The Madonna of the Almonds / Marina Fiorato

Joskus sitä innostuu pienistä asioista, niinkuin kirjan nimestä. Mielestäni tämän kirjan nimi oli jostakin syystä aivan vastustamaton, valikoin sen lukulistalle ihan pelkästään tästä syystä. Niin sitä vain joskus innostuu joistakin asioista, niinkuin manteleista tai kuvitelmasta ihanasta Italiasta...

The Madonna of the Almonds sijoittuu 1500-luvun Italiaan,. Tarinan päähenkilöistä toinen on Simonetta di Saronno, juuri leskeksi jäänyt nuori ylhäisönainen, toinen taas Bernadino Luini, da Vincin oppilaana työskentelevä lahjakas maalari, joka saa tehtäväkseen maalata freskon Madonna dei Miracolin kirkkoon Saronnossa. Naistenmiehen maineessa oleva Bernadino näkee kirkossa rukoilevan Simonettan ja päättää haluavansa käyttää tätä Neitsyt Marian mallina... Tarina on rakkaustarina tai oikeastaan kolme, se on ajankuvaa mutta ehkä ennenkaikkea se on kasvutarina. Simonetta kasvaa suojattua ja hyvää elämää eläneestä tytöstä aikuiseksi naiseksi, joka kestää elämän kolhut eikä pelkää kohdata erilaisuutta tai kääriä hihojaan.

Bernadino Luinin Ruusumadonna.
 (Kuva lainattu Search.comista)

Vasta kirjan lopussa minulle selvisi että tarinan taustalla on Disaronno-liköörin syntyvaiheisiin liittyvä taru ja että Bernadino Luini oli itseasiassa ihkaoikea historian henkilö. Simonetta sen sijaan on mielenkuvituksen tuotetta. Tämä oli kiva yllätys, jollain lailla mielenkiintoa lisää aina se, jos tarinassa on rahtunen tottakin. Myönnetään, kirja ei ollut yhtä ihana kuin kuvitelmat jotka olivat syntynyt kauniista nimestä, silti se oli mukavaa luettavaa. Osin kevyttä ja mukavasti soljuvaa, silti tummiakin sävyjä löytyi runsaasti, etenkin juutalaiskuvauksissa.

"'Tis no use telling you my name, for I am about to die. Let me tell you hers instead - Simonetta di Saronno. To me it always sounded like a wondrous strain of music, or a line of poetry. It has a pleasing cadence, and the feet of the words as they march have a perfection almost equal to her countenance."

Järein asein / Hugh Laurie

Järein asein ei suoranaisesti ole ihan suosikkigenreäni, se on agenttiromaani, kirjojen versio toimintaelokuvalle. Nappasinkin kirjan kirjastosta mukaan pelkästään kirjailijan takia, Hugh Laurie kun on tuttu kasvo suosikkisarjoistani Kyllä Jeeves hoitaa (pitäisikin lukea taas P.G Wodehousea!) ja Tohtori House. Järein asein on Laurien esikoisteos ja se yllätti minut iloisesti. Näyttää nimittäin siltä että Hugh Laurie on hauska heppu myös siviilissä...

Järein asein on siis seikkailukirja, päähenkilönä freelanceturvamies Thomas Lang joka kirjassa sekaantuu kansainväliseen asekauppaan. Käänteitä ja vauhtia piisaa, omaan makuuni jo ehkä vähän liikaakin, mutta huumori pelastaa paljon. Laurien huumori on pikkuisen kuivaa ja ainakin omaan makuuni sopivaa ja Thomas päähenkilönä on mielenkiintoinen sekoitus toimintasankaria ja höppänää. Thomasin tielle osuu tietysti monenlaisia tyyppejä, mukaanlukien se kohtalokas nainenkin.

Kirja on kirjoitettu minä-muodossa ja vaikka ajoittain vierastankin sellaisia teoksia, tässä ratkaisu mielestäni toimii. Jostain syystä pystyin samaistumaan turvamies Thomasiin, jonka sisäinen puhe tuntuu välillä hyvinkin tutulta, melkein kuin omia ajatuksiani. (Tietysti ilman kansainvälistä asekauppaa, väkivaltaa ja sen sellaista...)

Sanoisin että Järein asein on oivaa lukemista niille, jotka pitävät vauhdista lukiessaankin, samoin huumorin ystäville. Muutama pieni maistiainen, pahiksista: "Vaikka Rayner olisi verhoutunut hohtavaan silkkiin ja pannut orkidean kummankin korvansa taakse, pelokkaat ohikulkijat olisivat ensin antaneet hänelle rahaa ja miettineet vasta sitten, olivatko hänelle velkaa." Ja tietysti rakkaudesta: "Tällä kertaa Sarah nauroi, hän tosiaan nauroi, ja minusta tuntui kuin olisin voittanut jokaisen olympiamitalin mitä ikinä on valettu."

Kuoleman vuodenaika / David Hewson

Joskus pitäisi luottaa kirjavaistoonsa ja jättää jotkut teokset hyllyyn.  Kuoleman vuodenajan kohdalla häiritsi ensin nimi, se kuulosti jotenkin kliseiseltä dekkarilta. Mutta kirjastokassi näytti tyhjältä joten ajattelin ottaa riskin.

Kuoleman vuodenaika on aika tyypillinen da Vinci koodi -dekkari. Vai miltä kuulostaa: on sarja murhia (raakoja ja kekseliäitä, tietysti) ja murhaaja, julma ja nokkela. On kaksi poliisi, nuorempi ja vanhempi, joilla kummallakin on omat murheensa menneisyydessä. On Rooma ja Vatikaani, historiaa, pyhimyksiä, kirkkoja, patsaita... On pikkuisen politiikkaa ja juonittelua.  Ja tietysti on nainen, kaunis ja salaperäinen, kaiken keskiössä, seklä murhaajan että nuoren poliisin kiinnostuksen kohteena.

Ehkä kärsin jonkinlaisesta da Vinci -koodiähkystä, mutta Kuoleman vuodenaika oli työläs luettava. Siihen ei oikein tehnyt mieli tarttua, eivätkä henkilöiden kohtalot juurikaan kiinnostaneet, murhaaja ja motiivikin tuli arvattua melko aikaisessa vaiheessa. Liikuttavimmat hetket lienevät ne, jossa päähenkilö keskustelee sairastuneen isänsä kanssa. "Vaikka oli tiedostanut uhkan jo vuotta aikaisemmin. Nic ei vieläkään ollut sinut sen ajatuksen kanssa, että hänen isänsä vahva läsnäolo katoaisi tästä maailmasta. Tämä oli salaisuus, jota hän ei uskaltanut kertoa isälle, ja siksi se oli sitäkin vaikeampi kestää."

Tahitin kukka / Célestine Vaite

Tänään on juuri sellainen päivä, jolloin on mukava lukea Tahitin kukkaa. Juuri nyt ulkona tuulee ja sataa lunta lannistavalla vauhdilla ja kevät tuntuu olevan kaukana. On siis ihan paikallaan kääriytyä vilttiin ja lähteä Tahitille, jossa aurinko paistaa, luonto on vehreää, ihmiset iloisia ja kukat suuria ja punaisia...

Tahitin kukka on Vaiten Tahiti-trilogian kolmas osa, joskin mielestäni se toimii hyvin itsenäisenä teoksenakin. Kirjassa palataan tahitilaisen Materenan perheen pariin, joskin tällä kertaa shown varastaakin Materenan mies, Pito. Tarinan alkaessa Pito on vaikeuksissa, koska hän loukkaa Materenan tunteita ja vaimo aloittaa mykkäkoulun. Kirja etenee leppoisasti, muutama sata sivua kattaa useita vuosia pariskunnan elämästä. Suuria dramatiikkaa ei löydy, ihan vain sellaisia arjen mullistuksia. Ehkä siksi sitä on niin mukava lukea?

Jotain samaa on näissä Tahiti-kirjoissa kuin Mma Ramotswen tarinoissakin. Ehkä se juuri on arkisuus, leppoisuus tai lempeä huumori? Varsinkin alkupuolen parisuhdedraamalle tuli hymyiltyä... "Kun Pito hyppää pois linjurista, hän on tehnyt päätöksensä. Kyllä, hän viettää seuraavan lomansa, joka on parin kuukauden päästä, vaimonsa kanssa. He menevät katsomaan kung-fu -elokuvaa, he menevät kalastamaan, juovat yhdessä pari drinkkiä baarissa, lukevat Akim-sarjakuvia sängyssä ja rakastelevat. Mitä he sitten tekevätkin, heillä on tosi kivaa. "

Ja koska ulkona sataa lunta eikä juoksemaankaan pääse, niin loppuun vielä juoksuaiheinen tekstin pätkä... "Isä voi oppia monenmoista juostessaan poikansa kanssa. No, ensinnäkin hän oppii miten juosta: miten määrätä tahti ja hengittää oikein, miten pidellä käsivarsia ylhäällä, jotta ne eivät riipu ja kuluta energiaa. Mutta ennen kaikkea hän oppii luottamaan poikaansa."

Kuka? Mitä? Missä? Milloin? Mitä mielessä nyt?

Meri heitti minulle KMMMM-haasteen ja täältähän pesee...

Kuka?

 

Kolmekymppinen naimisissa oleva kirjatoukka, lukee vähän sitä sun tätä, fiiliksen mukaan. Pienenä tyttönä haaveilin kirjailijan urasta, mutta isompana päädyinkin nauttimaan muiden työn jäljestä. Olen mukavuudenhaluinen, joskus mietteliäs, huumorintajuinen. Haaveilija ja suunnittelija. Historia ja ihmiskohtalot kiinnostavat.

Mitä?

Ajatuksia rakkaasta harrastuksesta. Lukenut olen melkein niin kauan kuin muistan, mutta vasta äskettäin mieleen juolahti kirjoittaa kirja-ajatuksia ylös. 

Missä?

Kirjoittaminen tapahtuu yleensä omassa löhöilynurkassani. Lukeminenen taas - milloin missäkin. 

Kirja taitaa olla mulla mukana melkein kaikkialla, käsilaukussa, yöpöydällä, joskus jopa punttiksellakin.

Milloin? 

Kirjoittelen aina kun aikatauluista vain löytyy rakonen. Lukemiselle taas aina tuppaa löytyminen joku hetki, luen ainakin bussissa työmatkalla sekä iltaisin ennen nukkumaanmenoa. Joskus myös aamulla lehden sijaan jos luettavana sattuu olemaan jotain erikoisen mehukasta.

Mitä mielessä nyt?

Muutto. Parin kuukauden kuluttua pitäisi siirtää kimpsut ja kampsut uuteen kotiin. Osa ajasta meneekin siis sisustuskuvien katselussa ja haaveilussa. Kevättä ja juoksulenkeille pääsemistä odotan hartaasti, paleleminen ja lumi kyllästyttävät aika pahasti juuri nyt.

Päässä pyörii miljoona hoidettavaa asiaa ja pöytä on täynnä keltaisia lappusia...

Blondi / Joyce Carol Oates

Blondi oli aika raskas luettava, mutta se oli oikeastaan jo ennalta-arvattavissa. Marilyn Monroen tarina ei ole siitä iloisimmasta päästä eivätkä lukemani Oatesin kirjat ole olleet kovin hilpeitä aiheiltaan. Mutta Blondi on hieno kirja vaikkei sen lukeminen olekaan helppoa. Tuntuu että Oates tavoittaa Marilynin/Norma Jeanen äänen ja tekee hänestä elävän. Sitä vaikeammalta tuntuukin seurata Marilynin noidankehää.

Blondi ei ole suoranainen elämäkerta vaan Marilynin tarina romaaniksi muunnettuna. Ymmärtääkseni Blondi noudattelee melko uskollisesti, vaikka tietysti osa tarinasta onkin kirjailijan päätelmiä, ovathan varsinkin Marilynin viimeiset ajat mysteeri. Marilyn muuten onkin mielenkiintoinen päähenkilö, tarina onkin melkein kuin elokuvista. Kaunis orpotyttönen raivaa tiensä tähtiin ja elokuvataivaan legenda on syntynyt. Taustalla on nuoren kaunottaren hyväksikäyttämistä, miljoonia joita muut tekevät Marilynillä, tämän tienatessa murusia. On vääriä valintoja, jotka johtavat entistä huonompiin valintoihin. Unelmia, jotka särkyvät.

Surullinen tarina. Oma suosikkivaiheeni kirjassa on Vaalean näyttelijättären avioliitto Kirjailijan kanssa, mieleni teki sanoa: "Jää tähän Marilyn, tämä on hyvä, älä jatka matkaa". Mutta valitettavasti tarina etenee.

Isän nimeen / Kjell Westö

Kjell Westö oli minulle uusi tuttavuus, Isän nimeen osui käteeni kirjastossa kun olin kovasti pokkarinkipeä. Takalieve vaikutti kuitenkin lupaavalta sanoessaan "Voiko kyky joutua vaikeuksiin periytyä?" Koska kannen kuva oli kivan retrohenkinen ja sukukronikat kiinnostavat aina, päätin tutustua Skrakeihin. (Kyllä vaan, joskus lukupäätös tulee tehtyä näinkin heppoisesti. Luojalle kiitos kirjastosta!)

Isän nimeen on siis Skrakejen sukutarina. Se kattaa useamman sukupolven, isoisä Brunon ja hänen veljensä Leon, Brunon pojan Wernerin ja lopulta tarinan kertojan, Wernerin pojan Wiktorin. Enpä olisi ihan uskonut että katastrofaalisten Skrakejen tarina olisi ihan näin mukaansatempaava, yllätyin todella iloisesti juonesta ja Westön kertojanäänestä, joka muuten mielestäni toi jollain tavalla mieleeni John Irvingin. Skrakeista eniten esiin nousevat Leo-setä, jonka kohtalona on yrittää etsiä hyvyyttä maailmasta ja Werner, optimisti, jonka maailma lopulta murtaa.

Westön henkilöhahmot ovat herkullisia ja yksityiskohtia on paljon. Westön kieli on kaunista, jäin välillä hetkeksi maistelemaan ja miettimään sen maalaamia kuvia. Monesti kappaleen lopusta löytyi jonkin erityinen herkkupala, kuin piste iin päälle. Tämä kappale miellytti aivan erityisesti, juoksuharrastukseni takia. 

"Ja juoksin läpi syksyjen, syksyjen joita rakastin niin, juoksin viileässä sateessa ja kuulaiden päivien pehmeässä hämärässä, joka sai vastaantulijoiden kasvot hohtamaan punaisina, juoksin niin nopeasti kuin pystyin ja niin kauas kuin jaksoin, ja rajavaaralaisten kuiskaukset selkäni takana muuttuivat yhä heikommiksi, ne eivät tavoittaneet pakenevaa hahmoani, ja pian ne hiljenivät kokonaan ja minä Liidin eteenpäin eikä koko maailmassa ollut ainoaakaan toista ihmistä, olin vain minä ja tie jota juoksin ja askeleeni ja tasaisena ja kevyenä pysyvän hengitykseni ääni."

Kaunista, eikö vain?