Ymmärrän, ja olen jossain määrin jopa samaa mieltä Chuan kanssa siitä että vanhemman tehtävä on valmistaa lapsensa maailmaa varten. Pidän siitä, että hän kiinnittää paljon huomiota lapsensa kouluun ja harrastuksiin ja että hän viettää aikaansa lastensa kanssa sen sijaan että ajattelisi omia harrastuksiaan. Silti hänen toimintansa tuntuu joskus miltei pakkomielteen omaiselta, kuin hän eläisi lastensa menestyksen kautta.
Mutta sitten - en tiedä onko tiedä ovatko länsimaisetkaan metodit täydellisiä. Tiedän muutamia kurjia tapauksia, joissa vanhemmilla ei ole menoiltaan aikaa lapselleen - lastenhoitaja lähetetään koulun tapaamisiinkin. Tai pikkutytön jolla oli yli 100 Bratz-nukkea, sekin tuntuu vähän liialliselta - eiväthän tavarat vielä onnea tuo.Minun parhaita lapsuusmuistojani ei ole uuden Barbien saaminen, vaan illat, jolloin isäni luki minulle. Mieheni sanoi hänen parhaimpia muistojaan olevan se leikkihetket äidin kanssa. Olisin taipuvainen uskomaan että aika vanhemman kanssa taitaa olla lapselle sittenkin tärkeämpää kuin ne hienot lelut. Siinä suhteessa Chua varmaan onkin oikeassa taistelulaulunsa kanssa, hän antaa lapsilleen aikaa, istuu tuntikausia päivittäin harjoittelemassa lasten kanssa soittoa, osallistuu ja on mukana tunteella.
Chuan kirja on provosoiva, ehkä se onkin taistelulaulun tarkoitus. Herättää poissaolevat vanhemmat ja kyseenalaistaa heidän metodinsa. Chuan omat lapset ovat kieltämättä vahva argumentti Chuan kasvatusmetodejen puolesta - toinen lahjakas ja kurinalainen muusikko, toinen tulinen tenniksenpelaaja.
Mutta sitten - en tiedä onko tiedä ovatko länsimaisetkaan metodit täydellisiä. Tiedän muutamia kurjia tapauksia, joissa vanhemmilla ei ole menoiltaan aikaa lapselleen - lastenhoitaja lähetetään koulun tapaamisiinkin. Tai pikkutytön jolla oli yli 100 Bratz-nukkea, sekin tuntuu vähän liialliselta - eiväthän tavarat vielä onnea tuo.Minun parhaita lapsuusmuistojani ei ole uuden Barbien saaminen, vaan illat, jolloin isäni luki minulle. Mieheni sanoi hänen parhaimpia muistojaan olevan se leikkihetket äidin kanssa. Olisin taipuvainen uskomaan että aika vanhemman kanssa taitaa olla lapselle sittenkin tärkeämpää kuin ne hienot lelut. Siinä suhteessa Chua varmaan onkin oikeassa taistelulaulunsa kanssa, hän antaa lapsilleen aikaa, istuu tuntikausia päivittäin harjoittelemassa lasten kanssa soittoa, osallistuu ja on mukana tunteella.
Chuan kirja on provosoiva, ehkä se onkin taistelulaulun tarkoitus. Herättää poissaolevat vanhemmat ja kyseenalaistaa heidän metodinsa. Chuan omat lapset ovat kieltämättä vahva argumentti Chuan kasvatusmetodejen puolesta - toinen lahjakas ja kurinalainen muusikko, toinen tulinen tenniksenpelaaja.
"Ulkoa opettelu on toinen hyvä esimerkki. Sophia tuli kerran toiseksi kertolaskun nopeuskokeessa, joita hänen viidennen luokan opettajansa piti joka perjantai. Hän hävisi Yoon-seok-nimiselle korealaispojalle. Seuraavalla viikolla teetätin Sophialla joka ilta kaksikymmentä harjoituskoetta (joissa oli sata tehtävää kussakin) ja otin sekuntikellosta ajan. Sen jälkeen Sophia voitti joka kerta. Yoon-seokia minun kävi sääliksi. Hän palasi sittemmin perheensä kanssa Koreaan, vaikka kertolaskukoe ei varmaan ollut siihen syynä."
Sivuja: 245
