Yoga Bitch / Suzanne Morrison

Yoga Bitch oli puhtaasti hetken mielijohde-lainaus. Kivan värikäs kansi nappasi huomioni eikä sauhuttelevia joogaajiakaan usein näe. Olin aistivinani Eat, Pray, Love -kaikuja kivalla kirpakkuudella maustettuna - oikeastaan olin jo ihan myyty tälle kirjalle ennen lukemisen aloittamistakaan. Olen kuullut mielikuviin rakastumisesta ja näemmä allekirjoittaneelta se onnistuu kirjojenkin kanssa...

Suzanne Morrison on 25-vuotias nainen, jonka elämässä kaikki vaikuttaisi olevan kunnossa. Perhesiteet ovat lämpimät, on työpaikka ja poikaystäväkin, josta kaikki pitävät. Mutta jokin hiertää. Suzanne päättää lähteä jooga-studionsa vetäjien, Indran ja Loun, vetämään kolmen kuukauden retriittiin Balille etsimään itseään ja elämänsä tarkoitusta. Lopettaakseen pelkäämiseen.

Olin alkuun kovin innoissani Yoga Bitchin kanssa mutta huomasin pian lukutahdin - ja innostukseni - laskevan. Kirjassa oli hurjasti joogaa (mikä ei kyllä näin jälkikäteen ajatellen ole hirmuisen yllättävää!) mikä teki lajia tuntemattomalle ihmiselle lukemisen tylsähköksi. Kirja alkoi hauskasti, mikä sai minut luonnollisestikin uskomaan että hauskuus myös jatkuisi. Valitettavasti Suzannen joogakokemusten syventyessä, myös hänen tekstinsä terävyys muuttui henkistyneenmpään suuntaan, mikä kaiketi on ymmärrettävää koska kyseessä on päiväkirjamainen teos. Lukijan kannalta tämä kuitenkin oli hankalaa sillä toisin kuin Suzanne, minä en ollut henkistynyt yhteisen matkamme varrella ja kaipasin hauskuutusta. Sirkushuveja kansalle, kiitos!

Outoa kyllä huomasin kirjan puolivälin kieppeillä hiukan ahdistuvani Yoga Bitchistä, sillä niin täysin hurahtaneelta Suzanne retriitissä tuntui. Ei sokeria, ei seksiä, henkiä jotka asustelevat keittiökoneissa ja joka aamu kupillinen virtsaa. Aika hardcore meininkiä! Allekirjoittanut taitaa tyytyä ihan vain normaaliin venyttelyyn...

Today I found myself strangely moved by a yoga teacher who spoke like a cross between a phone-sex operator and a poetry slam contestant. At the start of class, she asked us to pretend we were floating on a cloud. As she put it, "You're oh-pening your heart to that cloud, you're floating, you're blossoming out and tuning in, you're evanescing, yeah, that's right, you're evanescing."

Three Rivers Press, 2011
Sivuja: 339
Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Indonesia

Koti / Toni Morrison

Hiphei, kirjastosta löytyi uposen uutta Toni Morrisonia! Aikaisemmat Morrison-kokemukseni ovat olleet
hienoja ja jättivät nälän nobelistin kirjoihin. Pieni kirja tuntui kevyltä käsissäni mutta sen sisältö oli kaikkea muuta kuin heppoinen!

1950-luvun Yhdysvaltoihin sijoittuvan Kodin päähenkilöinä ovat Moneyn sisarukset Frank ja Cee. Frank palaa sodasta näennäisesti yhtenä kappaleena mutta sodan tapahtumat ja syyllisyys vaivaavat miehen mieltä. Hän saa viestin jossa kerrotaan Cee-siskon olevan kuolemanvaarassa ja lähtee tekemään matkaa kohti kotia ja Ceetä.

Koti osoittautui pieneksi ja väkevätunnelmaiseksi kirjaksi tummine sävyineen. Aikaisemmin olen lukenut Morrisonilta orjuutta käsitteleviä teoksia ja tämän kirjan modernimmat, erilaiset teemat hieman yllättivät. Kodin punaisena lankana taitaa olla - ihan kuten otsikossa sanotaankin - koti, perhesiteet, itsensä etsiminen, sotatraumat ja syyllisyys. Siinä sitä onkin, suuria asioita näin pienessä paketissa! Koti onkin kiihkeä kirja ja on hyvä että se on näin lyhyt, pidempänä se ehkä jo pakahduttaisi.

Koti ei tehnyt minuun yhtä suurta vaikutusta kuin Minun kansani, minun rakkaani joka veti ihon kananlihalle eikä mennyt iholleni samalla tavalla kuin Mercy - huikeita lukukokemuksia molemmat. Ehkä tästä syystä olen hitusen pettynyt lukemaani, odotan kaiketi Morrisonin vetävän maton jalkojeni alta jokaisella kirjallaan eikä se ehkä oikeasti ole kuitenkaaan mahdollista.

"Mikset pitänyt kiirettä? Jos olisit rientänyt paikalle ripeämmin, olisit voinut auttaa sitä ukkoa. Olisit voinut kiskoa hänet takaisin kukkulan taakse, kuten kiskoit Mikenkin. Ja entä kaikki ne tappotyösi jälkeenpäin? Kun naiset juoksivat lapsiaan retuuttaen. Ja se vanha jalkapuoli mies, joka hyppeli kainalosauvalla tiensyrjällä ollakseen hidastamatta toisia, vikkelämpiä? Sinä posautit hänen kallonsa puhki, koska uskoit sen hyvittävän Miken housujen jäätyneen virtsan ja kostavan hänen äitiä sopertavat huulensa. Kävikö niin? Tepsikö se?"

Tammi, 2014
Sivuja: 133
Alkuteos Home
Suomentanut Seppo Loponen

A Mercy / Toni Morrison

Toni Morrison on kirjoittanut ihanan kirjan. Olin myyty Minun kansani, minun rakkaani jälkeen ja halusin kovasti lukea Morrisonia hänen omalla kielellään. Hankin A Mercyn (ilmestynyt suomeksi nimellä Armolahja) ja jäin odottelemaan oikeaa hetkeä. Eräänä tokkuraisena maanantai-aamuna tuntui siltä että voisin lukea Morrisonia. Ruuhkaisen bussin hälinä katosi kun olin saanut luettua ensimmäiset sivut. Ihastuin. Kirjassa oli upeita lauseita, yksinkertaisia, vahvoja ja hurjalla tunteella ladattuja, joita luin uudelleen ja uudelleen, makustelin ja nautin. En tiedä onko kirja kenellekään muulle tällainen kokemus, mutta minulle Florens tuli ihan iholle saakka.

Kirja vie lukijansa Amerikan varhaisiin aikoihin, Jacob Vaarkin maatilalle, jossa asuu juurettomia ihmisiä. Vaarkin vaimon, Euroopasta vaimoksi ostetun Rebekkahin silmistä on kuollut ilo menehtyneiden lasten myötä. Helpottaakseen vaimonsa yksinäisyyttä, hyväksyy Vaark lainansa maksuksi pienen orjatytön, Florensin. Taloa asuvat myös alkuperäiskansoihin kuuluva heimoton Lina ja mieleltään hauras Sorrow.

"My head is light with the confusion of two things, hunger for you and scare if I am lost."

Tarinalla on useita kertojia, sitä vievät eteenpäin vuorollaan Florens, tietäväinen Lina tai itse Sir. Minä tosin odotin malttamattomasti vain Florensia, hänen äänensä ja rakkautensa tuntui mielessäni niin elävältä. Florensissa oli jotakin niin villisti ja vapauneesti rakastavaa ja sensuellia että olin aivan myyty. Mikähän taika tällä kirjailijalla on kun hän onnistuu muutamaan tavalliset sanat joksikin sellaiseksi joka pysäyttää ihmisen jopa maanantai-aamun ruuhkassakin? Olen kuullut paljon kehuttavan Morrisonin Rakkautta, kenties luenkin sen seuraavaksi.

Luonnollisesti Morrison tutkii kirjassaan myös orjuutta, tosin tällä kertaa valkoisten pahuus ei vedä minua niin vereslihalle kuin Minun kansani, minun rakkaani taannoin. Toki ikäviä asioita mahtuu näidenkin sivujen väliin mutta tällä kertaa pääpaino on minusta enemminkin orjuuden psykologiassa, alistumisessa, oppimattomuudessa, epätoivossa ja villiydessä. Morrison sanoo paljon kuvaillessan sitä hämmennystä kun seppä, vapautettu mies, uskaltaa katsoa valkoisia vertaisinaan silmiin. Mielenkiintoista on myös se, kuinka tasavertaisia keskenään Morrisonin naiset - niin mustat kuin valkoisetkin - lopulta ovat. He ovat kaikki ostettavissa, vain nimike on eri. It's a man's world...

"You probably don't know anything at all about what your back looks like whatever the sky holds: sunlight, moonrise. I rest there. My hands, my eyes, my mouth. The first thing I see it you are shaping fire with bellows. The shine of water runs down your spine and I have shock at myself for wanting to lick there. I run away into the cowshed to shop this thing from happening inside me. There is only you. Nothing outside of you. My eyes not stomach are the hungry parts of you. There will never be enough time to look how you move."

Sivuja: 176
Kirjasta lisää: Kirjamielellä
So American: Black America & Slavery

Minun kansani, minun rakkaani / Toni Morrison

Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani on hyvä esimerkki siitä, miksi lukuhaasteet ovat loistavia, ilman So Americania en olisi ehkä tullut tarttuneeksi tähän helmeen. Jo lukiessani ensimmäisiä sivuja Morrisonin teoksesta tunsin ne tutut väristykset. Käsissäni on laadukas kirja, ihanaa!

Tarina alkaa vuodesta 1873, osoitteesta 124 Bluestone Road, Cincinnati. Talossa asuvat enää Sethe 18-vuotiaan tyttärensä Denverin kanssa. Sethen pojat ovat lähteneet maailmalle, anoppi Baby Suggs kuollut. Jäljellä on vain Sethe tyttärineen sekä talon yksinäinen kummitus, vauvan henki. Asetelma muuttuu kun taloon tulee Paul D, joka aikoinaan työskenteli Sethen ja hänen miehensä Hallen kanssa samalla plantaasille. Paul D yrittää ajaa haamun pois, mutta eräänä päivänä talon portailla istuu nuori nainen, joka kertoo hänen nimensä olevan Rakkain.

"Nuo valkoiset otukset on ottanu kaiken mitä mulla on ollu ja mistä mä olen uneksinu", hän oli sanonut, "ja katkaisseet mun sydänjuurenikin. Mitään pahempaa ei maailmassa ole kuin valkoiset ihmiset."

Sethen tarinaa lukiessani tuli välillä lähes surrealistinen olo - eihän ihmisiä ole voitu kohdella näin? Ja kun Baby Suggs, jolta on myyty pois kokonainen nippu miehiä ja lapsia, sanoo vihaavansa valkoisia ihmisiä, vaivaannun ja tunnen vähän häpeääkin. Morrison tosin tuo esiin julmuudetkin vähäeleisesti, turhia mässäilemättä, mutta silti sanojen välissä on huikea tunnelataus. Kirjan omistus "Kuusikymmentä miljoonaa ja enemmänkin" puhuu omaa surullista kieltään, Morrison viittaa luvulla orjuuden takia kuolleisiin ihmisiin. Kuusikymmentä miljoonaa on lamaannuttavan paljon...

Tarina on samanaikaisesti pieni ja hirmuisen suuri. Pääpiirteittäin se koostuu Sethen ja hänen perheensä elämästä ja ennenkaikkea muistoista joihin he palaavat. Tasoja on monia, se on kertomus orjuuden kauhuista, traumoista ja niistä selviämisestä - ja äidin ja tyttären rakkaudesta. Se on myös kummitustarina, vaikka ainakin minun mielessäni tarinan yliluonnolliset aspektit unohtuivatkin, sillä Morrison onnistui jotenkin tekemään niistä normaaleja. Yliluonnollisesta tuli luonnollista.

 "Sethe katsoi käsiään, pullonvihreitä hihojaan ja ajatteli kuinka vähän värejä tässä talossa tosiaan oli ja kuinka outoa ettei hän ollut Babyn tavoin kaivannut niitä. Tarkoituksella, hän ajatteli, varmasti tarkoituksella, sillä viimeinen väri jonka hän muisti oli hänen pikkutyttönsä hautakiven vaaleanpunaisissa siruissa. Sen jälkeen hän ei ollut tajunnut väreistä tuon taivaallista. Joka päivä aamuvarhaisella hän teki hedelmäpiiraita ja perunavuokia ja perkasi vihanneksia kokin valmistaessa keiton, lihan ja kaiken muun. Ja mikäli hän muisti, hänen mieleensä ei ollut jäänyt yhtään hehkeää omenaa eikä yhtään keltaista kurpitsaa. Joka aamu hän näki päivänkoiton mutta ei koskaan todennut eikä pannut merkille sen väriä."

Lukukokemuksena Minun kansani, minun rakkaani oli intensiivinen, se oli kirja jonka halusin lukea rauhassa ja ajatuksella, ilman häiriötä. Silti Morrison vyörytti niin huiman määrän asioita eteeni että tuntui siltä kuin toinenkin lukukerta olisi tarpeen jotta saisin omaksuttua kaiken.

Kirjan kieli on maanläheisyydessään yksinkertaisen kaunista ja vahvaa, mutta hiukan harmittelen sitä, että tulin tarttuneeksi suomenkieliseen teokseen, olisin ehkä kuitenkin mielummin lukenut aivan kirjailijan omia sanoja. Kirjan suomenkielinen nimi on muuten minusta harhaanjohtava ja antaa kirjasta erilaisen vaikutelman kuin englanninkielisen alkuteoksen nimi, joka yksinkertaisesti ja osuvasti on Beloved.

Ainoa huono puoli Morrisonin kirjassa oli se, että jätti tyystin varjoonsa kaiken muun, mitä luin samanaikaisesti. Huikea kirja, hieno lukukokemus, tärkeä sanoma. Suosittelen ehdottomasti.

Rakkain
Sinä olet minun sisareni
Sinä olet minun tyttäreni
Sinä olet kasvoni, sinä olet minä
Olen taas löytänyt sinut, olet palannut luokseni
Sinä olet oma rakkaimpani
Sinä olet minun
Sinä olet minun
Sinä olet minun

Tammi, 1988
Sivuja: 330
Alkuteos: Beloved
Kirjasta lisää: Sallan lukupäiväkirja, Kirjapeto
So American-kategoriat: Slavery, Black America, Modern Woman Writers, Post-World War II Classics; Osavaltio: Ohio