keskiviikko 5. marraskuuta 2014

The King's Curse (The Cousins War #6) / Philippa Gregory

Katsohan vaan, bloggaan taas Tudoreista ja/tai Ruusujen sodasta, edellisestä kerrasta onkin jo -höm- muutama päivä.. Olen nyt virallisesti kahlannut läpi Philippa Gregoryn Cousins War -sarjan (Valkoinen kuningatar, Punainen kuningatar, Sininen herttuatar, The Kingmaker's Daughter, The White Princess), välillä innostuen, välillä en. Pidin sarjan alkupuolen kirjoista  ja tavallaan idea tarinan kertomisesta eri näkökulmista on ihan mielenkiintoinen, mutta toteutus ei kuitenkaan ole täydellinen. Kirjan viimeinen osa, The Kings Curse, kuitenkin kiinnosti jo siksi että sen päähenkilönä on minulle aivan vieraaksi jäänyt Margaret Pole, viimeinen Yorkin prinsessa, joka vaikutti myös Henrik VIII:n hovissa.

Margaretin tähti on syntymähetkellä korkealla, lapsi syntyy Clarencen herttuan (Englannin kuninkaan veli) tyttäreksi mutta onni kääntyy pian ja Henrik Tudorin noustessa valtaistumelle tulee herttuan orvoista lapsista uhka. Kirjan aikajänne on laaja, se kattaa useita vuosikymmeniä ja Margaretin elämäntarina ei taatusti ole siitä tylsimmästä päästä ja jälleen kerran tulee todettua että kuninkaan läheisyys on joskus hengenvaarallista.

Kuten sanottu, tykkään Tudoreista ja Margaret kiinnosti mutten nauttinut The King's Cursesta niin paljon kuin etukäteen odotin. Aloittaessani lukemista olin juuri kuunnellut Conn Igguldenin Trinityn, josta olin oikein onnellinen ja taisin ajatella että olisi hyvä idea lukea toinenkin kirja aiheesta tähän putkeen. Olisi ehkä pitänyt taas muistaa että liika on aina liikaa ja että tilanne johtaisi väistämättä jonkinlaiseen vastakkainasetteluun. Tällä kertaa vaaka kallistui Igguldenin voitoksi, tarinan nopeatempoisuus ja draama vetivät puoleensa paremmin kuin Gregoryn hitaampi kirja. Koko kirjasarjan lukeneena oli mm. hämäännyin siitä, että Margaret Polen kertojanääni kuulostaa erehdyttävästi samalta kuin esim. tätinsä Elizabeth "Valkoinen kuningatar" Woodvillen. Vaikken olekaan fantasiaa ja taikuutta vastaan, myös kirjan punaisena lankana toimiva kirous tuntui enemmänkin jälkiviisaudelta ja päälleliimatulta jännältä yksityiskohdalta.

Gregoryn puolustukseksi kuitenkin on sanottava että tarina muuttuu kiinnostavammaksi loppuaan kohden ja varsinkin viimeiset sata sivua olivat melkoista jännitysnäytelmää kun raivokas kuningas lähestulkoon etsimällä etsi juonittelevia alamaisia teloitettavaksi. Melkoista tyranniaa tuo Henrik VIII:n aika on ollut, yksikin varomaton lause saattoi johtaa mestaukseen!
"Why not? It comes out as a childish wail. "Why shouldn't I? Why shouldn't I grieve? My brother, my only brother, is dead! Behaeded like a traitor when he was innocent as a child. Why should I not grieve?"
"Because they won't like it, " he says simply.
Simon & Schuster, 2014
Sivuja: 592

maanantai 3. marraskuuta 2014

Trinity (Wars of the Roses #2) / Conn Iggulden

Blogiani seuraavat jo tietävätkin että jos jokin saa Norkun varpaat ilosta kippuralle niin se on tiettyyn aikakauteen sijoittuvat historiallinen fiktio. Conn Igguldenin Myrskylintu tuli ahmaistua nopeasti ja sen jälkeen jäin odottamaan nälkäisenä trilogialle jatkoa - Trinityyn päätin tutustua englanninkielisenä äänikirjana mikä osoittautuikin mainioksi valinnaksi - aamut pimeällä ja kylmällä bussipysäkillä tai ruuhkaisessa bussissa lähtivät käyntiin niin paljon paremmin kun odotettavana oli kunnon taistelukohtaus tai kieroilua. Kirjalla on jälleen kerran myös mainio lukija, Roy McMillan nimittäin onnistui herättämään koko henkilökaartin eloon pelkällä äänellään.

Ruusujen valtakunnassa ei ole kaikki hyvin, sillä tarinan alkaessa kuningas nukkuu Ruususen untaan puolitoista vuotta. Mahtavien sukujen välille on muodostunut jännitteitä ja paine asioiden ratkaisemiseen väkivallalla kasvaa. Toisella puolella sodassa ovat hauras kuningas Henry ja rautainen ja rohkea kuningattarensa Margaret, joka pyrkii turvaamaan kruunun pienelle Edward-pojalleen, toisaalla taas Yorkin herttua ja hänen tukijansa Warwick ja Salisbury. Luvassa on juonittelua, miekkojen kalistelua, verta ja suuria tunteita.

Igguldenin kirja on siitä hieno teos, että se onnistuu melko tasapuolisesti kuvaamaan sisällissodan molempia puolia - ikäviä ja mahtavia tyyppejä löytyy niin Yorkin kuin Lancasterin joukoista ja molemmat uskovat toimivansa oikein ja ajavansa kansan parasta. Lopputuloksenkin Iggulden näyttää lukijalle - pellot täynnä menehtyneitä sotilaita, omien naapureidensa surmaamia. Sota on hulluutta ja sen voitot kalliita.

Aikakaudesta hullaantuneelle kirja on mannaa, tapahtumissa riittää kyllin draamaa ja käänteitä ja Iggulden taitaa taistelukohtauksien kirjoittamisen niin etten voinut kuin kuin kuunnella henkeäni pidätellen. En itsekään ymmärrä kuinka samoista henkilöistä ja tapahtumista lukeminen voi kerta toisensa jälkeen näin sykähdyttää, mutta kaiketi tässä on se minun juttuni. Joku rakastaa vaaleanpunaisia asioita, toinen hautausmaita - minä Ruusujen sotaa ja Tudoreita. Jokin tuossa aikakaudessa kaikkine juonineen ja kiemuroineen vain vetoaa minuun - on kuin kyseessä olisi tosielämän shakkipeli, jossa jokainen siirto voi muuttaa pelin kulun.

Kirja ilmestyy suomennettuna helmikuussa 2015 nimellä Ruusujen sota: Kolmen liitto Otavan kustantamana,

Penguin Books, 2014
Kesto: 12h 6min
Lukija Roy McMillan

lauantai 1. marraskuuta 2014

Ursulan suuri päivä, Ursula maailmalla, Ursula ylihoitaja, Ursula lentää / Helen Wells

Ollessani pieni koululainen, kaverikirjat olivat todella suosittuja. Kirjoja kierrätettiin mm. koululuokissa ja jokainen vastaili innokkaasti mm. kysymykseen: mikä minusta tulee isona? Minun luokallani lähes jokainen tytöistä halusi olla sairaanhoitaja tai opettaja (itse halusin kirjailijaksi ja eräs toinen tyttö poliisiksi). Sairaanhoitajan ammatti lienee siis jo pitkään kiehtonut pienten tyttöjen mieliä ja varmasti yhtenä syynä siihen ovat myös erilaiset tyttökirjat joissa reippaat sairaanhoitajat seikkailevat. Itse perin aikoinani sukulaiselta (josta muuten isona tuli terveydenhoitaja) ison kasan Helena- ja Ursula -sarjojen kirjoja ja nautin niiden lukemisesta vaikken ammattihaaveistani luopunutkaan. En ole ajatellut näitä kirjoja vuosiin mutta ne palasivat mieleeni eräänä päivänä töissä keskustellessamme lapsuuden kirjoista - eipä aikaakaan kun näpytin Helmetiin Helen Wellsin nimen ja pistin varauksen vetämään.

Helen Wellsin Ursula-kirjoissa on hieman Neiti Etsivä -tyyppinen tunnelma: reipas hoitajatar työskentelee erilaisissa sairaanhoitotehtävissä, selvittelee mysteereitä ja pitää hauskaa ystäviensä kanssa. Kirjat ovat kepeitä ja kirkasotsaisia, mutta mukana on mukava annos jännitystä ja myös pilkettä silmäkulmassa. Peukutan mielelläni kirjojen henkivää tyttöenergiaa - Ursula osoittaa pärjäävänsä siinä missä miehetkin. Paluu lapsuuskirjoihin on siis ainakin toistaiseksi ollut positiivinen kokemus, luin näitä oikein mielelläni.

Ursulan suuri päivä (Ursula #2)

Valitettavasti en Helmetin kokoelmasta löytänyt sarjan ensimmäistä kirjaa joten jouduin hyppäämään mukaan vasta Ursulan opintojen loppupuolella jossa neitonen jo haaveilee oikean sairaanhoitajan päähineestä samettinauhalla koristettuna. Opintoihin kuuluu mm. jaksoja synnytys- ja leikkausosastoilla ja lisäksi Ursula joutuu jälleen selvittelemään jännittävää mysteeriä. Lisäksi nuori ja komea lääkäri, Lex Upham, alkaa piirittää neitosta. Sarjan toinen kirja esittelee melko mukavasti hoitajan opintoja ja jännitysosuuskin toimii. Lex ei tosin saa minun sydäntäni sykkimään - ehkäpä kirjasarjan seuraavat osat tuovat mukanaan Ursulalle mielenkiintoisemman miehen?
"Ursula rakasti puutarhaa hämärässä. Hänen koti-ikävänsä hävisi; sairaalahan oli hänen todellinen kotinsa tällä hetkellä. Valkopukuiset hoitajattaret ja kandidaatit huusivat hänelle tervehdyksenä kiiruhtaessaan rakennuksesta toiseen. Valot syttyisivät pian ikkunoihin. Ursulan valtasi tunne, jossa haikeus ja onni sekoittuivat. Se oli äärettömän ihana tunne, melkein liian ihana. Kuinka hän rakastikaan tätä sairaalaa."
Tammi, 1957
Sivuja: 149
Alkuteos: Cherry Ames, Senior Nurse
Suomentanut Lea Karvonen

Ursula maailmalla (Ursula #3)

Odotin mielenkiinnolla sitä kuinka optimiset ja lämminhenkiset Ursula-kirjat käsittelisivät sotaa, joka ei aiheena ole aivan helpoin käsiteltävä. Sarjan kolmannessa osassa vastavalmistunut Ursula liittyykin armeijan palvelukseen ja koulutusjakson jälkeen nuori hoituri laivataan Panama Cityyn jossa uudet seikkailut odottavat. Minun oli hiukan vaikea päästä yli Ursulan ja hänen lähipiirinsä innosta päästä sotimaan, mutta toisaalta patriotismi ja positiivisuus ovatkin tämän hoiturin peruspiirteitä. Kovin järkyttävältä ei sota ainakaan tämän kirjan perusteella vaikuttanut...
"Kymmeneltä oli varuskunnassa pimeätä ja rauhallista. Nukkumaan mennessään Ursula ajatteli, että hän oli jo ennättänyt rakastua tähän hyvi järjestettyyn, toverilliseen sotilaselämään. Se oli nyt tästä lähtien hänen maailmansa. Ja hän kuului siihen!"
Tammi, 1958
Sivuja: 151
Alkuteos: Cherry Ames, Chief Nurse
Suomentanut Johannes Prinkki

Ursula ylihoitaja (Ursula #4)

Tällä kertaa Ursula seikkailee Tyynenmeren saarilla hoitamassa sotilaita. Hän toki törmää ennakkoluuloihin saadessaan kuulla heti kättelyssä tiukkapipoiselta eversti Pillsbeeltä olevansa hiukan liian nuori ja kaunis ollakseen sopiva vastuuseen mutta Ursulapa päättää todistaa everstille ettei koiraa ole karvoihin katsominen. Mukana on tietysti tyttökirjoihin sopivaa hupsuttelua ja pesän rakennusta, reippaat sairaanhoitajat päättävät ensitöikseen mm. somistaa leirin. Pidän kuitenkin Ursulan ihmisläheisestä otteesta jossa henkinen piristys on ihan yhtä tärkeää kuin ruumiin hoitaminenkin.

Tässä kirjassa tunnelma onkin jo sotaisampi ja jännitystä piisaa mukavasti kun vihollisen epäillään kehittäneen uuden aseen. Myös salaisen viidakkoleirin tunnelma on mielikuvitusta kutitteleva, mm. hajusaippualla kuurattu parakki ja muut kotileikkiin innoittavat kohdat hymyilyttivät.
"Täydellisesti varustettu sairaala, joka yhtäkkiä putkahtaa maasta keskelle viidakkoa! Ursula ihmetteli. Hän ajatteli, miten suurta helpotusta sotilaat mahtoivat tuntea tietäessään, että läheisyydessä oli lääkintäyksikkö valmiina ottamaan heidät huostaansa. Hän tunsi äkkiä kiitollisuutta siitä, että oli sairaanhoitaja - ei vain siksi, että seikkailu kiehtoi, vaan sen tähden, että hän saisi pelastaa ihmishenkiä ja suoda lohtua. Hänen tummat silmänsä loistivat."
Tammi, 1958
Sivuja: 151
Alkuteos: Cherry Ames, Chief Nurse
Suomentanut Johannes Prinkki

Ursula lentää (Ursula #5)

Ursulan sotaiset tunnelmat jatkuvat kun neitonen valmistuu lentäväksi hoitajaksi jonka tehtävä on olla mukana lentokoneessa evakuoimassa haavoittuneita. Nainen tovereineen päätyy Iso-Britanniaan ja tositoimiin. Täytyy tunnustaa että nautin näistä Ursulan sotaseikkailuista sillä niistä löytyi tummempiakin sävyjä jotka toivat hieman särmää tyttökirjan suloiseen reippauteen. Sotakuvaus tuntui riittävän uskottavalta ja jänniä käänteitäkin riitti - tämä oli yksi suosikkikirjoistani sarjassa!
"Matkustan minne tahansa, missä tiedän sotilaiden tarvitsevan minua, Ursula ajatteli vakavasti. Minne tahansa, missä voin pelastaa ihmishenkiä. Myötätunto ja epämääräiset hyvät aikomukset eivät olleet kylliksi hänelle. Ursula tiesi, että vain sairaanhoitajat saattoivat antaa apua ja lohtua ja toivoa niille, jotka niin kovin sitä tarvitsivat."
Tammi, 1958
Sivuja: 152
Alkuteos: Cherry Ames, Flight Nurse
Suomentanut Johannes Prinkki

torstai 30. lokakuuta 2014

Lokakuu, lukukuu?

Syksy on rakkain vuodenaikani, sen kauniit värit ja tietynlainen haikeus vetoavat. Tässä kuussa olen onnellisena rämpinyt metsässä ja tuntenut olevani vähän lähempänä sisäistä erähyyppääni, mikä on kiva tunne tällaiselle toimistorotalle. Oman elämän puolella onkin piisannut vauhtia siinä määrin että on tuntunut hyvältä päästä metsään samoilemaan ja rauhoittumaan.

Metsälenkkien ohella lokakuun kohokohtiin kuuluivat ehdottomasti myös kirjamessut joista kirjoittelin täällä ja täällä. Paljon kuhinaa ja tohinaa, iik-hetkiä ja uusia kokemuksia. Takana on melkoinen superviikonloppu josta on hyvä ammentaa arkeen iloa.

Lokakuun luetut

Lokakuun nimittäminen lukukuuksi on ehkä hieman ironista sillä luin tässä kuussa tavallista vähemmän, elämä vain joskus vaatii oman aikansa. Blogiin toin 12 kirjaa (3331 sivua), joista yksi oli sarjakuva. Pyhäinpäivän lähestyessä olivat aiheetkin sen mukaisia, luin mm. hautausmaalla piilottelevasta tytöstä ja jos jonkinmoisista kummituksista ja kirouksista. Tulin myös palanneeksi nuoruusvuosien tärkeän kirjan, Nancyn, pariin ja huomasin ilokseni ettei vanha taika ole kadonnut. Nancy kuuluukin ehdottomasti kuukauteni TOP3:een, yhdessä Rakennus 31:n ja Cemetary Girl -sarjakuvan kanssa.


Kesken jääneet

Jennifer Duboisin Cartwheel vaikutti ensisilmäyksellä kiintoisalta dekkarilta, jonka alkuasetelma on suorastaan hyytävä, se on tarina vanhemmista jotka saavat kuulla esikoistyttärensä olevan syytettynä kämppiksensä murhasta. Jokin toteutuksessa tökki tai sitten minun lukuvireeni tämän kirjan osalta oli ihan vääränlainen, kahlasin nimittäin kolmasosan teoksesta kunnes tajusin että tarina ei lähde edes väkisinkään vetämään. Elämä on liian lyhyt väkisin lukemiseen.

Lukuhaasteet

Woohoo, onnistuin tässä kuussa haalimaan muutaman lukupistepinnan! Dangerous Women ja Hitler's Furies nimittäin kartuttivat saldoani Ihminen sodassa -haasteessa.

Entäs ensi kuussa?

Ensi kuussa aion etsiä lukumojoani. Lukupinossa on (vaihteeksi) Tudor-kirjoja sekä pläjäys nostalgiaa erään tyttökirjasarjan muodossa. Ajatuksissa on myös marraskuun lukuhaasteeseen osallistuminen: tällä kertaa tarkoituksena on lukea 30 sivua ehtaa paperikirjaa päivässä. Jos kiinnostaa, lue tarkemmat ohjeet täältä ja lähde mukaan!

tiistai 28. lokakuuta 2014

Kirjamessumuistot

Huokaus - messuviikonloppu hurahti nopeasti mutta aikahan usein lentääkin silloin kun on hauskaa. Minun messu-urakkani jatkui sunnuntaina jolloin oli myös vuorossa päivystysvuoro bloggaajien kirjavinkkauspisteellä. Paljon blogituttuja tuli nähtyä, moni sinällään uusi kasvo tuntui jo entuudestaan tutulta blogimaailman ansiosta. Booknäsin standilla sijaitsevalla vinkkauspisteellä piipahti mukavasti mielenkiintoista porukkaa, homma oli hauskaa ja vinkkausseura kerrassaan mainiota. Takana on siis kiva uusi kokemus!


Vinkkailun jälkeen singahdin ensin kuuntelemaan Mikko-Pekka Heikkisen esitystä Jääräpäästä, jossa mm. selvisi se, että Kittilän kunnanjohtaja on ollut esikuvana eräälle Jääräpään henkilöistä. Kummallista kyllä, Kittilän tosielämän tapahtumat tuntuvat hiukan jäljittelevän kirjan tapahtumia, joskus siis elämä jäljitteleekin taidetta!


Heikkisen esityksen jälkeen navigoin messuhallin toiselle laidalle kuuntelemaan Tuomas Vimmaa. Vimman uutuus, Firman mies, on ihan lukupinoni päälimmäisenä ja oli mukava kuulla taustoja ja ideoita kirjojen takana. Seuraavaksi kirjailijalla on muuten tekeillä keittokirja vaimon kanssa, tosin romaani-ideakin on hautumassa.

Haastattelujen jälkeen henkilökohtainen kirjakassin kantajani saapui ja pyörähdimme vielä nopeasti messualueella, jossa mieheni reissun kruunasi kimppakuva Madventuresin Rikun ja Tunnan kanssa. Kuten televiosiostakin on välittynyt, hauskoja ja rentoja tyyppejä molemmat! Muutaman lisäkirjankin ehdin melkeinpä vahingossa ostamaan, kotiin lähti aikaisempien aarteiden ohella Ken Follettia isälle sekä Byattia ja Mantelia minulle. My precious!

Ensi vuonna uudestaan!


maanantai 27. lokakuuta 2014

Hope Riverin kätilö / Patricia Harman

Taidan olla luonteeltani haahuileva lukija. Tämä tarkoittaa sitä, että menen usein kirjastoon ja poimin mukaani jotain ihan fiilispohjalta. Ihailen järjestelmällisiä lukijoita jotka tekevät lukulistoja JA seuraavat niitä, mutta minä en kuulu siihen porukkaan. Listan kanssa muutun suorittajaksi ja sitten katoaakin ilo ja rentous koko hommasta - samasta syystä olen myös huono lukumaratoonari. Jos annat minulle aikarajan, minähän painan menemään. Vaikka hampaat irvessä. Koska lukemisen pitää olla hauskaa, pysyttelen siis erossa listoista ja aikarajoista ja menen sinne minne virta vie.

Hope Riverin kätilö oli yksi haahuilu-kirjoistani. En tiennyt mitään kirjasta tai kirjailijasta - en kirjastossa edes lukenut takakantta, mutta oli sellainen fiilis että pieneen amerikkalaiskaupunkiin sijoittuvat kätilö-tarina voisi sopia juuri nyt. Omaan vainuun kannattaa luottaa sillä Hope Riverin kätilö osoittautui oivaksi lukukokemukseksi, sellaiseksi mitä jota mielellään ahmi myöhään yöhön.

Hope Riverin kätilö sijoituu Appalakien maisemiin, suuren laman alkukuukausiin. Tarinan kätilö on Patience Murphy, nainen jolla on menneisyys. Tarina liikkuukin kahdella aikatasolla, hetkittäin Patience palaa muistoihinsa, mutta nykyisyys äiteineen, lapsineen ja heikon talouden myötä ilmenevine ongelmineen on mennyttä voimakkaammin läsnä.

Patricia Harmanin kertojan ääni on kiinnostava tuttavuus, hän kuvaa kauniisti ja voimakkaasti karuja seutuja ja ihmiskohtaloita. Patience lyhyet päiväkirjamerkinnät synnytyksistä ovat yksinkertaisia mutta voimakkaita, joskus vähillä sanoilla voi sanoa niin paljon. Myös itse paikka, Hope River, jäi kiehtomaan mieltäni jo pelkästään nimiensä puolesta, ketäpä eivät esim. Wild Rose Road tai Rick kiinnostaisi?! Voin kuvitella metsää, vuoria, joen, jylhiä seutuja - ja näin se matkakuume taas alkaa nousta!
"Muistan hetken hiljaisuudella äitiä, joka menetti tämän keskoslapsen - naista, joka on jossain rinnat täynnä maitoa ja sydän niin raskaana, että hän vaipuisi Hope Riverin pohjaan, jos hyppäisi veteen."
Bazar, 2014
Sivuja: 447
Alkuteos: The Midwife of Hope River
Suomentanut Sari Karhulahti

lauantai 25. lokakuuta 2014

Perjantai kirjamessuilla

Lukutoukan joulu on nyt koittanut - Helsingin kirjamessut ovat alkaneet.Tänä vuonna pääsin pyörimään messuille jo perjantaina ja ehdin haahuilemisen ohella piipahtamaan Boknäsin messuständillä moikkaamassa tuttuja ja tuntemattomiakin naamoja ja vielä kuulemaan Henrik Fexeuksen esityksenkin. Hyvä minä! Fexeuksen esitys oli mielenkiintoinen ja antoi ajattelemisen aihetta. Työpaikan valtapelistä kiinnostuneet - tsekatkaa ihmeessä kirja.

Tulin todenneeksi samalla todenneeksi että hienot suunnitelmani lentävät ulos ikkunasta kirjamessuilla. Esitykset ovat kyllä mielenkiintoisa mutta kaikenlaista mielenkiintoista ärsykettä on vain niin paljon etten jaksa turhaa stressata vaan menen sinne minne virta vie, hypistelen kirjoja ja ihmettelen kuhinaa ympärilläni. Osuin (vahingossa! ) kuuntelemaan Aki Raatikaisen, Kristiina Vuoren ja Kaari Utrion keskustelua historiallisista seikkailuromaaneista ja minuun iski into tutustua Kristallikuninkaaseen. Samalla reissulla törmäsin myös Minna Koskelaan (Kumman kaa) ja tulin turisseeksi pari sanaa Anne ja Ellu -sarjakuvasta.

Ehdin myös tehdä hiukan löytäjä Teoksen osastolla jakotiutin John Keatsin Yön kirkkaan tähden (niin kaunis kirja että pelkkä sen näkeminen hymyilyttää) ja Hilary Mantelin Susipalatsin (enpä näemmä pääse Tudoreista yli koskaan) vaivaisen viiden euron kappalehintaan - mikä onnenpotku!

Ruokapuolellakin ehdin pyörähtää, teemamaa Italia näkyi sielläkin mukavasti enkä valita tästäkään. Tänään en sortunut houkutuksiin vaikka vohdeliauton tarjoomukset varsin hyviltä tuoksuivatkin. Mutta sunnuntai on sitten ihan toinen juttu...

Henrik Fexeus