Sinuhe egyptiläinen / Mika Waltari

Joulun pyhinä kävimme katsomassa elokuvan Exodus: Gods and Kings, joka ei nyt suoraan sanottuna ollut niin huikea elämys kuin olimme toivoneet, mutta jotain positiivista sentään tuostakin illasta seurasi. Mieleeni nimittäin muistui se, että Egypti kulttuureineen olikin aika mielenkiintoinen kokonaisuus, mistä taas seurasi ajatus Sinuhen lukemisesta - olisiko vihdoinkin aika tutustua tuohon kotimaiseen suurteokseen?!

Sinuhe egyptiläinen on oikeastaan kuviteellinen omaelämäkerta. Tarinan päähenkilö on joesta poimittu löytylapsi Sinuhe, joka saa lääkärinkoulutuksen ja päätyy elämänsä ylä-ja alamäkien kautta kiertämään maailmaa ja hoitamaan niin ylhäisiä kuin alhaisiakin.

Sinuhe teki minuun suuren vaikutuksen. Kirjan teksti vaatii lukijaltaan jonkin verran työtä mutta tuo urakka on ehdottomasti vaivannäön arvoinen sillä Waltari tavoittaa niin hienosti menneen maailman että melkeinpä luulisin lukevani muinaista käännöstä papyruksista. Taustatutkimuksen määrä lienee ollut melkoinen! Sinuhe on hahmona kovin samaistuttavan tuntuinen, hän on erehtyväinen ihminen jonka tekoja ei suotta kaunistella vaikka hän kirjan sankari onkin. Melkeinpä uskaltaisin sanoa että Sinuhen melankolisessa pohdiskelussa on jotenkin suomalaista... Suosikkini kirjan henkilöistä taisi kuitenkin olla orja Kaptah, jonka pariin otteeseen sai suuni vetäytymään hymyyn - oivallinen aisapari vakavalle Sinuhelle siis!

Tulin hölmöyksissäni varanneeksi kirjastosta Sinuhesta vuonna 1985 julkaistun, Heikki Parasen värivalokuvilla kuvitetun teoksen. Olen toki iloinen valokuvista, jotka luovat lisätunnelmaa Waltarin tekstiin mutta kirjan suurehko koko kieltämättä asetti haasteita lukemiselle - huomasin harmikseni etteivät tutut lukuasennot oikein toimineet. Tästä syystä lukeminen osoittautui tavallista työläämmäksi mikä ehkä johti siihen että loppua kohden aloin hiukan kyllästyä etenkin egyptiläisen pitkiin puheisiin ja taistelukohtauksiin. Kädet väsyy, hyvänen aika sentään!!

WSOY, 1985
Sivuja: 446
Kirjan vuoden lukuhaaste: Kirja josta on tehty elokuva

Tanssi yli hautojen / Mika Waltari

Mika Waltarin Tanssi yli hautojen alkoi kiinnostaa kesällä kun kävimme Porvossa retkeilemässä. Isäni, jolta olen kaiketi perinyt historiahöperyyteni, esitelmöi Aleksanterin visiitistä pitkään ja hartaasti. Etsimme valtiopäivätanssiaisten taloa ja keisarin istuintakin. Kaikki tämä kuulosti siinä määrin kiinnostavalta, että Tanssi yli hautojen alkoi kutitella mieltäni. Poliittisia jännitteitä, keisarillinen rakkaustarina, joka tapahtuu tutuissa maisemissa ja kaiken lisäksi voin vaihteeksi lukea kotimaisia mieskirjailijoita!

Olen lukenut lukioaikoinani muutaman Waltarin teoksen, Sinuhen ja Suuren illusionin, mutta minkäänlaisia muistikuvia minulla ei niistä enää ole. Waltarin tyyli oli vanhahtavaa, kuten odottaa saattaakin. Jostakin syystä ilahduin myös kovasti siitä, että vaikka minun lukemani kappale olikin uudehko (v.2009) ja kansikin kaunis, oli fontti säilytetty vanhahtavana, mikä minusta loi tunnelmaa. En uskoakseni usein kiinnitä huomiota tämän tyyppisiin asioihin, joten fontin valinta lienee ollut tärkeä.

Kirjan vanhahtavuus tuntuu paikoin viehättävältä, mutta on hetkiä jolloin se tuntuu vain tunkkaiselta. Eniten kenties tuskastuin keisarin pitkähköjen pohdintojen ja muisteloiden aikana, ymmärrän että näin Waltari haluaa valottaa Aleksanterin taustaa mutta siltikin huomasin vain kyllästyväni. Parasta antia ovat sittenkin tarinan sivuhenkilöt mietteineen, esimerkiksi vapaaherra Möllersvärd on hetkittäin melkeinpä humoristinen hahmo. Jotain pikkuisen utriomaista onkin tässä tunnelmassa ja etenkin niissä pienissä huumorinpilkahduksissa, joita olen kuvitellut kirjasta löytäväni.

Tavallisen kansan kuvaamisessa Waltari on onnistunut minusta kaikkein parhaiten. Voin melkein kuvitella köyhät suomalaiset torpparit talvisen karuun maisemaan katsomaan venäläistä keisaria, nuorta, rikasta ja komeaa. Kontrasti on suuri. Ja kuinka keisari, taitava näyttelijä, velho, hymyilee lempeästi ja valloittaa väen. Talousmatamin tähtihetki koittaa kun saa tarjota itselleen keisarille hermostunein käsin pullaa.

Rakkaustarina on kaihoisa ja kaunis, niinkuin suomalaisen rakkaus isämaahansa. Vaikka Porvoon valtiopäiviä tanssittiinkin jo tuonna 1809, olen silti aistivinani kirjassa talvisodan kaikuja, ihmekös tuo jo ensipainos teoksesta julkaistiin vuonna 1944. Tästä näkökulmasta, itsenäiseeen Suomeen rauhan aikana syntyneenä, tunnen ylpeyttä lukiessani muutaman sadan vuoden takaisten esi-isieni puolesta. Unelma omasta maasta oli jo tuolloin, vaikeuksista huolimatta, vahvasti elossa, mutta monta sukupolvea - ja uhrausta - tarvittiin sen toteutumiseksi.

Niin ja mikähän siinäkin on, ettei Ulla Möllensvärdistä ole säilynyt minkäänlaista kuvaa. Olisinpa halunnut nähdä naisen joka lumosi keisarin... Tiettävästi hänestä on jäljellä vain viuhka, - se, jonka Aleksanteri eräänä kohtalokkaana iltana painoi povelleen.

(Maaherra Möllensvärd järjestelee ja miettii...)"Aatelinen avioliitto Suomessa vaatii naiselta tervettä ruumista ja nöyrää mieltä. Useimmat Suomen herroista joutuivat kuluttamaan loppuun kaksi jopa kolmekin vaimoa, ennenkuin löytävät sellaisen, joka pystyy synnyttämään ja kunniallisesti kasvattamaan välttämättömät viisi lasta.
Mutta Möllensvärd lohduttautuu ajattelemalla, ettei naisen välttämättä tarvitse puhua. Päinvastoin saattaa olla parempikin, ettei tyhmä tyttö paljasta sanoilla itseään, vaan tyytyy vain katsomaan kauniisti keisariin. Keisari tuskin kaipaa Ullassa keskustelutoveria, ajattelee paatunut Möllensvärd, ja jälleen hänen mielessään vilahtaa ajatus kulmahuoneen leveästä vuoteesta ja paisuvista höyhenpatjoista. Kunpa Ulla älyäisi etunsa, mutta maaherra Möllensvärd on isänä joka tapauksessa tehnyt ja järjestänyt kaiken parhaan kykynsä mukaan. Mitä sitten tulee ja tapahtuu, se hänen on varminta jättää kohtalon ja keisarin huomaan."

Sivuja: 282