Vanhan rouvan lokikirja kertoo ihan nimensä mukaisesti Villan matkasta rahtilaivalla Chileen. Hän matkustellut näin aiemminkin, nuorempana tyttärensä kanssa, mutta nyt ikä alkaa painaa. Matkan aikana Villa kuvaa arkisen rehellisesti vanhenemista ja paljastaa ajatuksiaan ja pelkojaan siitä. Miltä tuntuu kun itse on saanut vielä olla terve mutta ystävä on jo pyörätuolissa? Millaista on kun joutuu pikkuisen kerrallaan luopumaan niistä asioista, joita on jaksanut ja kyennyt tehdä elämänsä aikana?
Olen aina ihaillut ihmisiä jotka matkustelevat ja uskaltavat kokeilla niitä vieraampiakin polkuja. Villan matka rahtilaivalla Atlantin halki aina Chileen saakka herätti taas matkakuumeen (ihan kuin se kuume koskaan olisikaan todella laskenut). Matka kesti tammikuusta toukokuulle, Villa viivähti mm. Riiassa, Ruotsissa, Portugalissa, Brasiliassa, Argentiinassa ja Skotlannissa - melkoinen seikkailu siis! Rahtilaivalla matkustaminen kuulostaa aika arkiselta ja silti jollain tapaa jännittävältä. Voi olla että pitkästyisin jos joutuisin päivätolkulla olemaan laivassa ilman mitään tekemistä vai olisiko se sittenkin ihanan rentouttavaa?
"Mietin tuossa - monestihan minä mietin - miksi saan olla näin terve ja miten minä näin vanhaksi asti koen näitä asioita. Tiedänhän minä että se onkko ajan ihan epävarmaa, mutta katselin merta ja ikään kuin ajattelin kiitollisena... Vaikka minä niin vältän uskonnonmakuisia sanoja, kyllä kai se kiitos kuitenkin tulee monta kertaa mieleen. Ja usein se tulee minulla julki jonkinlaisena kerskauksena, josta voi sitten tulla sellainen jälkiolo niin kuin nyt silmätulehduksen aikaan, että jahah, minä olen syyllistynyt hybrikseen. Me olimme juuri kehuneet terveyttämme Emmin kanssa ja uskaltaneet puhua siitä että sairaus on eräänlainen valinta. Mutta kyllä monen monta kertaa ajattelen yhä uudelleen nuoruudenystävääni ja sitä mitä en voinut aavistaakaan näiden seitsemän vuoden aikana jotka olen matkustanut pitkin maailmaa, että hän oli pyörätuolissa. Ja täällä minä syöksähtelen ja juoksentelen pitkin hyttiä ja otan konjakin - voisin kaatua ja halvaantua minäkin. Ja voin."
Kirja on melko arkinen ja koruton, Villan kieli on kotoista ja miellyttävää. Suurta draamaa ei tähän tarinaan liity, se on ennemminkin hiljaista pohdiskelua pienen ihmisen isoista asioista. Tämä matka ei muuten jäänyt sitkeän rouvan viimeiseksi, hän matkusti Chileen vielä yhden kerran - 75-vuotiaana.
(Kaatumisen jälkeen)"Sen tämä teki, että vähäisessä normaalissakin mainingissa minua hiukan pelottaa, olen eri tavalla varuillani kuin ennen. Varovainen on tietysti hyvä olla, mutta nyt tässä on jonkinlaista vanhan ihmisen kömpelöä varovaisuutta. Ja ajattelen: johtuiko se iästäni, että kaaduin, ja sanovatko kaikki ihmiset laivassa että miksi niin vanha ihminen lähtee merelle kun ei pysy pystyssä? Vai oliko se semmoinen paikka, että siinä olisi voinut joku muukin kaatua?"
Like, 2004
Sivuja: 333
Kirjallinen maailmanvalloitus: Brasilia
