Valoa kiitos!!

Kaamosaika on pahimmillaan/parhaimmillaan ja sen huomaa. Valokuvaaminen ei oikein innosta, koska töistä päästyäni ei jäljellä ole sitä kaikkein olennaisinta eli valoa. Harmitus. Ulkolenkeillä olen yrittänyt siitäkin huolimatta käydä että on pimeää ja märkää. Kaikkein parhaiten tämä vuodenaika kyllä sopii mielestäni lukemiseen ja olenkin vastustanut innokkaasti kaamosta kirjakasojeni keskellä. Jos se vain työnantajalle sopisi, voisin myös harkita talviunien nukkumista!

Marraskuun luetut

Marraskuu oli varsin tehokas lukukuukausi, liekö syynä se, ettei oikein mitään muutakaan huvittanut tehdä kuin istua sohvannurkassa. Luin lukeneeksi 21 kirjaa, mikä on henkilökohtainen ennätykseni. Näistä e-kirjoja oli 5 kpl, englanniksi luin tässä kuussa vain kaksi kirjaa. Luettujen sivujen määräksi kertyi kuitenkin 5320 pl. e-kirjat.

Lukukuukauden parhaisiin kokemuksiin kuului ilman muuta Nälkäpeli, jonka olin etukäteen koppavasti luokitellut massavillitykseksi ja nielin pian sanojani kun tajusin olevani niin koukussa kirjaan että nukkuminenkin sai jäädä. Näin sitä joskus käy... Nälkäpelillä ilahdutin myös synttäreitään juhlivaa nuorempaa kollegaa, joka myöhemmin harmitteli sitä että koko viikonloppu meni lukiessa. Kyllä vaan, kirja koukuttaa! Samoin onnistuin koukkuuntumaan Robert Harrisin Arkkienkeliin, suosittelen. Kuukauden TOP3:een ylsi myös yksi asiallisempikin teos, nimittäin Saku Tuomisen ja Pekka Pohjakallion Työkirja, joka tuntui raikkaalta ja mielenkiintoiselta. Muutaman idean kirjasta olen lainannut jo omaan työpäivääni ja hyvin tuntuvat toimivan.

Kuukauden pettymys taisi olla Sharon "Ozzyn vaimo" Osbournen Kosto. Mutta ei siitä sen enempää...

• Taras Bulba / Nikolai Gogol
• Arkkienkeli / Robert Harris
• Kapteeni Grantia etsimässä & Kapteeni Grantin löytyminen
• Mannerheimin ristiriitainen upseeri: eversti Aladar Paasosen elämä ja toiminta
• Syystanssiaiset / P.D. James
• The Memory Thief / Emily Colin
• Sofie Munsterhjemin aika / Kirsi Vainio-Korhonen
• Työkirja / Saku Tuominen, Pekka Pohjakallio
• Kuninkaan puhe / Mark Logue, Peter Conradi
• Nälkäpeli, Vihan liekit, Matkijanärhi / Suzanne Collins
• Apteekkari Melchior ja Rataskaivokadun kummitus / Indrek Hargla
• Kapteeni Grantin lapset / Jules Verne
• Stonehengen perintö / Sam Christer
• Poikani ääni / Chris Cleave
• Vilpittömästi sinun / Pekka Hiltunen
• Last to die / Tess Gerritsen
• Kosto / Sharon Osbourne
• Setä Tuomon tupa / Harriet Beecher Stowe

Haasteiden tilanne

Haasteiden kanssa on päässyt tulemaan kiire sillä vuosi alkaa uhkaavasti loppua! Kaunokirjallisen maailmanvalloituksen osalta nappasin Argentiinan, Etelä-Afrikan, Uuden-Seelannin ja Ukrainan - kiitos Jules Verne ja Nikolai Gogol. Ikkunat auki Eurooppaan -haasteessa etenin Ukrainan lisäksi myös Venäjälle.

So Americanissa sain kerättyä viimeiset kategoria-pisteeni Setä Tuomon tuvan avulla. Osavaltiohaaste sen sijaan on aika kimurantti, etenin Kentuckyn ja Mainen verran.

Entäs ensi kuussa?

Jos mayoihin on luottamista, niin ensi kuussa tulee maailmanloppu. Mikä tarkoittaa sitä, että nyt on kiire lukea hyviä kirjoja - kun vielä voi! Aikomukseni on ainakin lukea jälleen yksi keskiajalle sijoittuva jännäri sekä uusin Rowling, joka kuoriutui synttäripaketistani.

Mikäli Mayojen tuhonpäivästä kuitenkin selvitään, haluaisin löytää jotain jouluista luettavaa. Itseni ja listapakkomielteeni tietäen yritän varmasti ottaa myös jonkun sortin loppukiriä haasteissa, olkoon se kuinka epätoivoista hyvänsä.

Joulukuussa starttaa myös Blogistanian joulutempaus eli kirjabloggareiden oma kiertävä joulukalenteri. Ensimmäinen luukku avataan Täällä toisen tähden alla -blogissa, käykääpäs kurkkaamassa huomenna!

Taras Bulba / Nikolai Gogol

Tuulessa soiden nyt kuuluu laulu kasakoiden. Säihkyvin kavioin he ratsastaa, sankareiden joukko kotiin palaa! Taras Bulba oli ihkaensimmäinen muttei ehkä viimeinen Gogolini. Nappasin kirjan kirjastosta oikeastaan siitä mitään tietämättä, nimi Taras Bulba vain kuulosti niin mielenkiintoiselta ja eksoottiselta. Voitaneen sanoa että olen huitelevainen lukija... Kasakkatarina kuitenkin pääsi yllättämään mielenkiintoisuudellaan ja oudolla, vähän humoristisen haikealla ja väkivaltaisella tunnelmallaan.

Taras Bulba on tarina vanhevasta ukrainalaisesta kasakasta, jonka nyt jo aikuistuneet pojat palaavat vuosien jälkeen koulusta kotiin. Poikien näkeminen nostattaa innon Bulbassa, hän haluaa siirtää vanhat, tutut taistelutaidot poikiinsa joten sotimaanhan sitä on lähdettävä. Äidin kyyneleistä huolimatta kolmikko ratsastaa tiehensä ja eipä aikaakaan kun jonkinmoinen sota on jo saatu syttymään.

Taras Bulba oli minulle pienoinen yllätys ja jopa vähän outokin lukukokemus, sillä en oikeastaan odottanut pitäväni tästä kirjasta. Kirjan maailma on ankara ja harmaa, elämä ei montaa ruusua kylvä Bulban perheen tielle. Aiheet ovat nekin rankkoja, kuolemasta antisemitismiin eikä naisen osakaan kovin herkullliselta vaikuta. Ja silti kirjassa on jotain lämmintäkin, ylpeääkin ja löydän minä täältä huumorinpilkkujakin jos ihan oikein luen.

Taras Bulba tuntuu melkein kuin vanhan sotaratsun joutsenlaululta. Vielä kerran on päästävä kylvämään tuhoa ja verta, kuolla ei voi rauhassa omassa kammarissa. Vielä kerran voi, yhdessä omien poikien kanssa, ratsastaa ja tuntea olevansa elossa. Vaikka Taras Bulba onkin vanha tervahousuinen jäärä, riitapukari ja röyhkimys, säälimätön julmurikin, mutta samaan aikaan hän on myös rohkea mies, joka taistelee sen puolesta mihin uskoo. Kuolema ei pelota, joskushan viikatemieskin on joka tapauksessa kohdattava. Jotain ihaitavan suoraselkäistäkin Bulbassa siis on, kaikista paheistaan huolimatta.

Gogol kuvailee myös kauniisti aroa ja Ukrainan maisemia, näissä kohdin tuntuu selvästi kirjailijan rakkaus omaan kansaan ja kotimaahan. Aro on tärkeä paikka Bulballe ja hänen pojilleen. Loppusanoissa kerrotaankin kirjailijan esi-isän olleen 1600-luvulla zaporogieversti vapaiden kasakoiden armeijassa - aivan kuin Taras Bulbakin.

"Ilma oli täynnä tuhansia erilaisia lintujen vihellyksiä. Taivaalla lekotteli liikkumattomana kokonainen pilvi haukkoja siivet levällään katse kohdistettuna liikkumatta heinikkoon. Laidemmalla lentäneen villihanhiparven huuto kajahti ties miltä kaukaiselta järveltä. Heinikosta nousi tasaisin siivenlyönnein töyhtöhyyppä ja kylpi nautinnollisesti ilman sinisissä aalloissa. Sinne se hävisi korkeuksiin ja häämötti vain mustana pisteenä. Nyt se käänsi siipiään ja välähti auringon edessä. Piru sinut periköön, aro, että oletkin kaunis!" 

Basam Books, 2010
Sivuja: 116
Alkuteos: Taras Bulba
Kirjallinen maailmanvalloitus & Ikkunat auki Eurooppaan: Ukraina

Arkkienkeli / Robert Harris

Olen aika innoissani tästä kirjasta. Nappasin sen hyppysiini suurimmaksi osaksi tarinan sijaintipaikan, Venäjän takia (vuoden lukuhaasteiden takaraja lähestyy uhkaavasti...) Harrisin tuorein uutuus oli ollut pienimuotoinen pettymys minulle ja kun kirjan kansikaan ei houkutellut, olin jo aikeissa kiikuttaa kirjan takaisin kirjastoon. Onneksi kuitenkin päätin ottaa tarinaan edes vähän tuntumaa sillä Arkkienkeli sattuikin olemaan jännäri joka koukutti lähes ensimmäiseltä sivultaan lähtien!

Arkkienkelin keskushenkilönä on Venäjän historiaan erikoistunut brittiprofessori "Fluke" Kelso. Kelso on epätodennäköinen sankari, hän on keski-ikäinen, vähän mahaakin kasvattanut mies, joka suurimmaksi osaksi tuntuu elävän työlleen ja tutkimukselleen. Ex-vaimoja on jo kolmin kappalein ja vaikka lapset silloin tällöin vilahtavatkin Kelson mietteissä, vie Stalin silti voiton. Kelso on Moskovassa symposiumissa kun häntä lähestyy vanhus, Papu Rapava, joka kertoo olleensa paikalla Stalinin kuollessa. Rapava kertoo hänen avustaneensa Stalinin hallussa olleen päiväkirjan varastamisessa ja kätkemisessä. Stalinin kadoneen päiväkirjan löytäminen alkaa kiinnostaa Kelsoa, valitettavasti se tuntuu kiinnostavan myös muitakin...

Minulle Arkkienkeli oli hyvin toimiva paketti toimintaa ja jännitystä. Pidin Kelsosta kaikkine vikoineen ja kirjan kalsean kylmästä tunnelmasta. Jostain syystä koin kirjan aika visuaalisesti, näin silmieni edessä maisemat, henkilöt, kohtauksia kirjasta... Tarinan rakenne poikkesi mielestäni mukavasti totutusta, sillä tämän kertomuksen suurin pahis onkin Stalin. Kirjaa nimittäin rytmittävät lyhyemmät kappaleet jotka koostuvat Kelson pitämästä Stalin-luennosta. Luennossaan hän käsittelee mm. Stalinin suhtautumista sukulaisiinsa, naisiin yleensä - käy ilmi tämän miehen läheisyydessä oli varsin vaarallista olla. En ole juuri yhtään perehtynyt Staliniin, jostain syystä neuvostoajat tuntuvat minusta niin harmaita, kylmiltä ja tylsiltä. Toki tiesin sen, että Stalin aikanaan osoittautui tuhoisammaksi johtajaksi kuin vaikkapa Hitler, mutta jos Arkkienkelin teksti paikkaansa pitää, olen aika järkyttynyt tuhojen määrästä. Ehkä kirjan tunnelma onkin niin hyytävä juuri siksi, koska osa tarinasta on totta.

Arkkienkelin hiukan erikoisemmaksi jännäriksi tekee se, että tällä kertaa oikeastaan kirjan "pahis" onkin Stalin, vielä haudankin takaa. Neuvostojohtaja on kaikesta huolimatta vahvasti läsnä kirjassa, jossa oikeastaan puolin jos toisinkin ollaan samaa mieltä "Stalinin käden kosketuksesta".

(Katkelma Kelson luennosta.)"Voimme myös nähdä Stalinin allekirjoittamat tappolistat. Ja meillä on hänen päivyrinsä. Tiedämme siis, että joulukuun kahdeksantena päivänä vuonna 1938 Stalin allekirjoitti kolmekymmentä tappolistaa, joissa olisi viisituhatta nimeä, monet hänen niinsanottuja ystäviään. Ja tiedämme myös, kiitos päivyrin, että hän meni samana iltana Kremlin elokuvateatteriin katsomaan filmiä, joka ei tällä kertaa ollut Tarzan vaan komedia nimeltä Iloiset pojat. "

Otava, 2012 (ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi vuonna 2000)
Sivuja: 381
Alkuteos: Arcangel
Ikkunat auki Eurooppaan: Venäjä

Kapteeni Grantia etsimässä & Kapteeni Grantin löytyminen / Jules Verne

Kapteeni Grantin etsintä jatkuu - isänpäivänähän kapteenia etsittiin Etelä-Amerikasta ja näin marraskuun lopulla päästiin Australiaan ja Uuteen-Seelantiin kahden viimeisen kirjan avulla. Päätin niputtaa kaksi viimeistä teosta samaan postaukseen, koska ne olivat hyvin pitkälti saman luonteisia ja selkeästi saman kokonaisuuden osia.

Kertomuksen ensimmäinen osa siis päättyi siihen, että haaksirikkoutunutta kapteeni Grantia varsin heikkojen johtolankojen perusteella etsivä retkikunta huomasi Etelä-Amerikan seikkailunsa päätteeksi etsivänsä kapteenia aivan väärästä maanosasta. Siispä kurssi suunnattiin kohti Australiaa, jossa seurue pian löytääkin haaksirikosta selviytyneen matruusin, Ayrtonin. He päättävät kulkea läpi ratsain läpi Australian ja kohtaavat matkallaan monia seikkailuja. Kirjan kolmas osa vie seurueen lopulta Uuteen-Seelantiin, jossa kapteenin arvoitus lopulta selviää. (Uskallan kaiketi spoilata tuon verran koska kolmannen kirjan nimikin on jo Kapteeni Grantin löytyminen...)

Sarjan ensimmäinen osa osoittautui jonkin verran erilaiseksi kuin kaksi jälkimmäistä - tästä pidin kovasti, sillä Kapteeni Grantin lapsissa minua oli ärsyttänyt se, kuinka retkikunta jatkuvalla syötöllä kulki onnettomuudesta toiseen. Kahdessa jälkimmäisesä osassa on juonelle annettu enemmän tilaa ja sanoisinkin tarinan paranevan loppuaan kohden, jopa niin että kolmannessa kirjassa allekirjoittanut jopa hiukan koukkuuntui, niin jännittäviä seikkailuja Verne oli henkilöilleen kehittänyt.

Blogistaniassa on viime aikoina keskusteltu juonivetoisuudesta ja siitä, voiko esim. jännitysromaanissa olla kuvailua, vaikkei se välttämättä veisikään kirjan juonta eteenpäin. Kapteeni Grant -sarjan kohdalla olisin kyllä valmis vähän heristämään sormeani herra Vernelle, sillä varsinkin Kapteeni Grantia etsimässä -kirjaa lukiessani tuntui että taustoja kuvattiin jo enemmän kuin varsinaista juonta. Oikeastaan tässä kirjassa Verne sortuu harrastamaan informaation dumppausta - etenkin Australian historiaa ja maantiedettä käydään läpi usein ja laajasti, mielestäni joissain tapauksessa vain aika löyhästi tarinaan sidottuna. Ehkä räikein tapaus on Australian valloittajille omistettu kokonainen luku, jossa maantieteilijä Paganel siis sivistää iltapuhteella tovereitaan.

Jos heittäydyn kriittiseksi niin myös kirjan sankarit ovat kovin kirkasotsaisia ja urhoolisia - tässä toki näkyy myös teoksen ikä. Naisten roolit jäävät myös latteiksi vaikka lady Helena ja Mary Grant sentään jo pääsevätkin mukaan seikkailuihin. Tunnelma on tavallaan herttaisen ritarillinen, naiset reippaasti ja valittamatta kärsivät mukana melkoisissa koettelemuksissa ja miehet taas suojelevat heitä äärimmäisen sankarillisesti. Omalla tavallaan jo melkeinpä liikuttava olikin kohtaus, jossa seurue pelastautuu merihädässä lautalle ja lauttaa rakentaneet miehet kantavat naiset lautalle niin

Vähän kriittisemmin luettuna voisin myös hitusen arvostella sankareitamme, jotka koko kuukausia kestävän, rankan seikkailun jälkeen ovat alati urhoollisia, pienintäkään heikkouden osoitusta ei näissä sankareissa näy. Onneksi tällä kertaa lady Helena ja Marykin pääsivät jo mukaan seikkailuihin, mutta vielä kurtistaisin kulmiani, sillä arvon lady lähinnä viihdyttää vieraita vaunuissaan ja Mary on rakastunut. Kovin latteiksi siis jäävät edelleenkin naisroolit, mikä on sääli sillä pelottomassa lady Helenassa saattaisi olla ainesta hyväksikin sankarittareksi mikäli hänen annettaisiin tehdä jotain muutakin kuin olla ihailtavana. Erityisen ihailtava mielestäni oli kohtaus, jossa seurue pelastautuu merihädästä ja "naiset kannettiin sylissä maihin, niin ettei heiltä kastunut hameenhelmaakaan."

Kokonaisuutena Kapteeni Grant -kirjat olivat yllättävän mukava tuttavuus vaikken niitä aivan näin tietopainotteisiksi olisikaan uskonut. Kirjat ovat toki oman aikansa lapsia, hyvässä ja pahassa ja siksi tekstistäkin löytyy ilmaisuja, joita ei nykymaailmassamme käytetä. Kurtistelinkin kulmiani mm. kohdassa jossa Vernen sankarit pohtivat ovat Australian alkuperäisasukkaat apinoita. Oi aikoja, oi tapoja.

"- MacNabbs, lady Helena huomautti, - myöntäisittekö siis niiden olevan oikeassa jotka metsästävät näitä kuin petoeläimiä? Nämä raukathan ovat ihmisiä.
- Ihmisiäkö! MacNabb huudahti. - Korkeintaan ihmisen ja orangutangin välimuotoja! Ja jos vielä mittaisin heidän kasvokulmansa, se olisi yhtä terävä kuin apinan!
MacNabbs oli tässä suhteessa oikeassa; australialaisen alkuasukkaan kasvojen kulma on hyvin terävä ja jokseenkin samanlainen kuin orangutangin eli noin kuusikymmentä tai kuusikymmentäkaksi astetta. Niinpä ei herra di Rienzi esittänytkään aivan syyttä näitä olentoja luokiteltaviksi eri rotuun, jota hän nimitti "pithecomorpheiksi" eli siis apinanmuotoisiksi ihmisiksi"
Mutta lady Helena oli vielä oikeammassa kuin MacNabbs katsoessaan näitä ihmisasteikon alimmalla portaalla olevia alkuasukkaita kuitenkin sielulla varustetuiksi olennoiksi. Eläimen ja australialaisen välillä on se ylitsepääsemätön kuilu, joka erottaa lajit. "

Kapteeni Grantia etsimässä julkaistu suomeksi ensimmäisen kerran 1923, Karisto
Kapteeni Grantin löytyminen julkaistu ensimmäisen kerran suomeksi 1923, Karisto.
Sivut: n.174 & n. 150 
Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Etelä-Afrikka & Uusi-Seelanti

Mannerheimin ristiriitainen upseeri: eversti Aladár Paasosen elämä ja toiminta / Martti Turtola

Tässä vaiheessa on hyvä muistuttaa että lukumakuni on ajoittain... persoonallinen. Jostain itsellenikin tuntemattomasta syystä kiinnostuin hurjasti jo etukäteen Aladár Paasosen elämäkerrasta - siitäkin huolimatta etten vielä muutamaa kuukautta aikaisemmin ollut koskaan kuullutkaan miehestä.

Aladár Antero Zoltán Béla Gyula Arpád Paasonen oli jo nimensä puolesta kiinnostava mies. Perhesuhteita kuvannee myös se, että huolimatta isoveljensä kuninkaita ja muita maailman mahtavia pursuavasta etunimirimpsusta huolimatta sai nimekseen vain Arvid. Paasonen osoittautui lahjakkaaksi taktikoksi ja kielten taitajaksi ja aikojen ollessa mitä olivat, hän päätyi armeijauralle. Toisen maailmansodan vuosina Paasosen tehtävät olivat mielenkiintoiset, hän toimi lyhyen aikaa presidentti Kyösti Kallion vanhempana adjutanttina ja myös Päämajan tiedustelupalvelun päällikkönä. Nousujohteinen ura kuitenkin päättyi vapaaehtoiseen maastapakoon heti sodan päätyttyä, Suomeen hän ei enää palannut.

Martti Turtolan kirja piirtää mielenkiintoisen kuvan ristiriitaisesta miehestä. Turtola ei pyri maalaamaan kohteestaan liian siloiteltua kuvaa ja hän tuo esiin myös Paasosen epäonnistumisia ja heikkouksia, kuten erään melko kohtalokkaan toimittaja Thérèse Bonneyn haastattelun, joka kyllä inhimillisti minun silmissä hiukan jopa robottimaista Paasosta. Neiti Bonney kun onnistui saamaan varautuneesta Paasosesta irti varsin räväköitä vastauksia, jotka aiheuttivat jonkin moisen skandaalin ja taatusti harmaita hiuksia Paasoselle,Turtolan kerronta on miellyttävän tietävää ja silti keskustelevaa. Hän johdattaa lukijaa, esittää kysymyksiä ja tarjoaa vastauksia. Näkee että Turtola elää aiheensa mukana, muttei sen lumoissa.

Henkilöhahmona Paasonen ei ehkä ensisilmäykseltä ole niitä kaikkein mielenkiintoisempia, ennemminkin hän vaikuttaa hiljaiselta ja pidättyväiseltä mieheltä, joka ennen kaikkea keskittyy uraansa. Mannerheimin ristiriitainen ritari käsitteleekin enimmäkseen Paasosen työelämää, koti perheineen jää vain maininnoiksi sivulauseissa. Tämä mielestäni oli hiukan harmillista, sillä mielelläni olisin kuullut myös siitä, millainen Paasonen oli ilman univormuaan, aviomiehenä ja isänä. Yhtenä kirjan lähteistä mainitaan mm. everstin Aino-tyttären isästään kirjoittama muistelmateos, mikä antaa ymmärtää että henkilökohtaisempaakin materiaalia olisi ehkä ollut saatavissa. Vai oliko Paasonen todella niin omistautunut uralleen että jäi kaukaiseksi myös perheelleen?

Paasosen elämään sisältyi varsin mielenkiintoisia, Suomen kannalta kohtalokkaita aikoja. Vaikka minäkin olen Suomen historiani tankannut, oli kirjassa silti paljon kiinnostavia tapahtumia, joista en ollut aiemmin tiennyt mitään. Ihan kaikki sotamanöövereiden kuvaukset ja strategiat eivät kyllä hienoudessaan minulle auenneet, mutta kokonaisuutena lukukokemukseni oli mukavan sivistävä.

(Paasonen kertoo presidentti Kallion kuolemasta.)Kunniakomppanian keskelle ehdittyään presidentti Porilaisten marssin kaikuessa horjahti.  Olin varta vasten seurannut hänen takanaan, ja kun hän kaatui onnistuin vastaanottamaan hänet syliini ja käteni tunsivat  hänen sydämensä viimeisen korahtelun. Kannettuamme presidentin hänen vaunuunsa lääkäri saattoi todeta, että matka oli päättynyt.

WSOY, 2012
Sivuja: 310

Syystanssiaiset / P.D. James

P.D. Jamesin Syystanssiaiset oli jäädä minulta lukematta ennen kuin huomasin Helmetin hakusanoissa sanat Elizabet ja Fitzwilliam Darcy - kyseessä olikin siis jonkinlainen rikostarina Austenin hengessä, tuikkivasilmäisen Elizabethin ja hänen jylhän Darcynsä kera. Ihanaa! Kirja lähti varaukseen ja saapui juuri sopivasti Tukholman reissuani varten, mieluisampaa matkalukemista saa hakea.

Kirjan tapahtumien alkaessa on kulunut kuusi vuotta Ylpeyden ja Ennakkoluulon tapahtumista. Kirjan nuoret parit, Darcyt, Bingleyt ja Wickhamit, ovat vakiintuneet, kukin omalla tavallaan. Elizabethin ja Darcyn koti, tuo Pemberleyn komea kartano, on harmoninen ja onnellinen paikka jossa valmistellaan vuotuisia syystanssiaisia, kun iltahämärissä paikalle saapuu kieseillä hysteerinen Lydia. Lydia kertoo miehensä, kieron herra Wickhamin ja kapteeni Dennyn riitaantuneen ja juosseen Pemberleyn metsiin. Laukauksiakin oli kuultu... Kun Darcy miehineen lähtee asiaa tutkimaan, he löytävät metsästä kuolleen kapteeni Dennyn ja verisen Wickhamin, joka tokaisee: "Hän oli ainoa ystäväni. Olen tappanut hänet."

Näistä tapahtumista lähtee liikkeelle dekkarikuningatar P.D. Jamesin fanfiction, jossa siis selvitellään kapteeni Dennyn murhaa. Jamesin teksti tuntuu melko uskolliselta Austenille ja tuttuja henkilöitä käsitellään ilokseni lempeästi ja lämmöllä. Varsinainen rikosjuttu jää kuitenkin oikeastaan henkilöhahmojen ja heidän elämänsä varjoon mutta tässä kirjassa se ei oikeastaan häiritse, sillä Elizabethistä ja Darcystä minä juuri haluankin lukea! Paras osa Syystanssiaisia on minusta ehdottomasti Austenin henki ja vanhojen tuttujen hahmojen pariin pääseminen. Kirja keskittyy, kenties murhamysteerin luonteensa takia, Darcyyn ja Elizabet onkin tässä kirjassa varsin vaisu, ehkä kartanon rouvan elämä on vaatinut veronsa?

Sävyiltään kirja on Ylpeyttä ja ennakkoluuloa synkempi, mikä toki on ymmärrettävää - onhan kyse kuitenkin murhasta. Ratkaisu tuntuu sopivan myös aikakauden henkeen, ainakin itse hämmästyisin jos Pemberleyn elegantin illanvieton kesken päätyisinkin lukemaan verisistä haavoista, murhaajan raivosta ja muista kauheuksista. Siksi oikeastaan pidänkin enemmän suomennoksen nimestä, joka ohjaa lukijaa alkuperäistä nimeä Death comes to Pemberley paremmin oikeaan tunnelmaan. Hieman taitaa P.D. James kuitenkin virnistää lukijoilleen laittaessaan seurueen herrat pohtimaan mikä oikein on naiselle soveliasta tekemistä, selviääpä keskustelussa että naisilla olisi nykyisin ihan sielutkin...

Kirja oli mukava, vaikkei kuitenkaan tajuntaa räjäyttävä lukukokemus. Varsinaista moitittavaa en kirjasta löydä, ainoastaan loppuratkaisun kertaaminen hiukan latisti iloisia lukutunnelmia. En ole lukenut muita P.D. Jamesin kirjoja vaikka Adam Dalgliesh onkin minulle televisiosta tuttu, joten en siis tiedää millainen Syystanssiaiset on kirjailijan muihin teoksiin verrattuna. Huolimatta dekkarin pehmoisesta hengestä, heräsi uteliaisuuteni kuitenkin ja luulenpa että saatan hyvinkin tutustua Jamesin muuhunkin kirjalliseen tuotantoon. Antakaapa hyviä vinkkejä, mistä kannattaisi aloittaa?

"Kynttilänvalo valaisi kaksia haltioituneita kasvoja ja niiden iloisia ilmeitä, kun ongelma saatiin ratkaistua ja Georgiana asettui soittamaan, ja heitä katsellessaan Elizabeth aavisti, ettei kyse ollut vain ruumiillisen läheisyyden ohikiitävästä viehätyksestä eikä myöskään jaetusta rakkaudesta musiikkiin. He olivat varmasti rakastuneita, tai ehkä juuri rakastumaisillaan, ja elivät tuota molemminpuolisen oivaltamisen, odotuksenja toivon lumoavaa aikaa."

Otava, 2012
Sivuja: 348
Alkuteos: Death comes to Pemberley
Kirjasta lisää: Kirjasfääri, Amman lukuhetki, Lumiomena, Booking it some more

The Memory Thief / Emily Colin

Muistatteko Ghostin, sen ihanan elokuvan jossa Patrick Swayze kuolee ja palaa takaisin Whoopi Goldbergin avulla kertoakseen Demi Moorelle että hän rakastaa tätä? The Memory Thief toimii vähän samalla periaatteella - vuorikiipeilevä komistus Aidan tekee Mount McKinleyllä kohtalokkaan virheen ja suremaan jäävät Maddie-vaimo ja Gabe-poika. Samaan aikaan Pohjois-Carolinassa herää auto-onnettomuudessa ollut Nicholas koomasta. Nicholasin muisti tuntuu olevan puhtaaksi pyyhitty, jäljellä on vain outoja mielikuvia punatukkaisesta nauravasta naisesta ja pienestä pojasta - sekä vuorikiipeilystä.

Kokonaisuutena kirja oli minusta aika hämmentävä luettava - hämmentävä jo siksikin, että luin aika monta lukua ennen kuin tajusin koko Aidan/Nicholas -kuvion. Olin, jotenkin jostain käsittämättömästä syystä, saanut nimittäin päähäni että tarina kertoo miehestä, jonka oletetaan kuolleen ja dekkareiden ystävänä olin jo pian ehtinyt kehitellä melkoisen juonen kirjaan, jota en vielä ollut lukenutkaan! Lukemisen aluettua, olin ihmeissäni siitä, ettei kirja kertonutkaan siitä, kuvittelin. Jännä juttu, Emily Colin ei ollut kirjoittaessaan osannut lukea ajatuksia joita minä nyt ajattelin. Ne nykyajan kirjailijat, ei onnistu ajatustenluku eikä aikamatkailu...

Olin siis hämmentynyt, tosin osittain ihan omasta syystäni. Emily Colin on rakentanut kirjansa Aidanin, Maddien ja Nicholaksen kertomien kappaleiden varaan ja se sisältää aikahyppyjä pariskunnalle merkityksellisiin hetkiin. Kirjassa kerrotaankin yhden ihmissuhteen tarina, kipupisteine kaikkineen. The Memory Thief on myös kirja rakkaudesta ja surusta ja tarinana se voisi olla haikean kauniskin, mutta se jokin joka saa minun silmäkulmani kostumaan, puuttui. Kyllä, Colinin teksti oli aitoa, intohimoistakin, sujuvaa ja kaunista, mutta jokin häiritsi. Kirjassa oli joitakin juonenkäänteitä, joihin minun oli vaikea uskoa. Sanotaan vaikka että teoksessa oli minusta liikaa seksiä haikean riipaisevaksi surutarinaksi...

The Memory Thief siis ehkä lipsahti hitusen verran viihdekirjan puolelle, mutta kokonaisuus oli kyllä miellyttävä. Jos pidit Ghostista, pidät ehkä tästäkin.

"I have read the inscription so many times I have it memorised, but by now reviewing it before a day's climb has become a ritual, a good luck talisman. In her rounded handwriting Maddie has written: Aidan, Madeline and Gabriel. And beneath that: Come back to me.
It is a promise I intend to keep."

Ballatine Books, 2012

So American: osavaltio: Alaska