Yoga Bitch / Suzanne Morrison

Yoga Bitch oli puhtaasti hetken mielijohde-lainaus. Kivan värikäs kansi nappasi huomioni eikä sauhuttelevia joogaajiakaan usein näe. Olin aistivinani Eat, Pray, Love -kaikuja kivalla kirpakkuudella maustettuna - oikeastaan olin jo ihan myyty tälle kirjalle ennen lukemisen aloittamistakaan. Olen kuullut mielikuviin rakastumisesta ja näemmä allekirjoittaneelta se onnistuu kirjojenkin kanssa...

Suzanne Morrison on 25-vuotias nainen, jonka elämässä kaikki vaikuttaisi olevan kunnossa. Perhesiteet ovat lämpimät, on työpaikka ja poikaystäväkin, josta kaikki pitävät. Mutta jokin hiertää. Suzanne päättää lähteä jooga-studionsa vetäjien, Indran ja Loun, vetämään kolmen kuukauden retriittiin Balille etsimään itseään ja elämänsä tarkoitusta. Lopettaakseen pelkäämiseen.

Olin alkuun kovin innoissani Yoga Bitchin kanssa mutta huomasin pian lukutahdin - ja innostukseni - laskevan. Kirjassa oli hurjasti joogaa (mikä ei kyllä näin jälkikäteen ajatellen ole hirmuisen yllättävää!) mikä teki lajia tuntemattomalle ihmiselle lukemisen tylsähköksi. Kirja alkoi hauskasti, mikä sai minut luonnollisestikin uskomaan että hauskuus myös jatkuisi. Valitettavasti Suzannen joogakokemusten syventyessä, myös hänen tekstinsä terävyys muuttui henkistyneenmpään suuntaan, mikä kaiketi on ymmärrettävää koska kyseessä on päiväkirjamainen teos. Lukijan kannalta tämä kuitenkin oli hankalaa sillä toisin kuin Suzanne, minä en ollut henkistynyt yhteisen matkamme varrella ja kaipasin hauskuutusta. Sirkushuveja kansalle, kiitos!

Outoa kyllä huomasin kirjan puolivälin kieppeillä hiukan ahdistuvani Yoga Bitchistä, sillä niin täysin hurahtaneelta Suzanne retriitissä tuntui. Ei sokeria, ei seksiä, henkiä jotka asustelevat keittiökoneissa ja joka aamu kupillinen virtsaa. Aika hardcore meininkiä! Allekirjoittanut taitaa tyytyä ihan vain normaaliin venyttelyyn...

Today I found myself strangely moved by a yoga teacher who spoke like a cross between a phone-sex operator and a poetry slam contestant. At the start of class, she asked us to pretend we were floating on a cloud. As she put it, "You're oh-pening your heart to that cloud, you're floating, you're blossoming out and tuning in, you're evanescing, yeah, that's right, you're evanescing."

Three Rivers Press, 2011
Sivuja: 339
Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Indonesia

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin / Mia Kankimäki

Ihan ensiksi: Mia Kankimäen esikoisteoksen nimi on ihana. Ihana! Pistin kirjan varaukseen pelkän nimen perusteella, koska ajatus asioista jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, tuo mieleen rakastumisen ensihetket ja sen kiihdyttävän tunteen, joka nostaa punan poskelle kun juuri se oikea on lähellä. Pakko lukea!

Kankimäen kirjaa on vaikea laittaa mihinkään lokeroon. Se kertoo matkasta Kiotoon, kirjan kirjoittamisesta ja 900-luvulla eläneen hovinaista, Sei Shōnagonista - ja elämänmuutoksesta. Kirjan alussa Kankimäki, keski-ikäinen, miehetön ja lapseton nainen, on kyllästynyt rutiiniksi muuttuneeseen elämäänsä ja päättää kirjoittaa kirjan idolistaan, Seistä. Kirjan kirjoittamista varten Mia pakkaa entisen pakettiin ja suuntaa rohkeasti kohta uusia seikkailuja.

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on luokiteltu tietokirjaksi, mikä vähän hämmensi minua. Se on toki tietopitoinen, mutta siinä on kosolti rehellistä huumoria ja hupsuttelua ja chick-lit -kirjoista tuttua suloista kepeyttä. Oikeastaan paketti on aika oivallinen, sillä Kankimäki onnistuu tekemään Seistä elävän ja kiinnostavan, rohkean ja suorasukaisen, eräänlaisen muinaisen vastineen Sinkkuelämän naisille. Kirjailija luo Heian-kauden hovista muutenkin mielikuvitusta kutkuttavan kuvan tuohon aikaan kun ilmeisesti aristokraatteja kiinnosti eniten "kuun katselu ja siitä runoilu" kuin se sotaisampi meno jota Euroopassa tuolloin harrastettiin. Myös avioliittomarkkinoilla olivat runonkirjoitustaidot ja kaunis käsiala valttia, mikä pisti ainakin allekirjoittaneen hymyilemään.

Kankimäki harrastaa eräänlaista keskustelua tutkimuskohteensa kanssa mikä tekee tutkimusprosessin seuraamisesta kiintoisan. Hän yrittää palatseissa ja museoissa vieraillessaan nähdä vilauksen Seistä, miettii miltä tämä näytti ja mikä tämän kohtalo oli. Vaikka Tyynynaluskirjan kirjoittanut nainen onkin merkittävässä osassa Kankimäen kirjassa, jakavat valokeilan hänen kanssaan huikean mielenkiintoiselta matkakohteelta vaikuttava Kioto ja Kankimäki itse, joka alkoi kirjan edetessä tuntui kuin vanhalta kaverilta ja ihailin hänen rohkeuttaan hypätä oravanpyörästä.

Tykkäsin kirjasta kuin Sei Shōnagon kauniista paperista, se pääsee ehdottomasti mukaan Suosikit-kategoriaani ja saatanpa ostaa tämän ihan omaksenikin. Suosittelen!

Täällä minä olen seuraavat kolme kuukautta elämästäni. En palaverikierteessä, en stressiahdistuksessa, en jatkuvan kasvun, tehostamisvaatimusten ja organisaatiouudistuden paineissa, en motivaatiopuutteessa, en kutsumuspalkkavitutuksessa, en kello 6.15 soivan herätyskellon orjuudessa, en turhautumassa siitä, ettei elämässä tapahdu mitään, en odottamasa tv-sarjan seuraavaa osaa, en musertumassa erilaisuuden painon alle - vaan täällä, vapaana, itsenäisenä, yksin, kaikki mahdollisuudet edessäni, vapaana kunakin aamun valitsemaan, mitä haluan tehdä tai olla tekemättä.
Kurkkua kuristaa, onni hiipii sisään.

Otava, 2013
Sivuja: 380

Venetsia: ruokaa ja unelmia / Tessa Kiros

Tämä kaunotar kulkeutui mukaani täysin ex tempore -lainauksena kirjastosta. Siellä se huuteli hyllystä ja päätin antautua matkafiilistelyille. Vaikka tekstin pääpainona onkin ruoka, en menisi tätä kuitenkaan kutsumaan keittokirjaksi, sillä teokseen on mahtunut upeiden valokuvien lisäksi myös Kirosin omia ajatuksia ja muisteloita kaupungista. Kulutinkin mukavasti pari iltaa kirjaa lehteillen, tavaillen uusien ruokalajien nimiä ja kuvia katsellen. Kirjana Venetsia tuntuikin olevan pikkuisen dekadentti ja täynnä vanhan maailman ylellisyyttä.

"Yhtä monta kertaa kuin lähden ulos, kuljin harhaan. En ollut kuitenkaan koskaan eksyksissä. Olin aina jossain Venetsiassa."

Tessa Kiros on puoliksi suomalainen maailman kansalainen, ammatiltaan kokki. Hän opiskeli ruoanlaittoa mm. Venetsiassa ja asuu nykyisin miehensä kanssa Toscanassa.

Kirosin reseptejä en uskaltautunut vielä kokeilemaan vaikka ne vaikuttavatkin riittävän yksinkertaisilta jopa allekirjoittaneen keittiöön. Muutamaa juttua, kuten esimerkiksi polentaa ja erilaisia gelatoja täytynee kuitenkin testata. Koska olen ei-niin-kätevä kokki, toivoisin että ruokakirjoissa olisi enemmän vaihekuvia - tästä ne puuttuvat ja siitä antaisinkin pienen miinuksen. Niin ikään olisi kiva, jos kaikista kirjan ruoista olisi kuva, allekirjoittanut innostuisi helpommin kokeilemaan eri reseptejä jos tietäisi kuinka herkullisen näköinen lopputulos voi olla.

Matka- ja fiilistelykirjana Venetsia on mainio. Kirosin ajatukset sopivat hienosti kirjan kuvien huolella luotuun tunnelmaan, jossa Venetsia on kiehtova paikka, täynnä kaikenmoisia - myös kulinaristisia - seikkailuja.

"Venetsia labyrintteineen ja arvoituksineen. Sen näkee Harry's Barin ylimmän kerroksen ikkunoista ja peileistä. Mikään ei täsmää. Jopa Torcellossa Locanda Ciprianin puutarhassa oli keskellä nurmikkoa syvänne, joka ei vaikuttanut lainkaan siltä, että sen olisi pitänyt olla siinä. Ja näkymä terassilta: kuin kulissit, joihin ohjaaja oli komentanut näyttelijät lausumaan vuorosanoja mutta unohtanut sitten lopettaa näytöksen. Siltoja; avaimenreikiä, joista voi tirkistää salaisuuksien täyttämille muinaisille sisäpihoille. Kapeita kujia, jotka päättyvät alas kanaalin rantaan johtaviin askelmiin, jos vain haluaa seurata niitä."

WSOY, 2009
Sivuja: 285
Alkuteos: Venezia

Venetsia: pudonneiden enkelten kaupunki / John Berendt

Pudonneiden enkelten kaupungin olisin ehkä lukenut jo pelkän nimenkin perusteella, se nimittäin on kaunis ja mielikuvitustani kutkuttava. Kirjan nimi juontaa juurensa tilanteeseen, jossa Harry Barin (huom! Hemingwayn kantapaikka!) omistajan päähän oli osua pala rapistuneesta kirkosta putoavaa kivienkeliä. Kuinka runollisia voivat varoitustaulut ollakaan?!

Luulin kirjan ensin olevan fiktiota kunnes ilokseni tajusin että kyseessä olikin Berendtin tekemä todellisiin tapahtumiin ja henkilöihin pohjautuva kuvaus ajalta jolloin kirjailija oli juuri saapunut Venetsiaan ja kaupungin historiallinen teatteri, Fenice oli palanut poroksi. Tapahtuma järkytti venetsialaisia ja palon poliisitutkinta ja teatterin jälleenrakennusprojekti alkoivat uhkaavasti muuttua farssiksi.

Kirjoitusprosessinsa aikana Berendt tutustui moniin tunnettuihin venetsialaisiin. Kuuluisimpiin kuulunevat Ezra Pound ja hänen rakastajattarensa Olga Rutge, joiden kirjeenvaihdon omistajuus aiheutti aikanaan melkoisen skandaalin. Iäkkäältä Olgalta kun huijattiin melkoinen määrä papereita erään toisen venetsialaisrouvan toimesta. Vaikka tapahtumista saattaisi olla ainesta ihan kokonaiseenkin kirjaan, minusta tämä melko pitkä osio tuntui tylsältä ja vähän väärässä paikassa olevalta, sillä Rutgen kirjeillä ei ole mitään tekemistä teatterin palon kanssa. Tuntui melkeinpä siltä että kirjailija oli vain innostunut tuosta tarinasta ja eksynyt siksi harhateille.

Berendtin tekstiä oli miellyttävää lukea ja pääosassa oleva Venetsiakin näyttäytyi monipuolisena, kauniina ja eriskummallisena tekstissä, täynnä pieniä kuriositeettejä ja salaisuuksia. Olin aluksi hyvinkin ihastunut kirjaan, jota luin säästeliäästi ja makustellen, yrittäen painaa kiehtovia pieniä detaljeja ja paikkoja mieleeni. Matkalukemiseksi kirja oli oivallinen, se päästää lukijansa palazzojen sisälle ja jakelee paikallisista juoruja kuin seurapiirirouva konsanaan. Kirjallisuuden ystäville se tarjoaa myös oivallisen määrän tärppejä tunnettujen kirjailijoiden lempipaikoista ja kokemuksista Venetsiassa.

"Venetsialaisena oleminen", Marcello jatkoi, "ja sen tietäminen, miten Venetsiassa eletään, on taidetta. Se on meidän elämäntapamme, kovin toisenlainen kuin muualla maailmassa. Venetsia ei ole rakennettu pelkästään kivestä, vaan myös hyvin ohuesta verkosta sanoja, jotka lausutaan ja muistetaan, tarinoista ja legendoista, silminnäkijöiden havainnoista ja kuulopuheista. Venetsiassa työskenteleminen ja toimiminen vaatii ennen kaikkea sitä, että ymmärretään sen erilaisuudet ja tasapainon herkkyys. Me Venetsiassa etenemme varovaisesti ja melua pitämättä. Ja erittäin hienovaraisesti. Me olemme hyvin bysanttilaisia, eikä sitä todellakaan ole helppo käsittää."

WSOY, 2006
Sivuja: 442
Alkuteos: The city of falling angels
Suomentanut Liisa Paakkanen

Kapteeni Grantin lapset / Jules Verne

Jules Vernen Kapteeni Grant -sarja on yksi mieheni lapsuuden suosikkikirjoista ja erään pitkän lapsuuden kirjamuistoista käydyn keskustelun jälkeen, päätin että haluan lukea kirjat jota rakkaani rakastaa. Löysin Elisa Kirjasta ilmaisen suomenkielisen versionkin luettavakseni ja lueskelin kirjaa hitaasti, pieni palanen kerrallaan. Näin sieluni silmin nuoremman version miehestäni ahmimassa näitä kertomuksia silmät loistaen, sillä kirjan luettuani osaan hyvin kuvitella kuinka innostunut hän onkaan ollut tästä kirjasta poikasena. Kokemuksena Kapteeni Grantin lasten lukeminen olikin tästä syystä oikein ihanaa, tuntui siltä kuin olisin saanut hetken kurkistaa rakkaan ihmisen menneisyyteen. (Anteeksi siirappisuus, tänään on vain tälläinen päivä.)

Tarina alkaa kun lordi Glenarvanin jahdin kannelle vedetään komea vasarahai. Pedon vatsasta löytyy pullo, joka sisältää viestin. Viesti on osoittain tuhoutunut, mutta luettavan sisällön perusteella lordi päättelee hätäviestin olevan kapteeni Grantilta jonka alus lienee haaksirikkoutunut 37. leveysasteella. Viranomaisten kieltäydyttyä pelastustoimista, vetoavat kapteenin lapset, Robert ja Mary, lordiin niin että hän päättää puolisoineen lähteä itse etsimään hädänalaisia. Lordi seurueineen matkustaa kohti Etelä-Amerikkaa jossa monet vaarat odottavat retkikuntaa.

On helppoa ymmärtää miksi kirja vetoaa lapsiin, erityisesti nuoriin poikiin, sillä Verne kuljettaa lukijaansa taitavasti uusista maisemista ja seikkailuista toisiin. Retkikunta kulkee halki Chilen ja Argentiinan Andit ylittäen, kohdaten tulvia, maanjäristyksiä, kuivuutta ja susilauman hyökkäyksiä - toimintaa riittää siinä määrin että tälläinen vanhempi lukija ehtiikin jo loppua kohden hiukan turtua Vernen jatkuvaan tulitukseen. Sen sijaan arvaan että mieheni aikoinaan otti jokaisen seikkailun innolla vastaan - dialogista ja psykologisten suhteiden kehityksestä viis. Vernen tapa kuvailla seikkailijoiden ympärillä välittyviä näkymiä on kuitenkin viehättävä kaikessa runsaudessaan, hän kirjoittaa hyvinkin yksityiskohtaisesti eri alueiden kasveista ja eläimistä sekä eri luonnonilmiöstä. Kuvittelisinkin kirjan olevan viihdyttävän lisäksi myös salakavalan sivistävä - kiero, kiero Verne!

"Minun vitsini ovat läpimärkiä, hän sanoi, - ne eivät syty."

Kirjan henkilöhahmot ovat mukavan selkeitä, lordin itsensä ollessa luonnollisestikin tarinan johtaja ja sankari. Ranskalainen maantieteilijä, Jacques Paganel, taas on selvästi kirjan hauskuuttaja ja eräänlainen hajamielisen professorin esikuva. Minun harmikseni naisroolit jäivät tarinassa valitettavan pienelle osalle, vaikka Mary Grant ja lady Helena toki kuuluvatkin retkueeseen, saavat he varsin epäkiitollisesti jäädä laivaan miesten lähtiessä seikkailemaan maihin. Esimerkiksi lady Helena, suuren tutkimusretkeilijän seikkaileva tytär, vaikutti melkoisen kiintoisalta tuttavuudelta ja olisin suonut hänelle enemmänkin palstatilaa.

"Tulivuori sähisi kuin Ilmestyskirjan lohikäärmeiden kaltainen hirviö ja syöksi savua. Sitä ympäröivien vuorten kehä näytti olevan tulessa; hehkuvia kivirakeita, punaisia höyrypilviä, laavavirtoja välähteli yhtenä tulipatsaana. Keskeytymätön, hetki hetkeltä yltyvä räiske ja häikäisevä loimu täytti valtavien heijastusten laajan kehän, kun aurinko, jonka hämärtyvä valo vähitellen himmeni, hävisi kuin sammunut tähti varjoihin."

Gutenberg projekti, ilmestyi ensimmäisen kerran vuosina 1867-1868
Sivuja: 168
Alkuteos: Les Enfants du capitaine Grant
Kirjallinen maailmanvalloitus: Argentiina

Ihanasti hukassa ja miten sieltä pääsee pois: 543 päivän reppumatka / Merja Mähkä

Ihanasti hukassa saapui hyppysiini tavallisuudesta poikkeavalla tavalla - matkailua rakastava JohannaH oli hankkinut kirjan itselleen ja lainasi kirjan kiltisti allekirjoittaneelle luettavaksi - kiitos kaunis!

Merja Mähkä on kolmikymppinen toimittaja, jonka haaveena oli reppumatkailla ympäri maailmaa. Kun jotain oikein kovasti tahtoo, sen toteuttamiseen löytää keinot. Näin kävi Mähkällekin - hän otti tauon työelämästä ja lähti rinkkansa kanssa maailmalle. Matkansa aikana hän piti Ilta-Sanomien sivuilla 100 maata -nimistä blogia, jossa minäkin satunnaisesti muistin vierailla. Kyseessä on siis jälleen kerran blogikirja, harmikseni tämä ei osunut tutkaani Bloggaajien viikkojen lukulistoja mietittäessä.

Luin kirjaa sekavin miettein. Toisaalta ihailen Mähkän rohkeutta tavoitella omaa unelmaansa ja hänen matkalta saamiaan kokemuksia, toisaalta taas hiukan kauhistelen hänen matkaansa. Mähkä nimittäin matkusti pääosin yksin hurjankin kuuloisissa maissa kuten Kolumbiassa. Tunnustan auliisti olevani siinä määrin pelkurimainen ja mukavuudenhaluinen matkustaja etten taipuisi moiseen. Minun matkahaaveisiini vain kuuluvat torakattomat huoneet, kunnon sänky - kenties jopa suihkukin?

Kirjassa seikkaillaan pitkälti maissa, joihin tavallinen turisti ei normaalisti eksy. Tämä on toisaalta plussaa, sillä luen mielelläni itselleni vieraista paikoista, silti tavallaan olisi ollut hauskaa kuulla Mähkän seikkailuista niissä maissa, jotka itsellenikin ovat tuttuja jotta voisin ikäänkuin vertailla kokemuksia. Kirjan alkuosa tuntui tästä syystä hiukkasen puuduttavalta, vauhtiin Mähkä tuntui pääsevän Afrikassa, tosin minusta kirjan mielenkiintoisin osa oli Etelä-Amerikka, jossa koetaan hetkittäin melkein absurdeja juttuja. La Pazissa mm. Merja miettii osallistuako oikeassa vankilassa vankien toimesta järjestettävälle turistikierrokselle. Tinkiminen ei kuitenkaan onnistu, joten vankilan sijaan kokeillaan koka-baaria ja katsotaan mummojen painia. Kirjan Bolivia kuulostaa melkein omalta ulottuvuudeltaan ja siksi valitsinkin sen Kirjallisen maailmanvalloituksen maakseni.

Mähkän matkakertomus oli mielestäni rehellinen, hän ei pyri maalailemaan yltiökauniita kuvia matkakohteistaan tai matkan keveydestä ja kertoo myös epämääräisistä majapaikoista ja ryöstöstään avoimesti. Teksti on sujuvaa ja väliin on lisätty pieniä tietoiskuja mm. Macchu Picchulle pääsemiseen, joiden tiedot ainakin tuntuvat uskottavilta. Mähkän etapeista juuri Macchu Picchu jäikin kaihertamaan mieltäni, JohannaH taas haaveili Galapagos-saarista...

"Jokin minussa oli muuttumassa peruuttamattomasti ja rytinällä tai murtautumassa ulos. Mikä se oli? En saanut siitä kiinni. Minua vain laulatti. This sex is on fire. Halusin takaisin mereen, jahtaamaan aaltoja niin kuin henkeni olisi niistä riippunut. Tunsin itseni niiden pyörityksessä samalla heikoksi ja vahvaksi,  heikoksi, koska ne heittelivät minua ja vahvaksi, koska en sitä pelännyt.
Surffasin kolmantena aamuna lisää. Vaikeudet jatkuivat. Sukeltelin edelleen päistikkaa mereen. Sain kiinni vaivaiset neljä aaltoa. Imin suolavettä keuhkoihin ihan kuin kahtena edellellisenäkin päivänä. Mutta minä surffasin. Lensin.
Ykkösvaihteella ei saa mitään."

Tammi, 20 12
Sivuja: 254
Kirjasta lisää: 100 maata -blogi, Aamuvirkku yksisarvinen
Kirjallinen maailmanvalloitus: Bolivia

Kastanjavuorten kylä: elämää Etelä-Ranskassa / Anneli Vainio

Kastanjavuorten kylä oli jälleen kerran yksi kirjastosta mukaan poimittu ex tempore -lukeminen, jo pelkän nimen perusteella odotin jotakin rentoa ja suloista kirjaa, joka veisi minut tuulisesta Suomesta jonnekin muualle. Kirja soveltuukin oivallisesti nojatuolimatkoista nauttiville, puutarhaihmisille tai muuten vain Etelä-Ranskan ystäville.

Kastanjavuorten kylä on Anneli Vainion omaelämäkerrallinen kuvaus elämästä Etelä-Ranskassa. Ranskaan kotiutunut Vainio nimittäin miehensä kanssa löytää pienestä vuoristoisesta kylästä linnan, kivisen remontoijan unelman joka vain on pakko saada. Alkaa suuri, useita vuosia kestävä rakennusprojekti.

Toisin kuin etukäteen kuvittelin, kirja ei keskity remontoimiseen vaan aivan kirjaimellisestikin Vainion ja hänen miehensä elämään uudessa kodissaan. Tapaamme naapureita, hoidamme puutarhaa ja välillä käydään matkallakin. Kirja on leppoisaa ja aika nopeaa luettavaa, mainittavaa draaman kaarta ei löydy. Vainio kuvailee erityisesti puutarhaansa suurella rakkaudella, voin lähes kuvitella sieluni silmin upean, vanhan ranskalaisen kivitalon ja kauniin rehevän puutarhan vuoren rinteellä. Ah!

Nojatuolimatkailun ohella en kuitenkaan saa tästä kirjasta hirveän paljon muuta irti, olisin kaivannut ehkä hiukan enemmän kulttuurieroja tai remontoimisdraamaa kuin puutarhan kuvausta. Vainion elämä toki kuulostaa ihanalta, mutta minusta tarina muistuttaa nyt enemmän naistenlehden lifestyle-artikkelia - ilman kuvia.

"Poimimme kastanjoita koko päivän, ja korimme täyttyvät vähitellen. Auringon ollessa korkeimmillaan etsimme sopivan piknik-paikan. Vanhan rauniorakennuksen pihalta löytyy pehmeä nurmikko, jolle levitämme suuren pöytäliinan. Katamme liinalle vihreät fajanssilautaset ja viinilasit, ja Sylvie loihtii kylmälaukustaan salaatin ja quiche lorraine -kinkkupiirakan. Roseepullo avataan, ja nautimme luonnossa kunnon sunnuntaiaterian: ruoan ja salaatin jälkeen vielä juustoja ja omenapiirakkaa. Aterioimme kauan auringonpaisteessa, ja lounaan jälkeen levitämme tuulitakit päittemme alle. On aika viettää pieni siesta. Topikin käpertyy kerälle ja alkaa torkkua huomatessaan juustonkuoritarjoilun olevan ohi."

Kirjapaja, 2011
Sivuja: 213

Vanhan rouvan lokikirja / Kyllikki Villa

Minä tutustuin Kyllikki Villan tuotantoon hänen nuoruuden aikaisen päiväkirjansa, Tyttö sodassa, kautta. Sittemmin kirjaston palautushyllyltä osui silmiini Vanhan rouvan lokikirja ja yht'äkkiä alkoi kiinnostaa mitä sille sodassa olleelle reippaalle tytölle oli tapahtunut. Kirjassa Villa on jo 73-vuotias, silti kertojan ääni on edelleen vuosista huolimatta tuttu.

Vanhan rouvan lokikirja kertoo ihan nimensä mukaisesti Villan matkasta rahtilaivalla Chileen. Hän matkustellut näin aiemminkin, nuorempana tyttärensä kanssa, mutta nyt ikä alkaa painaa. Matkan aikana Villa kuvaa arkisen rehellisesti vanhenemista ja paljastaa ajatuksiaan ja pelkojaan siitä. Miltä tuntuu kun itse on saanut vielä olla terve mutta ystävä on jo pyörätuolissa? Millaista on kun joutuu pikkuisen kerrallaan luopumaan niistä asioista, joita on jaksanut ja kyennyt tehdä elämänsä aikana?

"Mietin tuossa - monestihan minä mietin - miksi saan olla näin terve ja miten minä näin vanhaksi asti koen näitä asioita. Tiedänhän minä että se onkko ajan ihan epävarmaa, mutta katselin merta ja ikään kuin ajattelin kiitollisena... Vaikka minä niin vältän uskonnonmakuisia sanoja, kyllä kai se kiitos kuitenkin tulee monta kertaa mieleen. Ja usein se tulee minulla julki jonkinlaisena kerskauksena, josta voi sitten tulla sellainen jälkiolo niin kuin nyt silmätulehduksen aikaan, että jahah, minä olen syyllistynyt hybrikseen. Me olimme juuri kehuneet terveyttämme Emmin kanssa ja uskaltaneet puhua siitä että sairaus on eräänlainen valinta. Mutta kyllä monen monta kertaa ajattelen yhä uudelleen nuoruudenystävääni ja sitä mitä en voinut aavistaakaan näiden seitsemän vuoden aikana jotka olen matkustanut pitkin maailmaa, että hän oli pyörätuolissa. Ja täällä minä syöksähtelen ja juoksentelen pitkin hyttiä ja otan konjakin - voisin kaatua ja halvaantua minäkin. Ja voin."

Olen aina ihaillut ihmisiä jotka matkustelevat ja uskaltavat kokeilla niitä vieraampiakin polkuja. Villan matka rahtilaivalla Atlantin halki aina Chileen saakka herätti taas matkakuumeen (ihan kuin se kuume koskaan olisikaan todella laskenut). Matka kesti tammikuusta toukokuulle, Villa viivähti mm. Riiassa, Ruotsissa, Portugalissa, Brasiliassa, Argentiinassa ja Skotlannissa - melkoinen seikkailu siis! Rahtilaivalla matkustaminen kuulostaa aika arkiselta ja silti jollain tapaa jännittävältä. Voi olla että pitkästyisin jos joutuisin päivätolkulla olemaan laivassa ilman mitään tekemistä vai olisiko se sittenkin ihanan rentouttavaa?

Kirja on melko arkinen ja koruton, Villan kieli on kotoista ja miellyttävää. Suurta draamaa ei tähän tarinaan liity, se on ennemminkin hiljaista pohdiskelua pienen ihmisen isoista asioista. Tämä matka ei muuten jäänyt sitkeän rouvan viimeiseksi, hän matkusti Chileen vielä yhden kerran - 75-vuotiaana.

(Kaatumisen jälkeen)"Sen tämä teki, että vähäisessä normaalissakin mainingissa minua hiukan pelottaa, olen eri tavalla varuillani kuin ennen. Varovainen on tietysti hyvä olla, mutta nyt tässä on jonkinlaista vanhan ihmisen kömpelöä varovaisuutta. Ja ajattelen: johtuiko se iästäni, että kaaduin, ja sanovatko kaikki ihmiset laivassa että miksi niin vanha ihminen lähtee merelle kun ei pysy pystyssä? Vai oliko se semmoinen paikka, että siinä olisi voinut joku muukin kaatua?"

Like, 2004
Sivuja: 333
Kirjallinen maailmanvalloitus: Brasilia