Nyt on elokuu ja minä olen viljaa

Heinäkuussa kärviteltiin töissä ja odoteltiin lomaa hartaasti ja nyt se on vihdoinkin täällä, ikioma kesäloma! Minusta kesäloman alku on monesti kaikkein parasta aikaa, kaikki ihana on vielä edessäpäin. Muun kesäpuuhailun ohessa tarkoitus olisi mennä nauttimaan gelatosta ja maisemista Garda-järven suunnille.

Lukemisen suhteen heinäkuu vähän takkuili, ihanien ilmojen takia en oikein malttanut lueskella. Mistä lie johtunut mutta lukukasaankin oli siunaantunut sellaisia kirjoja, etten oikein jaksanut niistä kaikista innostua. Huomaan kuitenkin ehtineeni lukea 16 kirjaa, joista vain kolme oli englanniksi. Heinäkuun kirjojen kanssa vietin paljon aikaa menneessä, peräti 9 kirjoista oli tapahtui menneessä, lähinnä Tudoreiden aikakaudella tai toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina. Niin paljon kuin historiallisia romaaneja rakastankin, kenties on hyvä olla nauttimatta makeaa mahan täydeltä. Ainakin nyt huomaan etsiväni jotain aivan vastakohtaista pukudraamalle, kenties kunnon poliisitarinoita?

 Parhaita heinäkuun kirjoja olivat Kate Mortonin The Distant Hours sekä Hilary Mantelin Susipalatsi - historiallista draamaa kumpainenkin. Järki ja tunteet ja merihirviöt taas oli pienoinen pettymys, olinhan nauttinut Ylpeyden ja ennakkoluulon samaan tapaan tehdystä versiosta.

Haasteiden tilanteesta sen verran, että heinäkuussa otinkin melkoisin kirin Totally British-haasteessa ja keräsin 9 pistettä kuukaudessa (asiassa toki auttoi paljon se, että luin useampia kirjoja joista sai kerättyä tuplapisteet). Heinäkuun pistesaldo on siis 22/29 eli kohta ollaankin jo haasteen loppusuoralla!

Kirjallinen maailmanvalloitus taas edistyi britti-invaasion takia hiukan hitaammin, mutta kolme maata(Ruanda, Kanada, Egypti) tuli kuitenkin valloitin.

Lisäksi päätin liittyä mukaan Maahanmuuttajatarinoiden -haasteeseen, tällä hetkellä luettuna on neljä maahanmuuttajakirjaa.

Heinäkuun luetut:
Numeropeli/ John Verdon
Smartville/ Jussi Siirilä
Kuudes kohde/ James Patterson, Maxine Paetro
Susipalatsi/ Hilary Mantel
Armollinen kuningatar/ Jan Westcott
The Distant Hours/ Kate Morton
Jumalan jälkeen/ Douglas Coupland
Kuolema Niilillä/Agatha Christie
Tahra / Katarina Wennstam
Vieras kartanossa/ Sarah Waters
Annan jäähyväiset / L.M.Montgomery
Pitkä matka paratiisiin / Leah Chishugi
Vadelmavenepakolainen / Miika Nousiainen
Järki ja tunteet ja merihirviöt / Jane Austen, Ben H. Winters
Meridon / Philippa Gregory
The Favoured Child / Philippa Gregory

Numeropeli / John Verdon

Lähdin lukemaan Numeropeliä vähän kaksijakoisin tunnelmin. Olen nokkelien dekkarien ystävä, aina valmis uusiin tuttavuuksiin, mutta toisaalta olen usein polttanut siipeni näissä paljon mainostetuissa uutuusdekkareissa. Numeropeli alkoikin vähän epävarmasti mutta kakkos-osassa kirja todella pyörähti käyntiin ja sitten olinkin jo myyty...

Numeropeli Dave Guerneystä, eläkkeelle jääneestä etsivästä, joka aikoinaan on ratkonut joukon visaisia juttuja. Nyt Dave asuu vaimonsa Madelinen kanssa maaseudun rauhassa, mutta rauha häiriytyy kun vanha koulutoveri ottaa yhteyttä saatuaan outoja, uhkaavia runoja. Eikä dekkari olisi dekkari, jos ei meno tästä kiihtyisi ja Dave saisi murhaa selvitettäväkseen.

Trilleri on melko nokkela ja viihdyttävä, sen kanssa kului kesäpäivä rattoisasti.  Tiettyjä kliseitä Numeropelissä oli - monta kertaa on tullut törmättyä eläkkeelle jääneisiin etsiviin, jotka eivät osaa luopua työstään, vaimoihin tai exiin, jotka eivät pidä edellä mainituista seikoista ja nokkeliin rikollisiin, jotka ratkovat traumojaan murhien kautta. Näistäkin huolimatta, kirja oli napakka paketti kesäviihdettä ja kekseliäitä ratkaisuja.

Kirjasta on kirjoitettu P.S. Rakastan kirjoja -blogissa, jonka arvostelusta löytyy myös lisää linkkejä muihin arvosteluihin.

"Sen annat minkä otit,
kun saat minkä annoit.
Tiedän mitä mietit,
milloin silmää räpäytit.
missä olet ollut,
missä pian olet.
Tiedät minut tapaavasi,
herra kuusi-viisi-kasi."

Smartville / Jussi Siirilä

Kaikkien näiden kruunupäiden jälkeen oli ihanaa tarttua Jussi Siirilään ja siirtyä hetkeksi ihan erilaiseen, todellisempaan todellisuuteen. (Ihmismieli on kummallinen, joskus todellisuudenpaoksi riittää se, että pakenee todellisuuteen joka vaikuttaa melkein samalta kuin oikea todellisuus.) Smartville on Juoksijaa ja Historia on minut vapauttava-kirjaa vakavampi, vaikka minusta tuntuu että tätäkin voi lukea pilke silmäkulmassa.

Tarina kertoo web designer Minnasta, jonka mies on usein töiden takia poissa. Minnan kontolle jääkin tarhassa olevan Jennan hoitaminen. Minnan työpaikka on firmassa, jollaisia kaiketi oli IT-kuplan aikaan paljonkin. Odotellaan sitä isoa tilausta komeissa puitteissa, palkataan paljon porukkaa, joille ei oikein riitäkään hommaa. Minna pelkää jo lopun alkua, mutta irtisanoutuminen hyvin palkatusta työstä sotkisi perheen talouden. Jenna puolestaan yrittää kovasti saada itselleen leikkikavereita tarhasta, joten perheen naisilla on kovat suorituspaineet niskassaan.

Kirja oli nopea ja rento luettava ja IT-alan puuhastelukin tuntui tutulta. Minulle kuitenkin jäi tästä hämmentynyt olo, tarina tuntui jäävän ikäänkuin kesken tai viimeistelemättä. Vaikka ComNetin työntekijöissä on sinänsä mielenkiintoisen oloisia henkilöitä, mutta he eivät oikein puhkea kukkaan. Olisin kuvitellut Siirilän saavan IT-kuplan aikaisesta menosta enemmänkin irti. Pikku-Jenna on sinänsä suloinen tarha-stressissään, mutta äidin ja Jennan tarinoiden yhteys jää olemattomaksi, isän jäädessä vain muutamaksi maininnaksi kirjan sivuilla. Kenties tämän on tarkoitus kuvata perhettä kvartaalitaloudessa, ihmisiä, jotka ovat kukin omilla tahoillaan niin kiireisiä että ehtivät olla vain ohimeneviä mainintoja läheistensä elämässä?

(Minna miettii irtisanoutumista.)
"Minna klikkasi auki intranetin, kumartui eteenpäin ja alkoi etsiä työnsuhteen päättymistä kuvaavaa prosessia. Hän löysi vaivatta rekrytointiin liittyvät ohjeet uusista työntekijöistä maksettavine vihjepalkkioineen, työsuhteen solmimista kuvaavat kaaviot, tulospalkkioiden laskukaaviot, luontaisedut ja virkistystoiminnan vastuuhenkilöt, mutta irtisanoutumisesta ei löytynyt mainintaa. Luultavasti kukaan ei ollut aikaisemmin sanoutunut irti ComNetin palveluksesta, eikä kenellekään ollut tullut mieleen laatujärjestelmää kehitettäessä, että tilannetta varten täytyisi piirtää oma prosessikaavionsa." 

 PS. Tämä oli 100. postaukseni, jee!

Kuudes kohde / James Patterson, Maxine Paetro

Kuudes kohde on  Pattersonin Naisten murhakerho -sarjaa. Nämä ovat minulle sellaisia kirjoja, joita luen koska ... noh, olen aina ennenkin lukenut niitä. Tiedostan, etteivät nämä ole minusta mitään mahtavia elämyksiä, mutta tottumuksesta nappaan uusimman Pattersonin silti mukaani. Pattersonit ovat kuin kevyitä välipaloja, kevyitä ja nopeita, ei paljon turhia kaloreita, mutta ei myöskään suuria herkutteluelämyksiä.

Naisten murhakerho (minusta tämä on oikeastaan vähän ärsyttävä, jollakin lailla pikkusievä nimi sarjalle) on porukka eri aloilla työskenteleviä naisia, jotka yhdessä yrittävät ratkoa San Franciskossa sattuvia murhia. On oikeuslääketieteen tohtori, poliisi, juristi ja toimittaja. Rikosten selvittelyn lomassa puidaan läpi ihmissuhteita. Ihmissuhteissa ei sinänsä ole mitään vikaa, ne vaan ovat näissä kirjoissa aika kepeitä, sellaisia pintaraapaisuja.

Kirjan kertoja on komisario Lindsay Boxer, joka, luonnollisestikin, on loistavin poliisinvaistoin varustettu, kaunis ja hippusen äijämäinen. Tällä kertaa kaikki alkaa hyytävästä ammuskelutapauksesta lautalla, jonka uhreihiin kuuluu myös eräs murhakerhon jäsen. Tämän lisäksi Lindsay ystävineen selvittää outoja lasten kidnappauksia ja omia parisuhdekuvioitaan...

Olen tällä hetkellä jonkinlaisessa lukujumituksessa. Ihana (ja paksu!) kartanoromaani odottelisi, mutta kirjan koon takia sen lukeminen jää iltoihin. Olen viime aikoina lukenut englanniksi niin paljon, että aloin myös oikein kaipaamaan suomen kieltä. Siksi Kuudes kohde tuntuikin ihanan virkistävältä, kontrasti viipyilevän brittiläisen kartanoromaanin ja tämän amerikkalaisen rämistelyn välillä ei juurikaan voisi olla suurempi. Kirjana Kuudes kohde on ... noh, pikaruokaa, mutta kenties kesälukemiseksi tai rantakirjaksi juuri sopiva.

"Olin äkkiä epäuskosta pökerryksissä.
Kuulin Tracchion puhuvan, mutta oli kuin hänen työpöytänsä olisi singahtanut seinän läpi ja hän puhuisi minulle jostain moottoritie toiselta puolen.
- Raportoit edelleen myös minulle. Palkkatasosi pysyy tietysti ennallaan...
Pääni sisällä ulvoin: Alennus? Alennatko sinä minut? Tänään?
Tarrasin kiinni Tracchion työpöydän reunasta, tarvitsin tukea. Näin, että Tracchio vajosi takaisin tuoliinsa, ja hänen ilmeensä kertoi, että hän oli yhtä ällistynyt reaktiostani kuin minä hänen ilmoituksestaan.
- Mitä nyt Boxer? Tätähän sinä halusit? Olet jankuttanut minulle kuukausikaupalla -
- Ei, tarkoitan, kyllä. Niin olen. Mutta en odottanut -
- Älä viitsi, Boxer. Mitä sinä yrität sanoa? Olen käyttänyt koko illan tämän ylhäältä alas -siirron selvittämiseen, koska sitä sinä olet sanonut haluavasi."

Susipalatsi / Hilary Mantel

Susipalatsin lukemista olen miettinyt jo jonkin aikaa, Tudoreiden aika kun on kovin kiinnostava, vaikkakin jo laajalti kuvattu, vaihe Englannin historiassa. Kirjailijoiden innon kyllä ymmärtää, onhan kyse kiinnostavasta murrosvaiheesta kansan historiassa ja kuningas Henry monine vaimoineen kutittelee kieltämättä uteliaisuutta. Tarina on siis jo entuudestaan minulle tuttu, olen lukenut siitä mm. kuningas Henryn, Boleynin sisarusten kuin Katarina Aragonialaisenkin näkökulmasta. Fiktiona ja faktanakin. Susipalatsi on kuitenkin vähän erilainen, jo siksikin että sen pääosassa on virkamies, Thomas Cromwell.

Mantelin käyttämä kieli tuntuu erilaiselta, se tuntui vievän tehokkaammin toiseen aikaan, aikaan jossa Shakespeare ei ollut edes syntynyt. Silti osa kielikuvista tuntui melkein oudoilta, varsinkin kun tarinan päähenkilö on yksinkertaisista oloista pitkälle ponnistanut mies. Naisten oikeudet ovat nekin kaukaisia, tosin aika jolloin nainen voi nousta valtaistuimelle on lähempänä kuin kirjassa arvataankaan. Kirjan naiset ovat kuitenkin sisukkaita ja voimakastahtoisia, eivät pelkkiä pelinappuloita.

Oikeastaan, olin yllättänyt löytäessäni kirjasta niinkin paljon huumoria, olin ajatellut Susipalatsin toisenlaiseksi. Vakavammaksi. Eikä Susipalatsi mikään huumoriteos olekaan, mutta juuri nuo pienet ja terävät neulanpistot olivat minusta parasta kirjassa. Eniten huomasinkin nauttivani Cromwellin ja Anne Boleynin välisestä sanailusta. Ja vaikkei Mantellin kuvaama Anne kaikkein viehättävin ihminen olekaan, on hänkin tässä kirjassa kovin moniulotteinen ja kiinnostava. Teräväkielinen ja -älyinen nainen, joka myy itsensä pala palalta. Ei kaunotar, mutta nainen jonka läsnäolo on vahva.

Thomasin tarina alkaa poikasesta, joka pakenee seppä-isänsä nyrkkejä maailmalle. Sepän poika kuitenkin pääsee pitkälle elämässä, lähes vallan ytimeen. Samalla saadaan vielä yksi näkemys ajasta ja teoista, jotka johtivat mm. anglikaanisen kirkon syntyyn. Se avaa ikkunan hetkeen, jossa yhden lapsen sukupuoli voi muuttaa maailmaa.

Olen aikaisemmin saanut Cromwellistä kylmän ja virkamiesmäisen kuvan, mutta Susipalatsi toki pehmentää ja tekee Cromwellistä inhimillisemmän. Se tarjoaa myös syitä kylmyyteen. Mantellin Cromwell on elämän kovettama mies, jolla ei taida oikein olla varaa lempeyteen. Silti, lämpöä ja uskollisuuttakin löytyy. Cromwell on analyyttinen mies, taitava arvioimaan ja laskemaan hintoja, hänen huumorinsa on synkkää ja ainakin minä nautin siitä.

Kansitaidekin kiehtoi minua kovasti, se tuntui onnistuneelta ja tehokkaalta., nappasihan se huomioni heti kirjaston hyllyssä. Kannessa on siis kirjaillun oloinen valkoinen Tudor-ruusu, punaisella pohjalla.

"Jollakin karulla, epätoivoisella tavalla hän odottaa halukkaasti pääsiäistä, paaston päättymistä, katumuskauden loppua. Tämän mustan maailman takana on toinen maailma. Mahdollisuuksien maailma. Maailma, jossa Anne voi olla kuningatar, on maailma, jossa Cromwell voi olla Cromwell. Hän näkee sen, ja sitten taas ei enää. Hetki on ohikiitävä. Mutta oivallusta ei voi enää vetää takaisin. Ei voi palata hetkeen ennen sitä."

(Cromwell näkee pienen prinsessa Elizabethin ensi kertaa)
 "- Mutta tuo tukka! hän sanoo.
-Aivan, lady Bryan huokaa syvään. - Kaikella kunnioituksella hänen pikku korkeuttaan ja hänen kuninkaallista majesteettiaan kohtaan, lasta voisi esitellä markkinoilla porsaana. Lady Bryan tarttuu lapsen myssyyn ja yrittää työntää sojottavia hiuksia takaisin sen suojaan."

Armollinen kuningatar / Jan Westcott

Luin Armollisesta kuningattaresta Vinttikamarissa-blogista ja innostuin, varsinkin koska kirja tuntui sopivan Totally British-haasteen Royal Fiction-osioon kuin kruunu kunkun päähän. Kirja on melko vanha, minun kappaleeni on painettu 1959, luvassa olikin siis vanhan kirjan tuoksua ja - yllätyksekseni- tyttökirjafiilistä!

Aloitin Armollisen kuningattaren lukemisen The Distant Hoursin jälkeen ja voi millainen kontrasti näiden kahden kirjan välillä olikaan! Siinä missä The Distant Hours eteni hiljakseen, pienin askelin, laukkasi Armollinen kuningatar eteenpäin kuin pelästynyt hirvi. Koko ajan sattui ja tapahtui. Ensimmäisen sadan sivun aikana, päähenkilö, Katrin Parr, ehti salakihlautua yhden miehen kanssa, avioitua toisen, äitinsä ikäisen miehen kanssa, muuttaa toiselle puolelle Englantia, tulla raskaaksi, tulla leskeksi, saada keskenmenon, olla hetkisen vankina...

Tarina siis kertoo Katrin (tai Catherine) Parrista, josta on tuleva Henrik VIII:n kuudes ja viimeinen vaimo. Katrinin elämä vaikuttaa Wikipediankin mukaan olleen melko myrskyisää. Hän eli vain 35-vuotiaaksi eli kuoli nuorena, ainakin meidän aikamme mittapuun mukaan. Elämänsä aikana hän ehti avioutua neljäs, Henrik oli hänen kolmas aviomiehensä. Lapsia hänellä oli vain yksi, tytär, jonka synnytyksen jälkeiseen lapsivuodekuumeeseen hänen oletettavasti kuoli.

Kovin suurta tunteiden kirjoa on tästä kirjasta turha odottaa, kirjoitustyylissä näkyy kenties myös kirjan ikä. Nykyajan ihmisen silmään Katrin vaikuttaa hiukan tunteettomalta, hän suhtautumisensa avioliittoonkin vaikutti lähes työtä vastaavalta vaikka hetkellisiä hellyyden pilkahduksia olikin luettavissa. Kenties kirjailijan kuvaustapa on kuitenkin ajanjaksoa hyvin vastaava, noihin aikoihin rakkausliitot taisivat kai olla harvojen herkkkua ja vaimona olo todella kävi työstä isoa taloa pyöritettäessä. Katrinin tarina on kuitenkin yllättävänkin mukaansatempaava ja ehkä juuri tuo tyttökirjamaisuus teki kirjasta virkistävän luettavan.

(Katrin tapaa ensimmäisen miehensä, Lordi Boroughin.)
"Katrin vetäisi kiivaasti henkeä. Hän katsoi vierasta suoraan silmiin. Tämän kasvot olivat päivettyneet ja uurteiset, hänen silmänsä terävät kuin haukan, hänen ryhtinsä ylväs. Ja hän lateli mitä hienoimpia kohteliaisuuksia. Kuumeisesti Katrin koetti löytää oikeat sanat. Minun pitäisi sanoa jotakin hieman moittivaa ja hieman nenäkästä, hän mietti epätoivoissaan. Näinkö miehet Lontoossa käyttäytyivät? Tai etelässä? Hän tunsi vielä miehen huulten lämmön ja yritti muistella, kuinka vanha tämä oli ja oliko hän leski. Hän oli kuullut naineiden miesten lähentelevän tyttöjä. Mies näytti hymyilevän hieman.
- Sinun pitäisi vastata kun sinulle puhutaan, hän sanoi.
Katrin loi katseensa maahan. Tällä kertaa hänellä oli vastaus valmiina. - Olen vain maalaistyttö, teidän armonne, en tunne kaupungin tapoja. Hän arveli nyt voivansa katsoa mieheen silmäripsiensä lomitse samalla tavoin kuin hän katseli Bellinghamin poikiin, osoittaakseen että hän vain laski leikkiä."

The Distant Hours / Kate Morton

Pyörittelin aikani Kate Mortonin The Distant Hoursia käsissäni ja pohdiskelin sen lainaamista. Kirja on reilusti tiiliskiven kokoinen, enkä ollut ihan varma jaksanko lukea vielä yhtä  paksuhkoa, englanninkielistä kartanoromaania, niitä kun on tullut luettua viime aikoina ihan olan takaa. Pientä pessimismiä aiheutti myös se, että viimeisimmät kartanoromaanini ovat olleet parhaimmillaan pieniä pettymyksiä ja pahimillaan luokkaa läpi rämmittävät... Mutta kun luin kirjan ensimmäisen kappaleen, olin myyty...

"It started with a letter. For it is said that a letter will always seek its reader. That sooner or later, like it or not, the words have a way of findind the light of making their secrets known."

Kaikki alkaa kirjeestä. Kirjan kertojana toimii 1990-luvulla elävä Edie, jonka äiti saa kirjeen menneisyydestä. Meredith on ollut sodan aikana evakkona Middlehurstin linnassa asuvan Blythen perheen luona, mutta hän ei ole koskaan puhunut näistä kokemuksistaan, ei vaikka isä-Blythe on Edie lempikirjailija. Kun Edie ajaa työmatkallaan kartanon ohi, hän päättää piipahtaa katsomaan paikkaa... Ränsistyvässä kartanossa asuvat edelleen Blythen neidit; Percy, joka rakastaa kotiaan ja perhettään yli kaiken, kodinhengetär-Saffy sekä mieleltään järkkynyt Juniper. Juniper odottaa edelleen Thomasia, rakastaan, jonka oli määrä saapua Milderhurst Castleen ilmoittamaan heidän kihlauksestaan vuonna 1941. Ja miten isä-Blythen menestyskirja, The Mud Man, liittyy kaikkeen tähän?

The Distant Hours on viipyilevä kirja. Luin sitä pitkään ja hartaasti, ison kokonsa takia se ei soveltunut työmatkakirjaksi ja monesti iltaisin olin niin väsynyt etten jaksanut sen parissa kuin yhden luvun verran. Mutta luulen että se oli oikein hyvä tahti lukea The Distant Hoursia, pikkuhiljaa. Morton rakensi kirjan jännitettä taitavasti, melkeinpä huomaamatta. Ensimmäisten parinsadan sivun aikana vain vienosti vihjaillaan tulevista, tai no, oikeastaan menneistä murheista ja sieltä täältä löytää pienen tiedonmurun tapahtumista. Mutta tylsää tämän kirjan parissa ei minulla ollut, tarina kulki silti koko ajan eteenpäin ja henkilöt tuntuivat elävän kirjan sivuilla.

Morton on luonut kirjan henkilöt huolellisesti ja kiinnostavasti. Vaikka kirjan tempo onkin hidas, antaa se ikäänkuin aikaa tutustua Blythen neiteihin, Meredithiin ja Edieen. Hitaudesta huolimatta kirjassa kyllä edetään koko ajan, pienin askelin. Lukijalla on kyllä käsitys siitä, mitä on saattanut tapahtua, minulla oli kaksi vaihtoehtoista ajatusta lopuksi - loppujen lopuksi kumpikin niistä oli väärä... Ja mikäs sen parempaa kuin yllätyksellinen loppuratkaisu!

Vaikka Juniperin tragedia onkin kirjan elämänlanka, on siinä myös monta muuta kiinnostavaa tasoa. Ajallisesti liikutaan sotavuosien ja nykyajan välillä, teemoissa keskitytään ihmissuhteisiin ja ihmisten haaveisiin.Oikeastaan tämä on tarina erilaisista rakkauksista ja esteistä, joita maailma niiden tielle heittelee. Pettymyksistä, uhrauksista ja luopumisesta. Ja perheistä.

(Edith ja Juniper kohtaavat ensi kertaa.)
"And then it was my turn for curiosity,  for Juniper must have been seventy years old and yet her face was miraculously unlined. Impossible, of course; ladies of seventy do not have unlined faces, and she was no exception - in our later meetings I would see for myself - but in that light, in that dress, through some trick of circumstance, some strange charm, it was how she appeared. Pale and smooth, irisdescent like the inside of a pearl shell, as if the same passing years that had so busily engraved deep imprints on her sisters has somehow preserved her. And yet she wasn't timeless; there was something unmistakably olden days about her, an aspect that was utterly fixed in the past, like an old photograph viewed through protective tissue in one of those albums with the sepia-clouded pages. The image came to me again of the spring flowers pressed by the Victorian ladies in their scrapbooks. Beautiful things, killed in the kindest ways, carried forward into a time and a place, a season, no longer their own."