Metsäjätti / Miika Nousiainen

Pyörittelin aikani Miika Nousiaisen Metsäjättiä käsissäni. Olin pitänyt Vadelmavenepakolaisesta kovasti, mutta tämän kirjan maailma tuntui jotenkin kovin miehiseltä, heviä ja vaneritehdasta - ymmärtäisinkö tästä mitään?! Sitten kävi niin että laukkukirjakasani ehtyi ja kun jotain oli työmatkalle mukaan saatava, aloin lukea Metsäjättiä.

"- Millä rahalla ne mitään tekee?
- Sä ajattelet aina vaan rahaa. Esimerkiksi metsä on ilmainen. Työttömällä olis aikaa harjoitella ja pitää itsensä kunnossa. Jos ne ei olis sellaisia laiskoja paskiaisia, niin nehän pieksis meidät maratonilla. Mihin aikaan sä vedit Tukholmassa?
- Kolme kolkytkuus.
- Ihan ok. Mä olin kymmenen minuuttia edellä. Mutta missä ne työttömät oli? Kotona makaamassa."

Nousiaisen Metsäjätti muistuttaa suomalaisista balladeista, joissa Helsingin herrat säätävät ja jossa kohtalon koura juottaa väkijuomaa ja arkea ovat työttömyys, viina, kirves ja perhe. Alkuasetelma on sitä samaa karua tarinaa, jota voidaan lukea lehtien sivuilta joka viikko. Metsäjätti-niminen puutavara-alan yritys haluaa tehostaa toimintaansa, se tarkoittaa säästöjä, joka puolestaan tarkoittaa irtisanomisia pienelle Törmälän paikkakunnalla sijaitsevaan vaneritehtaaseen. Turo, klassinen Helsingin herra, lähettää alaisensa Pasin tekemään kartoitusta, onhan Pasi Törmälän poikia itsekin, vaikka onkin nykyisin helsikiläistynyt. Pasi palaa takaisin tuttuihin maisemiin ja nuoruutensa muistoihin, joihin liittyy olennaisesti myös vanha ystävä Janne, joka nykyisin taistelee viinan pirua vastaan, kuuntelee heviä, työskentelee tehtaalla, haaveilee kirjoittamisesta ja on ukki.

"Hyvästelen Jannen ja katson vielä ympärilleni. Kyllä minä tänne sopeudun. Ei täkäläinen ihminen eroa mitenkään etutöölöläisestä. Täällä juodaan makeampia siidereitä ja puhutaan vähemmän neliöhinnoista, mutta muuten ihminen on kaikkialla sama.
Ihmisen tavoite on olla onnellinen. On yhdentekevää, syntyykö onni tehoneliöistä erkkerillä vai lottokupongin täyttämisestä. Sitä minäkin tänne tuon. Säilytän työpaikat, se tuo onnea."

Huolimatta siitä, että olen ihan Helsingissä syntynyt ja kasvanut, tuntuu Nousiaisen kuvaama pikkukaupungin maailma ymmärrettävältä. Eivät meidän elämäämme toki vanhempien poliittiset suuntaukset tai omistukset vaikuttaneet, ympyrät olivat suuremmat ja sillä tavoin ehkä väljemmät olla ja elää omalla tavallaan. Mutta olen Pasin kanssa samaa mieltä siitä, että pohjimmiltaan samanlaisia ihmisiä täälläkin elää, jokainen tavoittelee lopulta vain onnellisuutta.

"Pikkaisen houkuttaisi uuden asunnon ostaminen. Laina on halpaa ja asunnotkin muuta maata halvempia, kun on tuota teollisuutta viime vuosina kadonnut.
Käväisen tehdaspäällikön puheilla. Kysyn varmistusta tilausnäkymiin ja yleisiin suhdanteisiin. Josko sitä omistavaan luokkaan siirtyisi? Hullun hommaahan se asunnon hankkiminen tietysti on. Pieleen menee mutta saahan sitä haaveilla. Ei välttämättä kannata, mutta saa. Eivät ole kiellettyjä unelmat, edes epärealistiset."

Kirjan henkilöt ovat tavallaan melko klassisia, Pasi on vaikeista oloista ns. rikkauksiin noussut,  joka on ikäänkuin hyvän ja pahan ristitulessa. Turo ja Metsäjätti edustavat pahaa kapitalistia, Helsingin juppeja, jotka välittävät vain rahasta ja Janne taas kaikkea sitä mikä lapsuudessa ja Törmälässä oli hyvää. Jannekin rohkenee unelmoida ja suunnitella, mutta ihan vain vähäsen ja varoen, koska tietää että unelmat ovat haurasta materiaalia.

Tunnisteiden lisääminen osoittautui hankalaksi, koska tämä ei tunnu huumorikirjalta, ei siltikään vaikka Nousiaisen kanssa on hauskaakin, lempeällä, kevyellä ja aika hienovaraisella tavalla. Ottaen huomioon kirjan tummat sävyt ja vakavat aiheet, on kirjailija tehnyt taitavaa jälkeä ja onnistunut pitämään juuri sopivan kokoisen pilkkeen silmäkulmassa. Silti, kirjan loppupuolelle oli niinkin liikuttavia hetkiä että hetkeksi silmäkulma oli kostua... Tämä menee ehdottomasti suosikit-kategoriaan!

Sivuja: 286
Kirjasta lisää: Opuscolo - kirjasta kirjaan, Mari A.n kirjablogi, Susan kirjasto, Luettua

Vadelmavenepakolainen / Miika Nousiainen

Vadelmavenepakolaisen Mikko taitaa olla Jussi Siirilän Juoksija-kirjan Oulan henkinen sukulainen, niin läheisiltä nämä kaksi miestä minusta tuntuvat. Jo takakannen kuvauksen perusteella ennakoin hersyvän hauskaa lukutuokiota.

Kirjan Mikko on henkinen ruotsalainen, joka epäonnekseen on syntynyt Suomeen. Mikko on jo lapsena yrittänyt vaihtaa äidinkielekseen ruotsin ja vanhemmallakin iällä tulee katseltua videolta Olof Palmea tai vaikkapa Ruotsin kuninkaallisten häitä. Ja järjestettyä kalaaseja. Jostakin kumman syystä vain Ruotsin kansalaisuus ei vielä näillä eväin irtoa. Lopulta Mikon päässä kehkeytyy pirullinen suunnitelma, jonka avulla hän pääsisi ruotsalaiseksi ruotsalaisen paikalle. Elämään ehtaa keskiluokkaisen ruotsalaisisän elämää kansankodissa...

Mikon havainnot ruotsalaisten ja suomalaisten välisistä eroista ovat nokkelia ja ne kutkuttelivat nauruhermoa. Onhan tuossa totuuden jyvääkin, läntinen naapuri vaikuttaa ainakin iloisemmalta verrattuna meihin vakaviin suomalaisiin. Ei meillä järjestetä paraateja tai ilotulituksia itsenäisyyden kunniaksi, me juhlimme vakavasti ja arvokkaasti. Syystäkin. Hetken mietin Mikon parjaamaa suomalaisten alemmuudentuntoa ja negatiivisuutta, mutta sitten päätin heittää moiset pohdinnat romukoppaan - suomalaiset ovat sellaisia kuin ovat ja olemme ihan hyviä sellaisia kuin olemme! Hyvä me!

"Ruotsissa minä tunnen eläväni täysillä. Ruotsissa vanhojen kerrostalojen ovet aukeavat sisäänpäin.  Ne toivottavat tulijan tervetulleeksi, kun Suomessa ovi pitää hankalasti kiskoa auki ja väistellä sitä ulkona viimassa ja pakkasessa. Ruotsissa pyörien soittokellojen ääni on iloisen keskusteleva, Suomessa sama käskee jalankulkijaa painumaan vittuun hortoilemasta siinä pyörätiellä."

Lisää kirjasta ainakin täällä: Alexander Stubbin blogi , Lumiomena, Helsingin Sanomat ja Kirjainten virrassa