Kaksi reipasta dekkaria: Leena Lehtolaisen Surunpotku ja Jonathan Kellermanin The Murderer's Daughter

Leena Lehtolainen: Surunpotku

Surunpotku on Maria Kallio -sarjan 13. romaani ja niin rakkaalta kuin tuo topakka komisario tuntuukin, olin hieman pettynyt Lehtolaisen Rautakolmioon ja tartuin siksi Surunpotkuun skeptisin miettein. Kirjan hieman ärsyttävä nimi juontuu tarinassa esiintyvästä hittibiisistä mutta Surunpotkussa ei juurikaan musiikkibisneksen parissa pyöritä vaan ennemminkin kirkossa, kasinolla ja koruliikkeissä - melko yllättävä yhdistelmä! Marian harmaita aivosoluja nimittäin työllistää tällä kertaa kirkosta löytyneen jalokivikauppiaan ruumis ja tapaushan saa edetessään varsin vauhdikkaita piirteitä!

Tuttuun tapaan tämäkin Maria Kallio -kirja oli sopivaa pikaruokaa nälkäiselle: ei erikoisen tajuntaräjäyttävää mutta kohtuullisen takuuvarmaa, nopeaa ja helppoa viihdettä. Surunpotku oli mielestäni onnistuneempi ja ehjempi kokonaisuus kuin Rautakolmio mutta jonkinlainen irtiotto olisi kenties Marialle paikallaan, vai onko kenties kokonaan uuden sarjan aika?

Tammi, 2015
Sivuja: 432

Jonathan Kellerman: The Murderer's Daughter

Jonathan Kellerman puolestaan amerikkalainen dekkarisarjojen kuningas, jonka Alex Delaware-kirjoja on ilmestynyt jo kolmisenkymmentä, lisäksi mies on kirjoittanut yhteistyössä myös vaimonsa ja poikansa kanssa. Olen viimeisimpien Delaware-dekkareiden kohdalla huomannut hienoista hyytymistä, tuntuu siltä kuin kirjoissa olisi tietty kaava jota kirjailija sinänsä ihan menestyksekkäästi toistaa. Ehkäpä Kellermanista on itsestäänkin alkanut tuntua samalta, sillä The Murderer's daughter on itsenäinen dekkari joka esittelee aivan uuden päähenkilön, psykiatri Grace Bladesin.

Kauniin ja kaikin puolin ylivoimaisen täydelliseltä tuntuvan Gracen tausta ei ole aivan sitä mitä voisi kuvitella. Kahden narkkarin lapsi on pienestä pitäen tottunut olemaan varuillaan ja elämä kasvatuskodista toiseen seilaten on opettanut poikkeuksellisen älykkään Gracen siihen, että kaiken eteen on tehtävä työtä. Grace on erikoistunut terapoimaan ihmisiä, joita surut ja traumat ovat koskettaneet - tehtävä, johon hän voi samastua erikoisen hyvin omien kokemustensa takia. Mutta sitten vastaanotolla käy mystinen Andrew Toner, joka löytyy pian murhattuna ja Grace huomaa menneisyytensä ja nykyisyytensä sekoittuvan.

Tämäkin kirja on jälleen kerran tuttua ja takuuvarmaa Kellermania, teksti kantaa ja juonenkäänteissä riittää. Grace on päähenkilönä erittäin kiinnostava, joskin jossain vaiheessa minua alkoi ärsyttää hänen kaikkivoipaisuutensa - onko mitään mitä tuo nainen ei osaisi?! En tiedä onko The Murderer's Daughter yksittäinen teos vai onko Kellerman aloittamassa uutta dekkarisarjaa mutta itse ainakin uskoisin että Gracesta riittäisi kerrottavaa useampaankin kirjaan. Kenties jossakin vaiheessa hänestä voisi näkyä silloin hieman inhimillisempikin puoli...

Headline, 2015
Sivuja: 442

Kuusi kohtausta Sadusta / Leena Lehtolainen

Dekkarikuningatar Leena Lehtolaisen uudet kirjat kiinnostavat minua aina eikä tämä, mielenkiintoisesti teos nimetty, ollut poikkeus. Kuusi kohtausta Sadusta on hieman erikoisempaa Lehtolaista, se on lähes näytelmän muotoon kirjoitettu henkilökuva taiteilija Satu Savinaisesta, joka on varsin värikäs nainen. Näytelmä on Sadun rakastajan kirjoittama ja skandaalinkäryisyyttä lisää se, että päähenkilö on kadonnut ennen ensi-iltaa.

Lehtolaisen teksti on tutun sujuvaa ja varmaa mutta huomasin dekkarikirjailijan maineen vaikuttavan siihen kuinka tekstiä luin. Kuin oletusarvona aivoni tuntuivat kehitteleväni tarinan taustalle dekkarimeininkiä vaikka kyseessä olikin ennemminkin ihmissuhdedraama ja taitelijan henkilökuva feminismillä painotettuna. Lukiessa mietinkin onko tämä kirja Lehtolaisen yritys näyttää että hän osaa kirjoittaa muitakin kuin dekkareita, jopa tällaisen, rakenteeltaan erikoisen, näytelmän tyyppisen teoksen? Etenkin tähän postaukseen valitsemani pätkä tukee samaa ajatusta, miksipä ei dekkarikirjailija voisi kirjoittaa muutakin? Pitääkö aina valita vain yksi? Kiinnostavinta Sadun tarinassa onkin hänen kipuilunsa, naisen tai taiteilijan roolien välillä.

Kuusi kohtausta Sadusta ei ole hullumpi teos mutta ei myöskään huikea lukukokemus. Päähenkilö, Satu, on ehkä kaikkine virheineen inhimillinen mutta ärsyttäväkin hahmo dramaattisuudessaan ja alitajunnassani nakuttavat dekkarihaaveet tekivät nekin hallaa, puolet lukuajastani taisin vain odottaa Sadun ruumiin löytymistä ja etsin johtolankoja tekijästä. Että näin sitä ihminen voi kaavoihinsa kangistua... Tähän kirjaan kannattaakin siis tarttua avoimin mielin, mieluiten siten että unohtaa kuka kirjailija on ja antautua tarinan vietäväksi! Kokonaisuus ei ole ehkä häikäisevä mutta varsinkin teoksen rakenne on vähintäänkin kiinnostava kokeilu ja siksikin kokeilemisen arvoinen.

"SATU: Sitä mitä todella haluan... Mitä minä todella haluan? Onko minun pakko haluta vain yhtä? Saat olla naimisissa vain yhden miehen kanssa kerrallaan. Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Älä palvele muita jumalia. Sen mukaan siis muita jumalia on, niinkö? Jussi sanoo aina, etten voi kaahottaa joka suuntaan vaan minun pitää keskittyä. Mutta minä haluan tehdä performansseja, jotka hämmentävät ihmisiä niin, etteivät he tiedä, mitä he niistä ajattelevat, tahdon kirjoittaa, laulaa, tehdä itse lauluja, maalata - vaikka siinä minä en kyllä ole kovin hyvä - minä täytän kohta kolmekymmentä ja siihen mennessä pitäisi olla aikuinen ja tietää mitä elämällään aikoo tehdä, mutta en minä tiedä. Miksi ei vain voi antaa elämän viedä?"

Tammi, 2014
Sivuja: 273

Helmikuu Norkun mieleen

Tänä vuonna talvi on ollut minun mieleeni. Vaikka lumi minusta kauniilta näyttääkin, en ole pakkasen ja liukastelun ystävä ja tänä vuonna niiden suhteen on päästy helpolla! Jo pari viikkoa on tuntunut siltä että kevättä on ilmassa, tassujen alla tuntuu jo asvaltti ja ilman pipoakin pärjää! Jipii!

Helmikuu hurahti töiden merkeissä, tiukan työrupeaman loppu onneksi häämöttää jo. Olen myös saanut joulun ja lomamatkan jälkeisen laiskotteluputken katkeamaan, tehnyt murulleni raakasuklaata ja lukenutkin. Arkea, mutta ihan mukavaa sellaista.

Helmikuun luetut

4623 sivua, 17 kirjaa. Kuukausi oli ainakin äänikirjojen sillä kuuntelin niitä peräti neljä kappaletta. Kuukauden hitit: The Great Gatsby, Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän ja Kuntoilu 2.0 joka sai minut nostamaan peffani sohvalta. Varsinaista floppia ei osunut vastaan lainkaan mikä lienee kelpo lukukuukauden merkki.

• Philomena / Martin Sixsmith
• Nuoruutemme Pariisi / Paula McLain
• Kuntoilu 2.0 / Gretchen Reynolds
• Poika joka pelastui / Leon Leyson
• Tove Jansson. Tee työtä ja rakasta / Tuula Karjalainen
• Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän / Riikka Pulkkinen
• Operaatio Troijalainen, Julma / Christian Rönnbacka
• Fraktaaliruhtinas / Hannu Rajaniemi
• The Valley of Amazement / Amy Tan
• Eurooppalaisena Afrikassa / Karen Blixen
• Poison / Sarah Pinborough
• Kvanttivaras / Hannu Rajaniemi
• The Great Gatsby / F. Scott Fitzgerald
• Meltdown / Ben Elton

Luetuksi tuli Anne & Even Holtin yhdessä kirjoittama sairaala/rahoitustrilleri Kuoleman tahdissa, joka ei oikein ottanut iskeäkseen. Kirjan elementit olivat sinänsä ihan kiinnostavia mutta jotenkin tuskastuin muutamien juttujen epätodennäköisyyteen. Mieleen tulivat lähinnä Robin Cookin kirjoittamat teokset joita tuli luettua muutama lukioaikoina. (Gummerus 20 10, sivuja 315, suomentanut Katriina Huttunen)

Luettujen muttei blogattujen kasaan päätyi myös Leena Lehtolaisen kertomuskokoelma Sukkanauhatyttö, jonka olin sortunut ostamaan muistaakseni Elisa Kirjan alesta. Vaikken lyhyiden tarinoiden ystävä olekaan, kirja viihdytti kohtuullisesti, tosin myönnettäköön että ilman muuta sen parasta antia olivat lopun kolme pitkää juttua, lyhyet olivat minun makuuni melko heppoisa. Kirjasta ei jäänyt paljoa sanottavaa mutta sainpahan aikani kulumaan. (Tammi 2001, sivuja 299)

Lomamatkalla luettu Chris Cleaven The Other Hand jäi myös hässäkässä bloggaamatta vaikka olikin ihan kelpo kirja. Tulisesti en rakastunut mutta ainakin aika kului lennolla. Päällimmäisenä mieleen jäi kirjan vaikuttava aloitus jossa Little Bee vertaa itseään puntaan - se kolahti. Sen sijaan muutamat muut asiat kirjassa olivat vähänvaikeita uskoa ja ensimmäisten sivujen into pääsi laantumaan. Kirja lienee suomennettu nimellä Little Been tarina ja siitä on kirjoitettu blogeissa innokkaasti. (Sceptre 2009, sivuja 378)

Haasteiden tilanne

Maailman valloittaminen jäi tässäkin kuussa mutta sotilasurani (Ihminen sodassa -haaste) sentään vaikuttaa nousujohteiselta sillä nappasin tässä kuussa 1 lisäpisteen.

Entäs ensi kuussa?

Eräs ystäväni ilmoittaa aina maaliskuun alkaessa kevään koittaneen, olipa käsillä millainen lumituisku tahansa. Tänä vuonna kevään voi aavistaa ja allekirjoittanut ainakin odottaa sitä hartaasti. Lukukasassa on ainakin mainioita sarjakuvia ja kaikinpuolin muutenkin ihania kirjoja, joten jos takatalvi tuleekin, olen varautunut.

Rivo satakieli / Leena Lehtolainen

Megakirja The Luminariesin jälkeen teki mieli kuunnella jotain leppoisaa ja helppoa sekä ennen kaikkea lyhyempää. Puhelimen muistista löytyi Elisa Kirjan alesta napattu Leena Lehtolaisen teos Rivo Satakieli joka tuntui oikealta valinnalta vaativan kirjan jälkeiseen pöhinään. Olin muistaakseni lukenutkin kirjan joskus, mutta onneksi ainakin olennaiset jutut - kuten murhaajan henkilöllisyyden - olin autuaasti unohtanut.

Kirjassa Maria Kallio ajautuu tutkimaan prostituution maailmassa liikkuvaa rikosvyyhteä kun tunnettu seksiyrittäjä Lulu Nightingale löytyy tv-ohjelman kuvaamiseen aikana kuolleena. Ketä suorapuheinen Lulu ärsytti, mafiaako vai tunnettua asiakastaan? Ja liittyykö Lulun kuolema pahoinpidellyn ja kadoneen venäläisnaisen tapaukseen?

Ihan ensiksi haluan antaa risuja Elisa Kirjan äänikirjasovellutuksesta. Kuuntelin kirjaa nimittäin ulkoillessani ja pariinkin otteeseen onnistuin kylmästä koppuraisilla sormillani huitaisemaan kirjan etenemisestä kertovaa aikajanaa siten että palasin reilusti tarinassa taaksepäin ja oikeaan kohtaan palaaminen olikin yllättävän hankalaa kun pienellä aikajanalla katettiin 11 tuntia. Töppösormen tökkimistä helpottaisi se, että aikajana kattaisi vain yhden luvun, jolloin isoja vahinkoja ei pääsisi kirjan kanssa pääsisi käymään.

Sitten itse kirjaan. Rivo satakieli oli hyvä kirja tähän hetkeen ja olotilaan, mutta mikään tajuntaa räjäyttävä lukukokemus se ei ollut. Leena Lehtolainen kuvaa mielestäni uskottavan oloisesti poliisin työtä ja arjen haasteita pitkine työpäivineen ja budjetin leikkauksineen, mutta pidemmän päälle aloin hiukan kyllästyä kuvauksen yksityiskohtaisuuteen, joka nousee esiin äänikirjaa kuunneltaessa. En oikein jaksanut kiinnostua siitä mitä Maria syö tai kuinka hän pukeutuu ja meikkaa jos näillä asioilla ei kuljeteta juonta eteenpäin.

Erja Mannon luenta oli miellyttävää, olkoonkin että hänen lempeä äänensä tuntui hetkittäin olevan ristiriidassa seksityöläisten arjen kuvausten kanssa.

Tammi, 2005
Kesto 11h 11min
Lukija Erja Manto

Rautakolmio / Leena Lehtolainen

Olen odotellut uutta Maria Kallio -kirjaa hartaasti, silä Leena Lehtolaisen Ilves-kirjat eivät purreet minuun lainkaan. Rautakolmio lähti varaukseen heti kun se oli Helmetissä mahdollista ja aika nopeasti sain kirjan jo luettavakseni. Mutta sitten kävi samalla tavalla kuin parin muunkin odotetun kirjan kanssa, eikä todellisuus ei vastannutkaan suuria odotuksiani.

Ylikomisario Maria Kallio päivystää jälleen kesätöissä muun perheen lomaillessa Euroopassa. Leppoisat kesäpäivät tosin päättyvät viimeistään silloin kun saaristosta löytyy kaksi muoviin käärittyä ruumista. Tutkinta vie Marian mm. kiekkolegendan perhepiiriin ja alkaapa vanha suolakin kesäleskenä olevaa ylikomisariota janottaa.

Luin alkukesällä Maria Kallio -sarjan ensimmäisen kirjan ja jäin silloin miettimään sitä, kuinka kirjan päähenkilö, vahva ja räväkkä nainen, ikääntyisi ja siitäkin syystä oli mukavaa saada tuorein kirja luettavaksi näin pian. Mielestäni Lehtolainen onkin onnistunut kasvattamaan henkilöhahmojaan oivallisesti, vaikka Marian nuoruuden ehdottomuus onkin kadonnut, on tilalle tuotu aikuisen, johtoasemassa olevan naisen varmuus. Plussaa täytyy siis ehdottomasti antaa mielenkiintoisen ja elävän päähenkilön luomisesta, myös kirjan alkupuolella olevat viittaukset sarjan ensimmäisiin kirjoihin ilahduttivat lukijaa.

Mutta sitten niihin risuihin... Olen usein aika huoleton lukija joka ei välttämättä tajua kompastella tekstin virheisiin, mutta tällä kertaa onnistuin pongaamaan niitä jopa häiritsevyyteen saakka! Mm. murhan uhrien sukunimet menivät sekaisin ja olipa mukana pari sellaista lausetta joista taisi puuttua sanoja, sillä sellaisenaan ne eivät olleet ymmärrettäviä. (Tai siis, ainakaan minä en niitä ymmärtänyt.) Koska pidän kovasti siitä, että kirjailija osaa yllättää tekstissään, en myöskään voi kauheasti liputtaa Rautakolmion juonen puolesta, sillä ne suurimmat "paljastukset" olivat arvattavissa jo hyvissä ajoin.

Parhaimmillaan Rautakolmio on ihan kelvollinen, sujuvasti kirjoitettu dekkari, jonka päähenkilön kanssa viihtyy, mutta parempaakin olen Lehtolaiselta lukenut.

"-Murhatutkimuksessa mikä tahansa voi olla oleellista. Kun nuo sanat pääsivät suustani, mietin kuinka monta kertaa olin ne urani aikana sanonut ja kuinka usein olin käyttänyt niitä vain eräänlaisena tekosyynä päästä urkkimaan ihmisten mieliä, ymmärtämään niiden liikkeitä."

Tammi, 2013
Sivuja: 352

Ensimmäinen murhani / Leena Lehtolainen

Mikähän siinäkin on että dekkarit sopivat niin mainiosti kesään? Aurinko paistaa ja luonto on kukkeimmillaan, ihmisillä on hyvä ja rento mieli - luenpa siis murhista ja rikoksista noin ylipäätään?! Ehkä rento kesämieli kaipaa pähkinöitä purtavakseen tai sitten murhaajien jahtaaminen tarjoaa sopivaa vastapainoa kesäiselle onnelle. Olipa syy mikä tahansa, Leena Lehtolaisen Ensimmäinen murhani sopi oikein hienosti kesätunnelmiin.

On nimittäin kesä, ja kuuma. Maria Kallio työskentelee viransijaisena Helsingin poliisilaitoksen väkivaltatoimistossa ja vastaan tulee juttu, joka liippaa läheltä. Tutun kuoron porukka on nimittäin ollut viettämässä kesäistä viikonloppua huvilassa meren rannalla ja nyt yksi kuorolainen löytyy kuolleena. Marian ensimmäinen murha onkin siis kimurantti selviteltävä sillä lähes kaikki epäillyt ovat topakan naisen omia tuttuja.

Kirjaa lukiessa on helppo muistaa miksi Leena Lehtolaisen Maria Kallio -sarja on ollut niin suosittu. Pidin nimittäin kovasti Lehtolainen sopivan karheasta kerronnasta ja omapäisestä Mariasta, jonka ironisten mietteiden lukemisesta nautin. Kirjan murhatapaus olisi yksinään ollut melko tylsä, mutta Maria ja Lehtolaisen kesäinen kerronta pelastivat paljon. Kirjasarjan lukeneena täytyy todeta että Marian myöhempien vaiheiden tunteminen kieltämättä spoilaa kirjan juonta jonkin verran, mikä ehkä hitusen latistaa muutamaa jännitysmomenttia.

Lehtolaisen Maria Kallio -sarja vietti tänä keväänä 20-vuotisjuhliaan, sarja saa myös jatkoa tänä syksynä Rautakolmio-nimisen kirjan myötä. Pakko lukea! Tuleekin olemaan mielenkiintoista verrata tätä lukukokemusta 20 vuotta vanhempaan, nykyajan Mariaan ja nähdä kuinka hyvin kirjailija on onnistunut kasvattamaan suosittua hahmoaan.

"Ei ollut muuta mahdollisuutta päästä selvyyteen kuin raaka työ, ihmisten puhuttaminen ja kuunteleminen. Tähän asti selvittämäni henkirikokset olivat olleet yksinkertaisia: humalassa puukko ryyppykaverin rintaan tai kirves vaimon päähän. Tappoja ne kaikki olivat olleet. Olisiko tämä ensimmäinen murhani?"

Tammi, 1993
Sivuja: 251