Ihanasti hukassa ja miten sieltä pääsee pois: 543 päivän reppumatka / Merja Mähkä

Ihanasti hukassa saapui hyppysiini tavallisuudesta poikkeavalla tavalla - matkailua rakastava JohannaH oli hankkinut kirjan itselleen ja lainasi kirjan kiltisti allekirjoittaneelle luettavaksi - kiitos kaunis!

Merja Mähkä on kolmikymppinen toimittaja, jonka haaveena oli reppumatkailla ympäri maailmaa. Kun jotain oikein kovasti tahtoo, sen toteuttamiseen löytää keinot. Näin kävi Mähkällekin - hän otti tauon työelämästä ja lähti rinkkansa kanssa maailmalle. Matkansa aikana hän piti Ilta-Sanomien sivuilla 100 maata -nimistä blogia, jossa minäkin satunnaisesti muistin vierailla. Kyseessä on siis jälleen kerran blogikirja, harmikseni tämä ei osunut tutkaani Bloggaajien viikkojen lukulistoja mietittäessä.

Luin kirjaa sekavin miettein. Toisaalta ihailen Mähkän rohkeutta tavoitella omaa unelmaansa ja hänen matkalta saamiaan kokemuksia, toisaalta taas hiukan kauhistelen hänen matkaansa. Mähkä nimittäin matkusti pääosin yksin hurjankin kuuloisissa maissa kuten Kolumbiassa. Tunnustan auliisti olevani siinä määrin pelkurimainen ja mukavuudenhaluinen matkustaja etten taipuisi moiseen. Minun matkahaaveisiini vain kuuluvat torakattomat huoneet, kunnon sänky - kenties jopa suihkukin?

Kirjassa seikkaillaan pitkälti maissa, joihin tavallinen turisti ei normaalisti eksy. Tämä on toisaalta plussaa, sillä luen mielelläni itselleni vieraista paikoista, silti tavallaan olisi ollut hauskaa kuulla Mähkän seikkailuista niissä maissa, jotka itsellenikin ovat tuttuja jotta voisin ikäänkuin vertailla kokemuksia. Kirjan alkuosa tuntui tästä syystä hiukkasen puuduttavalta, vauhtiin Mähkä tuntui pääsevän Afrikassa, tosin minusta kirjan mielenkiintoisin osa oli Etelä-Amerikka, jossa koetaan hetkittäin melkein absurdeja juttuja. La Pazissa mm. Merja miettii osallistuako oikeassa vankilassa vankien toimesta järjestettävälle turistikierrokselle. Tinkiminen ei kuitenkaan onnistu, joten vankilan sijaan kokeillaan koka-baaria ja katsotaan mummojen painia. Kirjan Bolivia kuulostaa melkein omalta ulottuvuudeltaan ja siksi valitsinkin sen Kirjallisen maailmanvalloituksen maakseni.

Mähkän matkakertomus oli mielestäni rehellinen, hän ei pyri maalailemaan yltiökauniita kuvia matkakohteistaan tai matkan keveydestä ja kertoo myös epämääräisistä majapaikoista ja ryöstöstään avoimesti. Teksti on sujuvaa ja väliin on lisätty pieniä tietoiskuja mm. Macchu Picchulle pääsemiseen, joiden tiedot ainakin tuntuvat uskottavilta. Mähkän etapeista juuri Macchu Picchu jäikin kaihertamaan mieltäni, JohannaH taas haaveili Galapagos-saarista...

"Jokin minussa oli muuttumassa peruuttamattomasti ja rytinällä tai murtautumassa ulos. Mikä se oli? En saanut siitä kiinni. Minua vain laulatti. This sex is on fire. Halusin takaisin mereen, jahtaamaan aaltoja niin kuin henkeni olisi niistä riippunut. Tunsin itseni niiden pyörityksessä samalla heikoksi ja vahvaksi,  heikoksi, koska ne heittelivät minua ja vahvaksi, koska en sitä pelännyt.
Surffasin kolmantena aamuna lisää. Vaikeudet jatkuivat. Sukeltelin edelleen päistikkaa mereen. Sain kiinni vaivaiset neljä aaltoa. Imin suolavettä keuhkoihin ihan kuin kahtena edellellisenäkin päivänä. Mutta minä surffasin. Lensin.
Ykkösvaihteella ei saa mitään."

Tammi, 20 12
Sivuja: 254
Kirjasta lisää: 100 maata -blogi, Aamuvirkku yksisarvinen
Kirjallinen maailmanvalloitus: Bolivia

Kinuskikissa leipoo - Tervetuloa juhliin! / Sini Visa

Tässä tulee rehellisen puolueellinen kirja-asrvostelu. Kinuskikissan blogia olen seuraillut vuodesta 2009 saakka ja kissasta on tullut suorastaan leivontaguruni. Olen melkoinen tumpelo keittiössä, mutta äitini sairastuttua halusin oppia tekemään hänelle herkkuja ja avukseni käytin Kinuskikissan sivuja. Minun leipomiseni eivät aina mene niinkuin elokuvissa mutta ainakin maut ovat olleet kohdallaan ja sehän on tärkeintä!

Kinuskikissa leipoo on runsas tietopaketti, josta löytyy vinkkejä monentasoisille leipureille. Kirja selaillessani ihastelin erityisesti sen visuaalista ilmettä, kauniit kuvat ja söpöt tassunjäljet sivuilla loivat kirjaan sopivaa tunnelmaa ja täydensivät hienosti kakkujen koristeluita. Kirjaa kehui muuten kauniiksi ja innostavaksi myös työpaikkani arvovaltainen kahvipöytäraati, joten täältä lähtee hatunnosto kuvaaja Arto Vuohelaiselle ja kirjan graafiselle suunnittelijalle Satu Kontiselle.

 

Kuvassa Äidin lempikakku
-ohjeella tehty herkkupala,
jonka koristelut
kyllä aika yksinkertaisiksi.
Kakku sai kuitenkin
kehuja osakseen ja eräs
vieras, joka ei normaalisti
makeasta pidä, santsasi...

Kirja sisältää reseptien lisäksi myös runsaasti yleisempiä vinkkejä leivontaan aina leipurin työkalupakin esittelystä vaikkapa liivatteen käyttöön saakka. Yksi Kinuskikissan vahvuuksista on ilman muuta koristelu, blogissaan Visa on esitellyt monipuolisia ja kekseliäitä luomuksia. Leivontatumpelo kiittää myös siitä, että mukaan on mahtunut myös helppojakin niksejä, joilla tehdä leipomuksistaan näyttävämpiä. Kirjassa koristeluille on luonnollisestikin omistettu ihan oma lukunsa, jossa askarrellaan niin perinteisempiä ruusuja kuin myös hurjia haamuja tai herkkiä sokerilla kuorrutettuja kukkiakin.

Kakkujen lisäksi lukijaa kiusoitellaan mm. muffineilla, makeilla ja suolaisilla piirakoilla ja pikkusuolaisilla, lisäksi kirjan loppuun on lisätty myös oma osionsa erityisruokavalion omaavillekin. Omaa tunnelmaansa kirjaan tuovat myös ne reseptit, joihin liittyvät muistot, mukana on mm. isoäidiltä peräisin oleva bébé-leivoksien resepti ja Visan lapsuudesta tuttu piirakka.

Sini Visa innostui leipomisesta jo pikkutyttönä. Hän perusti Kinuskikissa-bloginsa vuonna 2007 ja kertoo kirjan alkusanoissa siitä, kuinka blogi vei hänet mukanaan. Jakamisen ilo muiden leipureiden ja lukijoiden kanssa on ollut hänelle suuri tuki ja ilo, sama asiahan nouseekin esiin monissa blogikirjoissa. Nykyisin Kinuskikissa-sivuilla toimii oma keskusteluryhmänsä, Kinuskit, joita Visa kiittelee saamastaan kannustuksesta ja ideoista. Kinuskikissa-blogi on valittu useampana vuonna vuoden ruokablogiksi.

Tammi, 2012
Sivuja: 224
Kirjasta lisää: Kinuskikissa

Viiden tähden vegaani / Elina Innanen

Viiden tähden vegaani oli minulle uusi tuttavuus, sain siitä vinkin Bloggaajien viikkoja varten. Chocochili on vegaaninen ruokablogi, jonka takana on turkulainen puutarhuri Elina Innanen. En itse ole kasvissyöjä mutta haluaisin ainakin syödä kasviksia enemmän - siispä on löydettävä maukkaita kasvisreseptejä!

Viiden tähden vegaani on tyylikkään näköinen tietopaketti, joka sisältää kokoelman Innasen suosikkireseptejä. Resepteistä monet vaikuttavat riittävän yksinkertaisilta jopa tällaisen poropeukalon kokkailtaviksi eivätkä ruoka-aineetkaan vaikuta kovin eksoottisilta, kokeiluista selvittiin ihan lähikaupan antimilla. Kun mukaan lisätään vielä herkullisen näköiset kuvat ja eläinten oikeuksien kunnioittaminen, alkaa paketti kiinnostaa lihansyöjääkin.

Koska keittokirjan sydän ovat sen reseptit, on mentävä keittiöön. Herkkusuu olisi halunnut testata mansikka-ananasgranitaa, joka sopisi varmasti mainiosti kuumaan kesäpäivään ja avokado-suklaamoussekin olisi kiinnostanut. Ne säästetään kuitenkin ensi kertaa varten, sillä lämmin peruna-tomaattisalaatti palautti mieleeni erään ihanan lautasellisen Italian matkalta.

Salaatti oli helppo tehtävä ja reseptikin oli niin selkeä ettei siihen montaa kertaa tarvinnut palata. (Basilikan tosin unohdin kauppaan, ensi kerralla sitten.) Lopputulos oli IHANA, juuri täydellinen aurinkoiseen iltapäivään. Perunat ja tomaatit olivat jo itsessään maukkaita ja rucola jätti hyvän jälkimaun. Nami. Tykkäsin ja taidanpa tehdä tätä uudestaankin.

Moreeni, 2011
Sivuja: 120
Kirjasta lisää: Chocochili, Sallan lukupäiväkirja, Pumpkin jam, Uusi musta, Kirjamielellä

Petite Anglaise / Catherine Sanderson

Petite Anglaiseen tarttuessani kuvittelin sen olevan jonkinlaista chick-litiä, kansi "Pariisissa. Rakastunut. Pulassa." -teksteineen sopi kuvaan hienosti. Jossain vaiheessa kuitenkin tajusin että Petite Anglaise meni sittenkin vaaleanpunaista pariisilaista hattaraa syvemmälle ja aloin kiinnostua...

Petite Anglaise pohjautuu Pariisissa asuvat brittinaisen, Catherine Sandersonin, blogiin. Hyvin suositussa blogissaan Sanderson kuvasi melko avoimestikin elämäänsä ja ihmissuhteitaan Pariisissa. Aloittaessaan bloginsa hän eli kiireistä työssäkäyvän äidin arkea tyttärensä Toukan ja miehensä Sammakon kanssa. Blogi alkoi tapana purkaa paineita, mutta suuren suosion myötä siitä tuli paljon muutakin.

Blogi on Petite Anglaisessa yllättävän suuressa osassa, mikä sopikin loistavasti Bloggaajien viikon teemaan! Jäin monesti hämmästelemään Petiten - tai Catherinen - rohkeutta jakaa niinkin suuria ja henkilökohtaisia asioita elämästään, itse en siihen kykenisi tai edes haluaisikaan. Petite Anglaisen tarina myös muistuttaa tärkeästä faktasta mm. lifestyle-blogien takana, ne kuvaavat vain sitä palasta kirjoittajan elämästä jonka hän on päättänyt lukijoidensa kanssa jakaa. Niinpä Petitekin huomaa sensuroivansa arkeaan ja ehkä kaunistelevansa muistojaan.

"Hän ei enää ollut muiden taivoin kasvoton lukija, ja halusin hänen ymmärtävän eron sen välillä, mitä petite anglaise kirjoitti ja mitä todella tapahtui, ja tajuavan, ettei yleisölle kirjoitettu päiväkirja voinut olla täysin todenmukainen. Vaikka James oli olikin astunut elämääni blogin kautta, se ei kuitenkaan korvannut oikean Catherinen tuntemista, sen, joka ohjasi näytelmän kulkua näkymättömissä ja toisinaan hämärsi toden ja kuvitellun rajaa."

Kuten monessa muussakin lukemassani blogikirjassa, myös Petite Anglaisessa nousee esiin lukijoiden tuen ja kommenttien tärkeys kyseisen bloggaajan elämässä. Alkuun suosio yllättää ja ihastuttaa mutta jossain vaiheessa se alkaa myös painaa, nokkelat postauksiin kun ei aina löydykään niin helposti aiheita. Lukijoiden ja kanssabloggareiden parista löytyy uusia ystäviä, jopa rakkauskin. Herää kuitenkin kysymys - kuinka paljon tietoa itsestään ja läheisistään oikeasti kannattaa jakaa?! Itse huomasin hetkittäin tuntevani sittenkin sympatiaa Catherinen puolisoa Sammakkoa kohtaan...

"En kuitenkaan ollut täysin rehellinen, sillä kyllä minua vähän harmitti ettei hän lukenut blogiani. Olin löytänyt mieleiseni harrastuksen. Olin luonut jotain, josta aloin syystäkin olla ylpeä. Oliko liikaa vaadittu, että hänkin olisi innostunut siitä ja välittäisi kirjoitusteni sisällöstä?"

Hyvää Petite Anglaisessa on jälleen kerran rehellisyys. Catherine ei tee itsestään pyhimystä vaan kuvaa itsensä melko aidon oloisensa naisen joka tekee virheitä, innostuu, kaatuu ja ehkä oppiikin tekemisistään. Kirja olikin yllättävän miellyttävä ja herätti jopa ajatuksiakin. Suuria kaunokirjallisia elämyksia ei ole luvassa, mutta Petite Anglaise on varmasti mainiota seuraa vaikkapa hellepäivänä.

Catherine Sanderson alkoi kirjoittaa omaelämäkerrallista Petite Anglaise-blogiaan vuonna 2004, vuonna 2006 hän solmi sopimuksen blogiin perustuvan kirjan julkaisemisesta. Sittemmin Sanderson on julkaissut myös toisen kirjan nimeltä French kissing. Sanderson menetti työpaikkansa blogikirjoitustensa takia ja kävi läpi oikeustaistelun laittoman irtisanomisen takia. Bloginsa kirjoittamisen hän lopetti vuonna 2009, poikansa syntymän jälkeen.

Tammi, 2011
Sivuja: 327
Alkuteos: Petite Anglaise
Kirjasta lisää: Petite Anglaise, Saran kirjat, Koko lailla kirjallisesti, Jäljen ääni

Julie and Julia: my year of cooking dangerously / Julie Powell

Julie Powellin kirja tuli minulle tutuksi ensin samannimisenä elokuvana, jota päädyimme katsomaan koska saamamme elokuvaliput olivat menossa vanhaksi. Jälkeenpäin olimme toki tyytyväisiä valinnastamme, erityisesti Meryl Streep loisti Julia Childin roolissaan. Bloggaajien viikon kirjalistaa miettiessäni elokuva pulpahti mieleeni - olisi mukavaa selvittää millainen olisi Hollywood-leffan takana oleva kirja - ja blogi.

"Today, when we blog about our weight-loss problems and our knitting and our opinion of the president's IQ level, we do it on the blithe assumption that someone gives a shit - even though there's a guy stuck in Baghdad who blogs, and a Washington DC staff assistant who gets paid by Republican appointees for sex who blogs, and our own jottings must all be dreadfully dull by comparison. Nowadays anyone with a crap laptop and Internet access can sound their barbaric yawp, whatever it may be. But the suprise is that for every person who's got something to say, it seems there are at least a few people who are interested. Some of them aren't even related."

Julie Powell on nainen, joka alkoi bloggaamaan, koska hänellä ei mennyt hyvin. Avioliitto ei ollut ongelmaton, pätkätyöt masensivat, lääkärit kasasivat äitiyspaineita Powellin niskaan ja asuntokin oli kurja. Julie tarvitsi projektin. Sattuman oikusta hän päätti opetella laittamaan ruokaa kokkaamalla Julia Childin legendaarisen keittokirjan läpi vuodessa ja blogata siitä.

Vaikka ruoka onkin kirjassa etualalla, se ei kuitenkaan Julien tarinassa ole se tärkein asia. Loppujen lopuksi kyse on jälleen kerran ilon löytämisestä elämään ja saavuttamisen tunteesta projektin (blogin) pienten tai suurten voittojen kautta. Blogia pitävistä lukijoistani varmaan jokainen muistaa vaikkapa ensimmäisen lukijan kommentin aiheuttaman ilon ja hämmennyksen tai ylpeyden lukijamäärien kasvaessa. Projekti näyttää auttaneen Powellia myös löytämään itsensä, mutta kenties ei sittenkään kokkina vaan ennemminkin kirjoittajana?

Powellin kirjoitustyyli oli melko lörpöttelevää ja kirjan edetessä aloin jo hiukan turhautua siihen, että Julien sukellettua keittiöönsä luomaan ranskalaista herkkua x, saattaa teksti jatkaakin vaikkapa Julien työkaverin rakkauselämään ja tämä häiritsi ainakin minua. Olin etukäteen ajatellut juuri tämän kirjan olevan blogi-kirjojen joukosta se minun tyyppiseni, olinhan nauttinut elokuvasta ja kirjahan on aina parempi kuin elokuva, eikös? Elokuvassa olin kuitenkin pitänyt ennen kaikkea juuri Meryl Streepin hienosti tulkitsemasta Julia Childista, joka kirjassa jäikin vain muutamien sivujen pituiseksi tuttavuudeksi pääpainon ollessa luonnollisesti Juliessa.

Koska haluan teemaviikoillani pohtia asioita myös blogien kannalta, halusin myös selvittää sitä mitä tapahtui kirjan jälkeen. Googlettelu paljasti Powellin saaneen haasteensa aikana suurta kannatusta mutta kirjan kustannussopimuksen jälkeen ääni kellossa muuttui. Julie/Julia-projektin aikana kokkaamaan opetelleesta Powellista tuli yht'äkkiä ruokapersoona ja kritisointi alkoi. Sittemmin Julie julkaisi myös toisen omaelämäkerrallisen kirjan, joka kuitenkin teilattiin mediassa. Blogin kirjoittaminenkin näyttää loppuneen vuonna 2010.

PS. TV-vinkki, Julie & Julia saa Suomen Tv-ensi-iltansa 28.5 klo 21:00 TV5:llä. Suosittelen!

"One interesting thing to meditate on while you're making this soup is potatoes. There's something about peeling a potato. Not to say that it's fun, exactly. But there's something about scraping off the skin, and rinsing off the dirt, and chopping it into cubes before immersing the cubes in cold water because they'll turn pink if you let them sit out in the air. Something about knowing exactly what you're doing and why. "

Penguin Books, 2009
Sivuja: 307
Kirjasta lisää: The Julie/Julia -project

Vuoden mutsi / Satu Rämö, Katja Lahti

Mietin jonkin aikaa ymmärtäisinkö mitään Vuoden mutsista, en kenties ole lapsettomana ihan sitä oikeaa kohderyhmää. Silmäilemäni arviot -ja kirjan kansi - kuitenkin saivat uteliaan lukemaan. Hyvä niin, sillä Vuoden mutsi oli oikeasti kiinnostava kirja. Kirja luokitellaan tietokirjaksi, tosin tekijät luonnehtivat sitä enemmänkin mutu-kirjaksi.

Vuoden mutsi on eräänlainen opaskirja äitiyteen. Se käsittelee paljon henkistä puolta mutta tarjoaa myös käytännön vinkkejä. Sen ote on reilu, vähän pelottavankin rehellinen ja humoristinen. Iso plussa (no pun intended!) tulee kirjan kuvituksesta, kannen hurmaava teema jatkuu läpi koko kirjan ja sai ainakin tämän lukijan hirmuisen hyvälle mielelle!

Lapsettomalle lukijalle kirja tarjoaa kurkistuskulman vauvaperheen elämään ja uskoisin sen olevan perheellisille huumorintajuinen opaskirja tulevaan. Neuvojen pätevyydestä en toki osaa sanoa mitään vaikka toki kirjan vinkit ainakin kuulostivat ihan päteviltä. Pidin kirjan reippaasta lähestymistavasta, on lohdullista tietää että maailmassa on muitakin ihmisiä joiden mielestä masuasukki-sana kuulostaa - noh - ihan turhan söpöstelevältä.

Kirja sisältää myös hauskan äitiystestin, jonka vastaukset voi käydä kurkkimassa Vuoden mutsin -sivuilta. Kirjassa on myös useissa kohdissa tilaa lukijan omille muistiinpanoille ja vuodatuksille, "jotta ensimmäisestä vuodesta jäisi edes joku muistijälki".

Kirjan taustalla on kaksi mutsia. Satu Rämö on nykyisin Islannissa asuva kirjailija ja toimittaja, joka aloitti äitiyslomallaan Salamatkustaja-blogin. Katja Lahti taas on äitiyslomalla Uusi Musta -blogin tuottajan tehtävistä, hänen äitiysbloginsa on Projectmama. Vuoden mutsi syntyi naisten huomatessa olevansa hieman pulassa 3,5 kiloisen käärönsä kanssa eivätkä äitiysoppaatkaan aina auttaneet. He olivat vauvamaahanmuuttajia, ymmärtämättömiä uuden maailman kielen tai tapojen suhteen. Naiset siirtyivät virtuaalimaailmaan ja perustivat bloginsa. Vertaistuki auttoi, samoin kuin blogien (ja tämän kirjankin) positiivinen sanoma: aina ei mene putkeen, mutta viis siitä. Hyvä motto, joka itseasiassa sopii ihan elämään yleensäkin.

10 % kirjan tuosta lahjoitetaan Mannerheimin lastensuojeluliiton vanhempainpuhelimen toimintaan.

"Seuraa silmien pyörittelyä. Värjäätkö hiuksiasi raskaana? Syötkö listeriavaaraa uhmaten sushia?  Miten ajattelit synnyttää? Aiotko käyttää kivunlievitystä? Kantoliinailijat pitävät vaunukansaa kiintymyssuhdeongelmaisina separeina, kestoilijoiden mielestä kertiksillä tuhotaan maapallo, taaperoimettäjät pyörtyvät nähdessään tuttipullon ja kaikki muut nähdessään taaperoimettäjän, kotiäidin mielestä päivähoidossa kasvaa vain tulevia narkomaaneja kun taas päiväkodin ja työpaikan välillä suhaava äiti pitää kotiäitejä verkkareissa hilluvina työnvieroksujina. Rokotekriittiset pitävät tuhkarokkoa ihan normaalina lastentautina. Vääntää voi myös perhepedistä, kiinteiden aloitusiästä, lapsen lääkinnästä ja ihan mistä vaan. Teit miten tahansa, et voi voittaa. Mielipiteet kärjistyvät netissä: vauvapalstoilla on välillä aika tulehtunut ilmapiiri."

Avain, 2012
Sivuja: 303
Kirjasta lisää: Vuoden mutsi, Lumiomena, Inahdus, Amman lukuhetki, Sinisen linnan kirjasto, Villasukka kirjahyllyssä, Kujerruksia, Kirjojen keskellä
Saatu arvostelukappaleena

En vaan osaa! 2 / Milla Paloniemi

Olen lukenut Norpatin (Milla Paloniemi) blogia vuodesta 2009 saakka. En muista kuinka blogiin alunperin ajauduin, mutta ihastuin sarjakuvablogiajatukseen kovasti - osasinpa minäkin piirtää! En vaan osaa -tuntui tuolloin hyvinkin rehelliseltä kuvaukselta nuoren naisen elämästä, välillä oli iloisia ja onnellisia hetkiä, onnistumisia ja rakkautta ja sitten synkkyyden ja herkkyyden hetkiä. Jo tuolloin Paloniemen blogissa esiintyi hulvaton ja höpsö, räväkkä ja rohkea Norpatti jonka ruudut olivat sarjakuvamaisempia ja värikkäämpiä sekä Milla jonka kuvitus usein oli mustavalkoinen ja herkempi. Minusta tämä oivallus oli hieno ja hyvinkin kuvaava - luulisin meiltä kaikilta löytyvän nämä puolet ja oli hienoa että Paloniemi oli halunnut jakaa myös haavoittuvaisempia hetkiään lukijoidensa kanssa.

Piirrokset ovat huolettomia ja niistä saa vaikutelman nopeista ideoista, jotka on ollut pakko tallentaa heti paperille. En vaan osaa 2 koostuu arkisista tuokioista Millan/Norpatin elämässä, on iloa uudesta tukasta, unennäköä ja aikuistumista. Kirjana se on nopealukuinen ja melko kevyt sarjakuva eivätkä ehkä kaikki stripit ole siinä kaikkein parhaassa terässä, silti pidän Paloniemen rennosta tyylistä ja nopeista oivalluksista.

Kirjan ensimmäisillä sivuilla Paloniemi kiittää bloginsa lukijoita ja ennen kaikkea kommentoijia heiltä saamastaan tuesta - on mukava kuulla että sosiaalisen median luomalla yhteisöllä on ollut positiivinen vaikutus taiteilijaan.

Sammakko, 2010
Sivuja: 60
Kirjasta lisää: En vaan osaa

The Baghdad blog / Salam Pax

Salam Paxin (salanimi, tunnetaan nykyisin nimellä Salam Abdulmunem) kirjan lukeminen oli mielenkiintoinen jatkumo Colby Buzzellin Minun sotani -kirjalle, ovathan he tavallaan eri puolilla samassa sodassa. Buzzellin tapaan myös Salam vaikuttaa hyvin aidolta, hän on kärkevä, älykäs - ja vihainen. Hän tekee selväksi mielipiteensä Saddam Husseinista (temppu, jolla olisi hyvinkin saattanut tulla pidätetyksi salaisen poliisin toimesta) mutta osansa saavat myös George W. Bush ja Yhdysvallat. Hän kuvaa osuvasti tavallisen baghdadilaisen arkea ja muistuttaa, että sotatoimien kohteena olevassa Baghdadissa asuu tavallisia ihmisiä, jotka kärsivät kun tarvikkeiden, esim. lämmittimien hinnat kohoavat pilviin ja jotka eivät kuitenkaan haluaisi juhlia amerikkalaisten heille antamaa rauhaa talojensa raunioilla.

The Baghdad blog koostuu vuodesta Salam Paxin bloggauksia. Salam alkoi kirjoittaa blogiaan (nimellä Where is Raed) pitäkseen yhteyttä ystäväänsä Raediin. Vaikka blogissa esitelläänkin arkisia asioita, kuten pommitukseen sopivan soundtrackin valintaa, kääntyy keskustelu varsin pian poliittiseksi. Kun lukijat löytävät blogin, alkaa Salam käydä heidän kanssaan keskustelua.

"In the oh-the-irony-of-it-all section of my life I can add the unbelieveable bad luck that when I wanted to watch a movie, because I got sick of all the news, the only movie I have not seen a hundred times is The American President. No joke. A friend gave me that video months ago and I never watched it. I did last night. The American 'presidential palace' looks quite good. But Michael Douglas is a sad ass president."

Salamin teksti on sujuvaa ja hauskaakin, hänen huumorinsa luonnollisesti on mustaa, minkä ymmärtää hyvin - bloggaahan mies kaupungista jota pommitetaan. Kiihkeimpien iskujen ajan Salam ei pystynyt internet-yhteyden puutteen takia julkaisemaan postauksiaan, mutta mies kirjoitti säännöllisesti tekstejä koneelleen ja onnistui lopulta toukokuussa lähettämään tekstit ulkomailla asuvalle ystävälleen joka julkaisi ne hänen pyynnöstään. Tämä osuus onkin kirjan synkin ja samalla myös mielenkiintoisin, se kuvaa hyvin sitä millaista on asua ihan kirjaimellisestikin sotatantereella.

"Two hours ago we could hear the rumbling of the planes over us and it took them ages to pass. 'Afraid' is not the right word. Nervous, edgy - sometimes you just want to shout out at someone - angry. I wish the Iraqi and the American governments would stop saying they are doing this for the people. I also want to hold a NOT IN MY NAME sign."

Salam Paxin blogi on hyvin rohkea. Nostan hattua hänen yrityksilleen tuoda Husseinin ja Liittoutuneiden puristuksessa olevien tavallisten irakilaisten ääni kuuluviin. Että me muistaisimme uutisia katsoessamme että pommitetussa kaupungissa asuu ihan oikeita ihmisiä. Jostakin syystä huomasin myös ajattelevani Anne Frankin päivä kirjaa. Kenties 2000-luvun Anne olisikin pitänyt blogia ja olisimmekin seuranneet hänen tarinaansa livenä, hetki hetkeltä, niinkuin Salam Paxin tapauksessa tapahtui. Olisiko Annella ollut silloin onnellisempi loppu? Sosiaalinen media tosiaan on mielenkiintoinen ilmiö, nyt me voimme päivittäin kurkistaa jonkun toisella puolella maailmaa elävän ihmisen elämään. Parhaimmillaan solmimme tunnesuhteita ihmisiin jonka olemme tavanneet vain tekstinä - blogin kirjoittajaan, lukijoihin, kanssabloggaajiin. Huikeaa!

Salam Paxin sanotaan olleen vuosina 2003 -2004 Irakin tunnetuin bloggaaja. Suurten lukijamäärien ohella myös media osoitti kiinnostusta blogia kohtaan. Salam itse on hyvätuloisesta perheestä ja on asunut mm. Itävallassa useita vuosia. Salam lopetti Where is Raed -blogin kirjoittamisen huhtikuussa 2004. Tämän jälkeen hän on mm. opiskellut journalismia Lontoossa ja toiminut The Guardian -lehden toimittajana. Hän palasi Baghdadiin vuonna 2009 ja työskennellyt siellä mm. UNICEFin palveluksessa.

Atlantic Books, 2003
Sivuja: 204
Kirjasta lisää: Where is Raed, Salam Pax: How I became the Baghdad Blogger

Minun sotani: amerikkalaissotilas Irakissa / Colby Buzzell

Minun sotani lukeminen oli ristiriitainen kokemus, toisaalta minusta mielenkiintoista päästä kurkistamaan jonkun niin itsestäni erilaisen ihmisen ajatuksiin ja Buzzellin teksti on rehellisen tuntuista, värikästä ja sujuvaa. Olen iloinen tästä Bloggaajien viikko -lukupäätöksestäni, sillä ilman tätä teemaa olisin tuskin Buzzellin kirjaan tarttunut. Ja kuitenkin kirja osoittautui mielenkiintoiseksi ja hyväksi - vaan ei aina miellyttäväksi - lukukokemukseksi.

Poimin Buzzellin kirjan lukemistooni Bloggaajien viikkojen takia. Minun sotani on nimittäin saanut alkunsa Buzzellin Irakin sodassa pitämästä blogista,  "CBFTW", "Colby Buzzel Fuck The War". Buzzellin sotablogi sai pian suurta suosiota rehelllisyytensä takia ja blogin pohjalta julkaistu kirjakin on saanut osakseen paljon kiitosta, onpa se ilmeisesti jopa kirjastojen suosituslistallakin.

Colby Buzzell ei vaikuta kovinkaan mukavalta tyypiltä. Kun tapaamme hänet ensi kertaa, hän on 25-vuotias, vanhempiensa kanssa asuva skeittari, jolla on takanaan läjä pätkätöitä ja kourallinen pidätyksiä mm. rattijuoppoudesta ja pahoinpitelyistä. Kännit hän vetää usein ja huumeidenkäyttökään ei ole vierasta. Erään kostean illan aikana pätkätöihin ja pieneen palkkaan kyllästynyt Colby päättää listautua armeijaan. Hän päättää myös nopeasti haluavansa tositoimiin, etulinjaan mieluiten Irakissa tai Afganistanissa. Ja hänen toiveensa myös toteutuu...

"Omien tekstieni näyttäminen jollekin toiselle tuntuu minusta samalta kuin jos näyttäisin jollekin omia alastonkuviani, ja jos aivan rehellisiä ollaan, en halunnut kenenkään nauravan minulle. Tuntui kuin voisin kirjoittaa netissä ja blogi-muodossa mitä haluan. Voisin lähettää tekstini nettiin ja täysin tuntemattomat ihmiset voisivat lukea sitä ilman että tietäisin, keitä he ovat, ja pysyisin täysin näkymättömänä ja nimettömänä. Jos he pitäisivät jutuistani, hyvä niin, jos eivät, ihan sama."

Alkuun Colby kirjoittelee muistiinpanojaan vihkoihin, mutta sitten hän lukee artikkelin blogeista ja kaikki muuttuu. Bloggaamisen myötä mukaan tulee myös vuorovaikutteisuutta, Colby mm. vastaa muutamaan otteeseen lukijoidensa kysymyksiin ja kommentoi uutisia paikalla olleen näkökulmasta. Hän haluaa pysytellä tuntemattomana mutta blogin suosion kasvaessa se käy vaikeaksi.

Yritin pitkään niputtaa Colby Buzzellia johonkin lokeroon, turhaan. Hän oli nokkela, suorastaan nenäkäs, mutta samalla kuitenkin rehellinen ja osoittautuu hetkittäin yllättävänkin herkäksi, siis kaiken sen machoilun alla. Hän mokailee muttei pyri pelkästään naurattamaan, mukaan mahtuu paljon myös tositoimia joista leikinlasku on kaukana. Hän nauraa armeijalle, hetkittäin kritisoi Bushin hallintoakin, kuitenkin näyttää siltä että armeija sopii tälle miehelle.

Herra Norkku -kertoimenkin testasin lukemalle joitakin juttuja ääneen. Buzzellin teksti näytti uppoavan herraan täysin, aiheet selkeästi kiinnostivat ja naurattivatkin oikeissa kohdissa.

"Ajoimme mutaiselle tankkauspisteelle ja pysäköimme ajoneuvomme. Pistin ensi töikseni tupakaksi, koska en ollut päässyt polttamaan koko päivänä. Vääpeli Mayo tuli luokseni rähjäämään tupakoinnista, koska satuin seisomaan valtavan polttoainesäiliön vieressä, jonka molemmissa kyljissä luki jättiläismäisin punaisin kirjaimin "tulenarkaa". Paha moka."

Johnny Kniga, 2006
Sivuja: 373
Alkuteos: My war: killing time in Iraq
Kirjasta lisää: CBFTW

Tunisialainen tyttö: arabikevään bloggaaja / Lina Ben Mhenni

Bloggaajien viikot alkavat Tunisialaisella tytöllä. Lina Ben Mhenni pitää A Tunisian girl -blogia. Arabikevään aikana Mhenni nousi blogissaan vastustamaan Tunisian hallitusta  Väkivallattomat mielenosoitukset, Youtube-videot, blogitekstit ja sinnikäs protestointi johtivat lopulta presidentti Ben Alin virasta luopumiseen. Mielenkiintoista arabikevään kansannousuissa on tapa, jolla vastarinta organisoitiin - sosiaalisen median välineet, kuten Facebook, Twitter ja blogit, olivat ahkerassa käytössä.

Minun harmikseni Lina Ben Mhennin kirja on lyhyt, sillä olisin halunnut tietää enemmänkin reippaasta bloggaajasta ja siitä, millaista on blogata henkestä edestä ja yrittää muuttaa maailmaa tekstin kautta. Kirjassa toki sivutaan näitäkin aiheita, mutta pääpaino tuntuu silti olevan vallankumouksella ja sen tapahtumilla. Mhennin teksti on intohimoista ja tulista, hänen taistelutahtonsa tuntuu vahvasti tekstissäkin.

"Todellinen nettiaktivisti ei tyydy tuijottamaan ruutua vaan lähtee kentälle, ottaa valokuvia, kuvaa videoita, kerää todistajien lausuntoja ja palaa sitten koneen ääreen lataamaan ne verkkoon muiden nähtäväksi. Silloin saavat hirmuhallitsijan tai sortovallan voimat tuta, ja demokratia voi nousta omin siivin lentoon."

Luettuani jäin miettimään omaa sosiaalisen median käyttöäni (mm. kitinää Facebookissa hyttysistä tai pakkasesta) ja sitä, miltä tuntuisi jos näitä medioita käyttäisikin johonkin suurempaan tarkoitukseen. Onnekseni asun kuitenkin maassa jossa elämä on (pakkasesta ja hyttysistä huolimatta) melko hyvää ja suurta tarvetta tulisieluiselle taistelulle ei ole. Jäin hetkeksi miettimään sitä millaista olisi blogata ns. henkensä pitimiksi, uskaltaisinko esimerkiksi minä riskeerata oman turvallisuuteni yhteisen hyvän puolesta. Ajatus on hurja ja olen onnellinen siitä, ettei minun tarvitse tehdä tuota valintaa.

Toinen mielenkiintoinen ilmiö arabikeväässä on sosiaalisen median ahkera ja uudenlainen käyttö. Vaikka taistelutahto ja rohkeus ovatkin yhtä vahvat kuin ennenkin, tuo sosiaalinen media jotain uutta kokonaisuuteen. Minusta Tunisialaisen tytön teksteistä nousi vahvasti esiin ainakin se, kuinka paljon tiedonkulun nopeus edisti heidän asiaansa. Videot ja Twitter levittivät hetkessä uutiset ympäri maailmaa ja me täällä länsimaissakin näimme omin silmin mitä tapahtui. Osasikohan Mark Zuckerberg arvatakaan kehitellessään ensimmäistä Facebook-versiotaan että hänen sovelluksensa olisi joskus osallisena jopa hallitusten kaatamisessa?!

Tunisialainen tyttö lienee hyvä esimerkki blogista, josta tuli paljon jotain suurempaa kuin pelkkä kokoelma tekstejä. Sen avulla muutettiin konkreettisesti maailmaa, toivottavasti paremmaksi paikaksi. Mhenni oli myös ehdolla Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi vuonna 2011 ja sai useita muita humanitäärisiä palkintoja. Vaikka kirja onkin ohuenlainen, se on silti mielenkiintoinen ja ajatuksiaherättävä raportti vapaustaistelijoista ja heidän uusista aseistaan.

"Pitää mennä takaisin koneen ääreen. Sanon tämän vielä kerran: bloggaajan työ ei lopu koskaan."

Avain, 2012
Sivuja: 63
Kirjasta lisää: A Tunisian girl, Mari A:n kirjablogi, Amman lukuhetki
Kirjallinen maailmanvalloitus: Tunisia
Saatu arvostelukappaleena.

Konttorikanat: Elämää kopissa / Doug Savage

Minä, kuten kai moni muukin, työskelen toimistossa ja kun törmäsin kirjastossa Konttorikanat: elämää kopissa -kirjaan, oli pakko poimia se mukaan. Niin herkullinen nimi! Konttorikanojen keltainen kansi ei oikein houkuttanut, mutta lukeminen paljasti värivalinnan johtuvan post-it -lappusista, joille sarjakuvasivut on piirretty. Siis oikeassa toimistohengessä.

Sarjan luoja, Doug Savage, työskentelee laitteiden käyttöohjeiden toimittajana suuressa yrityksessä ja kanat näkivätkin päivänvalonsa ensi kertaa kun Doug alkoi huonon työpäivän päätteeksi piirrellä muistilapulle... Hän on julkaissut Konttorikanoja netissä vuodesta 2005 lähtien.

Kirja on täynnä pieniä, hauskoja juttuja joille naureskella, kuten vaikkapa sivujen alalaidassa oleva pikkupiirros, jonka saa animoitua selailemalla sarjakuvaa nopeasti. Kirja irvailee hauskasti konttorielämän tylsyydelle ja peleille, ylennyksille, pomoille, työkavereille...

Konttorikanoissa on jotakin samaa kuin Simpsoneiden luojan, Matt Groeningin muinaisessa Elämä on helvettiä -sarjassa. Kanojen piirrosjälki on yksinkertaista ja karuakin, mutta kanojen vitsit osuvat nappiinsa! Hienointa kirjassa ei olekaan piirrosjälki vaan se mainio musta huumori kaiken taustalla. Suosittelen!

Gummerus, 2011

Alkuteos: Savage Chickens. A Survival Kit for Life in the Coop.

Kirjasta lisää: Savage Chickens

The Amazing Adventures of the Dietgirl / Shauna Reid

Dieettityttö tuli minua vastaan Akateemisen kirjakaupan alennusmyynnissä, kirjan nimi (ja hinta) olivat niin puoleensa vetävät että kaupathan siitä tuli! Eikä kaduta. Shaunan tarina oli hauska, koskettavakin ja näppäili minullekin tuttuja sointuja, etenkin juuri joulun herkuttelujen jälkeen luettuna.

Yksinkertaisimmillaan Shaunan voisi kiteyttää näin: nainen pudottaa paljon painoa. Prosessissa Shauna oppii pitämään itsestään ja ulkomuodostaan, pikkuhiljaa. On mukavaa kokea Shaunan kanssa se ilo, jonka saa, kun kokoa tai paria pienemmät farkut mahtuvatkin jalkaan. Minusta Shaunan tarina oli kannustava. Painonpudotus ei käynyt helposti eikä nopeasti, takapakkeja tuli ja prosessikin taisi kestää monta vuotta, mutta loppuun päästiin. Tärkeintä on se, että Shauna oppii muuttamaan suhtautumistaan ruokaan, sen sijaan että napostelee purkin Nutellaa, voikin syödä patukan todella hyvää suklaata ja varata aikaa siitä kunnolla nautiskelemiseen. Eikä haittaa jos joskus nautiskelee, kunhan muistaa muulloin pitää itsensä kurissa.

Plussaa Shaunalle myös Suomen visiitistä, josta hän kirjassaan kertoo. Suomesta tosin muistuvat lähinnä mieleen suklaat "Who know that finns are that good with chocolate?!" Totta turiset Shauna, Geisha ON hyvää!