Kaksi loistavaa sarjakuvaa: Tulevaisuuden arabi ja Sculptor

Vau. Lokakuu on ollut minulle ainakin loistavien sarjakuvaromaanien kuukausi, molemmat tämän postauksen kirjoista olivat sellasia napakymppejä että ne pitäisi saada omaankin hyllyyn talteen. Nämä ovat koskettavia, taiteeltaan huikeita ja älynystyröitä kutittelevia mielettömän hienoja kirjoja. Sarjisten ystävä, mitä olette näistä mieltä? Ovatko Sculptor ja Tulevaisuuden arabi jo tuttuja, hullaannuitteko?

Scott McCloud: Sculptor
Selfmade hero, 2015
Sivuja: 489

Sculptorin päähenkilö on uransa aallonpohjassa rämpivä kuvanveistäjä David Smith joka on valmis tekemään lähes mitä tahansa saadakseen äänensä kuuluville. Jopa sopimuksen viikatemiehen kanssa...

Scott McCloudin tiiliskivi on huikea tarina rakkaudesta ja taiteesta. McCloudin piirrostyyli miellytti silmääni kovasti ja erityisesti nautin eri kokoisista ruuduista ja tavasta, jolla kirjailija luo tarinaan tunnelmia ja vauhtia niiden avulla. Tempauduin tarinaan täysin ja nautin sen laajasta tunneskaalasta ja luin vuoroin rauhassa ja viipyillen, vuoroin sydän hurjasti sykkien. Erityisesti Davidin surullinen hahmo vetosi tunteisiini ja niiskuttaen pidin peukkuja sille että mies saisi onnellisen loppunsa.

Sculptor on melkeinpä itkettävän hyvä sarjakuva jolle toivoisin suomennostakin. Sen sanoma on kaunis, piirrosjälki tyylikästä ja huikea, pienisuuri tarina on juuri sellainen jonka mukana sekä itkee että nauraa.




Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi: Lapsuus Lähi-Idässä (1978-1984)
WSOY, 2015
Sivuja: 158
Alkuteos: L'Arabe du futur. Une jeunesse au Moyen-Orient (1978-1984)
Suomentanut Saara Pääkkönen

Kirjabloggaajien viidakkorumpu oli vihjannut että Tulevaisuuden arabi olisi mainiota luettavaa ja näemmä kanssabloggaajien sanaan voi luottaa. Riad Sattoufin omaelämäkerrallinen sarjakuva on nimittäin sekä hauska, nokkela, huolestuttava ja koskettavakin.

Sattouf on ranskalaisen äidin ja syyrialaisen isän poika ja hän on 2-vuotias perheen muuttaessa isän työn perässä ensin Libyaan ja myöhemmin Syyriaan. Pienen lapsen silmien kautta maiden poliittinen tilanne näyttäytyy pehmeämpänä ja hassumpana mutta aikuinen osaa lukea myös rivien välistäkin.

Riad Sattoufin tarinan ensimmäinen osa tuo mieleeni yhden sarjakuvasuosikeistani, Li Kunwun Minun Kiinani -sarjan joka sekin on sarjakuvan muotoon puettu omaelämäkerrallinen romaani tavallisen ihmisen elämästä historian taitekohdissa. Molemmat kirjat ovat hurjan hienoja lukukokemuksia jotka avaavat hienosti arkea poliitikan myllerryksen keskellä ja todistavat myös sen, että sarjakuvat ovat niin paljon muutakin kuin lyhyitä strippejä tai supersankaritouhuja (ei sillä että näissä tyylilajeissa olisi mitään vikaa, itse tykkään niistäkin). Minun makuuni Tulevaisuuden arabi iski ehkä jopa Kunwun kirjaa kovemmin sillä pikku-Riadin havainnot ovat myös viattomuudessaan hauskoja. Tämä kirja siis menee ehdottomasti ostoslistalleni, sääli että toista osaa joudutaan odottamaan vuoden verran.

The Blue Between Sky And Water (suom. nimellä Sininen välissä taivaan ja veden) / Susan Abulhawa

Susan Abulhawan esikoisteos Jeninin aamut teki aikanaan minuun vaikutuksen ja jätti pohdiskelemaan tuota massiivista solmua joka myös Israelin ja Palestiinan välisinä suhteina tunnetaan. Päälimmäisinä tunteina kirjan luettuani taisivat olla ahdistus ja suru eikä Abulhawan uutuuskirja, The Blue Between Sky and Water ole tässä suhteessa poikkeus. Tiedostan, että Abulhawa kuvaa vain toista puolta asiasta mutta hän tekee sen niin hyvin että sydäntä särki.

The Blue Between Sky And Water on sukupolvitarina joka alkaa vuonna 1947 Beit Taras-nimisessä pienessä palestiinalaiskylässä. Tarinan päähenkilöinä on Barakan perhe, johon kuuluvat Suleiman-nimiselle ikivanhalle hengelle keskusteleva perheen äiti, kaunis ja kipakka Nazmiyeh, mehiläisiä hoitava lempeä Mamdouh ja Mariam, tyttö, joka erivärisillä silmillään näkee ihmisten auroja ja haaveilee sinisistä värikynistä ja kirjoittamisesta. Sitten Israelin sotilaat pakottavat asukkaat jättämään Beit Tarasin ja rauhallinen elämä joen rannalla muuttuu iäksi.

The Blue Between Sky And Water on kiehtova ja koskettava sukupolvitarina, jossa seurataan Barakan perheen ja heidän jälkeläistensä polkuja. Kirja on mukana myös reilu annos maagista realismia, kenties pehmentämässä sodan karuutta. Ratkaisu on omalla tavallaan viehkeä mutta ainakin näin äänikirjan kuunnelleena myönnän tuskastuneeni myös hetkittäin kappaleisiin joissa kirjailija mm. pistäytyy toisessa ulottuvuudessa/tuonpuoleissa ja tarinaa hetken kuljettavatkin eteenpäin ne, jotka eivät ole enää fyysisessä maailmassa. Tuskastuin todella miettiessäni pidänkö kirjan taianomaisista elementeistä, enkä vieläkään pysty päättämään mikä lopullinen tuomioni on. Ne ovat kaunis ja runollinen osa kirjaa mutta hetkittäin tuntuivat myös hidastavan lukemistani.

Kirja tuntuu ehkä yllättävänkin ajankohtaiselta myös nykypäivän Suomessa jossa pakolaisvirrat ja niihin liittyvät lieveilmiöt puhuttavat ihan päivittäin. Vaikka Abulhawan sankarit ovatkin toisesta maasta ja eri vuosikymmeniltä, tuntui kirjan luettuani siltä että ymmärsin taas hiukan paremmin. Kirja siis teki tehtävänsä.

Kirja ilmestyy suomennettuna 6. lokakuuta, nimellä Sininen välissä taivaan ja veden (kaunis käännös, muuten!), kustantaja on Like. Susan Abulhawa saapuu myös Helsingin kirjamessuille, joten teoksesta kiinnostuneet kirjamessuilijat -  pistäkääpä korvan taakse!

Audible Studios for Bloomsbury, 2015
Kesto: 9h 13min
Lukija: Jennifer Woodward

Palestiina / Joe Sacco

Joe Saccon Palestiina oli pongaus kotikirjastoni maanmainiosta sarjishyllystä. Kirjaston väki oli jälleen kerran tehnyt oivaa työtä laittamalla ajankohtaisia teoksia esille ja meikäläinenhän nappasi tähän täkyyn joka ehkä muuten olisi saattanut jäädä huomaamatta. Kiitos vain kirjaston väelle hyvästä vinkistä!

Palestiina on Joe Saccon kuvaus paikallisen asukkaiden elämästä ensimmäisen intifadan (1987-1993) aikana. Sacco vietti tuolloin kaksi kuukautta Länsirannalla ja Gazan alueella ja on kuvannut kokemaansa ja kuulemiaan surullisia tarinoita näiden kansien väliin.

Maailma on muuttunut paljon ensimmäisen intifadan vuosista mutta pahoin pelkään ettei palestiinalaisten tilanne ole noista ajosta juuri parantunut. Sacco onnistuu näyttämään Palestiinan arjen sydäntäsärkevän rujona ja ankeana. Se on paikka jossa lähes jokainen mies on ollut vankilassa, jossa jokaisella tuntuu olevan surullinen tarina kerrottavaksi. Mutaa, alistamista, köyhyyttä ja ankeutta. Vainoa, väkivaltaa ja vihaa. Niistä on tämä kirja tehty.

Ja samalla tämä on oikein hieno kirja, oivaltava, herkkä ja ihan pikkuisen hauskakin. Ihailen sitä että kirjailija on uskaltanut värittää teostaan huumorilla joka kohdistuu häneen itseensä tarinan kertojana - tyylikäs ja toimiva veto. Suosittelen ehdottomasti tätä kirjaa ja samalla surullisena ihmettelen mistä kaikki tuo viha kumpuaa ja kuinka sen voi ikinä edes saadakaan loppumaan?! Ihmisiähän me kaikki kuitenkin olemme, eikö niin?

WSOY, 2003

Sivuja: 286

Alkuteos: Palestine

Suomentanut Juhani Tolvanen

Jakarandapuun lapset / Sahar Delijani

Jakarandapuun lapset tupsahti postiluukkuuni pyytämättömänä mutta iloisena yllätyksenä, jonka nappasin luettavakseni joulun välipäivänä. Kirjan kaunis kansi kiehtoi heti ja kirjailijan perheen todellisiin kokemuksiin perustuva tarina kiinnosti.

Jakarandapuun lapset on tarina ihmisistä sodan jaloissa. Heti aluksi tapaamme Azarin, vangin joka synnyttää vaikeissa olosuhteissa tyttärensä Nedan. Tutuksi tulee myös Amir, joka vankeutensa askartelee pienelle tyttärelleen Seidalle taatelinkivistä rannekorua, jotta tytöllä olisi jotain käsinkosketeltavaa muistona isästään. Ja vankilan ulkopuolella, Jakarandapuun varjossa kasvavat vallankumouksen keskellä syntyneet lapset.

Jakarandapuun lapset on muistuttaa minua rakenteeltaan Khaled Hosseinin Ja vuoret kaikuivat -kirjasta, joka ehkä enemmänkin oli löyhästi yhteennivottu kertomuskokoelma kuin yhtenäinen romaani. Delijanin kirja toki keskittyy muutaman perheen kokemuksiin, mutta kokonaisuus jää silti varsin sirpaleiseksi. Omaan makuuni olisi ehkä ollut enemmän perinteisempi romaani, sillä vaikka kirjan tarinat pitkälti kiinnostivatkin, olisin mielelläni paneutunut niihin syvemmin.

Delijani itse on syntynyt vuonna 1988 teheranilaisessa vankilassa ja kirjassa onkin voimakas eletyn elämän maku. Tarina, joka minuun vaikutti voimakkaimmin, vankilassa taatelinkivistä korua tekevästä isästä, onkin peräisin Delijanin isän omista kokemuksista. Valitettavasti jakarandapuun alla kasvaneiden lasten tarinoissa ei ollut minulle samanlaista vetoa kuin edellisen sukupolven kokemuksissa ja siksi lukukokemukseni tuntuikin epätasaiselta. Hienoja hetkiä ja niitä vaisumpia.

"Hän ei kyennyt näkemään lapsia sisaruksina eikä serkuksina. Hänen silmissään he olivat yhdessä kuin puun oksat, kotipihan jakarandapuun. Kukaan ei pystyyt sanomaan missä puu loppui ja oksat alkoivat. Sitä nämä kolme lasta olivat: puu ja sen oksat."

Otava, 2014
Sivuja: 285
Alkuteos: Children of the Jacaranda Tree
Suomentanut Laura Jänisniemi
Saatu arvostelukappaleena.

Minä muistan / Zeina Abirached

Zeina Abirached syntyi vuonna 1981 Libanonissa vallitsevan sisällissodan keskelle. Vuonna 1975 syttynyt sota päättyi vasta vuonna 1990, jolloin vauvasta oli kasvanut reipas koululainen. Pitkään kestänyt sota jätti jälkensä kaikkiin, mutta ennen kaikkea perheen aikuisiin, jotka saivat sodan aikana useasti pakata laukkunsa sodan tieltä. Minä muistan on sittemmin pariisilaistuneen taiteilijan omaelämäkerrallinen kuvaus lapsuudesta sodan keskellä. Se sisältää palasia, muistoja jotka ovat pieniä kuin kraatinsirpaleet, joita Zeinan veli keräili sotavuosina.

Abirachedin kirja ei aiheestaan huolimatta vaikuta kaoottiselta tai väkivaltaiselta, siinä on enemmänkin lapsuuden muistojen pehmeyttä ja nostalgiaa, silti kirja on tarkkasilmäinen. Voimakkaimmin minulle jäi mieleen sarjakuva kirjailijan isän tarpeesta kuunnella musiikkia kovaa peittääkseen sodan äänet, jotenkin noissa kuvissa kiteytyi se, että kuinka taisteluiden keskelläkin ihmiset elävät aitoa arkea ja pyrkivät kaikin mahdollisin keinoin häivyttämään mielestään sodan edes hetkeksi. Myös se kuinka kirjan lapset kokivat sodan jollain tapaa huolettomina, kranaatin sirpaleita keräillen, herätti ajatuksia.

Kirjan kuvat ovat yksinkertaisen graafisia ja mustavalkoisia. Tekstiä on vähän, mutta silti Abirached onnistuu sanomaan kaiken olennaisen. Minä muistan on yksi niitä sarjakuvia, jotka välittävät viestinsä vahvasti ja liikuttavat tyylikkään vähäeleisesti.

PS. Muistakaa messulippuarvonta!

Like, 2013
Sivuja: 93
Alkuteos: Je me souviens
Suomentanut Aura Sévon

Oil / Jeff Nesbit

Jeff Nesbitin Oil oli yksi uusista äänikirjatuttavuksistani, johon törmäsin aika puhtaasti mutuhuttu-meiningillä. Tarvitsin lenkille kaverin ja Oil oli sopivaa formaattia, oikean pituinen - ja Overdrive-kirjaston hyllyssä. Tuumasin että action-meininki saisi ehkä minut unohtamaan maitohapot ja latasin.

Maailman öljyvarantojen hallinta muodostaa kiintoisan aihepiirin, joten arvelin luvassa olevan poliittista juonittelua. Oikein meni! Säpinääkin riittää, on pommi-iskuja, vankeja, teloituksia, ulkopoliitikan kiemuroita ja uskontoa. Kirjassa on useita keskushenkilöitä, joista useimmat toki ovat amerikkalaisia, mutta ääneen pääsevät myös arabit, pohjois-korealaiset, venäläiset... Kuulostaa aikamoiselta sopalta, eikö vaan?

Kuten edellä olevasta voi päätellä, tässä kirjassa on paljon - ehkä liiankin paljon - liikkuvia osia. Kirjan seuraaminen nimittäin osoittautui aika työlääksi lenkillä pätkittäin kuunnelluksi äänikirjaksi, esim. keskushenkilöitä oli sen verran runsaasti että kärryillä pysyminen kävi työstä eikä asiaa auttanut se, että suurin osa eri kansallisuuksista puhui englantia samalla aksentilla. Moinen henkilökaarti aiheuttaa taatusti haasteita myös äänikirjan lukijalle!

Luulen että Oil olisi hyötynyt jonkin asteisesta karsimisesta sillä nyt juonellisia elementtejä ja henkilöitä oli liikaa ja se vei voimaa pääjuonelta. Kirjan puoliväliin mennessä oltiin mm. käväisty Pohjois-Korealaisella vankileirillä muutaman kappaleen verran sen kummemmin liittämättä tapahtumia kirjan pääjuoneen ja olikin aika tylsää kuunnella minuuttitolkulla transvestiitilta kuulostavan naisvangin mietteitä ilman minkäänlaista viitekehystä. Pohjois-Korea oli muutenkin piikki lihassani, sillä osa yksityiskohdista tuntui minun makuuni epäuskottavilta, olen esimerkiksi ymmärtänyt ettei maassa harjoiteta uskonta vaikka kirjassa kristinuskoon käännytäänkin.

Oasis Audio, 2012
Kesto 10 h 27 min.
Lukija Adam Verner

The silence and the roar / Nihad Sirees

Nappasin tämän Nihad Sireesin kirjan mukaani oikeastaan vain nimen ja kirjailijan kansalaisuuden takia, en nimittäin ole muistaakseni lukenut ainuttakaan syyrilaisen kirjailijan teosta ja ajattelin laajentaa hieman lukurajojani, taka-ajatuksena toki kolkutteli kaunokirjallinen maailmanvalloitus, josta Syyria sopivasti puuttuikin...

Kirjan kertojana Fathi, nimeltä mainitsemattomassa diktatuurissa epäsuosioon joutunut kirjailija. Tarinassa ei oikeastaan tunnu olevan suoranaista juonta, se vain kuvaa päivää Fathin elämässä ja sitä kuinka mies sitkeästi, kaikista esteistä huolimatta, tekee matkaa äitinsä talolle. Matkaa hidastavat Johtajan kunniaksi järjestetyt paraatit sekä tämän joukkojen sekaantuminen Fathin elämään.

Kirja oli lukukokemuksena intensiivinen ja se oli lyhyytensä takia mahdollista ahmaista lähes yhdellä istumalla. Tavallisuudesta poiketen Fathi ei tunnu vihaavan Johtajaa, hän ei vain halua olla tämän vaikutuspiirissä, mikä riittää tekemään hänestä epäilyttävän. Sireesin kirjassa kiinnostavaa onkin se, kuinka Fathi, pieni ja lukijan silmissä vaaraton yksilö, voi olla Johtajan silmissä uhka vain koska hän on "ulkopuolella" ja ajattelee itse ilman propagandakoneiston vaikutusta. Tämä sai lukijan miettimään mm. tasapäistämistä ja yksilön voimaa sekä rohkeutta, jota joskus vaaditaan oman polun seuraamiseen.

The silence and the roar oli minulle todellisen tuntuisia, eläviä hetkiä ja hyvää pohdintaa. Vaikka mielelläni kahlaan läpi tiiliskiviä, oli tämä kirja juuri sopivan pituinen, sillä pidemmän päälle kirjan juonettomuus olisi saattanut alkaa kyllästyttää, mutta tällaisena napakkana ja lyhyenä pakettina kokonaisuus toimi. Erityisen vaikutuksen minuun teki kirjan aloitus, jota luin helteisenä hetkenä ja jonka kuuman tahmenaan tunnelmaan saatoin tuolloin samaistua täysin.

(Fathillakin on kuuma.)"It was intensely hot. I could feel that the sheet underneath me was completely soaked through without even opening my eyes. I was having trouble breathing it was so hot, as sweat accumulated in pools that would trickle down my neck. I wiped the spot just above my lip where I was accustomed to finding sweat collected in thin rivulets. I rolled over onto my left side to look up at the clock hanging above the window; dazzling light streaming in made it impossible to see its hands."

Pushkin Press, 2013
Sivuja: 164
Alkuteos: Al-Samt wal-Sakhab
Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Syyria

Ja vuoret kaikuivat / Khaled Hosseini

Luin hiljattain Khaled Hosseinin hienon Leijapojan ja innostuin kirjailijasta niin että halusin ehdottomasti lukea hänen tuoreimman teoksensa, Ja vuoret kaikuivat. Olin myöhään liikkeellä innostukseni kanssa, sillä kirjaa jonotettiin jo innokkaasti kirjastossa ja malttamattomana päädyin lopulta ostamaan kuukauden Luekirja-palvelua jotta saisin tuon odotetun opuksen mahdollisimman pian hyppysiini.

Ja vuoret kaikuivat on tarina Afganistanista ja sen ihmisistä, pois paenneista ja kotiin jääneistä, ulkomailta saapuneista avustustyöntekijöistä. Kirjan keskiössä ovat kaksi lasta, Abdollah ja hänen pikkusiskonsa Pari, joista jälkimmäisen antaa köyhä isä adoptoitavaksi rikkaaseen perheeseen peläten rankan elämän kuihduttavan pienokaisen pois. Tarina kattaa vuosikymmenten pituisen ajanjakson ja kuvaa samalla Afganistanin varsin kuohuvia vuosia.

Luulen että tämän kirjan kohdalla innostukseni kääntyi kirjaa vastaan. Leijapoika ja sen hieno rosoinen kauneus olivat vielä niin kirkkaana mielessäni etten voinut olla vertaamatta kirjoja keskenään ja pettymättä hienoisesti kun käsissäni oleva teos ei yltänytkään sen tasolle. Kokonaisuutena Ja vuoret kaikuivat on kaunis, kiinnostava ja koskettavakin, se vain ei ole Leijapoika.

Myös kirjan rakenne aiheutti hämmennystä, sillä kyseessä ei ole romaani aivan perinteisessä muodossaan vaan ehkä enemminkin kertomuskokoelma, jolla toki on oma punainen lankansa. Ajatus Afganistaan jollain tapaa liittyvien ihmiten tarinoiden liittämisestä yhteen on kaunis ja mielenkiintoinen, mutta ei oikein minun juttuni. Hosseini on rakentanut kiehtovan henkilökaartin, joihin olisin halunnut tutustua paremminkin, nyt koin että ohitimme heistä monet liian nopeasti ja tuttavuus jäi vain pintapuolikseksi. Kysymyksiä jäi vielä paljon.

"Kaikki on yhtä riemukasta, utuista hurmaa, ja tuuli viuhuu heidän korvissaan. Parwana vilkaisee olkansa yli siskoaan, ja sisko vastaa katseeseen, ja he nauravat yhdessä, kun kulkukoirat jahtaavat heitä.

Parwana jatkaa kulkuaan kohti uutta elämäänsä. Hän kävelee kävelemistään, ja pimeys hänen ympärillään on kuin kohtu. Kun se hälvenee ja aamu alkaa sarastaa, hän näkee ideästä tulevan kalpean valoviirun osuvan kallionkiellekkeenseen, ja se tuntuu hänestä syntymältä."

Otava, 2013
Sivuja: 411
Alkuteos: And the mountains echoed
Suomentanut: Katariina Kaila

Garden of Madness / Tracy L. Higley

Äänikirjakokeilut senkun jatkuvat. Seuraavaksi lenkkikaverikseni valitsin Helmetin OverDrive-kokoelmista Tracy L. Higleyn Garden of Madnessin siitä yksinkertaisesta syystä että se sattui olemaan saatavilla. Arvasin kyllä että kyse on historiallisesta fiktiosta, mutta muilta osin valintaprosessini oli varsin suorasukainen: kaikki käy. Näin jälkikäteen ajatellen Garden of Madnessin aloitus olisi ollut ehkä selkeämpi jos olisin viitsinyt perehtyä edes hiukan kirjan aihepiiriin (vaikkapa lukemalla sen takakannen) tai olisin edes tiennyt jotain kuningas Nebukadnessarista, mutta kerrankos sitä ollaan ihan pihalla heti ensi metreillä?! Alkuhämmennykseni jälkeen jouduin oikein googlaamaan kuninkaan vaiheita ymmärtääkseni että kyseinen herra on Raamatusta tuttu.

Garden of Madness vie lukijansa vuoteen 563 eKr, Babylonin kaupunkiin. Kirjan päähenkilö, kuningas Nebukadnessarin tytär Tia on juuri menettänyt puolisonsa. Seitsemän vuotta sitten hänet naitettiin poliittisten suhteiden takia juutalaiselle Shealtielille ja nyt vihdoinkin Tia on vapaa sitoumuksestaan - vai onko? Salaa öisen kaupungin kaduilla juokseva prinsessa huomaa jälleen kerran olevansa osa poliittista peliä, jonka panoksena on sekä hänen vapautensa mutta myös valtaistuin ja isän henki.

Arvelin aluksi että kirjan kantavana voimana olisi romantiikka sillä tietyt merkit olivat ilmassa jo ensimmäisistä luvuista saakka. Ja toki kirjasta löytyikin rakkautta, mutta mielestäni virkistävän erilaisen romanssin muodossa. En tiedä Babyloniasta käytännössä juuri muuta kuin riippuvat puutarhat ja summittaisen sijainnin, joten kovin hyvin en osaa arvioida Higleyn luoman maailman uskottavuutta. Esimerkiksi Tia tuntui melkeinpä modernilta sankarittarelta seikkaillessaan yöllisessä kaupungissa tai uhmatessaan papiston edustajia, enkä tiedä olisiko moinen käytös ollut oikeasti mahdollista naiselle noina aikoina. Tia on poikkeuksellisen urheilullinen, hän hiipii salaa öisin palatsin puutarhoihin juoksemaan, mikä ajatuksena tuntui mukavasti tavanomaisesta poikkeavasta.

Kirja näyttää saaneet ainakin Goodreadsissa lisämääreen kristillinen fiktio ja kristillinen tausta paljastuikin tarinassa pikkuhiljaa Tian tutustuessa enemmän juutalaisen Jahveen, ainoaan oikeaan Jumalaan. Vanhan Testamentin tarinoista kiinnostuneille Garden of Madness saattaakin olla antoisa, sillä mukana on mm. juutalaisten profeetta Daniel. 

Kirjan lukija, jonka nimeä en valitettavasti onnistunut löytämään mistään, osoittautui mainioksi. Hänen mukanaan oli helppo eläytyä Tian maailmaa ja eri henkilöt olivat uskottavia ja hyvin tunnistettavia. Varsinkin muutama, yleensä kirjan luvun aloittava kohtaus, jossa lukija asettuu järkensä menettäneen kuningas Nebukadnessarin rooliin, suorastaan hätkähdytti. Kokonaisuutena kirja oli hyvä lenkkikaveri, joka viihdytti ja vei ajatukset pois polttelevista maitohapoista.

Oasis Studio, 2012
Kesto: 10 h 33 minuuttia
Kirjasta lisää: kirjailijan kotisivut

The Kite Runner / Khaled Hosseini

Olen lukenut Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa ja muistan pitäneeni kirjasta. Mutta jotenkin The Kite Runner (suom. Leijapoika) on jäänyt minulta huomioimatta - virhe, jonka onneksi nyt korjasin, sillä tämä kirja on vaikuttava. Kirjan tapahtumat ja henkilöt jäivät askartelemaan ajatuksiini pitkiksi ajoiksi ja nyt oikeastaan mietinkin miksi odotin näin kauan sen lukemista.

Leijapoika vie lukijansa Afganistan lähihistoriaan. Kirja kertoo kahden pojan, Amirin ja Hassanin, tarinan. Amir on pojista onnekkaampi, hän syntyy arvostetun kauppiaan ainoaksi pojaksi ja etuoikeutetuksi pashtuksi. Hassan taas on Amirin perheen palvelijan poika ja ylenkatsottuja hazaroita. Pojat eivät luokka- tai rotueroista piittaa, mutta valitettavasti maailma tekee sen heidän puolestaan. Amirin tie Amerikkaan, Hassan taas jää Neuvostoliiton miehittämään Afganistaniin.

Hosseinin kirja oli hieno lukukokemus, jossa oli useampikin vahva teema. Se kuvaa Afganistanin karua lähihistoriaa vaikuttavasti, kauniin nostalgisiin lapsuusmuistoihin liittyvät pian sota, väkivalta ja julmuus. Tarina on myös Amirin kasvutarina, hän on vahvan, yhteisössään miltei legendaarisen isän arka poika joka ehkä enemmän kuin mitään muuta haluaisi isänsä hyväksyntää, mutta rohkeuden kehittämiseen tarvitaan joskus kokonainen ihmisikä. Hosseini kuvaa poikia niin hyvin että saatoin melkein nähdä nuo pikkupojat silmissäni ja se ehkä sai minut eläytymään heidän kohtaloihinsa entistä enemmän.

Vaikka kirjan vaikuttavinta antia olivatkin poikien lapsuusvuodet, pidin mielenkiintoisena myös Amirin aikuistumista Amerikassa ja maahanmuuttajan elämän kuvausta. Vaikka kirjassa jokunen ennalta-arvattava käänne olikin, ne eivät juuri haitanneet sillä Hosseini on käärinyt tarinansa niin hienoon ja monipuoliseen pakettiin etten voinut kuin ihastella ja elää kirjan mukana. Hieno kirja, todellakin!

PS. Khaled Hosseinin uusin kirja, Ja vuoret kaikuivat, julkaistaan huomenna maailmanlaajuisesti. Tämä(kin) kirja kiinnostaa kovasti!

"Winter.
Here's what I do on the first day of snowfall every year: I step out of the house early in the morning, still in my pajamas, hugging my arms against the chill. I find the driveway, my father's car, the walls, the trees, the rooftops, and the hills buried under the foot of snow. I smile. The sky is seamless and blue, the snow so white my eyes burn. I shovel a handful of the fresh snow into my mouth, listen to the muffled stillness broken only by the cawing of crows."

Bloomsbury Publishing, 2009
Sivuja: 336

Merkintöjä Jerusalemista / Guy Delisle

Guy Delislen Jerusalem-kirjaa on täällä odotettu hartaasti, niin paljon olen tykännyt herran aiemmista matkasarjakuvista, jotka veivät minut Pjongjangiin, Shenzheniin ja Burmaan. Vaikka Jerusalem paikkana tuntuukin äkkiseltään kovin erilaiselta tuohon kolmikkoon verrattuna, uskoin sen olevan paikka joka kyllä herättää uteliaisuuteni ja josta Delisle taatusti löytää mielenkiintoista kerrottavaa.

Kuten Burmassakin, Guy Delisle matkustaa jälleen puolisonsa työtehtävien perässä. Luvassa on jälleen mukavasti perhe-elämää, Delislen perhe on kasvanut pikkuisella tytöllä. Tarinankerronta on taattua Delisleä -yksinkertaisia, mutta hirmuisen oivaltavia kuvia, joiden kautta lukija pääsee mukaan tämän erikoisen kaupungin arkeen.

Paikkana Jerusalem tosiaankin tuntuu erikoiselta, kaupungin elämässä tuntuvat uskonnot sekä viha ja väkivalta kulkevat oudosti käsi kädessä, tosin alueen historiaa ajatellen tämä ei ehkä ole ihmekään. Kirja herättikin hurjasti ajatuksia ja kosketti - kuinka muutama yksinkertainen ruutu voi siihen pystyä?! Pidin kovasti siitä, että Delisle ottaa kirjassaan hyvin neutraalin kannan, tuntuu siltä että hän vain tallentaa rehellisesti näkemäänsä eikä pyri voimakkaasti vaikuttamaan lukijaan. Mielipiteitä kirjasta silti löytyy, mutta ne tuntuvat olevan kokemuksella perusteltuja.

Merkintöjä Jerusalmista on hieno ja monipuolinen sarjakuvateos, niin hieno että tämän haluan saada omiinkin kokoelmiini. (Lukemani kappale on valitettavasti kirjaston aarteita, ei minun.) Minulle Jerusalem, tai kenties koko Israel, näyttäytyi oudon surrealistisena paikkana, joka omaa huiman historian. Maan, jossa ihan oikeasti odotetaan Jeesuksen toista tulemista ja noudatetaan lukuisia meille outoja sääntöjä. Se on maa, jossa näinä vähän jumalattominakin päivinä uskonta voi joko avata sinulle ovia tai sulkea sinut ulkopuolelle. Se on henkinen paikka, jossa aseet ovat arkipäiväisiä. Olen oikeasti aika hämmentynyt.

PS. Kivana pikkudetaljina kerrottakoon, että tässä kirjassa Delisle käy myös Helsingissä sarjakuvamessuilla.

WSOY, 2012
Sivuja: 333
Alkuteos: Chroniques de Jérusalem 

Zahran paratiisi / Amir & Khalil

Zahran paratiisi toi mieleeni toisen arabikeväästä kertovan kirjan, Tunialaisen tytön, idealistiset ja rohkeat opiskelijat, jotka rauhanomaisin keinoin taistelivat valtiovallan brutaaliutta vastaan. Vaikkei Zahran paratiisin tarina onkin fiktiota, on sen pohja kuitenkin historiallisissa tosiasioissa.

Kaikki alkaa Iranin presidentinvaaleista 12. kesäkuuta 2009. Vaaleissa istuva presidentti Ahmadinejad sai ylivoimaisen äänienemmistön. Kansainväliset tarkkailijat olivat huolissaan tuloksen "epäsäännöllisyyksistä". Vaalivalvojat lupasivat 16.6 laskea uudelleen ns.epäilyttävät äänet, mutta Ahmadinejad vahvistettiin kuitenkin voittajaksi. Vaalivoittoa seurasivat ratsiat joissa tuhansia pidätettiin ja pahoinpideltiin, moni sai surmansa. Uudelleen lasketut äänet vahvistivat Ahmadinejadin voiton ja useita viikkoja kestävät mielenosoitukset alkoivat. Eräs väkivaltaisuuksien uhreista oli Zahran paratiisissa mainittu Neda Agha Soltan, nuori opiskelija ja muusikko joka ammuttiin mielenosoituksessa. Hänen kuolemansa tallentui videolle, joka levisi kuin kulovalkea ilmestyttyään Paulo Coelhon kotisivuilla.

Zahran paratiisi tarina alkaa näistä hetkistä. Nuori jalkapalloa ja vapautta rakastava opiskelija, Mehdi Alavi, ei koskaan palaa kotiinsa. Alkaa Mehdin perheen, lempeän ja sitkeän Zahra-äidin ja Hassan-veljen, etsintä. He etsivät sairaaloista, kyselevät vankiloiden porteilla ja Zahran paratiisissa, jättimäisellä hautausmaalla. Veli tuntuu kadonneen jäljettömiin...

Kirja oli hieno ja hyytävä ja sellainen jota en voinut laskea käsistäni ennen viimeistä sivua. Elin mukana epätoivoisessa etsinnässä, surin, järkytyin ja suutuin Zahran ja Hassanin kanssa. Ihan kaikkein herkimmille en tätä kirjaa suosittele, sillä vaikkei kirjassa mässäilläkään väkivallan kuvilla, ovat tekijät hyvin taitavia sanomaan asioita "rivien välissä". Amir ja Khalil onnistuivat hienosti välittämään tunnelmia Iranista pienin elein,  pelko, rohkeus, suru, pettymys, viha...

Vielä sananen kirjan tekijöistä, Amir ja Khalil ovat salanimiä, tekijät ovat päättäneet jäädä nimettömiksi poliittisista syistä. Vahvan ja riipaisevan tarinan takana on Amir, joka on iranilaisamerikkalainen ihmisoikeustaistelija ja toimittaja. Tämän tarinan voisin kuvitella toimivan jopa elokuvanakin. Khalil, kirjan kuvittaja, on lahjakas kuvanveistäjä ja keraamikko, Zahran paratiisi on hänen ensimmäinen sarjakuvansa. Pidin kovasti myös kirjan piirrosjäljestä, siinä on mukava annos arabialaista tunnelmaa. Kirjasta voi lukea näyteluvun Zahra's paradise -sivuilta.

Kirjan loppuun on koottu tietoisku mm. Iranin vuoden 2009 presidentinvaaleista, kuolemanrangaistuksista, Neda Agha Soltanistanista ja ennen kaikkea kaupungista Omid (toivo persiaksi). Omidin asukkaiden nimet on lueteltu kirjan lopussa, he ovat miehiä ja naisia, jotka ovat näiden vainojen uhreja. Omidin asukkaiden nimet on kirjoitettu pienen pienellä fontilla ja valitettavasti heitä on monta.

Like, 2011
Sivuja: 255
Alkuteos: Zahra's paradise
Kirjasta lisää: Zahra's paradise, Mari A:n kirjablogi, Kirjainten virrassa

Veljessota / Conn Iggulden

Sain vihdoinkin hyppysiini Tsingis-kaanista kertovan sarjan viimeisen osan ja pitihän sekin ahmia läpi. (Sarjan kahdesta edellisestä osasta olen blogannut täällä ja täällä.) Vaikka Valloittaja-sarja onkin melkoisen testosteroni-pitoista rymistelyä, jotain hirmuisen kiehtovaa näissä kirjoissa silti on. En ollut tätä sarjaa ennen lukenut paljoakaan mongoliruhtinaista ja olinkin siinä käsityksessä että barbaarit olisivat... noh, barbaarimaisia. Valloittajan myötä olen kuitenkin oppinut että näkemykseni oli kovin mustavalkoinen, mongolivaltioita mm. hallitsi nainen aikana jolloin Euroopan valtioissa moinen olisi ollut kauhistus.

Sarjan viides ja viimeinen osa vie meidät aikaan, jossa Tsingisin poika, Ögedei-kaani, on kuollut. Vallan periytyminen aiheuttaa kuohuntaa valtiossa, sillä Ögedein esikoinen, Güjük, ei monen mielestä ole sopiva johtamaan valtiota. Güjükin valtakausi loppuukin lyhyeen ja valtaistuimelle nousee Tsingisin nuorimman pojan esikoinen, Möngke, kaanin armeijan ylipäällikkö ja puhdistus alkaa! Möngke lähettää veljensä Tsingisin tapaan valloittamaan lisää maita ja mantuja, Hülegü suuntaa kohti Bagdadia, Kublai lähetetään kohtamaan Kiinan sinnikkäät ruhtinaat...

Mongolien maailmanvalloituksen mittakaava on melkeinpä päätä huimaava. Kirjan viidenteen osaan mennessä he ovat valloittaneet suuria osia Kiinasta, Venäjästä, Euroopasta ja nyt tähtäimessä on Lähi-Itä. Heillä oli hallussaan Puola ja suunnitelmia mm. Itävallan, Ranskan ja Espanjan varalta. Pistää miettimään millaisessa Euroopassa me eläisimme jos nämä suunnitelmat olisivat toteutuneet?! Tästä syystä kirjasarja onkin ollut mainiota luettavaa myös kaunokirjallisen maailmanvalloituksen osalta - soturit ovat ratsastaneet niin monessa maailmankolkassa että jokainen kirja on kartuttanut haastepisteitäni - tästä viimeisestä osasta nappaan itselleni Uzbekistanin, sillä Samarkandissakin sattuu ja tapahtuu...

Igguldenin tapa kirjoittaa on vetävä, hän saa puhallettua mongoliruhtinaisiin mukavasti eloa ja tekee näistä mielenkiintoisia persoonallisuuksia omine toiveineen ja tunteineen mutta onnistuu pitämään silti miehet karskeina tasankojen ratsastajina, joiden sana on rautaa. Historiallisia faktoja on kaivettu esiin mukavasti, mm. Bagdadin valloitukseen on poimittu paljonkin perimätiedon mukaan tapahtuneita yksityiskohtia.

Kirjan viimeisessä osassa pääsevät suurempaan rooliin Möngke, joka kenties edustaa tässä perinteisempää mongolisoturia ja hänen veljensä Kublai, joka on taistelemisen sijaan viettänyt nuoruutensa opiskellen ja joka on omaksunut jin-kulttuurista uusia tapoja. Ilokseni kirjassa vilahtaa vielä myös miesten äiti, Sorkhokhtani. Tämän sisukkaan ja viisaan naisen seuraaminen oli aikaisemmissa kirjassa minusta mielenkiintoista ja Iggulden sanookin loppusanoissaan hänen olevan yksi kirjan henkilöistä, jotka melkeinpä ansaitsisivat oman kirjansa. Olen täysin samaa mieltä.

"Kun sinulle karttuu ikää, oivallat, että vain yhdellä asialla on merkitystä, ainoastaan yhdellä: että sinulla on rohkeutta ja kunnianhimoa. Jos menetät ne, et kuole sen nopeammin, mutta olet vähemmän arvoinen kuin saappaittesi kura. Silloinkin sinusta tulee tomua, mutta olet haaskannut sen lyhyen ajan, jonka saat olla valossa. Sinun isäsi epäonnistui, se on totta, mutta hän oli väkevä mies ja yritti toimia kansansa parhaaksi. Hän ei haaskannut elämäänsä. Sen enempää ei voi vaatia."

Otava, 2012
Sivuja: 590
Alkuteos: Conqueror
Kirjallinen maailmanvalloitus: Uzbekistan

The Baghdad blog / Salam Pax

Salam Paxin (salanimi, tunnetaan nykyisin nimellä Salam Abdulmunem) kirjan lukeminen oli mielenkiintoinen jatkumo Colby Buzzellin Minun sotani -kirjalle, ovathan he tavallaan eri puolilla samassa sodassa. Buzzellin tapaan myös Salam vaikuttaa hyvin aidolta, hän on kärkevä, älykäs - ja vihainen. Hän tekee selväksi mielipiteensä Saddam Husseinista (temppu, jolla olisi hyvinkin saattanut tulla pidätetyksi salaisen poliisin toimesta) mutta osansa saavat myös George W. Bush ja Yhdysvallat. Hän kuvaa osuvasti tavallisen baghdadilaisen arkea ja muistuttaa, että sotatoimien kohteena olevassa Baghdadissa asuu tavallisia ihmisiä, jotka kärsivät kun tarvikkeiden, esim. lämmittimien hinnat kohoavat pilviin ja jotka eivät kuitenkaan haluaisi juhlia amerikkalaisten heille antamaa rauhaa talojensa raunioilla.

The Baghdad blog koostuu vuodesta Salam Paxin bloggauksia. Salam alkoi kirjoittaa blogiaan (nimellä Where is Raed) pitäkseen yhteyttä ystäväänsä Raediin. Vaikka blogissa esitelläänkin arkisia asioita, kuten pommitukseen sopivan soundtrackin valintaa, kääntyy keskustelu varsin pian poliittiseksi. Kun lukijat löytävät blogin, alkaa Salam käydä heidän kanssaan keskustelua.

"In the oh-the-irony-of-it-all section of my life I can add the unbelieveable bad luck that when I wanted to watch a movie, because I got sick of all the news, the only movie I have not seen a hundred times is The American President. No joke. A friend gave me that video months ago and I never watched it. I did last night. The American 'presidential palace' looks quite good. But Michael Douglas is a sad ass president."

Salamin teksti on sujuvaa ja hauskaakin, hänen huumorinsa luonnollisesti on mustaa, minkä ymmärtää hyvin - bloggaahan mies kaupungista jota pommitetaan. Kiihkeimpien iskujen ajan Salam ei pystynyt internet-yhteyden puutteen takia julkaisemaan postauksiaan, mutta mies kirjoitti säännöllisesti tekstejä koneelleen ja onnistui lopulta toukokuussa lähettämään tekstit ulkomailla asuvalle ystävälleen joka julkaisi ne hänen pyynnöstään. Tämä osuus onkin kirjan synkin ja samalla myös mielenkiintoisin, se kuvaa hyvin sitä millaista on asua ihan kirjaimellisestikin sotatantereella.

"Two hours ago we could hear the rumbling of the planes over us and it took them ages to pass. 'Afraid' is not the right word. Nervous, edgy - sometimes you just want to shout out at someone - angry. I wish the Iraqi and the American governments would stop saying they are doing this for the people. I also want to hold a NOT IN MY NAME sign."

Salam Paxin blogi on hyvin rohkea. Nostan hattua hänen yrityksilleen tuoda Husseinin ja Liittoutuneiden puristuksessa olevien tavallisten irakilaisten ääni kuuluviin. Että me muistaisimme uutisia katsoessamme että pommitetussa kaupungissa asuu ihan oikeita ihmisiä. Jostakin syystä huomasin myös ajattelevani Anne Frankin päivä kirjaa. Kenties 2000-luvun Anne olisikin pitänyt blogia ja olisimmekin seuranneet hänen tarinaansa livenä, hetki hetkeltä, niinkuin Salam Paxin tapauksessa tapahtui. Olisiko Annella ollut silloin onnellisempi loppu? Sosiaalinen media tosiaan on mielenkiintoinen ilmiö, nyt me voimme päivittäin kurkistaa jonkun toisella puolella maailmaa elävän ihmisen elämään. Parhaimmillaan solmimme tunnesuhteita ihmisiin jonka olemme tavanneet vain tekstinä - blogin kirjoittajaan, lukijoihin, kanssabloggaajiin. Huikeaa!

Salam Paxin sanotaan olleen vuosina 2003 -2004 Irakin tunnetuin bloggaaja. Suurten lukijamäärien ohella myös media osoitti kiinnostusta blogia kohtaan. Salam itse on hyvätuloisesta perheestä ja on asunut mm. Itävallassa useita vuosia. Salam lopetti Where is Raed -blogin kirjoittamisen huhtikuussa 2004. Tämän jälkeen hän on mm. opiskellut journalismia Lontoossa ja toiminut The Guardian -lehden toimittajana. Hän palasi Baghdadiin vuonna 2009 ja työskennellyt siellä mm. UNICEFin palveluksessa.

Atlantic Books, 2003
Sivuja: 204
Kirjasta lisää: Where is Raed, Salam Pax: How I became the Baghdad Blogger

Minun sotani: amerikkalaissotilas Irakissa / Colby Buzzell

Minun sotani lukeminen oli ristiriitainen kokemus, toisaalta minusta mielenkiintoista päästä kurkistamaan jonkun niin itsestäni erilaisen ihmisen ajatuksiin ja Buzzellin teksti on rehellisen tuntuista, värikästä ja sujuvaa. Olen iloinen tästä Bloggaajien viikko -lukupäätöksestäni, sillä ilman tätä teemaa olisin tuskin Buzzellin kirjaan tarttunut. Ja kuitenkin kirja osoittautui mielenkiintoiseksi ja hyväksi - vaan ei aina miellyttäväksi - lukukokemukseksi.

Poimin Buzzellin kirjan lukemistooni Bloggaajien viikkojen takia. Minun sotani on nimittäin saanut alkunsa Buzzellin Irakin sodassa pitämästä blogista,  "CBFTW", "Colby Buzzel Fuck The War". Buzzellin sotablogi sai pian suurta suosiota rehelllisyytensä takia ja blogin pohjalta julkaistu kirjakin on saanut osakseen paljon kiitosta, onpa se ilmeisesti jopa kirjastojen suosituslistallakin.

Colby Buzzell ei vaikuta kovinkaan mukavalta tyypiltä. Kun tapaamme hänet ensi kertaa, hän on 25-vuotias, vanhempiensa kanssa asuva skeittari, jolla on takanaan läjä pätkätöitä ja kourallinen pidätyksiä mm. rattijuoppoudesta ja pahoinpitelyistä. Kännit hän vetää usein ja huumeidenkäyttökään ei ole vierasta. Erään kostean illan aikana pätkätöihin ja pieneen palkkaan kyllästynyt Colby päättää listautua armeijaan. Hän päättää myös nopeasti haluavansa tositoimiin, etulinjaan mieluiten Irakissa tai Afganistanissa. Ja hänen toiveensa myös toteutuu...

"Omien tekstieni näyttäminen jollekin toiselle tuntuu minusta samalta kuin jos näyttäisin jollekin omia alastonkuviani, ja jos aivan rehellisiä ollaan, en halunnut kenenkään nauravan minulle. Tuntui kuin voisin kirjoittaa netissä ja blogi-muodossa mitä haluan. Voisin lähettää tekstini nettiin ja täysin tuntemattomat ihmiset voisivat lukea sitä ilman että tietäisin, keitä he ovat, ja pysyisin täysin näkymättömänä ja nimettömänä. Jos he pitäisivät jutuistani, hyvä niin, jos eivät, ihan sama."

Alkuun Colby kirjoittelee muistiinpanojaan vihkoihin, mutta sitten hän lukee artikkelin blogeista ja kaikki muuttuu. Bloggaamisen myötä mukaan tulee myös vuorovaikutteisuutta, Colby mm. vastaa muutamaan otteeseen lukijoidensa kysymyksiin ja kommentoi uutisia paikalla olleen näkökulmasta. Hän haluaa pysytellä tuntemattomana mutta blogin suosion kasvaessa se käy vaikeaksi.

Yritin pitkään niputtaa Colby Buzzellia johonkin lokeroon, turhaan. Hän oli nokkela, suorastaan nenäkäs, mutta samalla kuitenkin rehellinen ja osoittautuu hetkittäin yllättävänkin herkäksi, siis kaiken sen machoilun alla. Hän mokailee muttei pyri pelkästään naurattamaan, mukaan mahtuu paljon myös tositoimia joista leikinlasku on kaukana. Hän nauraa armeijalle, hetkittäin kritisoi Bushin hallintoakin, kuitenkin näyttää siltä että armeija sopii tälle miehelle.

Herra Norkku -kertoimenkin testasin lukemalle joitakin juttuja ääneen. Buzzellin teksti näytti uppoavan herraan täysin, aiheet selkeästi kiinnostivat ja naurattivatkin oikeissa kohdissa.

"Ajoimme mutaiselle tankkauspisteelle ja pysäköimme ajoneuvomme. Pistin ensi töikseni tupakaksi, koska en ollut päässyt polttamaan koko päivänä. Vääpeli Mayo tuli luokseni rähjäämään tupakoinnista, koska satuin seisomaan valtavan polttoainesäiliön vieressä, jonka molemmissa kyljissä luki jättiläismäisin punaisin kirjaimin "tulenarkaa". Paha moka."

Johnny Kniga, 2006
Sivuja: 373
Alkuteos: My war: killing time in Iraq
Kirjasta lisää: CBFTW

Tunisialainen tyttö: arabikevään bloggaaja / Lina Ben Mhenni

Bloggaajien viikot alkavat Tunisialaisella tytöllä. Lina Ben Mhenni pitää A Tunisian girl -blogia. Arabikevään aikana Mhenni nousi blogissaan vastustamaan Tunisian hallitusta  Väkivallattomat mielenosoitukset, Youtube-videot, blogitekstit ja sinnikäs protestointi johtivat lopulta presidentti Ben Alin virasta luopumiseen. Mielenkiintoista arabikevään kansannousuissa on tapa, jolla vastarinta organisoitiin - sosiaalisen median välineet, kuten Facebook, Twitter ja blogit, olivat ahkerassa käytössä.

Minun harmikseni Lina Ben Mhennin kirja on lyhyt, sillä olisin halunnut tietää enemmänkin reippaasta bloggaajasta ja siitä, millaista on blogata henkestä edestä ja yrittää muuttaa maailmaa tekstin kautta. Kirjassa toki sivutaan näitäkin aiheita, mutta pääpaino tuntuu silti olevan vallankumouksella ja sen tapahtumilla. Mhennin teksti on intohimoista ja tulista, hänen taistelutahtonsa tuntuu vahvasti tekstissäkin.

"Todellinen nettiaktivisti ei tyydy tuijottamaan ruutua vaan lähtee kentälle, ottaa valokuvia, kuvaa videoita, kerää todistajien lausuntoja ja palaa sitten koneen ääreen lataamaan ne verkkoon muiden nähtäväksi. Silloin saavat hirmuhallitsijan tai sortovallan voimat tuta, ja demokratia voi nousta omin siivin lentoon."

Luettuani jäin miettimään omaa sosiaalisen median käyttöäni (mm. kitinää Facebookissa hyttysistä tai pakkasesta) ja sitä, miltä tuntuisi jos näitä medioita käyttäisikin johonkin suurempaan tarkoitukseen. Onnekseni asun kuitenkin maassa jossa elämä on (pakkasesta ja hyttysistä huolimatta) melko hyvää ja suurta tarvetta tulisieluiselle taistelulle ei ole. Jäin hetkeksi miettimään sitä millaista olisi blogata ns. henkensä pitimiksi, uskaltaisinko esimerkiksi minä riskeerata oman turvallisuuteni yhteisen hyvän puolesta. Ajatus on hurja ja olen onnellinen siitä, ettei minun tarvitse tehdä tuota valintaa.

Toinen mielenkiintoinen ilmiö arabikeväässä on sosiaalisen median ahkera ja uudenlainen käyttö. Vaikka taistelutahto ja rohkeus ovatkin yhtä vahvat kuin ennenkin, tuo sosiaalinen media jotain uutta kokonaisuuteen. Minusta Tunisialaisen tytön teksteistä nousi vahvasti esiin ainakin se, kuinka paljon tiedonkulun nopeus edisti heidän asiaansa. Videot ja Twitter levittivät hetkessä uutiset ympäri maailmaa ja me täällä länsimaissakin näimme omin silmin mitä tapahtui. Osasikohan Mark Zuckerberg arvatakaan kehitellessään ensimmäistä Facebook-versiotaan että hänen sovelluksensa olisi joskus osallisena jopa hallitusten kaatamisessa?!

Tunisialainen tyttö lienee hyvä esimerkki blogista, josta tuli paljon jotain suurempaa kuin pelkkä kokoelma tekstejä. Sen avulla muutettiin konkreettisesti maailmaa, toivottavasti paremmaksi paikaksi. Mhenni oli myös ehdolla Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi vuonna 2011 ja sai useita muita humanitäärisiä palkintoja. Vaikka kirja onkin ohuenlainen, se on silti mielenkiintoinen ja ajatuksiaherättävä raportti vapaustaistelijoista ja heidän uusista aseistaan.

"Pitää mennä takaisin koneen ääreen. Sanon tämän vielä kerran: bloggaajan työ ei lopu koskaan."

Avain, 2012
Sivuja: 63
Kirjasta lisää: A Tunisian girl, Mari A:n kirjablogi, Amman lukuhetki
Kirjallinen maailmanvalloitus: Tunisia
Saatu arvostelukappaleena.

The Limpopo Academy of Private Detection / Alexander McCall Smith

Olen Mma Ramotswen suuri ihailija, kaikki sarjan kirjat on tullut luettua. Pidän hirmuisesti Naisten etsivätoimiston leppoisasta ja lempeästä rikostenselvittelystä, se on piristävää vaihtelua muihin, verisempiin jännäreihin. Kun huomasin McCall Smithin  tuoreimman kirjan Amazonissa, pakkohan se oli tilata kevään kylmyyttä lämmittämään!

Tarina koostuu, kuten tavallista, useista pienemmistä tapauksista joita etsivätoimiston naiset selvittelevät Rooibosin juonnin lomassa. Tällä kertaa juuri avioitunut Mma Makutsi saa päänsärkyä pariskunnan alkaessa rakentaa unelmiensa kotia - urakoitsija kun tuntuu olevan melkoinen liero! Lisäksi naiset saavat yllättävän vieraan kun itse Clovis Anderson vierailee toimistolla.

Tällä kertaa kirjan mielenkiintoista antia minulle oli Mma Makutsin ja Phutin talonrakennus, jossa Phuti pääsee hiukan enemmän ääneen. Omista remppakokemuksistani tunnistin sen rakennuttajan, joka haluaa keskustella vain miehen kanssa ja sen hymyn, jonka kera "pikkurouvakin" saa osallistua. Lohdullista kaiketi että ilmiö on universaali, Suomesta Botswanaan löytyy naisia jotka kiristelevät hampaitaan moisen kohtelun edessä.

Pidän kovasti kannesta, juuri nyt se tuntuu kuin pieneltä annokselta kesää hehkuvine väreineen. Kirja on taattua McCall Smithiä, se on tunnelmaltaan ja tapahtumiltaan hyvinkin samanoloinen kuin sarjan aikaisemmat kirjat, uusia ja mullistavia lukukokemuksia etsivät kenties pettyvät tähän kirjaan. Minusta se oli kuin kuppi rooibosia, kenties samanlainen kuin edellinenkin kupponen mutta aina yhtä miellyttävä. Minulle Naisten etsivätoimisto nro 1 -sarja onkin ennen nippu hyvän mielen kirjoja, Mma Ramotswe tuntuu olevan suvaitsevaisuuden ja rauhallisemman elämäntavan suuri puolesta puhuja. Hän ei juokse kiireissään kellon kanssa eikä jojo-laihduta. Hänellä on perinteinen ruumiinrakenne. Hän ei yritä pönkittää egoaan hienolla autolla tai tavaroilla, pieni valkoinen pakettiauto palvelee oikein uskollisesti. Ja kun elämä tuntuu oikein stressaavalta, hän ottaa kupin teetä. Tai kaksi.

(Mma Ramotswe muistelee Clovis Andersonin kirjaa The Principles of Private Detection)"When had she first seen that book? Right at the beginning of her life as a private detective; and she had held  it in her hand and opened it at the title page with all the excitement that you feel when opening a new book and there are words on the page, ready for you, as if the author himself is standing in front of you, clearing his throat, ready to engage you in a conversation."

Little, Brown, 2012
Sivuja: 261
Ikkunat auki Eurooppaan: UK

Jeninin aamut / Susan Abulhawa

Olen joskus miettinyt Israelin ja Palestiinalaisalueiden ongelmia. Mitä enemmän ja useammalta kantilta asiaa tutkiskelee sen hankalammalta tilanne tuntuu. Miten esimerkiksi jaetaan kaupunki, joka on pyhä kolmessa eri uskonnossa? Idealisti sanoo että sulassa sovussa kaikki onnistuisi parhaiten. Realisti minussa taas pohtii tuleeko sitä sovun ja rauhan päivää alueelle koskaan. Kun menetykset kummallakin puolella ovat jo kasvaneet niin suuriksi kuinka kukaan jaksaa ponnistella kohti rauhaa?

Näiden mietteideni kanssa aloitin lukea Jeninin aamuja. Olin muutamaa päivää aikaisemmin saanut päätökseen Näkymättömän sillan, kertomuksen juutalaisten koettelemuksista toisessa maailmansodassa ja olin hiukan skeptinen sen suhteen olisiko ajankohta suotuisa tälle kirjalle. Oli se. Vaikka sodasta ja kärsimyksestä en olisikaan jaksanut lukea, mutta jollain tapaa Jeninin aamut toimi jatkumona Näkymättömälle sillalle, näytti yhden näkymän siitä, mitä juutalaisten saavuttua Israeliin tapahtui, mutta toisesta näkökulmasta.

Oi, sinä joka ohitseni kuljit ja kättäsi heilautit
Sinä painoit sydämeeni rakkauden merkin
Kuulin äänesi kun puhelit
kuin oliivipuun laulava lintu
Oi, lentävä lintu korkealla taivaalla
Tervehdi suloista rakastani
Sinun nimesi, sieluni, pysyy mielessäni
Se on kirjoitettu otsaani silmieni väliin

Tarinan kertojana on Amal, jonka taustoissa lienee kirjailija Susan Abulhawan oman elämän viitteitä. Amal syntyy Jeninin pakolaisleirillä, jonne hänen vanhempansa ovat joutuneet vuoden 1967 kuusipäiväisen sodan takia. Taakse jäävät kotikylä ja perheen hallussa sukupolvien ajan olleet hedelmätarhat. Vanhemmat toivovat pääsevänsä takaisin kotiin pian, mutta aikanaan toivo sammuu. Perheen keskimmäinen poika, vauva Ismael, katoaa erään sotilaallisen iskun aikana, lapsettoman juutalaismiehen ryöstäessä pienokaisen itselleen. Väkivaltaisuudet israelilaisten ja palestiinalaisten välillä jatkuvat, jatkuvat - ja jatkuvat. Sota jättää jälkensä Amalin elämään, tuhoten lähes kaiken josta hän välittää.

Jeninin aamut oli samanaikaisesti sekä raskas että hieno lukukokemus. Se vei mukanaan sodan kauhuihin ja jätti olon surulliseksi. Siksikin Jeninin aamut on tärkeä kirja. Se muistuttaa että sodan molemmilla puolilla on sittenkin vain ihmisiä, omine menetyksineen. Abulhawa muistuttaa Yusufin, Amalin veljen, tarinan kautta että meissä kaikissa asuu väkivallan siemen, jos joudumme kohtaamme liian paljon pahuutta. Jäin kirjan myötä jälleen miettimään sitä, kuinka ihminen voi tuollaisten menetysten jälkeen löytää voimaa pysäyttää vihan kierre. Kenties tällainen kirja on alku sille.

Jeninin aamut on kaikessa karuudessaan kauniisti ja voimakkaasti kirjoitettu kirja ja se herätti paljon ajatuksia. Se tuntuu rehelliseltä vaikka kuvaakin vain yhtä puolta tarinasta. Kuin sanojensa tueksi on Abulhawa liittänyt kirjaansa lähdeluettelon, jossa nimiensä perusteella on mukana myös juutalaistaustaisia kirjailijoita. Susan Abulhawan vanhemmat joutuivat jättämään kotinsa Palestiinassa vuoden 1967 sodan takia. Hän on asunut Kuwaitissa, Jordaniassa, Itä-Jerusalemissa ja Yhdysvalloissa. Hän on perustanut säätiön nimeltä Playgrounds for Palestine ajamaan palestiinalaislasten oikeuksia leikkiä.

"Murheemme juuret ovat niin syvällä menetyksessä, että kuolema elää luonamme kuin sukulainen, joka ilahduttaa meitä pysyessään loitolla, mutta joka on silti sukulainen. Vihamme on raivoa, jota länsimaiset eivät kykene ymmärtämään. Surumme saisi kivenkin itkemään. Eikä rakkautemme ole mikään poikkeus, Amal.
Sellaista rakkautta voi tuntea vain, jos on kokenut niin kalvavaa nälkää että se saa ruumiin syömään itseään öisin. Sellaista tuntee vasta kun elämä on suojellut putoavilta pommeilta tai ruumiin läpi ammutuilta luodeilta. Sellainen rakkaus sukeltaa alastomana kohti äärettömyyttä. Uskoakseni Jumala elää siellä."

Kuten tästä tekstistä ehkä käykin ilmi, tämä oli kirja, johon heittäydyin mukaan ja luin sydämellä. Ehkä siksi postaukseni olikin niin vaikea kirjoittaa, eikä olo lukemisen jälkeen ollut hyvä ja seesteinen. Jeninin aamut jätti minulle vain lisää kysymyksiä, ei vastauksia.

Like, 2010
Sivuja: 351
Alkuteos: Mornings in Jenin
Kirjasta lisää: Järjellä ja tunteella, Kuuttaren lukupäiväkirja, Booking it, Kiiltomato.net, Kirsin kirjanurkka, Kaiken voi lukea, Satun luetut, Mainoskatko
Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Palestiinalaisalueet
So American: Pennsylvania

Parempien ihmisten lapsi / Doris Lessing

Tämä on ehkä hassu tunnustus, mutta luen nyt toista kertaa Parempi ihmisten lasta. Ensimmäinen kerta taisi olla eräänä sateisena kesänä mummolassani, jolloin kaikki serkutkin olivat matkoilla ja kävin epätoivoisena läpi mummin ja ukin kirjahyllyä. Olin siinä iässä että samaistuin täysin Marthan tylsistymiseen, muut kirjan hienoudet taisivatkin sitten mennä vähän hukkaan minun kohdallani...

Martha kasvaa maaseudulla, sairaalloisen isän ja dramaattisuuteen taipuvaisen äidin parissa. Hän on älykäs nuori nainen, joka tuntuu haluavan haasteita, kaipaavan tasa-arvoa ja raikkaampia aatteita, jotka maaseudun pienistä piireistä kuitenkin puuttuvat. Juutalaisen ystävänsä Jossin kanssa Martha vaihtaa kuitenkin ajatuksia, Jossilta hän saa myös tarvitsemaansa apua lapsuudenkodin piiristä pakenemiseen, Joss nimittäin järjestää Marthalle työpaikan setänsä toimistossa, kaupungissa. Kaupungissa alkaa Marthan aikuistuminen, työpaikka, omia, itse valittuja ystäviä, seurustelua, aatteita...

Parempien ihmisten lapsi on Lessingin pääteoksen, viisiosaisen Children of Violence -sarjan, ensimmäinen osa, joka julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1952. Kirjan alkuperäinen nimi on Martha Quest, jäinkin miettimään onko kyseessä kirjailijan sanaleikki, Martha kun etsii kirjassa itseään (quest = etsintä). Kirjan tapahtumapaikka ja -aika ovat mielenkiintoiset, kirja sijoittuu Afrikkaan, Rhodesiaan (nyk. Zimbabwe) aikaan juuri ennen toista maailmansotaa. Tietyt aatteet ja ajatukset ovat jo ilmassa, sen saa Marthakin kokea...

Parempien ihmisten lapsi mielenkiintoinen teos Marthan pyrkimyksistä löytää itsensä, se on kauniisti kirjoitettu ja vahva, silti se tuntuu jäävän kesken. Ainakin minusta tuntui siltä, että kirja loppuu juuri kun Martha on saavuttamassa jotain uutta, joka tosin tuntuu sekin tuhoon tuomitulta. Sarjassa seuraavina ovat kirjat Hyviin naimisiin, Myrskyn varjossa, Lumous haihtuu ja Muutoksen aika.

Kuinkahan paljon kirjassa on muuten Lessingiä itseään? Ainakin Wikipedian perusteella Dorisin elämänvaiheet vaikuttavat samankaltaisilta kuin Marthan...

"Tänä joulukautena 1938 tuntui kuin Kerho olisi ollut aina olemassa, kuin se tulisi olemaan ikuisesti olemassa; se oli kuin kaihon kultaisessa valossa kylpevä satu, jossa kaikki olivat nuoria, jossa mikään ei muutu. Pelikenttien takana olevat levolliset siniset kumipuut, golfkenttää reunustavat jakarandat, hibiscusaidat helakanpunaisine kukkineen muodostivat maagisen kehän, jonka sisäpuolella mitään ei voinut tapahtua, mikään ei uhannut, sillä sanattomasta sopimuksesta politiikasta ei keskusteltu, ja Eurooppa oli kaukana. Itse asiassa voisi sanoa, että tämä kerho oli syntynyt vastalauseeksi kaikelle sille, mitä Eurooppa edusti. "

Otava, 2007
Alkuteos: Martha Quest
Sivuja: 317
Kirjallinen maailmanvalloitus: Zimbabwe

Prinsessa Sultana - Saudi-hovin kapinallinen / Jean Sasson

Olen lukenut Jean Sassonin Prinsessa -kirjoja joskus hamassa nuoruudessani ja muistelen niiden kuvaaman maailman ihmetyttäneen silloin aikanaan. Sitten isäni toi minulle lahjaksi muutaman löytönsä ja palasin taas Saudi-Arabiaan... Nuorempana muistan kauhistelleeni kovasti Prinsessan maailmaa, näin vanhempana ja paatuneempana shokki ei tunnu yhtä suurelta vaikka tarina edelleen ikävä onkin. Sen sijaan huomasin miettiväni enemmän prinsessaa itseään, rahaa, poliittista tilannetta... Jonkinlaista muutosta on siis tapahtunut noin kymmenessä vuodessa?

Prinsessa Sultana oli tavallaan hiukan ristiriitainen hahmo, tulisieluinen, rohkea prinsessa, joka kuitenkin on uskontonsa ja kulttuurinsa sitova. Sultanan sydän on paikallaan ja hänellä tuntuu olevan halua auttaa, mutta itse auttaminen tuntuu vain olevan Saudi-Arabiassa kovin vaikeaa. Kaiken tämän vastapainoksi, Sultana tuntuu olevan hiukan hemmoteltu. Hän purkaa surunsa ja ahdistuksensa pulloon ja salailee juomistaan perheeltään - onhan alkoholin nauttiminen periaatteessa kiellettyä islamissa (olkoonkin että rikkailla Saudi-prinsseillä tuntuu olevan varsin reilun kokoiset baarikaapit).

Jollain tavalla kuvaukset Saudi-hovin jäsenistä muistuttavat melkein kuin isoja lapsia, joilla vain on rajattomasti rahaa ja valtaa. Toiset ihmiset ja eläimet ovat leluja, joita rahalla voidaan hankkia ja kun leluun kyllästyy, on helppoa hankkia taas uusi - rahalla. Naisen roolina on olla joko madonna tai huora, suojeltu ja maailmalta eristetty kodin sydän joka synnyttää lapsia ja hoitaa miestään tai sitten vain vartalo joka tyydyttää tarpeet. Rikas tai köyhä - nainen tuntuu aina olevan miehen armoilla. Sultana kertoo surullisia tarinoita mm. tyttökaupasta, mutta yhtälailla hyviin perheisiin kuuluvista nuorista saudi-tytöistä, joita naitetaan julmille, vanhoille miehille rahan tai poliittisen painostuksen takia.

Rahan käyttö kirjassa tuntuu huikealta. Sultana matkustaa miehensä kanssa New Yorkiin ja lähtee ostoksille, mies antaa mukaan pankkikortin jolla on käytettävissä 500 000 dollaria ja sanoo, että jos raha loppuu kesken, Sultana voi pyytää liikettä laittamaan tavaran syrjään ja pankki hoitaa asian kuntoon seuraavana päivänä. Tavaratalossa shoppaillessaan Sultana huolestuukin kovin siitä, onko hän kuluttanut jo tuon miehensä lupaaman puolikkaan miljoonan, mutta tavaratalon johtaja lohduttaa naista ja sanoo tämän ostaneen vasta 388 000 dollarin edestä. (Tämä siis yhden päivän aikana.) Tavallisen ihmisen näkökulmasta asia tuntuu melkein surrealistiselta. En voi olla miettimättä sitä kuinka paljon helppo raha korruptoi ihmistä.

Tästä mieleni pompahtikin öljyyn, Al-Saudien rikkauden lähteeseen. Mitä tapahtuu Saudi-Arabiassa kun maailman öljyvarannot ehtyvät tai vaihtoehtoiset energianlähteet saavat enemmän jalansijaa? Samalla mietin viime vuosikymmenen tapahtumia, Al-Qaidaa, terrori-iskuja ja sitä ovatko ne vaikuttaneet Sultanan ja hänen perheensä elämään. Entäpä kirjasarjan julkistaminen, kuvittelisin moisten paljastusten olevan vaarallisia Sultanan maailmassa? Yritin hiukan googletella Sultanan vaiheista, mutten löytänyt mitään tuoretta tietoa. Toivottavasti Sultanan piiri on vielä voimissaan.

"Olen aina suuresti kaivannut saada olla yhtä hurskas kuin äitini ja sisareni, mutta minun on myönnettävä etteivät hartaudenharjoitukseni ole olleet moitteettomia. Jo lapsena, kun ensimmäistä kertaa sain kuulla ramadanin rituaaleista, tiesin väistämättä epäonnistuvani niiden  noudattamisessa. Minua esimerkiksi käskettiin pitämään kieleni kurissa ja välttämään valehtelemista, siivotonta kieltä, nauramista ja panettelua. Minun tuli sulkea korvani kaikelta loukkaavalta. Käteni eivät saaneet kurkottaa pahuuteen; jalkani eivät saaneet lähteä pahuuden poluille. Jos tahattomasti sallisin paksun tomun tai sankan savun joutua kurkkuuni, paastoni mitätöityisi. Se ei riittänyt että pidättäydyin syömästä ja juomasta auringonnousun ja auringonlaskun välisen aikana, vaan minua varoitettiin että suuta huuhtoessanikin minun täytyi pitää varani, etten vahingossakaan nielaisi pisaraakaan vettä. Kaikkein tärkeintä oli että minun piti paastota täydestä sydämestäni - mikä tarkoitti sitä, että minun tuli luopua kaikista maallisista huolista ja päästää mieleeni vain Allahia koskevia ajatuksia. Ja lopuksi minun täytyi sovittaa jokainen ajatus tai teko, joka saattaisi estää minua muistamasta Allahia."

 Kirjallinen maailmanvalloitus: Saudi-Arabia