Muita hyviä ominaisuuksia / Petri Tamminen

Päädyin uhkarohkeasti kokeilemaan Petri Tammisen Muita hyviä ominaisuuksia, koska minulla ei ollut mitään luettavaa ja vieroitusoireet alkoivat olla jo pahat. Ajattelin että kyseessä saattaisi olla sellainen hauska ja oivaltavakin kirja suomalaisen miehen sielunmaisemasta kuin vaikka Mielensäpahoittajat ovat ja se onkin, minä en vain tajunnut sitä.

Yksi suurista epäluulon aiheuttajistani oli kirjan pieni koko ja väljä taitto, sillä nopeana lukijana vierastan lyhyitä kirjoja. Niiden kohdalla usein käy niin että juuri kun olen pääsemässä vauhtiin ja koen tutustuneeni päähenkilöön riittävästi, kirja loppuu. Tämän kirjan kohdalla tuo seikka ei tosin haitannut, sillä jokainen luku on oma itsenäinen kokonaisuutensa, melkein kuin novelli tai pakina. Tamminen siis viihdytti minua matkalla töihiin, kotiin mennessäni jouduin jo turvautumaan toiseen kirjailijaan. Ei voi mitään, olen tiiliskivityttöjä!

Kirjassaan Tamminen kertoo pitkälti itsestään, elämästään kirjailijana ja ujona miehenä, sellaisena jonka upeutta ei jälkikäteen ihastella. Teksti on sujuvaa, miellyttävää ja nokkelaakin. Minulla ei ole suurta valittamista kirjasta, mutta se ei oikein antanut minulle mitään. En nauranut, hymistellyt tai nyökytellyt tyytyväisenä, en tuntenut iloa, sääliä tai sympaatia enkä saanut sitä "just noin se menee" -tunnetta. En myöskään harmistunut tai kiroillut huonoa kirjavalintaani silmiäni pyöritellen. Siksi tämän tekstin kirjoittaminen olikin niin vaikeaa - kirja jätti minut tyhjäksi. Ei jäänyt tunteita kirjan puolesta tai vastaan, olo on neutraali ja siitä on paha sanoa mitään.

"Vanhemmiten mies ei jaksa ihailla sitä, että joku onnistuu ja on taitava ja viisas ja pääsee pitkälle ja korkealle. Se että kestää on sankariteko. Kestää, kestää vain, vaikka on kokenut kaiken tämän ja pahempaakin. Se on todiste kohtuudesta, siitä että elämä ei pelkästään muserra."

Otava, 2010
Sivuja: 144

Ruuhkavuosi / Pauliina Susi

Nappasin Pauliina Suden Ruuhkavuoden mukaani etsiessäni jotain sopivan helppoa lukemista väsyneen loskassa rämpimisen piristämiseksi. Ruuhkavuosi kuulosti juuri sopivalta kirjalta olotilaani - joskushan se piristää kun saa lukea ihmisistä joille menee huonommin kuin itselläsi. Elättelinkin toiveita löytäväni Minnasta jonkinlaisen kotimaisen vastineen Bridget Jonesille, tuolle rakkaalle höppänälle.

Ruuhkavuoden päähenkilö on kolmikymppinen Minna, joka on tullut aikatauluttaneeksi itselleen melkoisen vuoden. Pitäisi rakentaa talo, saada vauva, valmistella gradu ja tietysti siinä välissä tehdä vielä reilusti käännöstöitäkin, jotta talo saataisiin maksettuakin. Heikompaa jo hirvittäisi mutta Minnallapa on Dont worry -kalenteri, jonka kanssa kaikki saadaan sopivasti aikataulutettua. Vai saadaanko? Entäs jos vauva syntyy ennen aikojaan ja vuokra-asuntoon tehdään putkiremontti? Tai jos univaje vähän haittaa kaikkea muuta suorittamista?

Lukukokemuksena Ruuhkavuosi ei kuitenkaan ollut ihan niin hauska kuin kuvitelin, Minna oli kirjan henkilöksi kuitenkin liian todellinen jotta hänen vaikeutensa olisivat naurattaneen. Kirja oli kuitenkin väsyneelle lukijalle sopivan kevyt ja helppotajuinen ja mukana oli ihan ajatustakin. Minulla ei ole kokemusta talon rakentamisesta, äitiydestä tai siitä putkiremontistakaan, joten en osaa näiden kohtien uskottavuutta arvostella. Minä uskoin, joku asiaa paremmin tunteva ehkä ei. Sen sijaan stressin ja kiireen ja aikataulutus-hässäkät kyllä ymmärrän ja sen tunteen kun kalenterista päivät karkaavat kuin ilmaan eivätkä asiat tunnu edistyvän. Ahdistus-paniikki-morkkiksen.

Vaikka kirjaa lukiessa ahdistus nousikin voimakkaimmaksi elämykseksi,  oli kirjassa toivoakin. Vaikka Minna onkin jo syöksykierteessä, on hänen elämässään jotain meille kaikille tärkeää - tukijoukot. On ystäviä, jotka kaikesta huolimatta yrittävät soittaa ja tulla käymään, puoliso ja äiti. Minusta tämän asian kuvaamisessa kirjailija onkin onnistunut hienosti, sillä Minna vaikuttaa samaan aikaan kovin yksinäiseltä mutta tavallaan myös käytöksellään ajaa läheisiään pois ja silti jotenkin ne tärkeimmät ihmiset ovat alati taustalla, auttamassa vaikkei Minna sitä tajuakaan.

Kokonaisuutena pidin Ruuhkavuodesta ja Suden tyylistä kirjoittaa. Ymmärtääkseni Ruuhkavuosi on kirjailijan esikoisteos ja muutakin tuotantoa on sittemmin ilmestynyt ja luulenkin että tulen lukemaan Sudelta jatkossa lisääkin.

Se taluttaa minut sänkyyn. Se kallistaa minut kylkiasentoon ja tunkee yhden tyynyn pään alle, toisen vatsaa tukemaan, kolmannen reisien väliin. Se sanoo rakastan sua ja nuku nyt, ja minä teen tilanteesta virhearvion ja sanon:
Mennään naimisiin.
Se sanoo mitä.
Mennään naimisiin minä toistan. Mennään naimisiin ennenkuin vauva syntyy. Vielä ehditään.
"Et voi olla tosissasi", se sanoo.
Minä sanon olenpas, ja mä voin järjestää kaiken mitä tarvitaan, mä tiedän että sulla on kiirettä töissä, mutta jos pidettäisiin ihan pienet bileet vain, niin pienet että talous kestää. Onhan meillä, tai siis kyllähän meillä on siihen varaa?
"Ei", se sanoo.

Tammi, 2009
Sivuja: 254

Tulagi Hotel / Heikki Hietala

Sain luettavakseni Heikki Hietalan Tulagi Hotelin. Kirja herätti uteliaisuuteni, harvoin olen törmännyt suomalaiseen, englanniksi kirjoittavaan kirjailijaan. Ja kun tarinakaan ei ole ihan sitä tyypillisintä suomalaista - tässä kirjassa seikkaillaan mm. Tyynellä valtamerellä - niin pakkohan minun oli paeta helmikuun harmautta Salomonsaarille.

Toisen maailmansodan jälkeen lentäjä Jack on asettunut Salomoninsaarille pyörittämään pientä hotellia. Mutta sotavuosien muistot palaavat taas henkiin kun menehtyneen lentäjätoverin leski, kaunis Kay, saapuu paikkakunnalle ottamaan selvää kuinka hänen miehensä menehtyi. Liekki syttyy ja vaikka Jack onkin ollut tyytyväinen elämäänsä yksinäisenä sutena, hän huomaa ettei saa Kayta mielestään.

Ihan ensimmäiseksi haluan antaa kiitosta kauniille kannelle. Liekö syynä helmikuun ankeus, mutta oli ihanaa tuijotella kannen turkoosinväristä merta. Hietalan kuvaus Salomonsaarista oli muutoinkin kaunis ja kiehtova ja nostatti jonkin asteisen matkakuumeen.

Kirjoituskielen valinta on Hietalalta mielenkiintoinen - eikä välttämättä lainkaan huono- ratkaisu, juuri tälle tarinalle englanti tuntuukin luontevimmalle valinnalle. Teksti on sujuvaa eikä ainakaan minun silmiini osunut minkäänlaisia töksähdyksiä.

Tarinan pääpaino on ilmailulla ja sodankäynnillä. Tunnustan että tässä kohdin lukeminen osoittautui minulle hiukan työlääksi, olen aika huono lukemaan tai edes katsomaan taistelukohtauksia sillä useimmiten ne ovat minusta tylsiä niin valkokankaalla kuin kirjoissakin. Kirjailija on kuitenkin tehnyt suuren työn perehtyessään aiheeseensa, kokonaisuus tuntuu ainakin tällaisen amatöörin silmiin aidolta ja uskottavalta ja voisinkin kuvitella että ilmailusta ja toisesta maailmansodasta kiinnostuneille kirja antaa paljonkin.

Kuten siis arvata saattaa, minusta Jack oli kiinnostavimmillaan siviilielämässään ja olisin mielelläni lukenut enemmän etsikkoajasta sodan jälkeen, tapahtumista perheen kanssa tai sukuperimästä. Harmikseni edellä mainituista kahta jälkimmäistä juonta käsiteltiin kuitenkin melko vähän ja vaikka kannen teksti lupaili myös romanssia, jäi senkin osuus minusta sivujuonteeksi. Mutta on kirjassa rakkauttakin, sillä minusta Tulagi Hotel on ennen kaikkea rakkaustarina miehen ja lentämisen välillä.

"On the other hand, I don't want to become and old gray man holding his sad remaining pebbles in a shaky hand, by the pool at the sunshine home, waiting for the highlight of the week when someone comes over to pump up the flat tire of my wheelchair. I'd rather collect enough memories, lose all my stones, and just leave. And with the war, leaving is easy. No pale February sky for me, not after seeing this blue Pacific."

Fingerpress, 2012
Sivuja: 424
Kirjasta lisää: Kirjan kotisivut,  Hys, äiti lukee nyt, Kirjojen keskellä
Saatu arvostelukappaleena.

Abelard / Renaud Dillies

Ensimmäinen asia, johon kiinnitin Abelardissa huomioni, oli vetoava kansi. Väritys ja symmetriikka toivat mieleeni jossain määrin lastenkirjan, mutta herttainen sellainen. Kauniiden kansien väliin kätkeytyi katkeran suloinen kertomus, joka liikutti.

Tarinana Aberlard ei ole uusi. Se kertoo nuoresta ja viattomasta maalaisvarpusesta, jonka rauhallisen ja turvallisen elämän rikkoo nainen. Aberlard tapaa Eppily-nimisen tipusen, joka ei kauniista ulkokuorestaan huolimatta ole ihan siitä herttaisimmasta päästä. Eppilyä ei kukkasilla valloiteta, hän haluaa kuun ja tähdet. Joten kun Abelard kuulee lehdestä amerikkalaisen keksijän luoneen välineen, jolla matkata tähtiin, hän päättää jättää kotinsa ja aloittaa pitkän ja vaikean matkan Amerikkaan.

Kuten sanottu, tarina on suureksi osaksi vanha tuttu ja se rokotti lukukokemustani. Abelard on suloinen ja melkein lapsenomainen tipu, jota haluaisi suojella pahalta maailmalta, mutta sydän tekee mitä haluaa. Tarina on kaunis mutta jotain uuttakin olisi kokonaisuuteen keksiä.

Pidin kirjan piirrostyylistä ja värityksestä, jotka virittivät lukijan sadunomaisiin tunnelmiin. Mukava yksityiskohta on myös Abelardin hattu, josta putkahti toinen toistaan kauniimpia mietelauseita ohjaamaan tipusen tietä maailmassa. Minun makuuni oli myös jörön Gaston-karhun ja Abelardin epätodennäköinen ystävyys, vaikka sekin toki on jo monessa yhteydessä koettu kuvio.

Kuten tekstistä ehkä välittyykin, olin kirjasta kahden vaiheilla. Se oli toisaalta koskettava ja hellyyttävä, kauniskin, mutta ihan kylmän analyyttisesti olisin kaivannut jotain enemmän. Ehkä alkuvuoden upeat lukukokemukset ovat tehneet minusta liian vaativaisen?

Write your troubles in the sand, carve your blessings in the sand.

NBD, 2012

Sivuja: 128

Punainen kuin veri / Salla Simukka

Salla Simukan Punainen kuin veri oli kirja, joka suorastaan poltteli näppejäni. Vaikka muutakin luettavaa olisi ollut, mutta jostain syystä tämä dekkaritrilogian avaus kiehtoi minua niin että sen lukemiselle oli pakko tehdä tilaa. Kirjan nimi ja tyylikäs kansi kiinnittävät huomioni eikä ajatusleikki satujen ja todellisuuden yhdistämisestäkään hullummalta tuntunut. Viittauksia satujen maailmaan kirjasta löytyykin mukavasti, on Lumikuningattaria ja uskomattomia juhlia sekä se yksi pieni ruma ankanpoikanen...

Kirjan päähenkilö on kovia kokenut lukiolainen, yksinäinen susi nimeltä Lumikki Andersson. Lumikki kutsuu itseään kirjassa ironisesti Hercule Poirotin ja Lisbeth Salanderin rakkauslapseksi eikä määritelmä minusta kovin huono olekaan vaikka Herculen vaihtaisinkin ehkä Sherlock Holmesiin. Lisbeth Salander sen sijaan voisi olla vaikka tuon peikkotukkaisen sisupussin isosisko, sen verran näppärästi Lumikki tutkii tietokoneita ja väistelee luoteja. Punainen kuin veri -kirjassa Lumikin luokkatoverit törmäävät kassilliseen verisiä euroja. Humalaiset nuoret innostuvat pesemään rahaa koulun pimiössä ja ennen kuin Lumikki tajuaakaan, hän tulee joutuneeksi mukaan isojen poikien peliin jossa ei keinoja kaihdella. Onko kaiken takana mystinen Jääkarhu, isokiho, jonka olemassaolosta liikkuu vain villejä huhuja?

Salla Simukan teksti on sujuvaa ja kiinnostavaa, kirja oli miellyttävän nopealukuinen ja viihdytti kyllästynyttä toipilasta erinomaisesti. Vaikka Punainen kuin veri onkin nuorille suunnattu teos, uskoisin sen toimivan vallan mainiosti myös aikuisempienkin dekkarin nälkäisten käsissä. Punainen kuin veri sopi myös mainiosti tähän vuodenaikaan, juuri nyt on helppo samaistua päähenkilön hytinään pakkasessa ja pakomatkoihin jäisillä kävelyteillä.

Kuten niin mainio Lisbeth Salanderkin, on Lumikistakin enemmän pinnan alaisia tasoja, murheita ja mysteereitä, joista Simukka paljastaa vain harmittavan pieniä palasia. On siis ilmeisesti ihan pakko lukea trilogia muutkin teokset: Valkea kuin lumi ilmestyy onneksi jo elokuussa 2013 ja Musta kuin eebenpuu ensi keväänä.

"Sorsapuisto oli kuin lumottu. Puiden oksat olivat kauttaaltaan huurteessa tai niiden pinnalla oli monimutkaisiksi, taidokkaiksi kiteiksi jäätynyttä lunta. Aurinko heijastui jokaisesta kiteestä. Kimmelsi, välkehti, kimalsi, säkenöi, sädehti. Lumikuningatar oli ajanut reellään puiston halki. Hänen hiuksensa ja viittansa olivat hulmunneet ja jättäneet jälkeensä ilmassa kevyesti leijuvat, pienenpienet jäähiukkaset. Hän oli puhaltanut kaiken valkeaksi ja taianomaiseksi."

Tammi, 2013
Sivuja: 265
Saatu ennakkokappaleena.

The Secret Keeper / Kate Morton

Kate Mortonin The Secret Keeper kuoriutui esiin joulupaketeistani - ilmeisesti pukki oli ollut tarkkana. Suhtautumiseni Mortonin kirjoihin on vähän kaksijakoinen, sillä toisaalta osaan jo odottaa tiiliskiveä joka pääsee hitaasti vauhtiin ja sitten toisaalta useimmiten sitkeä lukeminen on kuitenkin lopulta palkinnut minua hyvällä lukukokemuksella. 600-sivuisen keijukaisen lukeminen kun vaatii omanlaisiaan järjestelyjä, ison kokonsa takia se ei käynyt laukkukirjaksi ja sängyssä lukeminen osoittautui hankalaksi pehmeiden kansien takia. Jäljelle jäi vain aamu, joten Mortonista tuli puuron ohella aamuinen heräilykaverini.

The Secret Keeper on monella tapaa hyvin tyypillinen Kate Mortonin kirja. Jälleen kerran liikumme kahdella aikatasolla ja selvitämme menneisyden mysteerejä Englannissa. Tällä kertaa menestynyt näyttelijätär, Laurel, alkaa äitinsä Dollyn kunnon heikkenemisen myötä selvittää myös todistamaansa vanhaa tragediaa, hän on nähnyt äitinsä surmaavan miehen. Mutta mikä teki sodan aikana arvostetusta kirjailijasta kiertolaisen ja miksi äiti kohotti veitsensä hetkeäkään epäröimättä?
 
Tarina liikkuu suurilta osin nykypäivän ja 1940-luvun Lontoon välillä, kertoen nuoren Dollyn vaiheista avustustyöntekijänä ja vanhan hienostorouvan palvelustyttönä. (Rouva muuten toi elävästi mieleeni Violetin Downton Abbeystä...) Välillä taas seurataan Laurelin yrityksiä selvittää äitinsä salaisuus. Morton vastailee Laurelin (ja lukijan) kysymyksiin sodanaikaisissa kappaleissa, mutta tekee sen taiten, paljastaen vain vähän kerrallaan ja onnistuukin koukuttamaan lukijan siinä määrin että kirja on luettava loppuun. Onkin sanottava, että Kate Morton todella osaa kirjallisen vitkuttelun taidon. Varsinkin aluksi kirjan lukeminen oli todella hidasta, sillä tarina lähti verkkaisesti liikkeelle ja tuntui suoraan sanottuna paikoin pakkopullan syönniltä. Ensimmäisen kolmanneksen jälkeen kirjailija kyllä alkoi päästä vauhtiin ja salaisuus tempaisi minutkin mukaansa, mutta voi tuota aloitusta... En oikein tiedä onko vika minun Facebookin pilaamien, keskittymiskyvyttömien aivosolujeni, mutta jos kyseessä olisi ollut kirjastonkirja, olisin saattanut jättää lukemisen sikseen. Mikä olisi ollut harmi, sillä minusta kirjan loppuratkaisu oli loistava, matka sinne asti vain oli kovin, kovin pitkä.

Tyylillisesti ja aiheensakin puolesta The Secret Keeper on minusta melko lähellä Mortonin aikaisempaa teosta The Distant Hours, joten jos pidit kirjasta, maistunee tämäkin. Vaikka itse tästä kirjasta suurimmaksi osaksi pidinkin, toivoisin kyllä saavani lukea jatkossa vähän tiivistetympää Mortonia.

"The house was proud and she was lonely, the sort of place that fed on children's laughter, and a family's love, and the smell of rosemary lamb roasting in the oven. She had good, honest bones and willingness to look forwards rather than backwards, to welcome a new family and grow with them, to embrace their brand-new traditions. It struck Laurel now, as it hadn't before, that her mother's description of the house might have been a self-portrait."

Pan Books, 2012
Sivuja: 602

Puulattian kunnossapito / Will Wiles

Puulattian kunnossapidon löytämisestä kiitän Koko lailla kirjallisesti -blogin Jenniä. Romaanin erikoinen nimi herätti uteliaisuuteni - tietokirjasta ei kuitenkaan ole kysymys vaan inhimillisestä pienestä tarinasta, ystävyydestä, kissoista - ja lattiamateriaaleista.

Kirjan kertoja on mies, joka matkustaa tuntemattomaksi jääneeseen eurooppalaiskaupunkiin huolehtimaan ystävänsä asunnosta ja kissoista. Diili vaikuttaa melko hyvältä, kaunis asunto, kiehtova entisen itäblokin kaupunki, tehtävänä vain pitää huolta ja asunnosta ja kahdesta kissasta. Homma kuulostaa helpolta, mutta kuinkas sitten kävikään?

Nautin Wilesin kirjan lukemisesta hirmuisesti jo sillä en osannut alkuun sanoa kirjan juonesta mitään! Kaikki vaikutti varsin arkiselta, tuntui melkein siltä kuin olisi ollut itse asunnossa ihmettelemässä. Ja kun asiat alkoivat mennä pieleen, sitten meno vasta tutulta tuntuikin. Mieleeni on jäänyt varsin hyvin kerta jolloin vahingossa sain aikaan tahran sohvassa. Paniikinomaisten ja epäonnistuneiden puhdistusyritysten jälkeen piilottelin tahraa tyynyjen alle kuin ruumista kunnes jäin kiinni, mikä itseasiassa olikin aika helpottavaa. Ymmärrän siis paremmin kuin hyvin päähenkilön paniikkia kun tuolle kallisarvoiselle lattialle läikkyy punaviiniä...

Wilesin teksti tuntui ajoittain melkein yksinäiseltä, suurin osa kirjasta kun koostuu päähenkilön sisäisestä dialogista itsensä kanssa. Minulle hiljaisuus, virheetön asunto ja ulkomaalainen vieraassa kaupungissa loivat vahvan tunnelman ja latautuneenkin tunnelman jonka muutoksiia oli mielenkiintoista seurata. Oikeastaan kirja kertookin paljon Oskarista, hänen ehdottomuudestaan ja pikkutarkkuudestaan piirtyy jokaisen kaikkivoipaisen pikku lappusen myötä aina vain tarkempi kuva. Pidin kirjasta kovasti ja se pääsikin Suosikit-tagin alle. Suosittelen kaikille niille, joille sähläys ja pikku paniikki on tuttua. Jos taas olet järjestyksen ihminen, kirja käynee jonkin asteisesta kauhutarinasta. Valinta on sinun.

PS. Voiko kissan oikeasti pitää poissa sohvalta?

"Tämän takia Oskar ei päästänyt kissoja sohvalle. Tämä, tämä oli se syy eivätkä karvat, mutta perustelu tuli vasta nyt kun vahinko oli jo tapahtunut. Se tihkui raavitusta nahasta kuin veripisara. Saksan kielessä epäilemättä oli jokin sana tällaiselle katuvaiselle jälkiviisaudelle. Oskar tiesi sen varmasti. Jos sellaista sanaa ei ollut, niin ainakin pitäisi olla. Me luotamme saksalaisiin tällaisissa asioissa."

Moreeni, 2012
Sivuja:  291
Alkuteos: Care of wooden floors
Suomentanut Seppo Raudaskoski