Tervetuloa tammikuu!

Sinne se meni, taas yksi vuosi takana. En oikein ole talvi-ihminen ja kulunut joulukuu kaiken saamamme lumen kanssa on ollut kyllä melkoinen. Tai no, ei minulla mitään ole lunta vastaan, mutta pakkanen ei vain ole minun juttuni. Lohduttaudun siis ajattelemalla että päivät jo lyhenevät ja kuljetaan taas kohti kesää (vaikkei nyt siltä vielä tunnukaan)...

Joulukuun lukemisia sääteli aika paljon kiire. Sitä oli töissä ja kotona, sillä meidän perheessämme loppuvuosi on kiivasta synttärikautta ja sitten onkin jo joulu. Touhua siis riittää kuin Korvatunturilla konsanaan! Tämä ehkä heijastui lukemiseen, sillä huomasin kaipaavani luettavakseni ennen kaikkea jotain kevyttä ja olin ehkä tavallista kriittisempi lukemani suhteen. Oikea lukuhetki on tärkeä, sillä esimerkiksi Linn Ullmanin perhedraama ei yhtään sopinut joulun jälkeiseen iloiseen oloon.

Kiltti olin kuitenkin ollut, sillä Joulupukki toi minulle peräti kaksi tiiliskiviromaania - Kate Mortonin The Secret Keeperin ja Ken Follettin The Winter of the Worldin. Ihan vielä en ole jaksanut niitä korkata, mutta kaikki aikanaan...

Joulukuun luetut

Joulukuussa luin yhteensä 20 kirjaa ja n. 5279 sivua, pl. lukemani kaksi sarjakuvaa ja kolme e-kirjaa, joiden oikeita sivumääriä en tiedä. Kuukauden parhaita herkkupaloja olivat tällä kertaa Art Spiegelmanin Maus, Ruta Sepetyksen Harmaata valoa ja Wayne G. Hammondin ja Christina Scullin kaunotar Hobitti Tolkienin silmin. Joulukuun lukemisto on ollut varsin sekalaista sakkia, tietopaketeista lanuun ja seikkailukirjoihin ja sarjakuvista sci-fiin ja hauskaa on ollut. On kai pakko jo tässä vaiheessa alkaa myöntämään että blogini "linja" on linjattomuus. Luen näemmä kaikenlaista, jos vain kirja/aihe sattuu uteliasta lukutoukkaa kiinnostamaan.

• Kultahammas / Inna Patrakova
• Aarteemme kallis / Linn Ullman
• Kongo / Michael Crichton
• Kani nimeltä Jumala / Sarah Winman
• The Christmas Letters / Lee Smith
• Kuolleiden satama / Patricia Cornwell
• Kaunasin sivut / Jyrki Erra
• Naisena olemisen taito / Caitlin Moran
• Kunnon mies: kuinka tavoittelin täydellistä terveyttä / A.J. Jacobs
• Grace under pressure: Going the distance as an Asperger's mum / Sophie Walker
• The garden of evening mists / Tan Twan Eng
• Taivaspaikka / Juan Gómez-Jurado
• Hobitti Tolkienin silmin / Wayne G. Hammond, Christina Scull
• Maus: Selviytyjän tarina / Art Spiegelman
• Paikka vapaana / J.K. Rowling
• Harmaata valoa / Ruta Sepetys
• Lola's Secret / Monica McInerney
• Darth Vader ja poika / Jeffrey Brown
• Bad Hair Day / Carrie Harris
• Kirottujen kirjojen kauppias / Marcello Simoni

Haasteiden tilanne

Haasteiden suhteen otin laiskan loppukirin ja löysinkin muutama mukavan yllättäjän, esimerkiksi Michael Crichtonin Kongoon en olisi luultavasti tartunut lainkaan mutta kun Kaunokirjallinen maailmanvalloitus sitä vaati... Kirjallisesti seikkailin siis tässä kuussa Kongon demokraattisessa tasavallassa, Jordaniassa, Liettuassa ja Malesiassa.

Eurooppa-haasteessa nappasin itselleni Vatikaanin, muuten vauhti alkoi sillä saralla jo hiipua. Hiljaista oli So Americanissakin, valloitettua tuli vain Virginia.

Entäs ensi kuussa/vuonna?

Ensi kuussa vietetään ainakin blogisynttäreitä ja silloin on luvassa taas arpomista! Huomenna on vuosittaisen tilastotuokion vuoro, sillä minun tammikuuni alkaa aina kilometrin pituisella katsauksella menneeseen. Uuden vuoden ensimmäisenä päivänä siis katsellaan käppyröitä, blogivuoden kohokohtia ja suosituimpia postauksia.

Kultahammas / Inna Patrakova

Inna Patrakovan kirjat ovat minusta hilpeää luettavaa, kepeitä ja vähän mutkia suoristavia mutta hauskoja. Kirja on tekijänsä kolmas ja olen Mari A:n kanssa samaa mieltä siitä, että se on tekijänsä paras. Tulkki muistutti paljon chick-lit -kirjaa, mutta Naapureissa Patrakova alkoi jo löytää oman tyylinsä. Kirjailija iloittelee venäläisten ja suomalaisten stereotypioilla lämpimästi, tällä kertaa muistellaan 1990-luvulla suosittuja bussimatkoja Venäjältä Helsinkiin.

Kultahampaan päähenkilönä on nuori ja pätevä opas Daša, joka saa kyseenalaisen ilon luotsata jälleen yhden pietarilaisryhmän Suomeen. Bussiin mahtuu kaikenlaista porukkaa kultahampaitaan piilottelevasta mummosta kauhukakaraan ja hänen vanhempiinsa. Kirja kattaa muutaman päivän pituisen matkan tämän sekalaisen seurakunnan mukana ja on siksi lyhyt, mutta oikeastaan ihan sopivan pituinen tälle kertomukselle.

Pidin Dašasta, joka suhtautuu seurueeseen kaiken nähneen ja kokeneen oppaan kyynisyydellä. Kateeksi ei opasta käy, kukapa haluaisi raahata villiä vekaraa käsiraudoissa Itäkeskuksessa tai etsiä kadonnut passia jorpakosta - mutta kaiken tämän ja enemmänkin Daša hoitaa, se kai kuuluu oppaan toimenkuvaan?

Patrakovan kirjat eivät ole tajunnanräjäyttäviä kirjallisia teoksia, mutta viihdyn silti niiden parissa oudon hyvin. En tunne riittävästi venäläisiä ottaakseni kantaa heitä koskeviin stereotypioihin mutta suomalaisille voin naureskella. Kirja sopii mainiosti välipalakirjaksi, kepeäksi pieneksi makupalaksi raskaamman kirjallisuuden väliin.

Uuteen vuoteen sopinee hyvin tämä kuvaus venäläisistä viettämässä suomalaista uutta vuotta. Ollaan me aika riehakasta juhlakansaa, eikös vaan!"Esimerkiksi iloinen ja riehakas uuden vuoden vastaanotto Helsingissä on suomalaisten ja venäläisten käsityksissä täysin erilainen.Turistiemme suomalaista uudenvuoden juhlaa vietettiin aina ravintolassa, jossa venäläiset söivät hiljaa ja kyselivät toisiltaa, milloin juhla alkaa. Näin siihen asti, kunnes heitä kiitettiin käynnistä kohteliaasti ja toivotettiin hyvää yötä ja onnellista uutta vuotta.Joukkojuhlan toivossa turistiraukat säntäilivät paniikissa pitkin Senaatintoria, missä Helsingin pormestari ensin ynisi jotain suomeksi ja sitten puhui naispappi, joka tappoi kaikki halut hyppiä ja hälistä läsnä ollessaan. Lopuksi, kellon lyötyä ja pienen ilotulituksen mentyä, lavalle nousi räikeästi maalattu rouvashenkilö laulamaan tupakasta kähertyneellä äänellä käsittämättömän, pitkäveteisen laulun, joka sai yleisön tilaan, joka täällä vastaa haltioitumista.Sen jälkeen väki alkoi hajaantua järjestäytyneesti koteihinsa."

Helsinki-kirjat, 2012
Sivut: 167
Alkuteos:  Zolotoi zub
Kirjasta lisää: Mari A:n kirjablogi

Aarteemme kallis / Linn Ullman

Tarttuessani Linn Ullmanin kirjaan en etukäteen tiennyt mitä odottaa. Takakansi vihjaili lupaavasti murhasta, joten visioin itseni jännittämässä joulusuklaiden parissa. Toisin kävi, sillä jännityskirjasta tässä ei tosiaankaan ole kyse.

Tarinan keskiössä on perhe, sellainen joka kai ulkoapäin katsottuna näyttäisi ihan tavalliselta. Isoäiti-Jennyn 75-vuotisjuhlat lähestyvät eikä rouva haluaisi juhlia, tytär-Siri sen sijaan päättäväisesti ajaa järjestelyitä eteenpäin. Sirin avioliitto Jonin kanssa natisee liitoksissaan, mies on jo vuosia kirjoittanut kirjallisen trilogiansa viimeistä osaa ja toiset naisetkin kangastelevat mielessä. Siri päättää palkata lapsenvahdin kesäksi ja päätyy valitsemaan parikymppisen, kuukasvoisen Millen, jolle päätös osoittautuu kohtalokkaaksi.

Kirjan tunnelma on melkein hyinen, siitäkin huolimatta että tapahtuma-aika on suloinen suvi. Dekkareiden rakastajana petyin kuitenkin siihen että lupaavat vihjeet murhasta jäivät kuitenkin aika lailla muun kerronnan jalkoihin. Ullmanin kerronta toki herättää perheen eloon ja tavallisuuden ja pinnan alla kytevien salaisuuksien ja jännitteiden kontrasti on hieno ja herättää ajatuksia. Kirja onkin pohjimmiltaan aika surullinen ja synkkä tarina siitä ns. onnellisista perheistä, joissa kaikki on kulissin alla kuitenkin rikki.

Luin tätä joulun pyhienä ja tuntui siltä ettei aika tälle kirjalle olisi voinut olla juuri huonompi. Joulun aikaan kun ei oikein ehkä kuitenkaan haluaisi eläytyä huoliin ja tragedioihin, ei ainakaan sillä intensiteetillä millä Ullman kirjoittaa. En oikein kokenut yhtäkään henkilöistä itselleni läheiseksi ja joulun rentoina, hyvinä hetkinä tunsin melkein ärsyyntyväni näistä ongelmakimpuista - onneton lukuvalinta siis. Oikeastaan surullisinta on se, mikä kirjassa jää melkein sanomatta. Nimittäin se, että nuoren tytön katoaminen, kuolema, koskettaa perhettä niin vähän.

"Äänet, musiikki, kilisevät lasit, lautaset, ruokailuvälineet, hulmuavat pöytäliinat (hän oli pannut ne pöytiin ja hakenut ne pois ja pannut takaisin pöytiin), keskustelujen katkelmat, oletteko nähneet päivänsankaria, ei,ei en minäkään, kaikki erilaiset tavat joilla ihmiset juhlissa nauravat, kovaa ja hiljaa, pyrskähdellen, kiljahdellen, sydämellisesti, flirttaillen, römähdellen, epätoivoisesti, teennäisesti, tirskuen, laskelmoivasti, kysyvästi, mutta sitten olivat myös kaikki ne äänet joita vieraat eivät kuulleet: tuuli, humina puunlatvoissa, ensimmäiset sadepisarat, tokko täällä sataa alkaa. Kyllähän sitä sadetta ennustettiin, mutta ei ole säätiedotuksiin uskomista."

WSOY, 2012
Sivuja: 360
Alkuteos: Det Dyrbare
Kirjasta lisää: Kirjava kammari, Rakkaudesta kirjoihin, Luettua, Ilselä, Lukutuulia, Leena Lumi, Ps. Rakastan kirjoja, Kirjakirppu

Kongo / Michael Crichton

Kongo oli silkkaa bloggarin haastekieroilua. Vuoden lähestyessä loppuaan aloin miettiä että kaunokirjalliseen maailmanvalloitukseen pitäisi kyllä kerätä vielä vähän lisää pisteitä ja apuun tuli kirjaston tietokantahaku, josta loppujen lopuksi sain osumaksi Kongon. Crichton oli kirjailijana minulle suhteellisen tuntematon, Jurassic Parkin toki tiesin vaikken ole elokuvaan tai kirjaan perehtynytkään. Sci-fi ei oikein ole minun juttuni joten suhtauduin kirjaan pienellä varauksella, mutta mitäpä sitä ei tekisi saadakseen vielä yhden pisteen kirjabloggareiden lukuhaasteessa?! (Tiedän... Hullu mikä hullu...)

Kirja sijoittuu muutamiin päiviin kesällä 1979, aikaan, jolloin kännykät, läppärit ja taulutietokoneet olivat vain superteknisiä haaveita harvojen ja valittujen mielissä. ERTS (Earth Resource Technology Service Incorporated) kenttätyöryhmä kohtaa äkillisen loppunsa Kongon viidakoissa etsiessään timanteistaan tunnettua Zinjin muinaista kaupunkia. Timantteja tarvitaan tietokoneiden muistin kehittelyyn ja kilpailu eri toimijoiden välillä on kova eikä likaisiakaan keinoja vältellä. ERTSin tutkimuskeskuksen nuori ja älykäs Karen Ross saa tehtäväkseen perustaa uuden retkikunnan ja aloittaa kilpajuoksun sinisten timanttien lähteelle. Mukaansa Karen valitsee gorillatutkija Peter Elliottin ja hänen tutkimusprojektinsa, naarasgorilla Amyn, jota on opetettu viestimään ihmisten kanssa viittomakielellä.

Kirja osoittautui reilusti vetävämmäksi kuin voimakkaasti 1980-lukua henkivä kansi antoi ymmärtää. Vaikka aluksi snobbailinkin, huomasin että loppua kohden oikeastaan jo odotin Amyn ja kumppaneiden matkaan pääsemistä. Ja kyllä vain - minusta kirjan ehdoton sankaritar on gorilla. Amy oli hauska, hellyyttävä ja ihastuttavan naisellinen tempauksissaan, johon verrattuna kirjan ihmishahmot tuntuivat kalpenevan. Tykkäilin myös kovasti kirjan juonesta ja nyökyttelin hyväksyvästi sille, kuinka Crichton on jaksanut kieputtaa juonta ja henkilöitä vähän kekseliäämmin kuin tulevien vuosien da Vinci koodi -kirjailijat. Varsinkin loppua kohden kirjasta löytyi mukavan kieroja käänteitä...

Kritiikkiksi voisin mainita kirjassa käytetyn satelliittiyhteyden kielen, joka on jonkinlainen vokaaliton versio morsetuksesta. Kirjassa ei kaikkia viestejä kuitenkaan "avata" ja ainakin allekirjoittaneen aivokapasiteetti ei aina riittänyt viestien tulkintaan.

"Legendan mukaan kaupunki, jonka Salomon ajan heprealaiset olivat tunteneet, oli ollut käsittämättömän rikas timanttien lähde. Kaupunkiin vievää karavaanireittiä oli mustasukkaisesti varjeltu, tieto siitä välitetty isältä pojalle, pyhänä salaisuutena sukupolvelta toiselle. Mutta timanttikaivokset olivat ehtyneet ja kaupunki itse lepäsi nyt rapautuvina raunioina jossain Afrikan sydämessä. Vaikeakulkuiset karavaanitiet oli viidakko kauan sitten nielaissut, ja viimeinen kauppias, joka muisti tien, oli vienyt salaisuuden mukaan hautaan monta sataa vuotta aikaisemmin."

Tammi, 1981
Sivuja: 335
Alkuteos: Congo
Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Kongon demokraattinen tasavalta

Kani nimeltä Jumala / Sarah Winman

Kani nimeltä Jumala on saanut paljon kehuja Blogistaniassa joten olin aika kirjanörttimäisesti innoissani saadessani sen hyppysiini. Ehkä ennakko-odotukseni olivat jo vähän turhankin korkealla tai sitten oli väärä hetki tälle kirjalle, mutten pystynyt täysin rakastumaan Kaniin nimeltä Jumala.

Kirjan juoni ei ole ihan perinteinen kaareltaan, se on oikeastaan yhden naisen elämäntarina. Pienen Eleanorin perhe on tavallaan aika tavallinen, sellainen johon kuuluu isä, äiti ja isoveli. Veli on Ellielle ankkuri, se joka tietää, muistaa ja ymmärtää, kantaa ne murheet, joita ei voi vanhemmille uskoa. Taustalla on myös aina lapsuudenystävä Jenny Penny, joka eräänlaisena kohtalotoverina on aikuisenkin Ellien ajatuksissa usein.

Kirja kuvaa kauniisti ja kiinnostavasti Ellien elämää ja kasvua, kirjailija asettaa tunnetuista tapahtumista merkkipaaluja lukijalle ja sitoo siten Ellien jollakin tapaa unenomaisenkin elämän tiukemmin kiinni meidän aikaamme ja maailmaamme. On Thatcheria, prinsessa Dianan kuolemaa, uutislähetyksiä joita emme voi unohtaa. Näin jälkeenpäin miettiessäni kirja on hämmentävä, sillä koin sen omalla tavallaan maagisena siitäkin huolimatta ettei varsinaisia yliluonnollisia elementtejä kirjassa juuri ole. Winmanin tapa kirjoittaa ja luoda tarina onkin todella kaunis ja luen häneltä mielelläni jatkossakin lisää. Kirjan tyylissä on myös jotain mikä tuo mieleeni Alice Hoffmanin tuotannon.

Kaikista kehuista huolimatta minä ja Kani emme kuitenkaan olleet ihan sydänystäviä, luulisin että vika on allekirjoittaneessa, joka luki kirjan väärällä hetkellä, väärässä mielentilassa, väsyneenä ja hoppuillen. Kirjaston Bestseller-hylly on ihana houkutus, mutta se asettaa myös paineita lukuahmatille, joka yrittää ahtaa liian paljon herkkuja yhteen ainoaan viikkoon...

"Mutta sinä iltana, veljen syliin käpertyneenä, hän näytti pieneltä ja haavoittuvalta; ja tarvitsevalta. Hän painoi rauhallisesti kasvonsa veljen kaulalle, sulki silmänsä ja antautui veljen hellään huomaan, kun tämä kantoi hänet sisälle. En mennyt heti perään. Annoin sen hetken jatkua keskeytyksettä. Annoin hänen haaveilla ja uskoa, että kaikki mikä oli minun oli myös hänen."

Tammi, 2012
Sivuja: 324
Alkuteos: When God was a rabbit

The Christmas Letters / Lee Smith

Lee Smithin The Christmas Letters oli joulunajan heräteluenta. Se osui silmiini OverDrivessä ja kuulosti ihan hyvältä: kolmen sukupolven kattava, joulun aikaan sijoittuva kirjeromaani. Siinäpä minulle fiilistelyä joulun odotusta varten! Mutta, mutta. Ei tämä nyt oikein iskenyt vaikka kuinka joulumieltäni etsinkin...

Kirja koostuu kolmen eri naisen joulukirjeistä perheilleen, ensimmäinen kirja on vuodelta 1944 ja sitä kirjoittaa koti-ikävästä kärsivä nuori rouva Birdie, joka kirjeiden kautta käydään läpi perheen iloja ja suruja. Birdien jälkeen, kultaisella 60-luvulla, ääneen pääsee hänen tyttärensä Mary ja viimeisen kirjeen kirjoittaa Maryn tytär Melanie.

Kirjan idea on toisaalta ihan kiinnostava, toisaalta hankala. Kolmen sukupolven ajan ehtii kyllä tapahtua kaikenlaista ja myös naisten rooli yhteiskunnassa kehittyy tuona aikana merkittävästä. Siinä missä Birdie on melko perinteinen kotirouva (joka tosin myöhemmin alkaa pyörittää pientä ruokapaikkaa), olisi Marylla jo mahdollisuus koulutukseen, vaikka hän hän luopuukin mahdollisuudesta voidakseen olla kotiäitinä. Kirjasta epäuskottavan tekee kuitenkin se, että kyseessä on joulukirje, joihin kukaan tuskin oikeasti purkaa todellisia murheitaan. Siispä kirjan naistenkin elämästä saamme kuulla vain tietynlaisen, pinnallisemman version.

Kirja on kaikesta huolimatta ihan herttainen ja ajatus joulukirjeistä on kerrassaan suloinen. Olisipa ihanaa itsekin saada tai lähettää joulukirje ja kertoa vuoden iloista ja suruista, ehkäpä toteutan ideani ensi vuonna...

Nyt on aika rauhoittua ja aloittaa joulun juhlinta. Me vietämme joulua pääkaupunkiseudun kinosten keskellä, rennosti leväten ja nautiskellen. Arvelen että pukin kontista löytyy pari kovaa pakettia allekirjoittaneellekin ja tuskin maltan odottaa sitä hiljaista joulun hetkeä kun tohina päättyy ja on aikaa käpertyä sohvan nurkkaan suklaan ja kirjan kera.

Suloista joulua kaikille!

(Miss Birdie tapaa miehensä Billin.)
"Now what is your name again?" he asked without preamble and I said "Mary Bird Hodges," though I scarce could talk, and he said, "And are you spoken for?" and I said, "No," forgetting all about William Isley in that instant, and Bill said, "Well, then", and picked me up and kissed me hard, and I saw Stars, I swear I did, before my very eyes, and could not breathe when he set me back down."

Algonquin Books of Chapel Hill, 1996
Kirjasta lisää: Kirjailijan kotisivut
So American: Virginian osavaltio

Kuolleiden satama / Patricia Cornwell

Pidin aikoinani kovasti Patricia Cornwellin Scarpetta-sarjasta, niistä ensimmäisistä kirjoista, joissa kaikki tuntui olevan vielä niin no rmaalia kuin nyt murhaajien metsästyksessä voi olla. Pidin Scarpetan sinnikkyydestä ja siitä kuinka tarkasti kirjailija kuvaili ympäröivää maailmaa bemareista pastaan ja oopperaan. Suosikkini oli teini-ikäinen Lucy, tietokonenörttireppana, jonka ainoa ystävä taisi olla Kay-täti. Jossain vaiheessa kaikki kuitenkin alkoi muuttua ja Scarpettasta seurueineen alkoi tulla eräänlaisia yli-ihmisiä, eniten kirpaisi Lucyn muutos. Pulleasta ja epäsosiaalisesta teinistä tuli upea supersoturi, joka lensi helikoptereita ja iltaisin koodaili tietokoneohjelmia, tienaten siinä sivussa tolkuttoman määrän rahaa. Tässä vaiheessa menetin kiinnostukseni koko sarjaan ja monta kirjaa onkin jäänyt välistä, mutta kun Elisa kirjan messutarjouksena oli Kuolleiden satama päätin että haluan ainakin kokeilla sarjaa uudelleen.

Kirjan alussa Kay Scarpetta on työskentelee armeijan palveluksessa asiantuntijana kun hänet kutsutaan selvittämään hänen virastossaan sattunutta noloa ja outoa sotkua, jossa kuolleeksi todettu mies onkin ehkä kuollut vasta ruumispussissa. Lisäksi asioita sotkee myös Aspergeria sairastavan nuoren miehen tekemä raaka murha, josta Kayn apulainen, Jack Fielding, on antanut kyseenalaisen lausunnon. 

Cornwellin tapa kirjoittaa miellyttää minua edelleen, kuvailu on tarkkaa ja kerronta sujuvaa. Kuolleiden satama kattaa ajallisesti hyvin lyhyen jakson Scarpettan elämässä ja se tuo kirjaan tiettyä kiihkeyttä, mistä myös pidin. Valitettavasti myös ne asiat, joista en pitänyt, ovat edelleen tallella. Murhajuttuihin on sotkettu poliittista peliä, tiedustelurobotteja ja vaikka mitä!

Kaikesta mutinastani huolimatta, kirja oli nopealukuinen ja melko vetävä juoneltaan. Pidin siitä, kuinka eläväksi Scarpetta mietteineen, pelkoineen ja epäluuloineen tuli vaikka tunnelmat kuolemansyyntutkijan luona usein ovatkin olleet synkkiä. Pidän tämän rouvan pätevyydestä ja siitä, kuinka tiukasti hänen analyysinsä leikkaa hänen läheisiään kuin Scarpettaa itseäänkin.

"Scarpettat ovat juurevaa pohjoisitalialaista sukua, miellä on voimakkaat kasvonpiirteet, vaalea iho ja hiukset ja vahvat luut ja lihakset. Ne kestävät jääräpäisesti niin puutetta kuin hillittömyyttä, johon moni ei uskoisi minun sortuvan. Mutta taipumukset ovat olemassa, rakkaus ruokaan, juomiseen, kaikkeen mitä liha himoitsee, on se kuinka tuhoisaa hyvänsä. Kaipaan kauneutta, ja minulla on väkevät tunteet, mutta olen myös hyvin poikkeava. Osaan olla määrätietoinen ja häikäilemätön. Osaan olla joustamaton ja peräänantamaton, ja ne käyttäytymismallit ovat opittuja. Pidän niitä välttämättöminä. Ne eivät luonnistu minulta itsestään, eivät keneltäkään ailahtelevaisessa, dramaattisessa suvussani, ainakin sen tiedän taustastani. "

Otava, 2011
Sivuja: 398
Alkuteos: Port Mortyary