vielä vanha mysteeri. Ottaen kirjavan kokonaisuuden huomioon on kirja mukavan toimiva paketti vaikka ehkä pientä karsimistakin olisi voitu tehdä. Moriartyn teksti on kuitenkin sujuvaa ja kepeää ja hänen henkilöihinsä on helppo samaistua.

Takana on siis onnistunut lukukokemus, viihdyin mainiosti vaikkei The Last Anniversary ylittänytkään suosikkikirjaani Little Liesiä. Etenkin kirjan tapahtumapaikka, pieni Scribbly Gumin saari tuntui tapahtumapaikkana tuntui kiehtovalta ja jouduinkin taas googlettelemaan ja kehittämään uusia matkahaaveita. Scribbly Gum taitaa olla lähtöisin ihan kirjailijan mielikuvituksesta mutta löysin ihania kuvia noillakin hakusanoilla. Taidankin napata tällä kirjalla itselleni pisteen Kirjan vuoden lukuhaasteessa: Kirja paikasta jossa olet aina halunnut käydä. Australia, mates!

Penguin Books, 2014
Sivuja: 402
Kirjan vuoden lukuhaaste: Kirja paikasta jossa olet aina halunnut käydä

Kerro minulle jotain hyvää / Jojo Moyes

Jojo Moyesin kirja putkahti tietoisuuteeni Facebookissa käydyn genre-keskustelun myötä. Kerro minulle jotain hyvää on nimittäin ulkoisilta elementeiltään viihdekirja (se on myös sellaiseksi luokiteltu ainakin minun kotikirjastossani) mutta kansien välistä löytyy vähän vakavampi tarina kuin mitä olettaisin. Myös kirjan kansi viittaa mielestäni kepeyteen ja iloisuuteen mikä johti minua hiukan harhaan - onneksi vain hyvään suuntaan.

Sankarittaremme Louisan arki englantilaisessa pikkukaupungissa on kuin kaurapuuroa, lämmintä ja kotoisaa mutta värien ja makujen kirjo puuttuu. Tämä muuttuu kun nainen menettää työpaikkansa ja ainoa mahdollinen työpaikka on onnettomuudessa vakavasti halvaantuneen Willin avustajana. Työ ei ole Louisan ominta alaa eikä kärttyisä potilaskaan ole siitä mukavimmasta päästä, mutta vähitellen runneltukin sydän alkaa antaa tilaa.

Ulkoasullisesta väärinkäsityksistä johtuen odotin heppoista ja hassua viihdettä enkä ollut hirmuisen innoissani kirjasta. Onneksi tuli kuitenkin aloitettua, koska kansien välissä olikin koskettava ja kiinnostava tarina joka antoi jopa hiukan ajattelemisen aihettakin. Moyesin kerronta (ja Heli Naskin käännös) tempaisivat mukaansa ja tunnustan ahmineeni kirjan muutamassa päivässä, tirautinpa muutaman kyyneleenkin oikeissa paikoissa. Oivaa luettavaa siis, varsinkin jos liikuttavat tarinat ovat miellyttävät.

Kirjassa on omat ennalta-arvattavat käänteensä mutta kokonaisuutena pidin sen lämmöstä ja etenkin neliraajahalvautuneen elämä pysähdytti ajattelemaan ja pohtimaan eutanasiaa. Kirjan takalieve mainostaa kepeyttä mutta kenties aihe osui minua liian lähelle, en osannut tarttua tässä niinkään iloon vaan enemmänkin kipuun mutta omien kokemusten kautta tässä luetaankin. Kirjasta on myös tekeillä elokuva, joka valmistunee ensi vuonna. Elokuvaa tähdittävät IMDB:n mukaan Emilia "Daenerys Targaryen" Clarke ja Sam Claflin. Täytynee ottaa nessupaketti mukaan leffateatteriinkin!

Gummerus, 2015
Sivuja: 476
Alkuteos: Me Before You
Suomentanut Heli Naski

Hurmaava huhtikuu

Ou nou, huhtikuu on jo kaukana takana ja kuukausikooste on kirjoittamatta - paha paha
bloggaaja! Hiljaiselolle on syynsä, vietimme tänä vuonna vappua välimerellisissä maisemissa risteilyn merkeissä. Lepo ja lämpö tekivät hyvää pitkän sairasteluputken jälkeen, kotiin tuli paljon iloisempi ihminen jota arki jaksaa ainakin vielä naurattaa. Matkakirjoiksi olin muuten varannut nipun e-kirjoja, Helmetin Overdrivestä löytyi jopa 2 matkaopasta reissuun mukaan. Luettaviani en ollut kummemmin suunnitellut, mukaan valikoitui kaksi dekkaria sekä fantasiaa ja sci-fiä, eikä tietenkään mitään Espanjaan viittaavaakaan. Lukeminen tosin jäi vähälle sillä illalla sänkyyn kaatuessani eivät silmät kovin montaa minuuttia auki pysyneet. Maailmassa on monta ihmeellistä asiaa...

Reissu alkoi Barcelonasta ja harmittelin jälkeenpäin etten tajunnut pakata Carlos Ruiz Zafonin Tuulen varjoa mukaani, sillä luulen että esim. Barri Gothicin kapeat käytävät olisivat tuoneet kirjasta ihan uudenlaisia lisävivahteita esiin. Ehkäpä ensi kerralla kokeilen pientä kirjallista kiertuetta, Barcelonaan nimittäin haluan ehdottomasti palata uudelleen.  Reissun kirjallinen anti jäi odotettua nihkeämmäksi sillä Helsinki-Vantaan kirjanvaihtopiste näyttää kadonneen remontin jaloista enkä muutamista paikallisista kirjakaupoista tahtonut löytää lainkaan englanninkielistä kirjallisuutta.

Huhtikuun luetut

Huhtikuussa luin paljon, yhteensä 17 kirjaa. Helmet kirjastojen e-ja äänikirjat dominoivat 10 kappaleellaan ja teemallisesti kuukausi näyttää olleen vahvasti naisvoittoinen. Naiskirjoittajien kynistä ovat peräisin myös kaikki kuukauden TOP3:n teokset: Cheryl Strayedin hieno Villi vaellus, Eva Wahlströmin vaikuttava Rajoilla ja Victoria Aveyradin kiusallisen koukuttava Red Queen, vietin hyviä ja erilaisia lukuhetkiä kaikkien kolmen parissa.

• Villi vaellus / Cheryl Strayed
• Orphan Train / Christina Baker Kline
• Little Women (Little Women #1) / Louisa May Alcott
• The Handmaid's Tale (suom. Orjattaresi) / Margaret Atwood
• Red Queen (Red Queen #1) / Victoria Aveyard
• Harjukaupungin salakäytävät / Pasi Ilmari Jääskeläinen
• Shades of Milk and Honey (Glamourist Histories #1) / Mary Robinette Kowal 
• Kultamuna (Guido Brunetti #22) / Donna Leon
• The Inheritance / Tilly Bagshawe
• Syvissä vesissä (Sandhamn #1) / Viveca Sten
• Saalistaja / Harlan Coben
• What Alice forgot / Liane Moriarty
• Rajoilla / Eva Wahlström

Luettu vaan ei blogattu

Mary Robinette Kowal: Glamour in Glass (Glamourist histories #2)(Tor, 2013), 334 s.

Jatkoin uteliaisuuttani Glamourist histories -sarjan parissa, Shades of Milk and Honeyhän lainasi reilusti ideoita Jane Austenilta ja minua kiinnostikin selvittää miten kirjailija jatkaa tarinankerrontaa kun sankaritar on jo saavuttanut Austenin teosten maalin eli avioliiton onnellisen sataman. Kirjassa Jane nimittäin on onnellisesti rouva ja seuraa puolisoaan työtehtäviin Ranskaan jossa britit parhaillaan sotivat Napoleonin joukkojen kanssa. Tästä asetelmasta luonnollisesti syntyykin kaikenlaista jännittävää mutta itseäni jäi ehkä kuitenkin harmittamaan Janen jatkuva käsien vääntely ja heikko itsetunto.

Mary Robinette Kowal: Without a summer (Glamourist histories #3)(Little, Brown Book Company, 2013), 320 s.

Glamourist histories -sarjan kolmas osa osoittautuikin sarjan parhaaksi. Kirjassa Jane siippoineen on taikomassa sijaishallitsijan palveluksessa ja seurapiirien säihkeeseen pääsee myös uhkaavasta vanhapiikuudestaan masentunut Melody-sisko. Kovin kauaa ei toki tanssiaisista nautita sillä kylmänmanaajien epäillään viivyttävän kevättä ja Janehan tietysti huomaa koko kuviossa jotakin outoa. Kuvioon kiinnostavuutta lisää sisaren läsnäolo ja iloitsin siitä että ensimmäisessä kirjassa kohtaamalle Melodylle on nyt annettu muitakin ominaisuuksia kuin kauneus. Hmm, pitäisiköhän tässä lukea vielä sarjan neljäskin osa?!

Marko Leino: Syntymättömät (Teos, 2015) 271 s.

Pidin kovasti Leinon aiemmista teoksista (linkit!!) mutta Syntymättömät osoittautui hankalammaksi tapaukseksi. Aiheet, lapsettomuus ja läheisen kuolema, ovat koskettavia ja parhaimmillaan Leino onnistuukin tavoittamaan tuon absurdin tuntuisen shokkitilan jossa hänen päähenkilönsä yrittää luovia. Valitettavasti kokonaisuus outoine nuoruusmuistoineen ja otteineen päähenkilön kirjasta tuntui sekavalta ja vaikeasti käsiteltävältä. Not my cup of tea.

Jim Gaffigan: Food. A Love Story. (Crown Archetype, 2014) 341 s.

Kuuntelin viime kesänä Jim Gaffiganin omaeläkerrallisen hupailun Dad is Fat. Kirjan meno oli varsin muikeaa menoa, joten nappasinkin kärppänä mukaani koomikon tuoreimman teoksen joka oli nimetty herkullisesti: Food. A Love Story.  Merkit olivat hyvät mutta jotenkin kirja ei oikein lähtenyt käyntiin ja vaikka uskollisesti hymähtelinkin Gaffiganin vitseille viimeiselle sivulle saakka, jäi kirjasta tylsä jälkimaku. Syitä lienee kaksi: kirja on ensinnäkin kovin listamainen, Gaffigan on lähinnä listannut mielipiteitään vaikkapa hampurilaisista tai barbequesta ja pidemmän päälle tämä käy tylsäksi etenkin kun ruoka on kovin amerikkalaista. Amerikkalaisuus onkin toinen syy nurinaani, kirjassa kun esitellään monia ravintolaketjuja ja erilaisia ruokia jotka jäivät minulle vieraiksi. Olisi se vain hauskempaa nauraa vaikkapa gritsille jos ruoasta olisi jonkinlainen omakin kokemus

Entäs toukokuussa?

Toukokuu tuntuu vahvasti dekkarikuukaudelta, monta herkkupalaa on kirjapinossa odottamassa jos nyt pihan kukkanuppujen vahtimiselta ylipäätään ennätän lukemaan! Kevät on parhautta!

The Rosie Effect (Don Tillman #2) / Graeme Simsion

Pari vuotta sitten tutustuin Graeme Simsionin kautta professori Don Tillmaniin joka ei ollut ihan siitä tavallisimmasta päästä. Don päätti aloittaa avioliittoprojekin ja tarpoessani kaamosajan pimeissä metsissä hänen seurassaan, minä kikattelin ja unohdin tyystin pimeän ja ankeuden. Tänä keväänä huomasin Simsionin tehneeni mainiolle kirjalleen jatkoa ja kun lukijana oli edelleenkin mainio Dan O'Grady, piti kirja ostaa Audiblesta kuunneltavaksi.

The Rosie Effectissä Don ja Rosie ovat lyöneet hynttyyt yhteen ja muuttaneet New Yorkiin jossa pariskunnan elämä on täynnä yliopistoelämää, töitä cocktailbaarissa ja yhteistä hauskanpitoa. Kunnes pikku jalkojen töpinä muuttaa paratiisin kaaokseksi - kestääkö onni sittenkään?

Painaessani Audiblen sovelluksen play-nappia, minua hirvitti hiukkasen. Olin innoissani koska olin nauttinut Donin ja Rosien seurasta mutta entäs jos taika onkin kadonnut? Muutaman luvun jälkeen oli jo helpompi hengittää, Don oli edelleen jonkinlainen Gregory Peck -versio The Big Bang Theoryn Sheldonista ja Dan O'Gradyn aksentti on toimii. Mutta. Kuunneltuani pidemmälle tunnelmani laskevat sillä ihanan räväkkä Rosie nimittäin tuntuu rouvana muuttuneen melkoiseksi tiukkapipoksi ja siksi sarjan ensimmäisessä osassa ollut viehätyskin katoaa. It takes two to tango, you know.

On The Rosie Effectissä paljon hyvääkin - niinkuin Don, joka on ihan yhtä raivostuttava ja samalla sydäntä lämmittävä hahmo kuin ennenkin. Nyt vain pariskunnan väliltä puuttuu aimo annos kemiaa. Kirjan parissa kuitenkin vierähti kohtuullisen mukavasti bussimatka jos toinenkin, olkoonkin että matkatoverit ehkä kummeksuivat sitä kuinka muljauttelin silmiäni Rosielle. Kirja ilmestyy suomennoksena kesäkuussa Otavan kustantamana nimellä Vauvatesti. Nyt sitten vain pelolla ja innolla odotan kirjoittaako Simsion seuraavaksi Taaperotestin...

Penguin Books Limited,  2014

Kesto: 9h 9min
Lukija Dan O'Grady

Sidney Sheldonin Pimeyden airut / Tilly Bagshawe

Sidney Sheldon on kirjailija jonka tekstejä ahmin junnuna. Tuolloin hänen kirjansa tuntuivat olevan oivallinen yhdistelmä jännitystä, romantiikkaa ja suuren maailman menoa. Sitten vartuin ja löysin uusia kirjallisia suosikkeja ja hylkäsin karusti vanhat. Pääsiäisen alla tein yllättävän löydön kirjaston palautushyllystä - ihan uusi Sheldonin kirja vaikka muistelinkin kirjailijan kuolleen! Tarkempi tutkimus paljasti mukana kynäilemässä oli myös Tilly Bagshawe, jolta olin lukenutkin yhden viihdekirjan, joka oletettavasti toimi siis haamukirjoittajana.

En oikein tiedä mitä ajattelisin asiasta. Ymmärrän että suuret kirjalliset brändit, kuten Sheldon, varmasti myyvät hyvin ja että tilausta kirjoille riittää - tartuinhan minäkin Pimeyden airuihin juuri Sheldonin nimen takia. Toisaalta olen kuitenkin vähän pettynyt siihen että luenkin Tilly Bagshawen kirjaa, olkoonkin että se on tyyliltään samanlainen kuin. Jos kyseessä olisi vaikkapa keskeneräinen käsikirjoitus jonka Bagshawe vain viimeisteli, olisi asia ehkä helpompi hyväksyä mutta ymmärtääkseni tässä tapauksessa Sheldon-osuus koostuu ilmeisesti vain idea-arkiston käytöstä mitä se sitten käytännössä tarkoittaakaan. Joka tapauksessa kokisin reiluksi sen, että kirjailijoiden välinen yhteys selviäisi jo kirjasta itsestään, tässä tapauksessa asia selvisi vasta googlettamalla.

Huolimatta ylläolevasta pohdinnasta, päätin kuitenkin tarttua kirjaan avoimin mielin. Loppujen lopuksihan on aivan sama kenen nimi kannessa on, kunhan sisältö on laadukasta. Paitsi että ei ollut. Seurasi silmien muljauttelua ja huokailua. Jos kirjoitat dekkarin, jossa lähtökohtaisesti lukija tietää alusta saakka enemmän kuin kirjan päähenkilöt, olisi hyvä kuitenkin pitää juoni siinä määrin nopeatempoisena ettei lukijalle tule tylsää. Vaikka kyseessä olisikin esim. sarjamurhaaja, ei ihan kaikkia tapahtumia tarvitse kerrata yhä uudelleen ja uudelleen - me lukijat osaamme kyllä yhdistää pisteet yllättävänkin hyvin.

Sitten sananen juonesta. Tarina alkaa Los Angelesista jossa iäkäs miljonääri löytyy kotoaan raa'asti surmattuna, miehen nuori ja kaunis vaimo taas on raiskattu. Ennen kuin poliisi ehtii saada tutkimuksensa loppuun, lahjoittaa leski miehensä perinnön hyväntekeväisyydelle ja katoaa. Kyseessä on siis melko tyypillinen sarjamurhaajatarina, jossa luonnollisesti on mukana glamouria.

Ihan rehellisesti sanottuna, minusta tässä juonessa on aukkoja kuin verkkosukkahousuissa ja varsinkin loppua kohden nieltävää oli jo kohtuullisen paljon - liian sopivia sattumia, ontuvia päättelyketjuja ja käsittämättömiä tekoja. Ja ihan suoraan sanottuna: sankarittaren kauneuden ja hänestä säteilevän hyvyyden ja enkelimäisyyden jatkuva ylistäminen kävi melko äiteläksi. Ei näin! Summa summarum. Vaikka Bagshawen teksti olikin sujuvaa ja muistini mukaan myös melko sheldonmaistakin, oli taipeleeni Bagshawen Sheldon-kirjojen kanssa kivinen ja vähän veikkailen etten näiden kirjojen pariin palaa enää (maailmalla kirjoja näyttää ilmestyneen jo neljä kappaletta).

Pen & Paper, 2015
Sivuja: 399
Alkuteos: Sidney Sheldon's Angel of the Dark
Suomentanut Mika Oksanen

Shades of Milk and Honey (Glamourist Histories #1) / Mary Robinette Kowal

Flunssalukemistooni lukeutui myös Shades of Milk and Honey joka tuli valittua siksi koska se vaikutti sopivan viihdyttävältä ja helpolta (ja sattui olemaan heti ladattavissa OverDrive-kokoelmasta). Sattuneesta syystä en pahemmin perehtynyt kirjailijaan tai kirjan aiheeseen etukäteen ja yllätyinkin iloisesti huomatessani että Shades of Milk and Honey mukailikin Jane Austenin henkeä. Siis kepeää kartanoromantiikkaa tulossa!

Kirjan alkuasetelma onkin oudosti tutunomainen: Ellsworthin perheen omaisuus on periytyvä isän kuoleman jälkeen kaukaiselle serkulle ja perheen kaksi tytärtä pitäisi siis saada nopeasti naimisiin. Rouva Ellsworth on hitusen hupsu, herra Ellsworth taas viisas ja lämminsydäminen. Tyttäristä Jane on viisas ja lempeä sekä taitava illuusioiden luoja muttei hurmaa ulkonäöllään - toisin kuin nuorempi sisarensa Melody. Melody näyttää kiintyneen kilttiin ja kunnolliseen herra Dunkirkiin ja myös koppava ja vaitonainen herra Vincent kiinnostuu erityisesti Janen illuusioista.

Kuulostaako tutulta? Niin minustakin! Onnekseni olin siinä määrin tokkurassa etten jaksanut häiriintyä Austen ryöstämisestä. Kirjan teksti on onneksi mielestäni ajanmukaista ja uskottavaa sekä austenmaisen kepeää mutta valitettavasti ei ihan yhtä nerokasta kuin esikuvansa, esimerkiksi sisarusten välinen lämpö tuntuu tyystin puuttuvan Janen ja Melodyn väliltä. Samoin Eliza Bennetin rohkeus ja nokkeluus eivät valitettavasti asu Jane Ellsworthissä joka on jokseenkin alistunut reppana neidoksi.

Päästyäni yli Austenin ryöstökalastamisesta, oli kuitenkin pakko todeta ettei Shades of Milk and Honey ole yhtään hullumpi luettava. Varsinkin loppua kohden kirjailija uskaltautuu jo irtautumaan omilleenkin ja kirjassa esiintyvä taikuuskin (eräänlainen illusionismi jota hämmentävästi lähinnä sisustustarkoituksiin tai liian suurten etuhampaiden kätkemiseen) on ihan kiinnostava idea. Mary Robinette Kowal on luonut Janen ympärille kokonaisen kirjasarjan ja luulen että saatan hyvinkin sortua kokeilemaan seuraavaakin osaa, sillä tulee olemaan kiinnostavaa nähdä kuinka tarina kantaa ilman Austenin apuja.

Tor, 2012
Sivuja: 320
Kirjan vuoden lukuhaaste: Kirja jossa on taikuutta

What Alice forgot / Liane Moriarty

Flunssakirjojen esittely jatkuu! Kuunneltuani Moriartyn mainion Little Liesin, halusin jatkaa samoissa tunnelmissa vähän pidempäänkin mikä on minulle harvinaista, yleensä yritän pitää ainakin muutaman kirjan tauon saman kirjailijan teosten välillä mutta sairastellessani kaipasin jotain takuuhauskaa ja kiinnostavaa, joten Audiblen koriin tuli klikattua What Alice forgot jonka alkuasetelma on varsin mielenkiintoinen.

Joskus kuntoilu voi olla vaarallista tai ainakin elämän mullistavaa. Näin käy Alicelle joka kaatuu ja lyö päänsä step-tunnilla. Kun Alice herää, on maailma kuitenkin kummallinen paikka - viimeiset 10 vuotta ovat pyyhkiytyneet naisen mielestä ja sen myötä myös ystävien ja perheenjäsenten viimeisimmät vaiheet ja jopa lapset.

Kirjan alkuasetelma on siis varsin kutkuttava ja sai minutkin miettimään, mitä vastaavassa tilanteessa tekisin. Mitä kaikkea ihmettelisin jos uskoisin eläväni vuotta 2005 - kokeilkaapa, sillä ajatusleikki on kiinnostava. Millaista elämää luulisit eläväsi ja olisiko uuteen elämään sopeutuminen helppoa?

Hyvästä alusta huolimatta jossain vaiheessa alkoi tuntua siltä että kirjassa voisi olla jotakin muutakin sisältöä kuin sitä missä Alice ihmettelee elämänsä muutoksia. Lisäsisältöä toki yritetään tuoda Alicen perheen avulla, mutta silti kirjan teemat tuntuu toistavan itseään liikaa. Myös aiemmista Moriartyn kirjoista tuttu huumori sekä hienoiset jännityselementit loistavat tässä kirjassa poissaolollaan ja kokonaisuus jää siksi rehellisesti sanottuna tylsäksi.

Bolinda, 2010
Kesto: 15h 34min
Lukija: Caroline Lee

Rakkautta Pohjanlahden molemmin puolen: Amorin kiehkurat ja Mutta minä rakastan sinua

Satuin sitten tarttumaan kahteen "rakkauskirjaan" samaan aikaan, kiitos kirjaston varauskeijun joka jakelee antimiaan silloin tällöin hiukan tällöin epätasaisesti. Kumpikaan kirjoista ei ollut ihan minun juttuni juuri tällä hetkellä, Amorin kiehkurat vaikutti hassuttelevassa viihteellisyydessään olevan vähän liiankin täynnä kaikenlaisia henkilöitä ja juonenkäänteitä ja vaikka Mutta minä rakastan sinua onkin yksinkertaisempi ja realistisempi, en oikein jaksanut innostua senkään vakavasta rakkaustarinasta.

Pienoisen blogiruuhkan takia päätin järjestää pienen Suomi-Ruotsi -ottelun romaanien välillä. Pisteitä jaan viidessä kategoriassa jotka ovat kirjailjat (aiemmat teokset), sankaritar, sankari, miljöö ja tietysti rakkaus.

Pisteistä taistelevat

Anna Jansson: Amorin kiehkurat
Gummerus, 2014
Sivuja: 317
Alkuteos: Ödesgudinnan på Salong d'Amour
Suomentanut Vappu Vähälummukka

Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua

Otava, 2015
Sivuja: 283

Kirjailijat

Molemmat kirjailijat ovat minlle entuudestaan tuttuja dekkarimaailmasta ja minua kiinnosti todeta kuinka loikka raakuuksista romantiikkaan oikein sujui. Romanttisesta luonteestaan huolimatta kirjat ovat melko erilaisia, Janssonin ote on selvästi hassutteleva ja viihteellisempi kun taas Nuotio -suomalaiselle luonteelle uskollisena - kirjoittaa vakavammin arkojen ihmisten hiljaisesta rakkaudesta.

Vaikka olenkin lukenutkin useamman kirjan Janssonin Gotlantiin sijoittuvasta Maria Wern -sarjasta mutta ihan rehellisesti sanottuna en muista kirjojen juonista juuri mitään. Sen sijaan Eppu Nuotion Pii Marin -sarja on jäänyt mieleeni ja varsinkin sarjan ensimmäiset kirjat olivat mainioita - siispä ensimmäinen piste annetaan Suomelle.

Voittaja: Mutta minä rakastan sinua

Sankaritar

Amorin kiehkuroissa päähenkilönä on 48-vuotias Angelika Lagermark, kampaaja suurella sydämellä. Leskeksi jäänyt iloinen nainen keskittyy nyt leikkimään Cupidoa asiakkaidensa keskuudessa muttei pidä rakastumista mahdottomana.

Mutta minä rakastan sinua -kirjan sankaritar on viisikymppinen Karin Kiurukorpi, avioerossa haavoittunut opettaja. Toisin kuin kilpasiskonsa lahden toisella puolella, Karin on arka ja varovainen sydämen asioissa.  Karin on naisista helpommin lähestyttävä ja vaikka hän vaikuttaakin hetkittäin turhankin tosikolta, on Angelika silti hieman muovisen oloinen sankaritar kaikessa hersyvyydessään joten Suomi nappaa toisen pisteensä.

Voittaja: Mutta minä rakastan sinua

Sankari

Kunnon sankari on tärkeä juttu romanttisessa tarinassa, sillä jos tarina toimii, rakastuu lukijakin mieheen. Amorin kiehkuroiden sankari on lajityypille uskollisesti tumma, komea ja salaperäinen mies, jossa on mukana hitunen vaaraakin. Salaperäinen komistus kantaa Angelikan mielessä nimeä Arséne, tunnetun herrasmiesvarkaan mukaan. Arséne jää kirjassa hiukan etäiseksi, mies ja rakkaus jäävät Janssonin tarinassa kakkossijalle kaiken muun seikkailun viedessä huomion.

Eppu Nuotion sankari on Lauri Eriksson, ilmastointilaiteinsinööri. Lauri on oikeastaan minun suosikkihenkilöni kirjassa, sillä hänessä on jotakin hyvin sympaattista. Hyvän sankarin tapaan Lauri myös kärsivällisesti odottaa sankaritartaan antaen Karinille aikaa edetä pienin askelin. Toisin kuin Amorin kiehkuroissa, Lauri pääsee jopa kertomaan tarinaa omalla äänellään ja tulee lukijalle tutuksi. En ehkä menettänyt sydäntäni Laurille, mutta hän on kelpo mies. Piste Suomelle.

Voittaja: Mutta minä rakastan sinua

Miljöö

Amorin kiehkuroissa rakastetaan Gotlannin keskiaikaisen kaupungin muurien suojissa ja tämä kieltämättä tarjoaakin oivalliset puitteet tarinalle. Eppu Nuotion kirjassa taas Amorin nuolet lentevät Turussa ja kirjassa onkin oivallista paikalliskuvausta. Tästä huolimatta Gotlanti kiehtoo mielikuvitustani enemmän - piste Ruotsille.

Voittaja: Amorin kiehkurat

Rakkaus ja esteet

Hyvään rakkaustarinaan kuuluvat esteet ja niiden ylittäminen. Amorin kiehkuroissa piisaa estettä jos jonkinmoista, tosin suurin osa niistä ei suoranaisesti liity Angelikan ja Arsénen rakkaustarinaan vaan on enemmänkin taustahenkilöiden luomaa kaaosta. Tarinan taustahenkilöissä on toki mielenkiintoisia hahmoja mutta minun makuuni heitä on liikaa sillä he tuntuvat vievän tilaa jo päähenkilöiltä. Lisäksi osa juonenkäänteistä tuntuu muualta lainatuilta.

Mutta minä rakastan sinua taas keskittyy miellyttävällä tavalla päähenkilöidensä elämään josta toki löytyy mutka jos toinenkin rakastavaisten tielle. Mutkista suurin on toinen nainen, Kaari joka haluaa Laurin. Myös Kaari pääsee ääneen kirjassa ja tuo osuvasti sen että rakkaus tosiaankin joskus mutkikasta.
Voittaja: Mutta minä rakastan sinua.

Voiton rakkausmaaottelussa vei tällä kertaa siis Eppu Nuotion edustamana Suomi pistein 4-1. Jei!

"Minä olen ollut siellä, tiedän miten naisten ja miesten väliset suhteet tapaavat kehittyä. Niiden kaari on niin yksinkertainen, kynällä nopeasti vedetty. Siinä tarinassa kaikki pyrkii vain yhteen suuntaan. Rakkaus tahtoo tulla lihaksi. Mutta minä tahtoisin olla tässä, kevättä enteilevässä maaliskuun illassa, haluaisin haistaa meren hänen kanssaan, tuntea tuulen poskilla ja hänen hiuksissaan. Haluaisin nähdä hänen siristelevän silmiään auringossa, siristellä hänen kanssaan." Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua

PS. Nappaan Nuotion kirjalla myös pisteen Kirjan vuoden lukuhaasteesta, kohdasta kirja joka on ilmestynyt vuonna 2015.

Kotiopettajattaren romaani / Charlotte Brontë

Brontën Kotiopettajattaren romaani on niitä klassikoita, joihin en aiemmin ole häpeäkseni tarttunut ja halusin ystävänpäivän kunniaksi korjata puutteen ja lukea kirjan joka minun mielikuvissani kuului romanttisten draamojen kermaan. Ja koska nyt ollaan rehellisiä niin kyllä hiukan huokaisin kun tajusin että kyseessähän on melkoisen paksu kirja, koskaanhan ei voi tietää kuinka pölyiseltä klassikkoteos tuntuu. Into kuitenkin nousi heti kirjan ensisivuilta lähtien sillä Charlotte Brontën tekstihän olikin nokkelaa ja pikkuinen Jane Eyre suorastaan mainio sankaritar. Kadun siis syvästi ennakkoluuloisia ajatuksiani - tätä klassikkoa kyllä kelpaa nautiskella!

Kirjan kotiopettajatar on siis Jane Eyre, huono-onninen orpotyttö joka elämää kirja seuraa pitkälle aikuisikään saakka. Pienen tytön suorasukaisuus vie tämän tiukkakuriseen sisäoppilaitokseen ja aikanaan kotiopettajattareksi salaperäisen herra Rochesterin kasvattityttärelle, Adelelle.

Tarina on oikeastaan ehkä eräänlainen versio Kaunottaresta ja hirviöstä ja suoraan sanottuna romanssin sijaan minua kiinnosti eniten Janen kasvutarina sekä taustalla piilevät jännityselementit - puitteethan olisivat myös oivalliset esimerkiksi kummitustarinalle. Kokonaisuus oli kuitenkin vetävä, kenties osittain myös Kaarina Rouhtulan käännöksen ansiosta.

Kuten sanottua,  olen Kotiopettajattaren romaanin suhteen näemmä toivottomasti ennakkoluulojeni armoilla. Odotin näet sellaista elämää suurempaa rakkaustarinaa mutta pidemmälle ehdin, sitä hämmentyneempi aloin odotusteni kanssa olla. Kyllähän kirjassa toki rakastetaan mutta - ja olen pahoillani tästä Charlotte - mutta kyynisenä nykyajan eläjänä en ihan mukisematta ole valmis tuota tarinaa nielemään, varsinkin Rochester tuntuu kovin rasittavalta sankarilta joka vuoroin jurottaa, vuoroin lepreltelee tai keksii mielenkiintoisia "tempauksia". Mutta tiedetään, kauneus on katsojan silmissä ja niin on rakkauskin...

Herra Rochesterin puolustukseksi sanon kuitenkin hänen kiinnostavuutensa lisääntyvän tarinan loppua kohden joka muuten on melodramaattisuudessaankin kuitenkin aika ihana. Olen muistaakseni nähnyt lapsena kirjasta tehdyn tv-sarjan joka palasi elävästi mieleeni tätä lukiessani. Pikku-Norkun mielestä se oli ihanan romanttinen enkä siksi aikuisenakaan voi nyrpistellä. Ah, tuota traagista rakkautta, mikä siitä tekeekin niin suloista?!

Karisto, 2008
Alkuteos: Jane Eyre
Sivuja: 542
Suomentanut Kaarina Rouhtula
Kirjan vuoden lukuhaaste: Klassinen rakkausromaani

Hyvää ystävänpäivää kaikille!