lauantai 30. huhtikuuta 2011

Juoksija / Jussi Siirilä

Törmäsin kirjastossa Juoksijaan ja jo pelkästään takakannen neuroottisen oloinen lainaus askeltiheyden parantamisesta sai minut nappaamaan kirjan mukaani. Lenkki Juoksijan mukana oli mukava, mentiin lujaa, maisemat vaihtuivat välillä suorastaan hurjaakin vauhtia. Vaikka vauhti olikin kova, väsymyksen tunnetta ei tule, pikemmin nälkä ja halu saada lisää. (Pitänee laittaa kirjastoon Siirilä-tilaus...)
"Oloni on loistava. Kontrollin  tunne on väkevä, ohjailen elämääni kevyellä kosketuksella. Minua ei pysäytä mikään kunhan pysyn liikkeellä ja pidän tahdin kiivaana."
Juoksijan tarinassa tapaamme pohjoisesta kotoisin olevan Oulan, joka on helsinkiläistyessään muuttunut Matiksi. Matti häpeää pohjoisia juuriaan ja pyrkii kovasti rakentamaan itselleen uutta trendikästä, vaurasta identiteettiä, johon kuuluu kaikkein vaikeimpien palapelien rakentaminen, tyylikäs asunto oikealla alueella ja nousujohteinen ura. Matti työskentelee asiakassegmentoinnin parissa ja on jollakin tapaa omaksunut työnsä periaatteet liiankin tehokkaasti. Hän on valinnut asuntonsa segmentointiperiaatteiden mukaisesti ja muutenkin tarkastelee maailmaa kovin musta-valkoisesti.
"Yritän päästä takaisin flow-tilaan, mutta se ei onnistu. Alakerrasta kuuluu töminää ja eri-ikäisten lasten naurua. Astiat kilisevät, joku jollottaa oudolla kielellä lauluntapaista, ja jos oikein keskityn, olen kuulevinani vesipiipun kurinaa. Talon hiljainen arvokkuus on tiessään. Täällä ei pitänyt olla perhe-asuntoja vaan laadukkaita kaksioita iäkkäille pariskunnille ja tilaa arvostaville yksinasujille. Ja nyt alapuolelleni on ahtautunut kokonainen heimo muukalaisia. Tuntuu kuin asuisin vastaanottokeskuksessa."
Jollakin tapaa varsinkin kirjan alku muistuttaa minua Amerikan psykosta ja Patrick Batemanista. Kumpikin miehistä elää jonkinlaista juppihuumaa ja uskoo kontrolloivansa elämää. Mutta sitten elämä sotkeekin kuviot ja heittää miesten eteen jotakin sellaista joka sotkee järjestyksen. Matin tapauksessa kyseessä ovat naapuriin muuttava Ahmedin perhe. Järjestyksen rikkoutuminen suistaa miehen pois tasapainostaan ja ajaudutaan ajattelemaan ja tekemään ikäviä asioita. Ahmedeista on päästävä eroon, maksoi mitä maksoi. Ja tietysti jotakin menee pieleen - yksi Ahmedeista jääkin jäljelle, pieni 6-vuotias Osman poika. Yht'äkkiä Matti löytääkin itsensä epätoivoiselta automatkalta kohti Somaliaa, jossa Osmanin mummo ehkä asuu jollakin vuorella kahden vuohen kanssa... Ja vauhtihan vain kiihtyy kun on alamäki alla...
"Näen jo kaukaa, että Ahmedien ovi on väännetty auki sorkkaraudalla. Ovi on säpäleinä lukon tienoilta,  ja eteisessä näkyy kumoon kaadettu hylly. Küllon tiimi on päättänyt toimia kolme viikkoa myöhässä ja ilman tilanteen vaatimaa hienovaraisuutta. Ja mikä pahinta, toimituksesta puuttuu yksi perheenjäsen.
Juoksija eroaa Amerikan psykosta ainakin siinä että se ei ole läheskään yhtä raaka ja se myös naurattaa. Loppujen lopuksi tarina on oikeastaan aika lämminhenkinen kertomus siitä, kuinka Matti oppii ymmärtää asioiden tärkeysjärjestyksen ja luopumaan turhasta. Että omat juuret voivatkin olla vahvuus, eikä erilaisuutta kannata hävetä. 
"Tajuan olevani aseeton äidin suhteen, en kestä vanhan naisen kyyneliä. Viskaan hiostuneen hauen takaisin koriin. Äiti pyyhkii silmiänsä ja kurkottaa taputtamaan poskeani - hän on juuri ja juuri satakuusikymmentä senttiä pitkä. -Jokaisella pitää olla joku, hän sanoo. En malta olla kysymättä, kuka hänellä on. Hänhän on asunut roudan kallistamassa mökissään yksin pian kaksi vuosikymmentä.
- Sie, äiti vastaa. Sie olet minun."
Ehkä liikuttavinta kirjassa oli Matin/Oulan äiti, voin melkein nähdä silmissäni palleroisen äidin Kittilässä, ihmettelemässä poikansa fiiniä mutta tyhjää elämää. Ja kuinka poikaa harmittaakaan. Sellaista se joskus on, rakkaus.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti