Valokuvan historia / Tom Ang

Sain jokin tovi sitten luettavakseni Docendolta ihanan järkäleen - Tom Angin Valokuvan historian. Olen innostunut valokuvauksesta ja vaikken toki hardcore-harrastajiin kuulukaan, ovat esimerkiksi aamulenkit kamerakännykkäni kanssa tärkeä henkireikä. Itse pidän kaiketi aika pienten ja arkisten asioiden kuvaamisesta, kauniin kultaisesta aamun valosta, kastepisaroista lehdillä tai lintuauroista taivaalla. Ruoasta, lätäköistä, kirjoista tai vaikka kengistäni. Minulle osa valokuvauksen taikaa on se, että sen kautta tulee katsoneeksi maailmaa eri tavalla ja siten arkisesta löytyykin jotain kaunista tai kiinnostavaa jonka voi valokuvan välityksellä jakaa muillekin.

Ensimmäinen ajatukseni Tom Angin kirjasta oli, että se on kaunis. Valokuvan historia on juuri niitä kirjoja joiden ansioista paperista kirjaa rakastetaan. Se on painava, tavallaan arvokkaan ja ryhdikkään oloinen ja kauniisti taitettu. Kirjassa valokuvat ovat ansaitusti pääosassa ja lukiessani nautin suuresti juuri näiden vaikuttavien kuvien katselusta joka herätti mielikuvituksessani ajatuksen jos toisenkin. Erityisen hauskaa oli tajuta kuinka ihmisluonne ja valokuvaus ovat tavallaan pysyneet tietyissä asioissa hyvinkin samanlaisina - vain tekniikka on kehittynyt. Kirja tarjoaakin kaiken muun lisäksi myös oivallisen aikamatkan aina 1820-luvulta nykypäiviin saakka.

Ikoninisten valokuvien ohella(esim. Dorothea Langen kuva siirtolaisäidistä vuodelta 1936, Steve McCurryn kuva Sharbat Gulasta vuodelta 1984 tai vaikkapa kirjan kannessakin komeileva Richard Avedonin kuva Carmenista - voisin luetella vaikka kuinka monta suosikkiani...) on Valokuvan historia myös napakka tietopaketti. Historian ohella käydään läpi erilaisia valokuvaamisen tekniikoita ja profiileja tunnetuista valokuvaajista, oma kiinnostava osionsa ovat tunnetut valokuvat, joihin tarjotaan ns. lukuohje, eli nostetaan kuvasta esiin osioita jotka ovat erityisen merkityksellisiä juuri tämän kuvan toimimisen kannalta. Tämäkin on hyvä tapa kehittyä kuvaajana!

Nautin hurjasti - jopa enemmän kuin odotinkaan - Valokuvan historiasta ja päädyinkin lukemaan sitä hitaasti ja säästellen. Luulen myös että se tulee olemaan kirja jonka kuviin palaan tulevaisuudessa uudelleen, etenkin silloin kun kaipaan inspiraatiota valokuvausharrastukseeni. Luulen että tämä on minulle yksi vuoden parhaista tietokirjoista.

Docendo, 2015
Sivuja: 400
Suomentanut Eero Sarkkinen
Saatu arvostelukappaleena.

Villi vaellus / Cheryl Strayed

Villi vaellus tupsahti lukulistalleni vasta nähtyäni kirjaan perustuvan elokuvan trailerin - jostain syystä ajatus naisesta joka lähtee etsimään itseään yksinäiselle vaellukselle - vetosi minuun vaikken todellakaan ole mikään eräjorma. (Hehkutin myöhemmin kirjaa miehelleni joka myös totesi ylläolevan ja kysyi sitten toivekkaasti haluaisinko lähteä kesällä kokeilemaan vaellusta. En halua. Olen liian mukavuudenhaluinen.)

Pacific Crest Trail (tai PCT, kuten siihen kirjassa viitataan) on 4286 km pitkä vaellusreitti, joka alkaa USAn ja Meksikon rajalta ja aina Kanadan rajalle saakka, kulkien halki lukuisten eri kansallispuistojen, aavikoiden ja vuorien. Vuonna 1995 26-vuotias Cheryl Strayed on ajautunut elämässään aallonpohjaan ja päätyy lopulta PCT:lle selvittämään ajatuksiaan.

Rehellisesti sanottuna olin yllättynyt siitä kuinka koukuttava Strayedin kirja oli. Sen pääosissa ovat ehdottomasti nainen ja luonto kaikkine elementteineen ja varsinkin jälkimmäisen mahtavuus on voimakkaasti kirjassa läsnä. Uteliaiden kannattaa katsoa postauksen lopussa oleva kirjatraileri johon on liitetty Strayedin omia kuvia vaellukselta. Maisemat ovat mahtavia ja erilaisia ja saavat minutkin innostumaan - jos nyt ei ihan tällaisesta hurjan pitkästä vaelluksesta niin ainakin lyhyemmistä metsäretkistä.

Strayedistä itsestään on helppo pitää, nainen on hyvin rehellinen elämänsä virheiden suhteen ja tuossa avoimuudessa on jotakin aseista riisuvaa. On helppoa samaistua hänen elämäntuskaansa ja ihastella hänen rohkeuttaan ja sitkeyttään. Kirja tuo etäisesti mieleeni Eat Pray Loven (joskin Villi vaellus on minusta aidompi) ja aikani pohdiskelinkin ihmisten tarvetta hakea selkeyttä elämäänsä yksinäisyyden kautta. Ehkä joskus pitää lähteä kauas löytääkseen itsensä?

"Katsoin pohjoiseen, sillaan suuntaanm ja pelkkä ajatus siitä valoi minuun uskoa. Katsoin etelään, mistä olin tullut, villiin ja kesyttömään maahan, joka oli koulinut ja korventanut minua, ja mietin vaihtoehtojani. Tiesin, että oli vain yksi. Aina vain yksi.
Jatkaa kävelemistä."

Like, 2014
Sivuja:  408
Alkuteos: Wild. From Lost to Found  on The Pacific Crest Trail
Suomentanut Kirsi Luoma

Rajoilla / Eva Wahlström

Kirjaston e-kirjakokoelmat olivat iso pelastus kun flunssa yllätti. Virtuaalihyllystä kun löytyi oivallista ajankuluketta parilla klikkauksella eikä nuhanenän tarvinnut edes ajatella kotoa poistumista. Wahlströmin seurassa vietin siis erään erittäin kurjan yön kun yskä ei sallinut nukkumista ja täytyy sanoa että pystyinkin siksi samaistumaan mainiosti kirjan rankkoihin tunnelmiin.

Eva Wahlstöm on Suomen menestyinein naisnyrkkeilijä ja Rajoilla sijoittuu aikaan jolloin Wahlström on lopettelemassa amatööriuraansa. Parisuhde rakoilee ja kroppa - tärkein työkalu - on rikki. Treeneissä olisi pakko painaa enemmän, nopeammin, kovempaa, terävämmin mutta virta on loppu.

Rajoilla oli minulle mahtava lukukokemus, johon oli helppo samaistua myös omien kokemusten kautta. Olen nuoruusvuosinani harrastanut thainyrkkeilyä ja ymmärrän hyvin mikä Evaa salille vetää loukkaantuneenakin. Oma harrastukseni tyssäsi aikanaan myös sairastumiseen ja se oli kova paikka. Muistelen edelleen kaiholla treenipaikan tunnelmaa ja tuoksua sekä sitä hikistä ja rankkaa tekemisen meininkiä. Paras harrastus ikinä - heti lukemisen jälkeen!! Kirja kuvaa oivallisesti rakkautta omaan lajiin, joka joskus on epätoivoista ja melkein tuhoontuomitun tuntuista mutta parhaimmillaan myös antaa paljon.

Kirja on mielenkiintoinen yhdistelmä rankkaa fyysisyyttä ja oman tasapainon etsintää sekä hurjaa taistelutahtoa ja se tuntui aidolta ja todelta, ihan kuin olisin päässyt kurkistamaan suoraan kirjailijan ajatuksiin. Hieno ja vaivaton lukukokemus jota ei voi kuin suositella!

"Kun valmistaudun nousemaan nousemaan kehään, kaikki minussa muuttuu. Vartalon asento, hengitys, ajatukset, tunteet, arvot, elekieli, katse. Olen sisältä tulikuuma, ja tuntuu kuin silmänikin leimuaisivat. Vatsanpohjassa liekehtii tiivis laavapallo, joka vetää vatsalihakset tiukiksi, jotta voin lyödä kovempaa, ja tuntuu kuin saisin sen kautta voimia itseni ulkopuolelta. Tunnen itseni laskelmoivaksi ja pirulliseksi, ja kun näen vastustajan taipuvan tai vuotavan verta, vahvistun entisestään. Monta kertaa olen itsekin säikähtänyt katsettani nähtyäni ottelun jälkikäteen nauhalta. Jos silmät ovat sielun peili, millaiseksi sieluni muuttuu ottelun aikana? En osaa vastata. Silti minulla on tarve välillä muuttua siksi ihmiseksi."

Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2014
Sivuja: 280

Little Lies / Liane Moriarty

Australialaisen Liane Moriartyn tuotantoon tulin tutustuneeksi viime vuonna Hyvän aviomiehen muodossa ja koska kokemus oli kaikin puolin positiivinen eikä yhtään niin viihteellinen kuin aluksi kuvittelin, teki mieli lukea lisääkin Moriartyltä. Audiblen kokoelmista löytyi Little Lies-kirja, jonka taisin nakata ostoskoriin ilman sen kummempaa pohdiskelua tai ennakkotutkintaa. Tarkoitus oli viettää useampi viikko kirjan parissa mutta flunssapöpö muutti kaiken. Pian makasin sängyssä peittojen alla silmät kiinni, vain äänikirja kaverina. (Sivumennen sanoen, äänikirjat ovat ihan parhaita sairastaessa. Aina kun ei edes jaksaisi kannatella kirjaa mutta jotain viihdykettä pitäisi kuitenkin olla. Peukutan.) Kirja tuli siis kuunneltua odotettua nopeammin ja olin ehkä aika huonossa kunnossakin, mutta tykkäsin kovasti.

Little Lies vie lukijansa päiväkodin ja 5-vuotiaiden lasten äitien hektiseen elämään. Tarinalla on varsin erilaista päähenkilöä: kovia kokenut Jane, joka on pienen Ziggy-pojan yksinhuoltajaäiti, kaunis ja rikas Celeste, jonka elämä vaikuttaa täydelliseltä sekä räväkkä Madeline, jolle päänsärkyä aiheuttaa myös teini-ikäinen tytär. Päiväkodin maailma on hurja ja hierarkinen paikka, jota hallitsevat täydelliset äidit täydellisine vaaleine polkkatukkineen ja pikkuinen Jane on siellä alusta alkaen alakynnessä ja hurjia juttuja saattaa tapahtua...

Kuumeisesta lukijasta huolimatta minusta Little Lies oli suorastaan riemastuttava kirja joka toimi vallan mainiosti äänikirja muodossaan - Caroline Leen aussiaksentti on minun korvassani mahtava ja hän onnistui tuomaan hienosti kaikki kirjan henkilöt (joita muuten on kohtuullinen liuta) henkiin.

Kirjan on rakenne on näppärä, heti alussa tehdään selväksi että koulun trivia-illassa on tapahtunut jotakin kurjaa mutta enempää ei kirjailija suostu paljastamaan. Tapahtumien taustat aukeavat vähältä mutta paukut säästetään ilman epäilystäkään loppuun. Kutkuttavaa! Little Lies on myös siitä mielenkiintoinen pakkaus että samojen kansien välissä on vakavaa asiaa väkivallasta ja kiusaamisesta ja silti se oli - kiitos rivien välisen ironian - myös hauska. Outoa mutta toimivaa. Suosittelen kokeilemaan, sillä minulle tämä oli paras kirja pitkään aikaan.

Kirjasta kiinnostuneille vinkiksi että WSOY julkaisee suomennetun version nimellä Mustat valkeat valheet elokuussa 2015.

Bolinda, 2014
Kesto: 15h 56min
Lukija: Caroline Lee

Gourmet / Tuomas Vimma

Pongasin vuodenvaihteen kirja-aleista Tuomas Vimman Gourmetin ja ostin kirjan talteen omaan hyllyyn - Vimmoja on kuitenkin aina silloin tällöin kiva lueskella uudelleen. Sopiva hetki tuli kun kaikki lukukasassa tuntui tylsältä, vaikealta tai muuten vain tökkivältä - silloin tarvitaan huonon fiiliksen nollauskirjaksi sellainen jonka tunnelmista voi takuuvarmasti nauttia. Eli vaikkapa Gourmet.

Gourmetin päähenkilö on nimettömäksi jäävä ranskalaisen kulinaristisuvun musta lammas. Taitoja ja tietoja herralla piisaa, mutta asenne onkin sitten sen mukainen. Lopulta isä, joka työkseen myöntää Michelin-tähtiä, antaa kukonpojalleen ultimatumin - hänellä on vuosi aikaa ryhdistäytyä tai muuten perintö menee sivu suun.

Yksi syistä, joiden takia pidän Tuomas Vimman kirjoista on se, että ne ampuvat iloisen reippaasti yli. Se on ihan mahtavaa. Kirjailija kertoo usein henkilöistä, jotka ottavat oman erikoisalueensa todella vakavasti, tavalla joka antaa lukijalle luvan nauraa moiselle hifistelylle. Oma lukunsa on myös kirjan kieli joka on todella värikästä, mukana on monta ihan uutta (ainakin minulle) termiä jotka kyllä ovat ihan kuvaavia ja nokkelia. Vai mitä sanotte menkkailusta tai vinsenttimäisestä ruhosta?

Gourmet ei taatusti miellytä kaikkia lukijoitaan,  kirja sisältää mm. reilusti roisia seksiä jota luonnollisesti kuvataan ihan yhtä värikkäästi kuin ruokaakin ja tämä ei ehkä herkimpiä miellytä. Ei myöskään kannata arkailla, tätä kirjaa varten ei tarvitse tuntea ranskalaisen keittiön fiineimpiä saloja tai omata Master of Wine -tutkintoa - riittää kun omaa avoimen ja uteliaan mielen ja nauttii siitä, kirjailija pitää hauskaa kielen kanssa.

"Larousse Gastronomiquen sivuja lehteillessäni alkoi arsitologinen mielikuvitukseni laukata kuin Kari-Pekka Kyrön tuunaamat Diomedeen tammat. Hien valuessa noroina ohimoiltani juoksutin toquepäiden Tooran sivuja poimien toinen toistaan houkuttelevampia vaihtoehtoja illan hypergeusisten hippojen päätähdiksi."

Gummerus, 2008
Sivuja:287

Not My Father's Son: A Family Memoir / Alan Cumming

Mietin lainatessani Good Wife -sarjastakin tutun Alan Cummingin muistelmia että tämän tyyppinen teos saattaa mennä kahdellakin tapaa pieleen. Koska, esittelyteksteistä päätellen, kyseessä oli tarina väkivallan varjossa kasvasta pojasta, saattaisi kirja mennä helposti kauheuksilla mässäilyksi. Ja koska kyseessä oli kuuluisa näyttelijä, saattaisi homma mennä omien meriittien esittelyksi. Mutta ei. Alan Cummingin Not My Father's Son on toimiva ja ehjä kokonaisuus joka suorastaan koukutti.

Kirjan ydin keskittyy vuoteen 2010, jolloin Cummingin elämässä tapahtui jotain, joka sai hänet perehtymään perheensä historiaan kahdellakin aikatasolla. Häntä pyydettiin osallistumaan tv-sarjaan Who Do You Think You Are?, joka tutkii julkkisten sukupuita. Cummingin kohdalla keskityttiin äidinpuoleiseen isoisään joka oli kuollut Malesiassa 1950-luvulla epäselvissä olosuhteissa. Seurasi matka, jonka aikana Alan tutustui isoisään jota ei ollut koskaan tavannut. Uutinen tv-sarjaan osallistumisesta aiheutti myös reaktion näyttelijän vieraantuneessa isässä.

Kirja liikkuu Alanin lapsuus- ja nuoruusmuistojen sekä vuoden 2010 välillä sulavasti eikä lukijan niskaan kaadeta liialti nimiä tai faktoja ja tarina jääkin sulavaksi ja miellyttävän helppolukuiseksi. Nostan hattua myös sille että toisin kuin joissakin julkkiselämäkerroissa, Cumming todella haluaa kertoa tarinan eikä vain keskity omien meriittiensä esiintuomiseen, kirjassa nimittäin pääpaino on ihan jossain muualla kuin miehen urassa.

Not My Father's Son oli oivallinen muistelmateos, jonka voisin kuvitella puhuttelevan moniakin ihmisiä sillä se ei ole ihan lajinsa edustaja. Se on myös surullinen kuvaus perheestä väkivallan ikeen alla samalla kuin se saa melkeinpä dekkarimaisia piirteitä Cummingin selvittäessä sukunsa historiaa. Sanoisin että tämä kirja on päätynyt New York Timesin Bestseller -listalle ihan ansiosta.

PS. Cummingsin Who Do You Think You Are -sarjan jaksosta kiinnostuneet, kurkatkaapa lisätietoja täältä. Sarjan jaksoja löytyy myös mukavasti Youtubesta.

Canongate Books, 2014
Sivuja: 288
Kirjan vuoden lukuhaaste: Kirja henkilöstä joka on eri sukupuolta kuin sinä

All the light we cannot see (suom. Kaikki se valo jota emme näe) / Anthony Doerr

Vau. Sain juuri luettua Anthony Doerrin All the light we canoot see ja nyt olo hiukan tyhjä sillä tavoin kuin hyvän ja samaistuttavan lukukokemuksen jälkeen joskus on. Kaikki on sanottu ja kirjan rakkaiksi muuttuneet henkilöt ovat menneet ja jäljellä on ihan tavallinen arki. Olin lainannut Doerrin kirjan ääniversion Overdrivestä ja haluan nyt heti kättelyssä suositella sitä kirjasta kiinnostuneille: Zach Appelman nimittäin lukee tämän kirjan juuri oikealla tavalla ja luo kauniin rauhallisen tunnelman tekstin synkkien aihioiden ylle, juuri sellaisen oikeanlaisen.

All the light we cannot see kertoo kahdesta nuoresta, sokeasta ranskalaisesta Marie-Lauresta ja saksalaisesta Werneristä joka sisarensa Jutan kanssa asuu orpokodissa. On 1930-luvun loppu ja sota on juuri astumassa nuorten elämään. Marie-Laure isineen pakenee Pariisista kallisarvoisen salaisuuden kanssa St. Malon rannikkokaupunkiiin, Werner taas ajautuu SS-joukkoihin vastustajan radiolähetyksiä vakoilemaan. Voivatko radioaallot rakentaa sillan kahden ihmisen välille?

Tämän postauksen kirjoittaminen osoittautui yllättävän hankalaksi sillä Anthony Doerrin teos upposi minuun täydellisesti enkä vähään aikaan saanut yrityksistäni huolimatta kirjoitettua muuta kuin ihastunutta pulputusta. Kirja on samaan aikaan kaunis, herkkä ja lempeä, silti se on kuvaus myös sodasta ja kiusaamisesta ja näiltä osin myös brutaali ja surullinen. Se ei ole rakkaustarina mutta ei suoranainen sotakirjakaan - ehkä minulle siitä voimakkaimmin jäi mieleen kasvutarina. Kuten eräs hurmaava ranskalaisrouva kirjassa sanoo: haluat kai elää ennenkuin kuolet? Siitä kai tässä kirjassa on kysymys: pelosta ja rohkeudesta elää.

Postaukseni taitaa olla tavanomaista sekavampi, mutta toivottavasti siitä välittyy se, kuinka voimakkaasti kirja minuun vaikutti. Olen palannut sen teemojen ja henkilöiden pariin ajatuksissani lukemisen jälkeenkin ja huomaan että varsinkin tuo edelliseen kappaleeseen kirjoittamani ajatus elämämisestä ennen kuolemaa resonoi minussa vahvasti. Jollain tapaa kirja tuo mieleeni Julie Orringerin hienon Näkymättömän sillan vaikka Doerrin kerronta onkin pehmeämpää ja sadunomaisempaa. Lukutoukkana en myöskään voi olla hymyilemättä mielikuvalle jossa nuori ranskalaistyttö lukee kapteeni Nemon seikkailuja radion ääressä ja jossain kaukana nuori saksalaispoika kuuntelee herkeämättä.

Mm. Helmetistä lainattava äänikirjaversio on kuuntelemisen arvoinen, mutta suomennoskin on saatavilla piakkoin: teos ilmestyy toukokuussa nimellä Kaikki se valo jota emme näe WSOYn suomentamana. Pistäkää siis kirja korvan taakse!

Simon & Schuster Audio, 2014
Kesto: 16h 3min
Lukija Zach Appelman
Kirjan vuoden lukuhaaste: Merkittävän kirjallisuuspalkinnon voittanut kirjan (Pulitzer 2015)

Jääräpää / Mikko-Pekka Heikkinen

Jokunen vuosi sitten luin Mikko-Pekka Heikkisen Terveiset Kutturasta -teoksen joka iloitteli ajatuksella sisällissodasta, etelän somessa seikkailevat kullanmurut vastaan pohjoisen miehet. Kokonaisuus oli hykerryttävä ja siksi huomatessani Heikkisen uuden kirjan halusin kovasti saada sen heti hyppysiini.

Jääräpää vie lukijansa lukijansa Muonioon, jossa pakkanen paukkuu ja on niin pimeää että melkein luulee katoavansa. Tässä kylässä elävät ja rakastavat etnistä muotia suunnitteleva Asla, joka yrittää taistella verenperintöään vastaan katsomassa romanttisia komedia ja hänen etelästä kotoisin oleva virkamiesvaimonsa Katja josta juuri tullut Muonion kunnanjohtaja. Katja ajaa kuntaliitosta Muonion ja Enontekiön välille ja sekös naisen appiukkoa, Black Sabbathia palvovaa ja melkein kaikkea muuta vastustavaa Pieraa sapettaa. Kumpi mahtaa voittaa, etelän virkariuku vaiko sitkeä tunturiänkyrä?!

Mikko-Pekka Heikkisen tarinankerronta on jälleen kerran riemastuttavaa, jokin hänen tyylissään vain osuu minun nauruhermooni. Vaikka vielä valoa ja lämpöä riittääkin, pääsin jo Jääräpään (valitettavasti) myötä mielikuvituksessani paukkupakkasten, narskuvan hangen, kerrospukeutumisen ja jatkuvan pimeyden pariin. Talvi tulee, tiedetään. Huokaus. Huolimatta talvivastaisuudestani, Heikkinen luo miljöön hienosti (ja ahdistavasti). Nurkkakuntaisuus ja sanomatta jääneet asiat on helppo aistia ja varsinkin Katjan yrityksiin voi samaistua.

Talven ja muun ikävän vastakohtana kirjassa on varsin herkullisia yksityiskohtia ja henkilöhahmot ovat suorastaan hulvattomia. Omaksi suosikikseni tarinan varsinainen jäärä, Piera, jossa oli melkein mielensäpahoittajamaista otetta, toki hevillä ja räväkämmällä menolla maustettuna. Oma hulvaton lukunsa on myös murre, jota kirjassa käytetään. En tiedä lainkaan kuinka autenttista murretta kirjassa käytettävä kieli on, mutta sitä oli mahtavaa lukea! Eräs luonnevikani on se, että lainaan helposti toisilta ihmisiltä/kirjoista/elokuvista/mistä vaan itselleni hokemia ja murteita ja tällä kertaa Jääräpään kieli tarttui päähäni, mm. Pieran usein viljelemää "Mie vastustan" -lausahdusta kuultiin meilläkin kohtuulisessa määrin. Onkohan minusta tulossa etelän änkyrä?!! Tätä kirjaa mie en kuitenkaan vastusta.

(Pieran musiikkiteoria.)
"Musiikkitaide kokonaisuudessaan on jaoteltavissa kahteen pääkarsinaan. Kuunnellaan mitä hyvänsä kappaletta, ja heti havaithan, että kyseessä on jompikumpi: sankarilaulu tai vonkauslaulu. Molempia esittävät matit, tepot, popedat ja poppikuningattaret. Alan joka iikka.
Vonkauslauluja mie vastustan. Ne on niinko kusta korvassa. Niissä mies anelee naiselta. Tule jo, anna jo, mene jo.
Mies anelee naiselta!
Siinä on luomakunnan järjestyksestä perustavanlaatuinen väärinkäsitys. Mies ei anele naiselta. Meijän perällä jos kaiken hyväksyttäisi hameväeltä, jäisi ahmat ampumatta ja porot erottelematta"

PS. Tsekatkaa kirjatraileri täältä, klik!

Johnny Kniga, 2014
Sivuja: 304
Saatu arvostelukappaleena.

Vuori / Helena Waris

Minulle on suositeltu Helena Wariksen kirjoja useammankin henkilön toimesta ja kun törmäsin Vuoreen kirjaston hyllyssä, päätin vihdoinkin tehdä jotain asian eteen. En tiennyt mitä odottaa, mutta kyyti Vuoren huipulle osoittautui huimaksi!

Helena Wariksen kirja vie lukijansa kaupunkiin vuoren juurella. Vuoren huippu on aina ollut sumun peittämä eikä sen korkeutta ole onnistuttu koskaan mittaamaan mutta nyt sumu alkaa hälvenemään ja outoja asioita tapahtuu. Tarinan kertoja on katakombeissa työskentelevä nuori Lif joka pian lähetetään omituiselle ja vaaralliselle matkalle kohti Vuoren huippua. Jos pelissä on oma henki, voiko keneenkään luottaa?

Vuori osoittautui hypnoottisen hienoksi teokseksi joka leikitteli mainiosti viikinkimytologialla. Tiedän ko. aiheesta kovin vähän ja harmittelinkin tietojeni vähyyttä lukiessani sillä olisi ollut mielenkiintoista vertailla Wariksen tulkintaa varsinaiseen taruun. Jotain sentään tiesin ja tunnistin, kiitos Marvelin väen. (Jepjep, hatara tietämykseni pohjautuu pääosin sarjakuviin. Noloa.)

Wariksen tapa kirjoittaa on tyylikäs ja vähäeleinen. Teksti soljuu vaivattoman oloisesti ja varsinkin Lif oli mainio sankaritar: hän on tavallinen ja silti poikkeuksellinen, ehdottomasti samaistuttava kaikessa pienuudessaan, epäilyssään ja ironisuudessaan. Varsinkin viimeisin ominaisuus oli mielestäni riemastuttava piirre kirjassa, kaiken menon keskellä Waris kevensi hienosti tunnelmaa muutamalla yksinkertaisen tehokkaalla lauseella ja sai minut virnistelemään. Kuka sanoikaan että Vuorelle kiipeämisen pitäisi olla totista puuhaa?!

Olen melko vaikuttunut Vuoresta, jopa siinä määrin että taidan laittaa lisää Helena Wariksen kirjoja lukulistalleni.

"Miekkoja. Kirveitä. Nuolia.
Minulla on pelkkä haarukka-lusikka-setti ja taitettava linkkari."

Otava, 2014
Sivuja: 316

Ehtoolehdon pakolaiset / Minna Lindgren

Viime kesänä tapasin ensimmäistä kertaa Siirin ja Irman, nuo maanmainiot eläkeläisrouvat jotka ratkoivat palvelutalonsa outoja tapahtumia ponnekkaammin kuin monet nuoremmat. Ilahduin kovasti siitä, että sarja sai jatkoa, sillä Lindgrenin tapa kirjoittaa on mainio, hänen yli 90-vuotiaisiin sankarittariinsa on helppo samaistua, monet teemoista ovat kipeän ajankohtaisia ja kirja herättääkin ajattelemaan siinä missä liikuttaa ja naurattaakin.

Tällä kertaa Ehtoolehdon väkeä koetellaan putkiremontilla. Pölyä ja melua piisaa, ulkomaalaisia remonttireiskoja tupsahtelee asuntoihin milloin sattuu eikä juoksevaa vettä ole. Tilanne alkaa olla painajaismainen kunnes Siiri saa raitiovaunussa ajatuksen kimppakämpästä ja pian Ehtoolehtolaiset pakenevat Hakaniemeen. Mutta miten sujuu eläkeläisiltä kommuuniasuminen, kuinka käy putkiremontin ja saako tässä maassa enää vanhus kuollakaan ihmisarvoisesti?

Kirjan koskettavinta antia oli döden, döden, döden, kuten Irma sanoisi. Eräs teemoista nimittäin käsitteli eutanasiaa ja sitä onko pois kuihtuvan, lähes tajuttoman vanhuksen elämä laitoksessa enää ihmisarvoista. Lindgenin käsittelee asiaa mielestäni tehokkaasti ja kauniistikin, nostan ha ttua tästä tyylikkäästä ja rohkeasta vedosta. Oman osansa Lindgenin terävästä kynästä saa myös sosiaali-ja terveyspuoli, jossa vanhuksia hoitavat tilapäiset osa-aikatyöntekijät uuvuttavine minuuttiaikatauluineen joissa ei ihmisen kohtaamiselle valitettavasti aikaa - tai voimia - juuri ole. Tärkeitä asioita, on hienoa että Lindgen nostaa ne esille ja toivon että Ehtoolehdon lämpimän humoristinen ote auttaa herättämään myös keskustelua aiheista.

Kuten yltä käykin ilmi, pidin Ehtoolehdon pakolaisista yhtä paljon kuin Siiri Kettunen raitiovaunuista. Kirja menee ehdottomasti Suosikit-kategoriaan. Optimistina päättelen myös kirjan lopusta että Ehtoolehtoon tullaan vielä palaamaan, toivottavasti jo pian. Kirjoita lisää, Minna Lindgen!!

"Kaikki järjestyy, uskokaa pois. Minä olen 95-vuotias, täytän syyskuussa 96, ja olen nähnyt monta epätoivoista tilannetta. Voin vakuuttaa teille, että asioilla on taipumus järjestyä jollain tavalla, enemmin tai myöhemmin."

Teos, 2014
Sivuja: 335

Hyvän mielen vaatekaappi / Rinna Saramäki

Taisin pongata Hyvän mielen vaatekaapin ensimmäiseksi Lumiomenan blogista ja kirja jäi mieleen sellaisena joka olisi ihan pakko lukea. Monen muun tapaan minäkin pidän kauniista vaatteista ja huomaan siirtyneeni huomaamattani vaiheeseen jossa kaipaan enemmänkin laatua ja mukavuutta kuin niitä viimeisimpiä trendejä. Tunnustan sortuneeni (useampaankin kertaan) mm. makeisiin kenkiin joilla ei pysty kunnolla kävelemään. Olen myös fiilis-ostaja jolla on ollut mm. ihania mekkoja kaappi pullollaan vaikkei oikean tyyppisiä juhlatilaisuuksia usein kohdalleni osukaan. Mutta teoriassa voisin olla lumoava olento joka on pukeutunut ihanaan mekkoon. Tai huikean korkeisiin punaisiin mokkasaappaisiin. Siis teoriassa.

Rinna Saramäen kirja on suorastaan yllättävänkin monipuolinen ja selkeä kurkistus vaateteollisuuden kiemuroihin kuluttajan näkökulmasta. Saramäki kuvaa mainiosti niin suuria asioita kuten vaateteollisuuteen liittyviä eettisiä ongelmia, kuten halpatuotantomaiden työskentelyolot ja pieniä asioita, kuten vaatekaappi joka on pullollaan vääränlaisia vaatteita. Paketti on rakennettu taitavasti: se jakaa tietoa vakavistakin aiheista onnistuen silti olemaan kepeä ja viihdyttävä. Saramäki ei syyllistä lukijaa vaan antaa käytännön vinkkejä joilla lukija voi pienin askelin kulkea kohti toimivampaa vaatekaappia JA tehdä eettisempiä ostopäätöksiä. Tykkään!

Hyvän mielen vaatekaappi on inspiroiva. Huomasin peilaavani itseäni ja omaa vaatekaappiani Saramäen tekstiin ja myös into vaatekaapin uudistamiseen heräsi. Aiemmin tehtävä tuntui massiiviselta mutta koska kirjan ohjeet ovat selkeät, luulen että pystyn tehtävään. Esimerkiksi nyt etsin itselleni kesätakkia mutta tällä kertaa aion löytää sen täydellisen takin joka kestää matkassani vuosia.

Luettuani Hyvän mielen vaatekaapin jäin mietiskelemään myös vaateteollisuuden realiteetteja ja päädyin kyselemään asioista tutulta ostajalta, joka ystävällisesti selitti minulle kuinka tiukkoja neuvottelut ketjujen ja vaatteita valmistavien tehtaiden välillä todella ovat. Todellisuus on jokseenkin masentava - vaikka haluaisinkin maksaa Bangladeshilaiselle ompelijattarelle muutaman euron lisää, ei rahani todennäköisesti saavuttaisi häntä vaan tipahtaisi jonkun toiseen taskuun. Surullista mutta ehkä tämänkin kirjan levittämä tietoisuus auttaa omalta osaltaan parantamaan tehdastyöläisten oloja, edes yksi tehdas kerrallaan.

Atena, 2013
Sivuja: 300

 Ps. Kirjabingosta nappaan pisteen Kotimainen kirja.

Watership down (suom. Ruohometsän kansa) / Richard Adams

Jokunen aika sitten mieleeni putkahti lapsuuteni jäniskirja. Se oli mummolassa oleva ruskeakantinen teos joka sisälsi (muistini mukaan) jännittävän tarinan jossa joukko jänöjä yrittää selvitä ankaran talven yli. Muiston esiinputkahtaminen johti nostalgiseen oloon ja luonnollisesti halusin lukea salaperäisen jäniskirjan uudelleen. Jonkin mystisen päättelyketjun avulla tulin siihen tulokseen että salaperäinen kirja olisi nimeltään Ruohometsän kansa ja päädyin napsimaan kirjastosta sen englanninkielisen äänikirjaversion. Mutta kuinkas sitten kävikään? Osoittautui että ilmeisesti maailmassa on kirjoitettu ainakin kaksi jäniskirjaa, Ruohometsän kansa nimittäin oli minulle ihan uusi tuttavuus - tosin mieluisa sellainen.

Ruohometsän kansa on tarina kahdesta jäniksestä, Fiveristä ja Hazelista. Fiver on varreltaan piskuinen mutta hänellä on ennustajan lahjoja ja eräänä päivänä Fiver näkee jänisten kotiniityn veren vallassa. Pienen jäniksen ennustuksiin uskovat jättävät kotikolonsa ja aloittavat vaarallisen ja vaiherikkaan matkan kohti uutta, vielä tuntematonta kotia.

Petyin aluksi tajutessani valinneeni sitten väärän kirjan mutta pettymys vaihtui pian iloon sillä Ruohometsän kansa osoittautui superjännäksi kuunteltavaksi. Alkupuheessaan Richard Adams kertoi kirjoittaneensa tarinan tyttärilleen automatkan ratoksi joten erehdyin aluksi odottamaan vähän kesympää menoa mutta näillä jäniksillähän menoa piisaa eikä väkivaltaakaan kaihdeta. Koukutuin jopa siinä määrin että lenkiltä palattuani jouduin tekemään tavallista pidemmät venyttelyt vain koska kirjassa oli jännä kohta. Mikä ihana tekosyy!
Toimintaa janoaville kirja siis lienee vähän erilainen vaihtoehto mutta perheen pienimpien lukemistoksi en ehkä kirjaa ihan suoriltaan suosittelisi.

Kaiken muun kiinnostavan ohella minua kiehtoi myös kirjassa vilahteleva jäniskieli. Olen niitä ihmisiä joilla erilaiset aksentit ja sanat jäävät helposti omaankin puheeseen ja olen aiemmin huomannut tämän piirteen ulottuvan myös äänikirjojen maailman. The Luminaries -kirjaa kuunnellessani yritin solkata Uuden Seelannin murteita, The Invention of Wingsin aikana aksentti alkoi kallistua Yhdysvaltain etelä-valtioiden suuntaan. Tällä kertaa viljelin muutamaa kirjasta päähäni jäänyttä jäniskielen termiä. Että pahoittelut vaan siipalle, kanssani on varmasti todella mielenkiintoista elää.

Kirjan lukijana toimi palkittu Ralph Cosham, joka kieltämättä teki tässäkin teoksessa hienoa työtä ja onnistui luomaan jokaiselle jänölle oman, eroittuvan persoonansa ja suosittelenkin tätä äänikirjojen ystäville. Minun kuuntelemani versio löytyy ainakin Overdriven kokoelmista. Mutta jäljelle jää vielä yksi kysymys: mikä ihme se minun jäniskirjani on mahtanut olla? Etsintä jatkuu, vinkkejä otetaan kiitollisuudella vastaan.

Blackstone Audio, 2010
Kesto 15h 53min
Lukija Ralph Cosham
Kirjasta lisää: Sallan lukupäiväkirja, Villasukka kirjahyllyssä

Ps. Nappaan tällä kirjalla pisteen Kannessa eläinkuva Kirjabingosta.

Irlantilainen tyttö / Susan Fletcher

Ostin Irlantilaisen tytön itselleni tammikuun kirja-alesta, huikeaan 5,90 euron hintaan. Ostoperusteina olivat puhtaasti alehysteria ja kirjailija - olin aiemmin lukenut Susan Fletcheriltä Noidan ripin joka oli jäänyt mieleeni vaikuttavana ja kauniina teoksena. Vähänpä tiesin millaisen helmen olin koriini onnistunut laittamaan!

Kun Eve Green on seitsemän hänen äitinsä kuolee kesken kylvyn ja Eve aloittaa uudenlaisen elämän isovanhempiensa hoivissa, pienessä walesilaisessa kylässä. Tarina vuorottelee Even lapsuudenmuistojen ja nykyisyyden, ajan jossa Eve on viimeisillään raskaana, kanssa. Aikuisen Even ajatukset palaavat kesään jolloin Rosie katosi ja Eve yritti selvittää kuka K on.

En tiedä mitä voisin kirjoittaa Irlantilaisesta tytöstä, sillä tuntuu että jokainen sanani on kömpelö tämän kirjan rinnalla. Irlantilainen tyttö oli upea lukukokemus, vaivaton ja lumoava, koukuttava ja nautittava. Pienessä kirjassa on jälleen kerran paljon sisältöä, Fletcher nimittäin kertoo samoilla riveillä Even kaipuusta äitiään kohtaan, eräästä rakkaustarinasta joka oli hetken ja toisesta joka kypsyi pitkään, katoamisesta ja Walesista. Ja kaikki tuo muodostaa silti yhden, saumattoman kokonaisuuden. Upeaa.

Fletcherin esikoisteos on kaunis ylistyslaulu Walesille, lapsuudelle ja erilaisille rakkauksille. Kuten elämäkin, se sisältää valon pilkkuja ja varjoja, haaveita ja salaisuuksia. Olen pahoillani, mutta tällä kertaa tekstini taitaa mennä hehkutuseksi, tämä kirja vain sattui viemään jalat altani. Haluan myös hattua Jonna Joskittin hienolle käännökselle.

Olen kuullut paljon kehuja Meriharakoista ja luulen että minun on ihan pakko lukea se pian. Pelkään ainoastaan, että odotukseni Meriharakoiden suhteen nousevat kohtuuttoman korkeiksi - ehkä olisi sittenkin parempi antaa ajan kulua ja tuntemusten tasaantua ennen lukemista?

"Suudelmat avaavat ovia, olen huomannut. Yksi ainoa ele voi avata salaisuuksien lukot ja tunteiden padot. Sitä ei voi estää - sellaisia suudelmat ovat. Niin ne toimivat. Ne murtautuvat kellareihin, joista ei ole tiennyt itse mitään."

Like, 2010
Sivuja: 267
Alkuteos: Eve Green
Suomentanut Jonna Joskitt

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin / Mia Kankimäki

Ihan ensiksi: Mia Kankimäen esikoisteoksen nimi on ihana. Ihana! Pistin kirjan varaukseen pelkän nimen perusteella, koska ajatus asioista jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, tuo mieleen rakastumisen ensihetket ja sen kiihdyttävän tunteen, joka nostaa punan poskelle kun juuri se oikea on lähellä. Pakko lukea!

Kankimäen kirjaa on vaikea laittaa mihinkään lokeroon. Se kertoo matkasta Kiotoon, kirjan kirjoittamisesta ja 900-luvulla eläneen hovinaista, Sei Shōnagonista - ja elämänmuutoksesta. Kirjan alussa Kankimäki, keski-ikäinen, miehetön ja lapseton nainen, on kyllästynyt rutiiniksi muuttuneeseen elämäänsä ja päättää kirjoittaa kirjan idolistaan, Seistä. Kirjan kirjoittamista varten Mia pakkaa entisen pakettiin ja suuntaa rohkeasti kohta uusia seikkailuja.

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on luokiteltu tietokirjaksi, mikä vähän hämmensi minua. Se on toki tietopitoinen, mutta siinä on kosolti rehellistä huumoria ja hupsuttelua ja chick-lit -kirjoista tuttua suloista kepeyttä. Oikeastaan paketti on aika oivallinen, sillä Kankimäki onnistuu tekemään Seistä elävän ja kiinnostavan, rohkean ja suorasukaisen, eräänlaisen muinaisen vastineen Sinkkuelämän naisille. Kirjailija luo Heian-kauden hovista muutenkin mielikuvitusta kutkuttavan kuvan tuohon aikaan kun ilmeisesti aristokraatteja kiinnosti eniten "kuun katselu ja siitä runoilu" kuin se sotaisampi meno jota Euroopassa tuolloin harrastettiin. Myös avioliittomarkkinoilla olivat runonkirjoitustaidot ja kaunis käsiala valttia, mikä pisti ainakin allekirjoittaneen hymyilemään.

Kankimäki harrastaa eräänlaista keskustelua tutkimuskohteensa kanssa mikä tekee tutkimusprosessin seuraamisesta kiintoisan. Hän yrittää palatseissa ja museoissa vieraillessaan nähdä vilauksen Seistä, miettii miltä tämä näytti ja mikä tämän kohtalo oli. Vaikka Tyynynaluskirjan kirjoittanut nainen onkin merkittävässä osassa Kankimäen kirjassa, jakavat valokeilan hänen kanssaan huikean mielenkiintoiselta matkakohteelta vaikuttava Kioto ja Kankimäki itse, joka alkoi kirjan edetessä tuntui kuin vanhalta kaverilta ja ihailin hänen rohkeuttaan hypätä oravanpyörästä.

Tykkäsin kirjasta kuin Sei Shōnagon kauniista paperista, se pääsee ehdottomasti mukaan Suosikit-kategoriaani ja saatanpa ostaa tämän ihan omaksenikin. Suosittelen!

Täällä minä olen seuraavat kolme kuukautta elämästäni. En palaverikierteessä, en stressiahdistuksessa, en jatkuvan kasvun, tehostamisvaatimusten ja organisaatiouudistuden paineissa, en motivaatiopuutteessa, en kutsumuspalkkavitutuksessa, en kello 6.15 soivan herätyskellon orjuudessa, en turhautumassa siitä, ettei elämässä tapahdu mitään, en odottamasa tv-sarjan seuraavaa osaa, en musertumassa erilaisuuden painon alle - vaan täällä, vapaana, itsenäisenä, yksin, kaikki mahdollisuudet edessäni, vapaana kunakin aamun valitsemaan, mitä haluan tehdä tai olla tekemättä.
Kurkkua kuristaa, onni hiipii sisään.

Otava, 2013
Sivuja: 380

Ruutukymppi / Tuomas Vimma

Miten voisinkaan olla pitämättä kirjasta jossa heitellään sellaisia sanoja kuin bullshitvisonäärijargonii, hefneriläiset standardit ja täyslaidallinen hunajavuorattua paskaa. Aivan mahtavaa! Sain hyppysiini hartaasti odottamani Ruutukympin, Tuomas Vimman uutuuden. Viimeistään Vimman edellinen teos, mainio Raksa, teki minusta kirjailijan fanin ja ilokseni kirjasta tutut tyypit, Sami ja Danika jatkavat remontointia myös Ruutukympissä.

Raksasta on siis vierähtänyt muutama vuosi ja Danika pyörittää edelleen rakennusfirma Hyperboreaa tehokkain ottein Sami kakkosmiehenään. Sitten dynaaminen duo saa eteensä haasteellisen unelmakeikan, rahakkaan arvoasunnon remontin jota luotsaa epätodellisen ruskettunut, lihaksikas ja komea hollantilainen arkkitehti joka saa jopa Danikan huomion herpaantumaan. Lopulta levottomaan menoon tympiinyt Sami alkaa miettiä television remonttiohjelman reiskaksi ryhtymistä.

Viimeistään kirjan ensimmäisen kolmanneksi jälkeen olin täysin hurahtanut Ruutukympin röyhkeän reteään verbaaliakrobatiaan. Vimman teksti on taatusti persoonallista ja iski ainakin allekirjoittaneen lukuhermoon täysin. Uusia ja erilaisia sanoja oli hyvä makustella ja mietiskellä - ja kyllä - muutaman kerran nauroin ihan ääneenkin.

Kirjan keskiössä ovat tällä kertaa televisiossa nykyisin lähes jatkuvalla syötöllä pyörivät remonttiohjelmat, joiden kulissien taakse kurkistetaan hyvinkin Vimmaisesti. Vaikka teksti on toki kirjoitettu pilke silmäkulmassa, tulee lukijalle sellainen olo kuin vitsin takana olisi silti myös todellista tietoa. Diggailen kovasti myös Vimman suoraan sanottuna kaikenkarvaista henkilökaartia, johon mahtuu mm. mimmi nimeltä Lada, snobbaileva sisustusarkkitehti Hanna Haider-Arkiniuho ja massahurmaaja Piet van der Dick, raksan remmistä nyt puhumattakaan.

Ruutukymppi pääsee ehdottomasti Suosikit-listalleni enkä malta odottaa trilogian viimeistä osaa!

"- Nyt sun täytyy muistaa, että me ollaan rakennusalan ihmisiä. Betonia, karvalautaa ja pohjamaaleja me ymmärretään. Ei mitään tollasta bullshitvisionäärijargonii. Eli puhutaan somen sijasta suomea: mistä täs hommas on oikein kyse?"

Gummerus, 2013
Sivuja: 348
Saatu arvostelukappaleena.

World War Z: An Oral History of the Zombie War / Max Brooks

Kesäloman loppuminen toi jostain syystä lenkkikirjat taas mieleeni. Vaikka normaalisti tiiliskivistä tykkäänkin,
lenkillä kuuntelen mielummin lyhyitä juttuja, joten kirjan pituus on aika olennainen tekijä valinnassani. Päädyinkin venyttämään rajojani zombie-kirjoihin ihan vain siksi että World War Z sattui löytymään Overdrive-kirjaston hyllystä ja se oli mukavan pituinen lenkkikirjaksi. Myönnetään, valintakriteerini eivät ole erityisen hienostuneet... Toisaalta, kun joskus tekee valintoja hölmöillä kriteereillä, saattaa joskus törmätä yllättäviin ja kivoihinkin juttuihin. Tällä kertaa ilahduin tajutessani että zombie-kirjani osoittautuikin oikein toimivaksi ja sopivalla tavalla karmivaksikin kokonaisuudeksi.

Kirja on itseasiassa raportti maailmansota Z tapahtumista, joita YK:n sodanjälkeisen komission agentti kerää haastatteluin 10 vuotta sodan päättymisen jälkeen. Haastateltavia on useita, ympäri maailmaa ja heidän todistustensa kautta lukijalle alkaa piirtyä kuva siitä, mitä tuolloin tapahtui. Kuinka epidemia alkoi Kiinasta ja levisi pian ympäri maailmaa, kuinka ihmiset ottivat varoitukset vastaan ensin epäluuloisina, kunnes paniikki iski. Ihmiset hylkäsivät kotinsa ja pakenivat pohjoiseen (zombit jäätyvät pakkasella) ja sotilaat taistelivat poikkeuksellista vihollista vastaan epätoivoisina.

Nimestään huolimatta kirjassa eivät oikeastaan pääosassa ole zombit vaan ihmiset, se tuntuu enemminkin tutkiskelevan sitä, mitä maailmassa tapahtuisi jos meitä kohtaisi jokin mittava, maailmanlaajuinen uhka, joka voisi yhtä hyvin olla vaikkapa sairaus tai ympäristökatastrofi. Tässä kirja onnistuikin mahtavasti, sillä oma mielikuvituksenikin aktivoitui ja pohdiskelin pitkään sitä, kuinka itse pystyisin selviytymään ilman sähköä, bensaa, pyydystämällä ruokani itse. Brooks tekee hyviä havaintoja siitä, kuinka hemmoteltuja olemme ja kuinka esimerkiksi työelämässä harva meistä on enää tehtävissä, joista olisi hyötyä aidosti selviytymisessä tai maan jälleenrakennuksessa.

Toinen mielikuvitustani kutkuttava fakta oli se, että sodan aikana myös maailmankartta piirrettiin uudelleen. Tätä ei kirjassa suuremmin esitellä, lukija vain tulee pistäneeksi merkille sen, että osa haastatteluista tapahtuu esimerkiksi Tiibetin tasavallassa tai Jerusalemissa, joka nykyisellään kuuluukin Palestiinaan. Luonnollisestikin aloin myös pohtia lenkeilläni Suomen kohtaloa ja yllätyin iloisesti kun yksi haastatteluista tapahtuukin kotoisesti Vaalajärvellä! Suomiväriä näkyy kirjassa muutenkin sillä yksi haastatelluista on sotilas Todd Vainio.

Kirja onkin oikeastaan tarinakokoelma Zombi-sodan eri vaiheista ja rakenne toimii mielestäni loistavasti, sillä Brooks onnistuu kuvaamaan globaalin ongelman kehittymistä mukavan laaja-alaisesti. Kuuntelijalle kirja on herkkua, sen lukijakaarti on vaikuttava mikä luonnollisestikin kuuluu myös lopputuloksessa. Jokaiselle roolille on oma näyttelijänsä, heistä mainittakoon mm. Alfred Molina, Jeri Ryan, Alan Alda, René Auberjonois ja Martin Scorsese. Kirjailija itse lukee haastattelijan roolin. Lukijat onnistuivat hienosti herättämään eri henkilöt kulttuureineen eloon ja melkeinpä sanoisin että tämä kirja saattaa jopa toimia paremmin ääniversiona kuin paperisena.

Risuja haluaisin antaa kirjan nimestä, sillä mielestäni tekstin alun pahaenteinen tunnelma toimisi vielä paremmin mikäli jo nimessä ei paljastettaisi mikä tuo mystinen uhka oikein on, jolloin lukija olisi saanut jonkin aikaa itse arvailla ja jossitella.

Pidin itse World War Z niin paljon että se pääsee Suosikit-kategoriaani. Tämä tuntuu aika yllättävältä, en olisi ehkä itse arvannut voivani pitää zombeista näin paljon. Suosittelen siis muitakin kokeilemaan, äänikirja löytyy ainakin Helmetin OverDrive-kokoelmasta ja se on suomennettu nimellä Sukupolvi Z: Zombisodan aikakirjat (Johnny Kniga, 2011)

Books on tape,2006
Kesto 6 h
Kirjallinen maailmanvalloitus: Barbados

ISO / Pekka Hiltunen

Pidän kovasti Pekka Hiltusen Studio-sarjasta ja kuullessani ISON aiheen olin lievästi pettynyt, sillä halusin kovasti lukea sarjaan lisää jatkoa ja aihe, kertomus ylipainosesta naisesta, ei ensi alkuun kuulostanut kovin kiinnostavalta. Hiltusen kirjoittajantaidot saivat kuitenkin minut tarttumaan ISOon, mistä näin jälkeenpäin olen todella iloinen, sillä kirja osoittautui hienoksi lukukokemukseksi ja mikä tärkeintä - se herätti ajatuksia.

ISOn päähenkilö on Anni Kantto, toisin eläjä. Anni on iso ihminen, niin kiloissa kuin rohkeudessakin mitattuna. Tarina alkaa tilanteessa, jossa Anni muuttaa takaisin Armonkallioon kärsittyään Helsingissä kipeitä tappioita niin työn kuin rakkauden saralla - kokonsa takia. Nuollessaan haavojaan Anni kysyy itseltään ja maailmalta tiukkoja kysymyksiä: Miksi lihavuus on niin tuomittavaa? Miksi lihavaa on lupa arvostella ja pilkata? Saatko olla sekä lihava että onnellinen?

ISO on ennen kaikkea Annin kasvutarina. Hiltunen kirjoittaa hienosti ja koskettavasti, Anni tuli minulle todeksi ja elin hänen mukaan iloissa ja suruissa, niin ystävän löytämisen hennossa toivossa kuin baari-illan pokan aamuisessa hylkäämisessä. Oli hienoa nähdä Annin elpyvän vastoinkäymistensä jälkeen ja nousevan, keräävän rohkeutensa ja toimivan. Ehkä tästä löydänkin yhteneväisyyden Studion naisiin, he, niinkuin Annikin, ovat älykkäitä, rohkeita ja ennen kaikkea selviytyjiä.

Mietin kirjan teemoja kauan, tämä postauskin antoi odottaa valmistumistaan sillä ajatukset halusivat kypsyä rauhassa.  ISO herätti ajatusten lisäksi myös paljon tunteita, huomasin todella suuttuvani ja puhisevani Annin puolesta, sillä idealisti kun olen, haluaisin että maailmassa jokainen saisi olla sellainen kuin on.Kirjassa esitetään kiintoisia väitteitä lihavuudesta ja terveydestä jotka kyllä ansaitsevat tulla luetuksi. Kirja sai minut myös miettimään omaa suhdettani painooni, varsinkin näin kesän jätskiherkutteluiden jälkeen on esimerkiksi helppo ymmärtää mitä tarkoitetaan vaikkapa läskintailla, päivällä jolloin oma ruumis, ja sen paino tuntuu tavallista pahemmalta ja uskonpa etten suinkaan ole ainut joka asian ymmärtää...

Kirjan kansi oli kiinnostava ja herätti allekirjoittaneessa ristiriitaisia mietteitä, karsastan nimittäin vähän sitä että kirjailijan nimi erottui kannesta niin heikosti. Mielipiteeni tosin vähän alkoi muuttua lukemisen aikana sillä oikeastaan kannen kuvaa heijastaa sisältöä - Annin elämää - aika hyvin. En ehkä rakasta kantta mutta luulen että se on kuitenkin oikea juuri tälle kirjalle.

ISO oli hieno lukukokemus ja aiheeltakin ihan ajattelemisen arvoinen, suosittelen. Tässä vaiheessa vuotta uskallan myös veikata, että Iso tulee kisailemaan paikasta minun Blogistanian Finlandia -listallani.

"Meillä on lukemattomia syitä olla menemättä ihmisten ilmoille. Ei jaksa, ei kehtaa, ei uskalla. Siinä on rajansa, kuinka usein haluaa kovistella itseään muiden joukkoon. Sitä tyytyy yksinoloon, koska yksin elämisessä on hienot hetkensä ja arvokkaat puolensa. On helpompi antaa päivien kulua omissa oloissaan kuin mennä muiden pariin ja ottaa riski, että edessä voi olla tunne, jota on mahdoton kestää: kun tajuaa olevansa huoneen huonoimpana pidetty ihminen, se josta kaikki muut ajattelevat, että onneksi eivät ole niin kuin tuo."

WSOY, 2013
Sivuja: 419
Saatu arvostelukappaleena.

Varjelijat / Kristina Ohlsson

Pari päivää sitten olin pahasti koukussa. Luin aamulla ja olin myöhästyä bussistani koska en malttanut jättää kirjaani kesken. Luin bussissa ja olisin mieluusti jatkanut vielä matkaani päätepysäkinkin jälkeen jotten olisi joutunut jättämään kirjaani kesken. Mietin kirjaa ja sen lukemista töissä. Kotiin tultuani luin pihalla kunnes oli aika siirtyä sänkyyn. Lukemaan. Kun kirja vihdoin päättyi, olo oli sekä onnellinen mutta myös harmitti. Oliko pakko ahmia, eikö herkkuja olisi voinut säästellä pidemmäksikin aikaa?! Mikä kirja? Kristina Ohlssonin Varjelijat, joka taisi olla minun dekkarikesäni kohokohta. (Tosin, vielä on kesää jäljellä...)

Kenen tielle sinä ajauduit, Rebecca?

Varjelijat vie lukijansa takaisin Fredrika Bergmanin, Alex Rechtin ja Peder Rydhin tutkimusten pariin. Edellisen kirjan, Nukketalon, tapahtumista on ehtinyt kulua hiukan aikaa ja Fredrika on nyt Saga-tyttösen äiti sekä Spencer Lagergrenin avopuoliso. Spencer, kirjallisuustieteen professori, on joutunut Fredrikan tietämättä vaikeuksiin työpaikallaan nuoren naisopiskelijan syytettyä häntä seksuaalisesta kiristämisestä. Samoihin aikoihin huono-onninen koiranulkoiluttaja löytää löytää nuoren naisen ruumiin, naisen jota Alex tiimeineen on etsinyt kaksi vuotta. Jäljettömiin kadonnut Rebecca Trolle on löytynyt.

Minun pakko saada tietää.

Varjelijat on Kristina Ohlssonin kolmas kirja, joka kertoo Alex Rechtin ja hänen tiiminsä tutkimuksista. Tällä kertaa huomasin että muistini on tehnyt minulle tepposet, enkä ihan kunnolla muistanut enää Nukketalon tapahtumia, huomasinpa vain kirjasta että muutama isompikin juttu siellä näemmä tapahtui. Rasittavaa! Suosittelen muutenkin kirjasta kiinnostuneita lukemaan myös Nukketalon ja Tuhatkaunot, niistäkin löytyy kelpo dekkarimeininkiä!

Rakas, mitä sinä oikein salaat minulta?

Kirjan rakenne on koukuttava. Lukuja katkovat poliisin haastatteluraporttien palaset, jotka luovat varsin pahaenteistä tunnelmaa. Lukijalle tulee alusta saakka selväksi että jokin meni tutkimuksissa pahasti pieleen - mutta mikä? Ohlsson vihjailee ja antaa palasen kerrallaan antaen lukijan olla ratkomassa mysteeriä. Toimii! Tällä kertaa minun suosikikseni nousi Peder (syistä, joita en tässä voi paljastaa) mutta aika mielenkiintoinen tapaus oli myös vanha murhasta tuomittu lastenkirjailijatar, joka ei ole puhunut vuosikymmeniin.

Hyvä Jumala, hoida niin että saan edes haudan jolla käydä.

Pidin kirjasta kovasti (harvoinpa sitä tulee ahmineeksi 500 sivua kahdessa illassa) ja innostuin jopa siinä määrin että aikomukseni on lukea myös Ohlssonin seuraava teos ja vieläpä ruotsinkielellä. Nähtäväksi jää tyssääkö lukemiseni ruostuneeseen kielitaitoon. Varjelijat ilmestyy suomennettuna syyskuussa 2013.

WSOY, 2013
Sivuja: 500
Alkuteos: Änglavakter
Suomentanut Outi Menna
Saatu arvostelukappaleena

The Adventures of Superhero girl / Faith Erin Hicks

Olen viime aikoina ollut kovasti sarjisnälkäinen ja siksi kirjaston hyllyjä on tullut tutkittua ahkerasti. Tällä kertaa hyppysiini osui The Adventures of Superhero Girl, joka lähti mukaani jo pelkästään vinkeän nimensä ja kivan piirrostyylin perusteella. Summanmutikassa kassiin kerätty kirja osoittautuikin oikein mainioksi luettavaksi joka hupailee raikkaasti supersankarimyytin kustannuksella.

Superhero girl on parikymppinen nuori nainen, joka omaa supersankareiden tapaan erityisiä voimia. Mutta toisin kuin kliseisemmät kollegansa, hänen menneisyydessään ei ole synkkää tapausta joka on ajanut hänet menneeseen eikä arkkivihollistakaan tahdo löytyä. (Vaikka eräs opiskelijapoika vaikuttaakin lupaavalta tapaukselta.) Samalla Superhero Girl taistelee samojen, noh, samantapaisten ongelmien kanssa kuin muut ikäisensä. Pahan kanssa taisteleminen ei kartuta kukkaroa, joten pitäisi hommata työpaikka. Ja ehkä jonkinlainen elämäkin niiden iltojen varalle joina superkonnat ottavat iisisti ja kämppis on treffeillä. Pitäisiköhän alkaa vaikka kutomaan?

Hicksin sarjakuva oli oikeasti ilahduttavaa luettavaa. Lähdin liikkeelle vähäisin odotuksin, mutta huomasin pian hykerteleväni Superhero Girlin angstaukselle. Konsepti tuntuu raikkaalta ja Superhero Girl on samaistuttava siitäkin huolimatta että minun ongelmiini harvemmin kuuluvat ninjat tai liian lässykät superkonnat. Sarjakuva on tunnelmaltaan mukavan positiivinen ja mukavan energinen ja viestinä on kenties se, että jokaisen tulee seurata omaa polkuaan muiden mielipiteistä huolimatta.  Melko jees!

Kiinnostuneille vinkiksi vielä Superhero Girlin blogi, josta myös voi käydä lukemassa kirjan strippejä.

Dark Horse Books, 2012
Sivuja: 106

In the garden of beasts: Love, Terror, and an American Family in Hitler's Berlin / Erik Larson

Overdriven äänikirjavalikoima alkaa vaikuttaa vähitellen melkoiselta aarrearkulta, tällä kertaa hyppysiini osui pelkällä tuurilla mainio In the garden of beasts, joka kertoo William Doddin ja hänen perheensä elämästä 1930-luvun Berliinissä, jossa Dodd toimi Yhdysvaltain Saksan suurlähettiläänä. Tuo ajanjakso jolloin sodan tuulet alkavat jo olla ilmassa mutta ihmisissä elää vielä toive siitä, ettei maailma muutukaan, on minusta todella kiinnostava ja siksi valitsin lenkkikavereikseni Doddit, natsit sekä pari neuvostoliittolaista vakoojaa.

Kirjan William Dodd vaikuttaa hyvin periamerikkalaiselta, vaatimattomalta ja isänmaalliselta mieheltä, joka on suoraselkäinen periaatteen mies. Hänen tyttärensä, Martha sen sijaan voisi olla vaikkapa 1930-luvun Paris Hilton, joka viettää aikaansa juhlien ja liihoitellen kukasta kukkaan. Tarinaa kuljetetaankin eteenpäin näppärästi näiden kahden päähenkilön kautta, siinä missä suurlähettiläs-isä kohtaa natsismin kylvämän väkivallan ja vihan, elää Martha huikeassa Berliinissä, jossa juhlat ovat näyttäviä ja upseerit komeita. Kahden päähenkilön jako toimii, sillä se kuvastaa hyvin tilannetta, jossa tuolloin oltiin maailmanpolitiikassa. Moni, Marthan tavoin halusi uskoa rauhaan ja siihen että natsien kanssa pystyttäisiin elämään, ehkä jopa ihailikin heitä. Doddin kaltaiset realistit olivat harvassa - ja valitettavan epäsuosittuja.

Vaikka Dodd kaikessa suoraselkäisyydessään on kaiketi kirjan sankari, oli Martha minusta ehdottomasti kirjan kiinnostavin tapaus ja huomasin välillä suorastaan hämmästyväni siitä, millaista elämää tämä 1930-luvulla elänyt, Yhdysvaltain suurlähettilään tytär olikaan viettänyt! Sillä oikeastaan Martha jättää kaiken maailman Hiltonit varjoonsa suhdesopissaan. Tämä villikissa seurusteli mm. pimeyden prinssiksi tituleeratun Gestapon johtajan kanssa, koska häntä huvitti se, kuinka kaikki pelkäsivät miestä.

Kirja osoittautui suurimmaksi osaksi suorastaan kiehtovaksi lukukokemukseksi, jonka tapahtumat kaikkine käänteineen saivat minut välillä unohtamaan että nyt kuunneltiin oikeaa elämäkertaa eikä fiktiota. Se, mikä hiukan söi kirjan tehoa, olivat natsit. Olen lukenut aiheesta tänäkin vuonna useamman kirjan ja tapahtumat henkilöineen alkavat olla jo valitettavankin tuttuja eivätkä tapahtumat turtumisen takia enää tunnu niin shokeeraavilta, vain surullisilta. Varsinkin kirjan loppua kohden Larson innostuu kertomaan useammankin tärkeän natsin vaiheista, minä taas halusin kuulla Doddeista ja koin siksi nuo kohdat hivenen puisevina. Kirjan kertojan, Stephen Hoyen, ääni oli todella miellyttävä ja hän teki hyvää työtä herättäessään 1930-luvun Berliinin eloon silmien edessä.

Netissä kulkevien juorujen mukaan kirjaan perustuva elokuva olisi suunnitteilla ja näillä näkymin se saisi ensi-iltansa vuonna 2014. Pääosissa olisivat Tom Hanks (joka muuten olisi oivallinen William Dodd!) ja Natalie Portman. Larsonilta taas näyttää löytyvän Overdrivestä kaksi muutakin kirjaa, joiden kimppuun aion kyllä hyökätä!

Crown Publishers, 2011
Kesto: 12 h, 52 min.
Lukija: Stephen Hoye