perjantai 29. kesäkuuta 2012

Pitkä kuuma(?) lukukesä

Hurjaa! Kesäkuu on ihan kohta purkissa vaikkei siltä tunnukaan. Sammakkomiesten lupaamasta superlämpimää alkukesää ei ole vielä näkynyt, toivottavasti loppukesästä saataisiin enemmän lämpöä ja aurinkoa, vaikka ihan viikonlopuillekin saakka. Kesäkuu on Norkkulassa on ollut melkoista vaakalentoa, kalenteri on pullistellut tekemisestä ja vaikka hauskaa on ollut, alan kyllä olla jo loman tarpeessa!

Kirjallisista touhuista mainittakoon mukava Proosaa ja Marmeladia -tapahtuma, jossa tutustuin Kristiina Vuoren esikoisteokseen Näkijän tytär. Sain myös vihdoinkin mahdollisuuden nähdä Lionel Shriverin hienon kirjan pohjalta tehdyn Poikani Kevin -elokuvan. Eihän se mieltäylentävää katsottavaa ollut, mutta vaikuttava kokemus. Elokuvasta riittikin juttua koko kotimatkan ajaksi, mm. paljon pohdimme sitä voisiko Eva oikeasti antaa Kevinin teot anteeksi.

Juhannuksen jälkeen käynnistyi blogin historian toinen arvonta. Palkintoina on kaksi Penguin Classics -mukia ja mukaan pääsee antamalla blogista palautetta. Aikaa on sunnuntaihin 8.7 2012 klo 18 saakka. Nyt kaikki mukaan! Blogin palautteista teen oman postauksensa heinäkuussa.

Kesäkuun luetut

Vaikka kesäkuu oli kolea, oli se kuitenkin mainio lukukuukausi - kirjoja kertyi yhteensä 17 kpl ja luettuja sivuja 7288, poislukien sarjakuvat ja tietokirjat. Aikamoisen kimpaleen kakusta veivät tällä kertaa dekkarit, mutta myös historiallista fiktiota tuli luettua oikein mukavasti. Luin melko vähän englanniksi, vain kaksi kirjaa. Kesäkuu oli myös melko pitkälti naisten kuukausi, lukemistani 17 romaanista vain kolme oli miesten kirjoittamia.

Kuukauden TOP3:een pääsivät ehdottomasti Zahran paratiisi -sarjakuva (iso peukku tälle kirjalle!), Hilary Mantelin uutuus Bring up the Bodies sekä Kristiina Vuoden Näkijän tytär. (Ken Follettin Taivaan Pilarit olisi kyllä kilpaillut paikasta mutta jostain syystä onnistuin harmistumaan tv-sarjasta sen verran että pistin syyttömän kirjan kärsimään. No joo, sarja on oikeasti ihan ok, se vain ei noudattele juonta riittävän uskollisesti minun makuuni. Nyt. Lopetan. Asiasta. Vaahtoamisen.) Suuria pettymyksiä ei lukukuukauteen ei mahtunut, mutta Outi Pakkasen Julman kuu lässähti valitettavalla tavalla ihan loppumetreillä.

Haasteiden tilanne

Lukuhaasteeni edistyvät edelleen melko heikosti.  Ikkunat auki Eurooppaan haaste keräsi eniten pisteitä, sillä luin useamman brittiteoksen, muutaman ranskalaisen ja ruotsalaisen ja kerkesin pyörähtää pikaisesti Italiassa ja Espanjassakin. Uusien osavaltioiden löytäminen sen sijaan oli kiven takana So American -haasteessa, valloitin vain New Yorkin ja Hawaijin osavaltiot. Kaunokirjallisen maailmanvalloituksen tilanne on ihan yhtä surkea, sinne sain kerätyksi vain Bolivian ja Uzbekistanin.

Luetuimmat tekstit 06/2012

Ajattelin esitellä blogin luetuimpia juttuja puolivuosittain suureksi osaksi siitä syystä että tilastonörttinä moinen kiinnostaa minua. Ensimmäisen kerran luetuimpia tekstejä listasin joulukuussa. Kotimaisten ja ulkomaisten kirjojen (4 - 6) suhdeluku näyttää pysyneen samana puolen vuoden aikana, vain kirjat ovat muuttuneet. Tosin jouluisella listalla ei ollut mukana lainkaan sarjakuvia tai tietokirjoja mutta nytpä on! Genreittäin mietittynä joulukuisella listallani ovat korostuneessa asemassa elämäkerrat ja jännärit mutta kesäkuussa suuntaus on kääntynyt hiukan kohti historiallisia romaaneja ja öö... niitä jännäreitä.  Voisinkin ehkä vetää tästä sen johtopäätöksen että dekkarit ovat ja pysyvät tässä blogissa.

1. Bagdadin prinsessa, elämäni Saddamin kanssa / Parisoula Lampsos
- Bagdadin prinsessa jatkaa kuukausi kuukaudelta blogini luetuiman postauksen paikalla, ero muihin teksteihin on melkoinen. Suuri osa Parisoulan tekstiin päätyneistä näyttäisi tosin olevan amerikkalaisia, ilmeisesti rapakon takana on paljonkin kiinnostusta Saddamin elämään liittyviä asioita kohtaan. Kirja oli toki ihan kohtuullinen, mutta näin suurta suosiota en olisi sille osannut ennustaa.

2. Kinuskikissa leipoo - Tervetuloa juhliin! / Sini Visa
- Kinuskikissa leipoo on ensimmäinen listalle päässyt tietokirja ja yksi harvoja lukemiani ruokakirjoja. Kinuskikissan suosiosta kertoo se, että bloggasin kirjasta vasta kuukausi sitten ja kirjan listalle nousu tapahtui melkoisen nopeasti - olisiko Kinuskikissasta haastajaksi Bagdadin prinsessalle?

3. Näkijän tytär / Kristiina Vuori
- Näkijän tytär on listan tuorein ja huimin nousija, sillä bloggasin kirjasta vasta jokunen viikko sitten ja pitää jo kolmossijaa! Kiinnostusta kirjaa kohtaan tuntuu siis riittävän!

4. Raamatullinen vuosi / A. J. Jacobs
- A.J Jacobsin yhden miehen Raamattu-kokeilu näyttää myös kiinnostaneen mukavasti.

5. Suljettu maa / Barbara Demick
- Suljetun maan lukemat ampasivat ylös heti Pohjois-Korean diktaattorin kuoltua. On mielenkiintoista huomata kuinka maailman uutiset heijastuvat tänne kirjablogienkin maailmaan. Suljettu maa oli toiseksi luetuin tekstini joulukuussa ja on, laskusuhdanteesta huolimatta, vielä suosittua luettavaa.

6. Konttorikanat: Elämää kopissa / Doug Savage
- Konttorikanat on ensimmäinen luetuimpien listalle päätynyt sarjakuva, ja oikein mainio sellainen. Toimistossa työskentelevät ymmärtänevät sarjan suosion päälle.

7. Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus / Indrek Hargla
- Apteekkari Melchiorista bloggasin helmikuussa - kuinka voisin vastustaa keskiaikaista murhamysteeriä?! Ilokseni Melchiorin seikkailut jatkuvat taas syksyllä sarjan toisen suomennetun osan myötä.

8. Missä kuljimme kerran / Kjell Westö
- Kjell Westö on yksi kotimaisia suosikkikirjailijoitani, joten on mukavaa nähdä tämän kirjan päässeeen luetuimpien listalle.

9. Tarhapäivä / Eve Hietamies
- Eve Hietamiehen Tarhapäivä oli odotettu uutuus ja osasin melkein arvatakin kirjan arvostelun päätyvän luetuimpien listalle.

10. Minun kansani, minun rakkaani / Toni Morrison
- Listan ensimmäinen Nobel-voittaja!

Entäs ensi kuussa?

Kyselin Juhannuksen alla Facebookissa Juhannus-lukemista. Kyselyn lopputuloksena oli tiukka tasapeli George R.R. Martinin A Dance with Dragonsin ja Joyce Carol Oatesin My sister, my loven välillä. Koska kumpikin kirjoista on tuhdimman puoleinen, päädyin aloittamaan isommasta eli Westerosiin vie taas tiemme. Oatesin kimppuun on myöskin päästävä pian, sen verran kiinnostavalta kirja vaikuttaa. Muutenkin tarkoitukseni olisi ensi kuussa lukea vähän enemmän oman hyllyn kirjallisuutta - niitä kirjoja kun on tullut pikkuisen hamstrattua...
 

torstai 28. kesäkuuta 2012

Sovitus / Ian McEwan

Sovitus oli minulle hankala kirja. Tartuin siihen innokkaasti, sillä se vaikutti juuri oikealta. Englanti, traaginen rakkaustarina, sota... Kirjaa on laajalti luettu blogistaniassa ja siitä on myös pidetty. Mutta minä en oikein päässyt kirjan kanssa samaan rytmiin, olin liian väsynyt, flunssainen - mitä milloinkin. Juhannuksena taas mielenkiinnostani kilpaili eräs toinen tiiliskivi... Sain lopulta pätkälukemiseni päätökseen, mutta harmikseni en löytänyt Sovituksesta sitä hienoa kokemusta, joista moni muu puhuu.

Kirja alkaa vuodesta 1935, Tallisin perheen maaseutukartanosta. Taloon on kokoontunut joukko väkeä, sukulaisia ja tuttavia. Salassa, tai melkeinpä vahingossa, perheen tytär Cecilia ja palvelijatteren poika, lääkäriksi opiskeleva, Robbie, ovat rakastuneet. Cecilian nuorempi sisar, 13-vuotias Briony, raapustelee tarinoita ja näytelmiä ja osuu todistajaksi Cecilian ja Robbien intohimolle. Kesäisen yön aikana tapahtuu ikäviä ja Briony lausuu valheen jolla on kohtalokkaat seuraukset...

Kirjan ensimmäinen osa muistutti minua Kate Mortonin Distant Hours -kirjasta, sillä samaan tapaan myös McEwanin teksti viipyi muutaman sadan sivun ajan yhden kohtalokkaan päivän tapahtumissa. Pidin kartanon tunnelmasta ja tapahtumista, mutta jossain vaiheessa aloin toivoa tapahtumien liikkuvan eteenpäin vähän joutuisammin. Kirjan toinen osa hyppääkin suoraan toimintaan - aikaa on kulunut ja seuraamme nyt Robbien elämää Ranskan sotatantereella. Kuvaukset olivat hyvin kirjoitettuja ja aidon oloisia, mutta ensimmäisen luvun piiiitkän johdattelun jälkeen olisin halunnut kuulla enemmän siitä, mitä valheen jälkeen tapahtui. Tätä toki sivutaan hienosti toisessa osassa eri yhteyksissä - minä olen kaiketi vain niin kärsimätön lukija että haluan kaiken heti ja nyt.

Pidin kirjan kielestä ja brittiläiseen kartanoelämään on aina mukava kurkistaa. McEwan on myös kehittänyt sinänsä mielenkiintoisen henkilögallerian, joista tosin oli  melko vaikea pitää. Cecilia jäi minulla kaukaiseksi ja joistain syystä muistan hänestä parhaiten ne kuvaukset joissa hänen kasvojaan mainittiin lievästi hevosmaisiksi (mutta silti viehättäviksi). Briony oli minulle Sovituksen mielenkiintoisin henkilö, pikkuvanhana ja ärsyttävänä kirjoittajanalkuna hän muistutti pikku-Norkkua, joka niin ikään kirjoitti lukuisia laadukkaita näytelmiä, joita esitettiin sukulaisille ystävien voimin pyykkitilassa...
"Tarinassa ei ollut pakko olla opetusta. Piti vain esitellä kolme eri ihmistä - kaikki yhtä eläviä kuin hän itse - jotka kaikki yrittivät käsittää, että muut olivat yhtä lailla eläviä. Eivät ihmisten surut ja murheet johtuneet vain pahuudesta ja kavaluudesta, vaan hämmennyksestä ja väärinkäsityksistä - ja ennen kaikkea kyvyttömyydestä käsittää sitä yksinkertaista tosiasiaa, että muut ihmiset olivat yhtä todellisia. Vain kertomuksen keinoin oli mahdollista tunkeua näiden erilaisten ihmisten ajatuksiin ja osoittaa, että he olivat samanarvoisia keskenään. Mitään sen kummallisempaa opetusta ei tarinassa tarvinnut olla."
Otava, 2012 (ilmestyi ensimmäisen kerran Otavan julkaisemana 2002)
Sivuja: 541
Alkuteos: Atonement
Kirjasta lisää: Järjellä ja tunteella, Inahdus, Naakku ja kirjat, La petite lectrice, Morren maailma, Kuuttaren lukupäiväkirja, Leena Lumi

keskiviikko 27. kesäkuuta 2012

Uskon asia / Donna Leon

Nuhaisen nenä kaveriksi käy loistavasti ihana, ihana komisario Brunetti ja siinä sivussa tietysti ihana Italia. Kesäkirjaksikin tämä taipuu loistavasti, sillä kirjassa Venetsia on helleaallon kourissa. Ihmiset yrittävät suojautua varjoihin, pukukoodista luovutaan ja kuumuus tuo ihmisistä uusia puolia esiin... Komisario Brunetti on lähdössä kesälomalleen, mutta viime päivinä häntä pyydetään tutkimaan tapausta, jossa oikeuden tuomari näyttää viivyttäneen jutun käsittelyä toisen osapuolen hyväksi. Ja Vianellon vanha täti taas näyttää hurahtaneen varsin hintaviin horoskooppeihin..

Nautin oikein hirmuisesti Donna Leonin Brunetti-sarjan leppoisista dekkareista. Vaikka Brunetti tutkiikin joskus varsin murheellisiakin rikoksia, on kirjoissa silti jotakin samanlaista kuin Alexander McCall Smithin Mma Ramotsew-sarjassa. Donna Leon nostaa usein kirjoissaan esiin yhteiskunnan epäkohtia mielenkiintoisella tavalla ja tällä kertaa osansa saa (jälleen kerran!) korruptio ja Euroopan talouskriisiäkin sivutaan.

Puhtaasti rikostarinan näkökulmasta tarinat ovat usein melko yksinkertaisia ja arkisia, sellaisia jotka voisivat tapahtua ehkä ihan oikeastikin. Raakuutta ei kuitenkaan ole, mikä tekee kirjoista turvallisen luettavan herkemmillekin. Mutta se, mikä tekee tästä sarjasta niin ihanan, ovat Donna Leonin henkilöhahmot. Guido Brunetti on kerrassaan mainio mies, omistautunut aviomies ja perheenisä, sekä nokkela ja hyvän psykologisen silmän omaava poliisi. Hänen ja pomonsa Pattan kohtaamiset ovat naurattaneen allekirjoittanutta monesti. Työpaikan henkilöistä maininnan ansaitsee ehdottomasti signorina Elettra, tuo kaikkien nörttinaisten sankaritar, joka hankkii tarvittaessa käsiinsä lähes minkä tiedon tahansa - tietysti moitteettoman tyylikkäästi puettuna.

Kaikkein eniten iloitsen kuitenkin siitä, että Donna Leonin kirjoissa on kerrankin kunnolla kuvattu lukutoukka! Brunettin vaimo, kirjallisuuden professori Paola, nimittäin on kaikkea muuta kuin hiljainen ja syrjäänvetäytyvä seinäruusu, jollaisiksi lukemista rakastavia usein kuvataan...
"Oman mielipiteen puolustamisessa hänen tukenaan oli ollut Paola, joka ei piitannut minne mentäisiin: hän oli tarkka vain siitä mitä kirjoja ottaisi mukaan ja olisiko paikka tarpeeksi rauhallinen niin että hän voisi maata varjossa lukemassa.
Toisten miesten vaimot kerjäsivät päästä ulos tanssimaan, matkustamaan pitkin maailmaa, valvomaan myöhään ja tekemään kaikenlaista hullua. Brunetti oli onnistunut naimaan naisen, joka halusi sänkyyn iltakymmeneltä Henry Jamesin kanssa. Tai, kun hurja intohimo, jota häntä nolotti paljastaa edes miehelleen, oikein pakotti, Henry Jamesin ja tämän veljen kanssa."
Otava, 2012
Sivuja: 283
Alkuteos: A Question of Belief
Ikkunat auki Eurooppaan: Italia

tiistai 26. kesäkuuta 2012

Hiljaisuuden hinta / Mari Jungstedt

Mari Jungstedtin uutuusdekkari, Hiljaisuuden hinta, osoittautui oivalliseksi kesälukemiseksi. Kirja nimittäin sijoittuu juuri samaan vuodenaikaan, kaunis kesä on koittanut Ruotsissa ja lomat ovat alkamassa. Ilmassa on odotusta ihanasta kesästä kun kolme ystäväpariskuntaa suuntaavat Bergman-viikoille lomailemaan. Luvassa on A-luokan lomamatka, ei lapsia, vain kauniita merellisiä maisemia, viinilasillisia, hyvää ruokaa ja seuraa. Hauskanpito kuitenkin keskeytyy pian kun yksi ryhmän jäsenistä, tunnettu elokuvaohjaaja löytyy kuolleena...Tapahtumat pyörivät pitkälti Terra Novaksi kutsutun hienon asuinalueen ympärillä, joka on kuin Visbyn versio Wisteria Lanesta. Ja kuten Täydellisissä naisissa, ei Terra Novallakaan ole kaikki ihan sitä miltä näyttää.

Kirja on nopealukuinen ja sen kappaleet ovat melkoisen lyhyitä, useimmiten korkeintaan viisi sivua pitkiä. Kertojat vaihtelevat, vuoroin äänessä ovat kaverusporukan jäsenet, vanhat tutut Anders Knutas, Karin Jacobsson ja Johan Berg - sekä itse murhaaja. Ratkaisu mielestäni toimii tässä hyvin, lukija saa itse poimia johtolankoja poliisin tehdessä työtään ja lyhyet luvut luovat omanlaistaan tempoa kirjaan.

Rikostarinana Hiljaisuuden hinta ei ollut huikea teos, jossa sivuja olisi ollut suorastaan pakko kääntää (kuten Läckbergin upeassa Merenneidossa, huokaus) mutta kokonaisuus on silti ihan mukava. Juoni on ehkä hitusen verran liikaa ennalta-arvattava ja löysin mielestäni yhden epäuskottavankin kohdan mutta siltikin rannalla tai laiturin nokassa luettavaksi kesäkirjaksi tämä on oikein sopiva. Itse pidin erityisesti siitä, että Hiljaisuuden hinnassa palattiin erääseen edellisen kirjan paljastukseen sekä kirjan kesäisistä tunnelmista joihin oli helppo samaistua.

Ingmar Bergmanin elokuvien ystäville kirja saattaa myös tarjota mielenkiintoisia näkymiä, eräänä tapahtumapaikoista on nimittäin Bergmanin kotipaikka, Färön saari. Minulle hauska yllätys oli myös Jörn  Donnerin esiintyminen kirjassa. 
"Tummiin vaatteisiin pukeutunut hahmo etsi jotain, tunnusteli puupenkkejä, vanhaa karkeapintaista kivipöytää ja ympäröivää maanpintaa. Laskeutui polvilleen, hapuili käsillään maata, mutta ei tuntunut löytävän kadottamaansa. Jatkoi sen jälkeen alas merelle, kamppaili tuulta vastaan, joka repi ja riuhtoi puunlatvoja, aallot pieksivät kivistä rantaa. Hahmo meni läpi rikkinäisestä aidasta ja alas vedenrajaan ylösalaisin käännetylle ruuhelle, joka keikkui tuulessa hälyttävästi edestakaisin.
Hahmo aloitti raskaan ponnistelun, joka kesti pitkän tovin.
Meri tyrskysi ulvovassa tuulessa yhä enemmän.
Toinen ruuhi, jota ei voinut nähdä saaresta käsin, loittoni yhä kauemmas Färöltä."
Otava, 2012
Sivuja: 380
Alkuteos: Den dubbla tystnaden

sunnuntai 24. kesäkuuta 2012

Sata lasissa eli kohti kesälomaa -arvonta

Blogilleni on ehtinyt kertyä jo yli sata lukijaa ja sehän on juhlimisen arvoinen juttu! Kiitoksena kaikille lukijoille lupasin järjestää arvonnan jo jokunen viikko sitten. Sitten kävi vanhanaikaisesti, eli tilaamani arpajaispalkinnot eivät tulleetkaan ajoissa - joku sekaannus postituksessa joka kyllä selvisi yhdellä sähköpostilla. Nyt on selitykset selitetty ja on arvonnan aika!

Rosvosin Morren maailmasta tämän mainion palautekeskustelun idean ja toivoisinkin saavani blogistani palautetta, ruusuja tai risuja, kehitysehdotuksia, lukuteemoja - sana on vapaa! Arvontaan voit osallistua yhdellä arvalla, jonka saa antamalla blogista palautetta joko tämän postauksen kommenttiboksiin tai Facebookissa. Arvontaa saa toki linkittää eteenpäin, mutta tällä kertaa siitä ei heru lisäarpoja. Arvonta-aikaa on sunnuntaihin 8.7. klo18 saakka. 

Ja sitten palkintoihin, tällä kertaa niitä arvotaan kaksi kappaletta. Palkinnot ovat tuttuun tapaan kirjallisia, mutta vähän erilaisessa muodossa kuin tavallista. Törmäsin viime marraskuisella Tukholman matkallani nimittäin Penguin Classics -tuotteisiin, joihin ihastuin kovasti ja ajattelin että näistä saisi mukavan pienen piristyksen lukijoilleni. Mukeissa tarjolla olisi siis Jane Austenin iki-ihana Pride and prejudice sekä dekkarikuningatar Agatha Christien The murder at the vicarage. Se, jota arpaonni suosii ensimmäiseksi, saa valita ensin mieleisensä palkinnon.

perjantai 22. kesäkuuta 2012

Taivaan pilarit / Ken Follett

Pidin Näkijän tyttären keskiaikaisesta tunnelmasta niin paljon, että halusin jatkaa aikakaudessa seikkailua. Pomppasin siis Suomesta Englantiin ja aloitin Ken Follettin Taivaan pilarit. Kirja oli minulle jo entuudestaan tuttu lukukokemus, muistan lukeneeni tämän hämyisinä lukioaikoina ja rakastaneeni tämän tiiliskiven jokaista sivua. Kun kirjaan perustuva minisarja alkoi YLE1:llä, teki mieli palata kirjankin pariin. Sarja itsessään oli kohtuullisen toimiva kokonaisuus, joka kiinnosti herra Norkkuakin. Mutta siitäkin huolimatta, kyllä kirja vain on aina parempi. Ymmärrettävää sinänsä, onhan kirja täynnä yksityiskohtia jotka lukija on omalla mielikuvituksellaan kuvttanut - harva tv-tuotanto kykenee kilpailemaan moisen kanssa.

Kirja pääosassa on oikeastaan paikka, Kingsbridgen luostari katedraaleineen. Aika on myrskyisä, kuningas Tapani ja keisarinna Maud taistelevat verisesti Englannin kruunusta ja kansa kärsii kirkon ja valtion puristuksessa, lordien mielivallan alaisuudessa. Tarinan keskiössä ovat priori Phillip, Tom Rakentaja ja Aliena, Shiringin jaarlin tytär. Sekä Tom että Phillip ovat miehiä, joilla on unelma. Phillip haluaa rakentaa parempaa maailmaa jumalan kunniaksi, Tom taas haaveilee katedraalista, kauniista ja sielukkaasta rakennuksesta. Phillip saa mahdollisuutensa poliittisen pelin ansiosta ja Tomin onneksi koituu epäonninen tulipalo. Aliena taas on tarinan todellinen selviytyjä, ylhäinen neito, joka joutuu William Hamleighin raakalaismaisuuden uhriksi.

Follett pyörittää tarinaansa hyvin, minulle ei ehtinyt tulla tylsää edes kaiken rakentamisen keskellä. Tosin täällähän kyllä nautitaan kaikenlaisten keskiaikaisten linnoitusten koluamisesta muutenkin, joten voi olla että ihan täysin puolueeton en arviossani ole. Pidän henkilökategorian monipuolisuudesta, samassa kirjassa seurataan niin herraskaista kuin tavallisen kansankin elämää. Parasta kirjassa minun mielestäni olikin tavallisten keskiaikaisten ihmisten arjen kuvaus, aiheestahan saa lukea varsin harvoin, sillä useimmat kirjat keskittyvät ylimystön elämään. Kaikenlaiset pienet säännöt ja tiedonmuruset värittivät tarinaa mukavasti ja kutittelivat uteliaisuutta, esimerkiksi kirkon mahti ihmiseen tulee kirjassa selvästi esiin. Korruptio, maanviljelijöiden tuska huonojen satojen aikaan, villakauppa ja markkinat...

Pidin kovasti lukemastani, mutta kirja on toki melkoinen mötikkä ja siksi mietin oliko jokainen käänne sittenkään ihan täysin tarpeellinen, varsinkin kun juoni tuntui toistavan itseään tietyllä tavalla. Aina kun päähenkilöiden elämä alkoi tasaantua mukavasti, ilmaantui William Hamleighin muotoinen myrskypilvi horisonttiin...

Oma lukunsa onkin sitten tuo telkussa pyörivä sarja, joka sai minut suorastaan puhisemaan tällä viikolla. Ymmärrän kyllä että tuhat-sivuista möhkälettä ei noin vain soviteta televisiota varten eikä kaikkia tv-katsojia ehkä kiehdo Alienan villakauppojen synty. Mutta ainakin sarjan neljännessä osassa oli jo sen verran kirjasta poikkeavaa aineistoa että allekirjoittanutta alkoi harmittaa. Tässä vaiheessa alkaa pahasti näyttää siltä, että kirjan pääparille on tehty ihan uudenlainen tarina ja pari muutakin henkilöä tallaa jo tuntemattomia polkuja. Hmph. (Katson toki sarjan kaksi viimeistäkin jaksoa, mutta pidätän itselleni oikeuden mussuttamiseen.)
"-Sinä haluat rakentaa tämän katedraalin itse, eikö niin?
Tom epäröi. Oli viisainta olla vilpitön Phillipin kanssa; priori ei kärsinyt kiertelemistä. - Niin haluan, isä. Haluan että nimität minut rakennusmestariksi, hän sanoi niin tyynesti kuin kykeni.
- Miksi?
Tom ei ollut odottanut tuota kysymystä. Syitä oli niin paljon. Koska olen nähnyt työn tehtävän huonosti ja tiedän että minä osaisin tehdä sen hyvin, hän ajatteli. Koska käsityöläismestarille ei mikään ole tyydyttävämpää kuin käyttää ammattitaitoaan, paitsi ehkä rakastella kaunista naista. Koska jokin tällainen antaa tarkoituksen miehen elämälle. Minkä vastauksen Phillip halusi? Luultavasti priori haluaisi hänen sanovan jotain hurskasta. Huimapäisesti hän päätti sanoa totuuden. - Koska siitä tulee kaunis, hän sanoi."
WSOY, 1989
Sivuja: 1008
Alkuteos: The pillars of the earth
Kirjasta lisää: Ken Follett,  Luettuja maailmoja, Vinttikamarissa

keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

Näkijän tytär / Kristiina Vuori

Tutustuin Näkijän tyttäreen, Kristiina Vuoren juuri julkaistuun esikoisteokseen, Tammen järjestämässä hauskassa Marmeladia ja proosaa -tilaisuudessa. Kristiina Vuori esitteli meille, bloggareille ja lukupiiriläisille, kirjaansa ja niinhän siinä kävi, että kiinnostuin. Kirja on genreltään kotimaista historiallista viihdettä ja Vuori mainitsee innoittajikseen mm. Kaari Utrion, George R. R. Martinin ja Angelika -kirjat - ei yhtään hullumpi lista! (Tapahtumasta on kirjoitettu enemmän muiden bloggareiden toimesta, lue lisää vaikkapa Ammalta, Mari A:lta, Marialta tai Marilta.)

Kirja itsessään sisälsikin mukavan yhdistelmän historiaa, mystiikkaa, juonittelua - ja tietysti roihuavaa rakkautta. Näkijän tytär on melko naisellinen pakkaus vaikka mukaan on mahdutettu taisteluitakin, mutta vähentämällä romantiikan määrää ihan pikkuisen tämä olisi voinut olla myös kirja, johon esimerkiksi isäni, seikkailuromaanien suuri ystävä, mielellään olisi tarttunut.

Eletään vuotta 1219 Suomessa. Teinperin kartanon tyttärelle, Margareeta-rouvalle, syntyy päällekarkauksen seurauksena punatukkainen tyttölapsi. Tytön, Eiran, kasvaessa huomataan että tyttösellä on erikoisia taitoja. Eira näkee unia, jotka käyvät toteen ja hänen käsillään on parantavia kykyjä - taitoja, jotka vanhojen uskontojen ja kristinuskon paineessa voivat olla vaarallisia. Eiralle rakkain on kasvinveli Rikhard, mutta kuka on ilvessilmäinen poika, joka vierailee hänen unissaan?

Vuori on tehnyt ahkerasti tutkimustyötä kirjaansa varten ja se näkyy. Kirjan kieli on mukavalla tavalla vanhahtavaa ja tekstissä vilahtaa monta tälle lukijalle vierasta sanaa. Tarina itsessään on siinä määrin vetävä, että tämä lukija päätyi lopulta raahaamaan suhteellisen isokokoista Näkijän tytärtä käsilaukussaan, jotta saisi viettää bussimatkan Näkijän tyttären seurassa. Pidin kovasti siitä, että suhteellisen suuri osa kirjasta koostuu lapsi-Eiran kokemuksista ja siten pohjustaa aikuisemman Eiran persoonaa mukavasti.

Kokonaisuutena pidin kirjasta ja loppuratkaisukin miellytti, joskin osasin sitä jo aavistellakin. Jos jostakin antaisin kritiikkiä, on se ehkä tarinan runsaus. Kirjassa vilahtelee mielenkiintoisia henkilöitä, joita Vuori kuitenkin raivaa pois reippaalla otteella (tässä kohdin mieleeni palasi taas George R.R. Martin ja Korppien kestit). Joidenkin henkilöiden parissa olisin ehkä halunnut viettää enemmänkin aikaa, tosin ymmärrän ettei tarinan saa antaa rönsyillä liikaa tai muuten voi päätyä kirjoittamaan sarjan tiiliskivimäisiä kirjoja viedäkseen kunkin juonista päätökseen.

Kristiina Vuori muuten työstää jo seuraava kirjaansa, jonka nimi on Siipirikko. Siipirikon matkassa liikutaan Laatokan Karjalasta Turkuun ja käsitellään mm. haukankasvatusta ja orjuutta. Jään mielenkiinnolla odottamaan...
"Haluten uskoa opastajansa vakuuttelut Eira painoi päänsä ja antoi katseensa lipua astian pohjalla välkkyvään hopeaan. Hän rauhoitti hengityksensä, antoi itsensä rentoutua ja levähtää. Vähitellen Eiran luomet alkoivat painaa ja vesi sumentui. Jossakin etäällä kahahti, aivan kuin lintu olisi kohonnut oksistosta siivilleen.
Pääsky ja tyttö lensivät yhtenä henkenä. Tuulen vastus tuntui pelkältä keveältä hyväilyltä, joka liikutteli pääskyn untuvia. Lintu suipisti siipiään ja pudottautui alemmaksi niin rajusti, että Eiran vatsanpohjassa muljahti. Hän havahtui, pakotti itsensä eloon linnun hahmossa ja katsoi allaan kiitävää maisemaa uteliaana. Mitä lähemmäksi pääsky pudottautui, sitä selkeämmin Eira näki."
Tammi, 2012
Sivuja: 569
Kirjasta lisää: Kristiina Vuori, Rajalinna, Kirsin kirjanurkka
Saatu arvostelukappaleena.

tiistai 19. kesäkuuta 2012

Pettävä hiljaisuus / Karin Slaughter

Olen nauttinut Karin Slaughterin Sara Linton -sarjasta kovasti ja melkeinpä järkytyin hiukkasen kun Slaughter päätti lopettaa sarjan ... noh, räminällä. Will Trent -sarja tuntui sekin oivalliselta, joten odotukseni olivat korkealla kun tajusin että Pettävässä hiljaisuudessa kaksikko seikkailee yhdessä. Sitten tajusin että olinko jo lukenut sarjan seuraavan kirjan englanniksi ja odotukset putosivat muutaman pykälän verran.

Pettävässä hiljaisuudessa palataan taas Yhdysvaltain etelävaltioihin, kun Sara Linton palaa vanhaan kotikaupunkiinsa sukuloimaan. Kaupungissa lääkärinä toiminut Sara saa pian avunpyynnön - eräs entinen potilas, nuori yksinkertainen mies, on pidätetty murhasta.

Pettävä hiljaisuus pääsee mielestäni vauhtiin melko hitaasti, kirjan alkupuoli koostuu suureksi osaksi Sara Linton -sarjasta tutun poliisin, Lena Adamsin, tuskailusta työpaikassaan ja Saran surun ja vihan läpikäynnistä. Sinällään ihan mielenkiintoisia juttuja nämäkin olivat, mutta olin kaipaillut jotain nopeatempoisempaa. Oman, vähän epätoivotun, lisänsä toi tieto siitä, kuinka tapahtumat seuraavan kirjan aikana etenevät, kirjassa nimittäin pelataan myös hiukan Willin ja Saran kemioilla ja tieto tulevasta latisti jännitteitä.

Olen näemmä tänään kriittisellä tuulella, sillä itse rikoskaan ei oikein herättänyt kiinnostustani, kirjan pääkuvio oli arvattavissa jo melko aikaisessa vaiheessa. Luulen kuitenkin että Slaughterin sarjoja seuranneille Pettävä hiljaisuus on mukava, vai sanoisinko hyytävä, tapaaminen vanhojen tuttujen hahmojen kanssa. Uskoisin kirjan myös toimivan hyvin yöttömien öiden kesädekkarina.
"Voi Jeffrey", Sara kuiskasi. Mitähän Jeffrey mahtaisi ajatella, jos tietäisi, mihin hän oli itsensä sotkenut? Mitä hän miettisi, jos tietäisi, kuinka hirveältä Sarasta tuntui palata hänen rakkaaseen kotikaupunkiinsa, jossa kaikki kohtelivat Saraa silkkihansikkain? Saran olisi varmaankin pitänyt olla kiitollinen muiden kunnioittavasta suhtautumisesta, mutta heidän säälivät katseensa puistattivat häntä.
Sara oli hemmetin väsynyt surevan lesken osaan.
Tammi, 2012
Sivuja: 504
Alkuteos: Broken
Kirjasta lisää: Leena Lumi,  Rakkaudesta kirjoihin
Saatu arvostelukappaleena.

maanantai 18. kesäkuuta 2012

Ihanasti hukassa ja miten sieltä pääsee pois: 543 päivän reppumatka / Merja Mähkä

Ihanasti hukassa saapui hyppysiini tavallisuudesta poikkeavalla tavalla - matkailua rakastava JohannaH oli hankkinut kirjan itselleen ja lainasi kirjan kiltisti allekirjoittaneelle luettavaksi - kiitos kaunis!

Merja Mähkä on kolmikymppinen toimittaja, jonka haaveena oli reppumatkailla ympäri maailmaa. Kun jotain oikein kovasti tahtoo, sen toteuttamiseen löytää keinot. Näin kävi Mähkällekin - hän otti tauon työelämästä ja lähti rinkkansa kanssa maailmalle. Matkansa aikana hän piti Ilta-Sanomien sivuilla 100 maata -nimistä blogia, jossa minäkin satunnaisesti muistin vierailla. Kyseessä on siis jälleen kerran blogikirja, harmikseni tämä ei osunut tutkaani Bloggaajien viikkojen lukulistoja mietittäessä.

Luin kirjaa sekavin miettein. Toisaalta ihailen Mähkän rohkeutta tavoitella omaa unelmaansa ja hänen matkalta saamiaan kokemuksia, toisaalta taas hiukan kauhistelen hänen matkaansa. Mähkä nimittäin matkusti pääosin yksin hurjankin kuuloisissa maissa kuten Kolumbiassa. Tunnustan auliisti olevani siinä määrin pelkurimainen ja mukavuudenhaluinen matkustaja etten taipuisi moiseen. Minun matkahaaveisiini vain kuuluvat torakattomat huoneet, kunnon sänky - kenties jopa suihkukin?

Kirjassa seikkaillaan pitkälti maissa, joihin tavallinen turisti ei normaalisti eksy. Tämä on toisaalta plussaa, sillä luen mielelläni itselleni vieraista paikoista, silti tavallaan olisi ollut hauskaa kuulla Mähkän seikkailuista niissä maissa, jotka itsellenikin ovat tuttuja jotta voisin ikäänkuin vertailla kokemuksia. Kirjan alkuosa tuntui tästä syystä hiukkasen puuduttavalta, vauhtiin Mähkä tuntui pääsevän Afrikassa, tosin minusta kirjan mielenkiintoisin osa oli Etelä-Amerikka, jossa koetaan hetkittäin melkein absurdeja juttuja. La Pazissa mm. Merja miettii osallistuako oikeassa vankilassa vankien toimesta järjestettävälle turistikierrokselle. Tinkiminen ei kuitenkaan onnistu, joten vankilan sijaan kokeillaan koka-baaria ja katsotaan mummojen painia. Kirjan Bolivia kuulostaa melkein omalta ulottuvuudeltaan ja siksi valitsinkin sen Kirjallisen maailmanvalloituksen maakseni.

Mähkän matkakertomus oli mielestäni rehellinen, hän ei pyri maalailemaan yltiökauniita kuvia matkakohteistaan tai matkan keveydestä ja kertoo myös epämääräisistä majapaikoista ja ryöstöstään avoimesti. Teksti on sujuvaa ja väliin on lisätty pieniä tietoiskuja mm. Macchu Picchulle pääsemiseen, joiden tiedot ainakin tuntuvat uskottavilta. Mähkän etapeista juuri Macchu Picchu jäikin kaihertamaan mieltäni, JohannaH taas haaveili Galapagos-saarista...
"Jokin minussa oli muuttumassa peruuttamattomasti ja rytinällä tai murtautumassa ulos. Mikä se oli? En saanut siitä kiinni. Minua vain laulatti. This sex is on fire. Halusin takaisin mereen, jahtaamaan aaltoja niin kuin henkeni olisi niistä riippunut. Tunsin itseni niiden pyörityksessä samalla heikoksi ja vahvaksi,  heikoksi, koska ne heittelivät minua ja vahvaksi, koska en sitä pelännyt.
Surffasin kolmantena aamuna lisää. Vaikeudet jatkuivat. Sukeltelin edelleen päistikkaa mereen. Sain kiinni vaivaiset neljä aaltoa. Imin suolavettä keuhkoihin ihan kuin kahtena edellellisenäkin päivänä. Mutta minä surffasin. Lensin.
Ykkösvaihteella ei saa mitään."
Tammi, 20 12
Sivuja: 254
Kirjasta lisää: 100 maata -blogi, Aamuvirkku yksisarvinen
Kirjallinen maailmanvalloitus: Bolivia

sunnuntai 17. kesäkuuta 2012

Zahran paratiisi / Amir & Khalil

Zahran paratiisi toi mieleeni toisen arabikeväästä kertovan kirjan, Tunialaisen tytön, idealistiset ja rohkeat opiskelijat, jotka rauhanomaisin keinoin taistelivat valtiovallan brutaaliutta vastaan. Vaikkei Zahran paratiisin tarina onkin fiktiota, on sen pohja kuitenkin historiallisissa tosiasioissa.

Kaikki alkaa Iranin presidentinvaaleista 12. kesäkuuta 2009. Vaaleissa istuva presidentti Ahmadinejad sai ylivoimaisen äänienemmistön. Kansainväliset tarkkailijat olivat huolissaan tuloksen "epäsäännöllisyyksistä". Vaalivalvojat lupasivat 16.6 laskea uudelleen ns.epäilyttävät äänet, mutta Ahmadinejad vahvistettiin kuitenkin voittajaksi. Vaalivoittoa seurasivat ratsiat joissa tuhansia pidätettiin ja pahoinpideltiin, moni sai surmansa. Uudelleen lasketut äänet vahvistivat Ahmadinejadin voiton ja useita viikkoja kestävät mielenosoitukset alkoivat. Eräs väkivaltaisuuksien uhreista oli Zahran paratiisissa mainittu Neda Agha Soltan, nuori opiskelija ja muusikko joka ammuttiin mielenosoituksessa. Hänen kuolemansa tallentui videolle, joka levisi kuin kulovalkea ilmestyttyään Paulo Coelhon kotisivuilla.

Zahran paratiisi tarina alkaa näistä hetkistä. Nuori jalkapalloa ja vapautta rakastava opiskelija, Mehdi Alavi, ei koskaan palaa kotiinsa. Alkaa Mehdin perheen, lempeän ja sitkeän Zahra-äidin ja Hassan-veljen, etsintä. He etsivät sairaaloista, kyselevät vankiloiden porteilla ja Zahran paratiisissa, jättimäisellä hautausmaalla. Veli tuntuu kadonneen jäljettömiin...

Kirja oli hieno ja hyytävä ja sellainen jota en voinut laskea käsistäni ennen viimeistä sivua. Elin mukana epätoivoisessa etsinnässä, surin, järkytyin ja suutuin Zahran ja Hassanin kanssa. Ihan kaikkein herkimmille en tätä kirjaa suosittele, sillä vaikkei kirjassa mässäilläkään väkivallan kuvilla, ovat tekijät hyvin taitavia sanomaan asioita "rivien välissä". Amir ja Khalil onnistuivat hienosti välittämään tunnelmia Iranista pienin elein,  pelko, rohkeus, suru, pettymys, viha...

Vielä sananen kirjan tekijöistä, Amir ja Khalil ovat salanimiä, tekijät ovat päättäneet jäädä nimettömiksi poliittisista syistä. Vahvan ja riipaisevan tarinan takana on Amir, joka on iranilaisamerikkalainen ihmisoikeustaistelija ja toimittaja. Tämän tarinan voisin kuvitella toimivan jopa elokuvanakin. Khalil, kirjan kuvittaja, on lahjakas kuvanveistäjä ja keraamikko, Zahran paratiisi on hänen ensimmäinen sarjakuvansa. Pidin kovasti myös kirjan piirrosjäljestä, siinä on mukava annos arabialaista tunnelmaa. Kirjasta voi lukea näyteluvun Zahra's paradise -sivuilta.

Kirjan loppuun on koottu tietoisku mm. Iranin vuoden 2009 presidentinvaaleista, kuolemanrangaistuksista, Neda Agha Soltanistanista ja ennen kaikkea kaupungista Omid (toivo persiaksi). Omidin asukkaiden nimet on lueteltu kirjan lopussa, he ovat miehiä ja naisia, jotka ovat näiden vainojen uhreja. Omidin asukkaiden nimet on kirjoitettu pienen pienellä fontilla ja valitettavasti heitä on monta.


Like, 2011
Sivuja: 255
Alkuteos: Zahra's paradise
Kirjasta lisää: Zahra's paradise, Mari A:n kirjablogi, Kirjainten virrassa

lauantai 16. kesäkuuta 2012

Climbing the stairs / Margaret Powell

Tutustuin Margaret Powellin keittiöpiian muistelmiin googlaillessani Downton Abbeyn jälkihöyryissä itselleni saman tyyppistä luettavaa, Powellin kirjoja kun on ilmeisesti käytetty kyseisen sarjan innoittajana. Vaikka Powellin muistelot keskittyvät vain palvelusväen elämään, on aikamatka ollut silti melkoinen ja voin vain kiittää onneani siitä, että olen syntynyt aikana jolloin työolot ovat huomattavasti paremmat.

Powellin ensimmäinen kirja, Below stairs, keskittyi kuvailemaan palvelijan työolosuhteita mutta jatko-osassa Margaret valoittaa työväenluokan elämää yleensäkin. Suuren osan kirjasta saavat seurustelu, naimisiinmeno ja perhe-elämä. Vaikka toki tiesinkin aikaisemmin lukemani perusteella naimisiinmenon olevan tärkeää naisille noihin aikoihin, silti yllätyin siitä, kuinka suuri paine naisilla tuntui olevan puolison "nappaamisessa", Powellin työtoveri muunmuassa joutuu mielisairaalaan kun hänen vaivalla pyydystetty kihlattunsa pidätetäänkin siveettömyydestä ja vaivalla ommellut kapiot jäävätkin käyttämättä.

Climbing the stairs oli jollakin tapaa hämmentävä lukukokemus. Powellin kirjoitustyyli on hyvinkin keskusteleva (kuten esimerkiksi tekstinäytteestä huomaa) ja lukiessani tunsin melkein kuuntelevani jonkun vanhemman sukulaisnaisen muisteluja. Tekstissä vilahtelevat niin reipas maalaisjärki kuin vanhanaikainen viattomuuskin. Maailma Margaretin ympärillä on muuttunut hurjasti siitä kun kirja ensimmäistä kertaa julkaistiin vuonna 1969. Tätä taustaa vasten esimerkiksi Margaretin ja hänen puolisonsa ensimmäinen, huono-onninen ulkomaanmatka vaikuttaakin liikuttavalta - kokemattomia matkailijoita huijattiin jatkuvasti.

Lukukokemuksena Climbing the stairs oli vaihteleva. Parhaina hetkinään Margaretin tarinat viihdyttivät ja vähän naurattivatkin, mutta hetkittäin kirja tuntui toistavan itseään ja kyllästyin. Margaretin käyttämä kieli lähentelee puhekieltä ja osa käytetystä sanastosta oli minulle vierasta joten lukeminen oli hetkittäin melko työlään tuntuista.
"I don't like all those static things - the trees and fields and I don't really like animals. I wouldn't walk through a field if there was even one cow in it, never mind a herd. Have you ever noticed the way cows look at you - as if they can see right through and they don't like what they see. Scornful-like. And then they start ambling towards you. They might be going to be friendly but it's a bit too late if they get right up and you find they're not, isn't it?"
Pan McMillan, 2011
Sivuja: 199

torstai 14. kesäkuuta 2012

Bring up the bodies / Hilary Mantel

Taipaleeni Hilary Mantelin kirjojen kanssa on ollut kuoppainen. Ensin innostuin Susipalatsista mutta lukiessani sitä uudelleen kimppalukuna, kadotin innostukseni. Sitten sorruin Amazonin houkutuksiin ja tilasin Susipalatsin jatko-osan, Bring up the bodiesin. Alkuun lukukokemus oli hiukan haparoiva, mutta jotenkin, jossakin vaiheessa tunsin löytäväni oikean rytmin Mantelin kirjoitustyylin kanssa - loput kirjasta suorastaan ahmin. Jälkikäteen jäin miettimään rytmiä, jokaisella kirjalla tuntuu olevan omansa, toisten rytmi on vain kenties tavanomaisempi ja helpompi tavoittaa. Tässä kirjassa rytmi on ehdottamasti nopeutuva, niin että lopussa pyörit jo hurjan tanssin tahdissa...

Bring up the bodies jatkaa melko tarkkaan niistä tunnelmista, joihin Susipalatsi päättyi. Anne Boleyn on valtansa huipulla ja valtakuntaan odotetaan kuumeisesti pikkuprinssiä prinsessa Elizabethin seuraksi. Historiaa tunteville kirjan tapahtumat eivät tarjoile suoranaisia yllätyksiä, siitäkin huolimatta Mantel onnistuu esittämään tutut tapahtumat kiinnostavassa ja tuoreessa paketissa. Varsinkin kirjan loppuosa, joka keskittyy Annen kohtalonpäiviin, on huikean nopeasykkeistä luettavaa. Käsittääkseni Anne Boleynin oikeudenkäyntipöytäkirjoja ei ole juurikaan säilynyt nykypäiviin, joten kyseessä lienee kirjailijan paras arvaus tapahtumienkulusta. Kaikki kuitenkin tuntui uskottavalta ja melko pelottavaltakin, niin vaivattomasti Cromwell etenee tehtävässään. Kaikki on kuin shakkipeliä - nyt uhrataan kuningatar, jotta kuningas saisi uuden mielitietyn.

Pidin kovasti Mantelin tavasta kuvata Henryn naisia, kuningattaria. Hän piirtää kunnianhimoisesta Annesta mukavan moniulotteisen kuvan, joka välillä melkein hämmensi tätä lukijaa. Anne ei ole pidettävä hahmo, hän on teräväkielinen ja melko häikäilemätönkin peluri, joka asetti itselleen korkean hinnan. Silti loppua kohden Anne alkoi säälittää minua. Jane Seymourin hahmon Mantel luonnostelee hiukan toiseen tapaan kuin monet muut. Jane on hiljainen ja hiukan eriskummallinen nainen, Luna Lovekivaksi häntä osuvasti kuvaili Booksy. Lady Rochford on muuten aivan oma, kiehtova lukunsa, vaikkei kovin suuresti ääneen pääsekään....

Saatan olla hieman puolueellinen arvioidessani tätä teosta, sillä Tudoreiden aikakausi on mielestäni hurjan mielenkiintoinen. Jokunen kirja on aiheesta tullut luettua, mutta kyllästymisen merkkejä ei vielä ole ilmassa. Poliittiset valtapelit, värikkäät henkilöt ja käänteet - aijai millaista herkkua! Toivottavasti Mantel kirjoittaa Cromwell-sarjaansa vielä kolmannen kirjan, sillä kiinnostavia historianvaiheita kyllä riittää Annenkin jälkeen ja Hilary Mantel taatusti saisi niistä kiehtovan teoksen aikaiseksi...
"He has councillors employed to fry their brains on hisbehalf, and if he is out of temper it is probably their fault; they shouldn't block him or provoke him. He doesn't want people to who say, 'No, but...' He wants people who say, 'Yes, and...' He doesn't like men who are pessimistic and sceptical, who turn down their mouths and cost out his brilliant projects with a scribble in the margin of their papers. So do the sums in your head where no one can see them. Do not expect consistenct of him. Henry prides himself on understanding his councillors, the secret opinions and desires, but he is resolved that none of his councillors shall understand him."
Fourth Estate, 2012
Sivuja: 410
Kirjasta lisää: Booking it some more

keskiviikko 13. kesäkuuta 2012

Veljessota / Conn Iggulden

Sain vihdoinkin hyppysiini Tsingis-kaanista kertovan sarjan viimeisen osan ja pitihän sekin ahmia läpi. (Sarjan kahdesta edellisestä osasta olen blogannut täällä ja täällä.) Vaikka Valloittaja-sarja onkin melkoisen testosteroni-pitoista rymistelyä, jotain hirmuisen kiehtovaa näissä kirjoissa silti on. En ollut tätä sarjaa ennen lukenut paljoakaan mongoliruhtinaista ja olinkin siinä käsityksessä että barbaarit olisivat... noh, barbaarimaisia. Valloittajan myötä olen kuitenkin oppinut että näkemykseni oli kovin mustavalkoinen, mongolivaltioita mm. hallitsi nainen aikana jolloin Euroopan valtioissa moinen olisi ollut kauhistus.

Sarjan viides ja viimeinen osa vie meidät aikaan, jossa Tsingisin poika, Ögedei-kaani, on kuollut. Vallan periytyminen aiheuttaa kuohuntaa valtiossa, sillä Ögedein esikoinen, Güjük, ei monen mielestä ole sopiva johtamaan valtiota. Güjükin valtakausi loppuukin lyhyeen ja valtaistuimelle nousee Tsingisin nuorimman pojan esikoinen, Möngke, kaanin armeijan ylipäällikkö ja puhdistus alkaa! Möngke lähettää veljensä Tsingisin tapaan valloittamaan lisää maita ja mantuja, Hülegü suuntaa kohti Bagdadia, Kublai lähetetään kohtamaan Kiinan sinnikkäät ruhtinaat...

Mongolien maailmanvalloituksen mittakaava on melkeinpä päätä huimaava. Kirjan viidenteen osaan mennessä he ovat valloittaneet suuria osia Kiinasta, Venäjästä, Euroopasta ja nyt tähtäimessä on Lähi-Itä. Heillä oli hallussaan Puola ja suunnitelmia mm. Itävallan, Ranskan ja Espanjan varalta. Pistää miettimään millaisessa Euroopassa me eläisimme jos nämä suunnitelmat olisivat toteutuneet?! Tästä syystä kirjasarja onkin ollut mainiota luettavaa myös kaunokirjallisen maailmanvalloituksen osalta - soturit ovat ratsastaneet niin monessa maailmankolkassa että jokainen kirja on kartuttanut haastepisteitäni - tästä viimeisestä osasta nappaan itselleni Uzbekistanin, sillä Samarkandissakin sattuu ja tapahtuu...

Igguldenin tapa kirjoittaa on vetävä, hän saa puhallettua mongoliruhtinaisiin mukavasti eloa ja tekee näistä mielenkiintoisia persoonallisuuksia omine toiveineen ja tunteineen mutta onnistuu pitämään silti miehet karskeina tasankojen ratsastajina, joiden sana on rautaa. Historiallisia faktoja on kaivettu esiin mukavasti, mm. Bagdadin valloitukseen on poimittu paljonkin perimätiedon mukaan tapahtuneita yksityiskohtia.

Kirjan viimeisessä osassa pääsevät suurempaan rooliin Möngke, joka kenties edustaa tässä perinteisempää mongolisoturia ja hänen veljensä Kublai, joka on taistelemisen sijaan viettänyt nuoruutensa opiskellen ja joka on omaksunut jin-kulttuurista uusia tapoja. Ilokseni kirjassa vilahtaa vielä myös miesten äiti, Sorkhokhtani. Tämän sisukkaan ja viisaan naisen seuraaminen oli aikaisemmissa kirjassa minusta mielenkiintoista ja Iggulden sanookin loppusanoissaan hänen olevan yksi kirjan henkilöistä, jotka melkeinpä ansaitsisivat oman kirjansa. Olen täysin samaa mieltä.
"Kun sinulle karttuu ikää, oivallat, että vain yhdellä asialla on merkitystä, ainoastaan yhdellä: että sinulla on rohkeutta ja kunnianhimoa. Jos menetät ne, et kuole sen nopeammin, mutta olet vähemmän arvoinen kuin saappaittesi kura. Silloinkin sinusta tulee tomua, mutta olet haaskannut sen lyhyen ajan, jonka saat olla valossa. Sinun isäsi epäonnistui, se on totta, mutta hän oli väkevä mies ja yritti toimia kansansa parhaaksi. Hän ei haaskannut elämäänsä. Sen enempää ei voi vaatia."
Otava, 2012
Sivuja: 590
Alkuteos: Conqueror
Kirjallinen maailmanvalloitus: Uzbekistan

maanantai 11. kesäkuuta 2012

Hiljaiset: introverttien manifesti / Susan Cain

Hiljaiset on kirja, johon halusin ehdottomasti tarttua. Yllätyksekseni ja ihastuksekseni Susan Cain tarkasteleekin kirjassaan introverttiyttä monipuolisesti pohtien mm. miksi yhteiskuntamme ihailee ihmisiä, jotka saavat suunsa auki ja miksi vaikkapa kiltit ja tunnolliset nörtit (tai lukutoukat!) ovat edelleenkin monissa elokuvissa ja kirjoissa kuvattu jonkinlaisina koomisina hahmoina. Kirjaa lukiessani Stingin kappale Englishman in New York nousi useasti mieleeni (kts. lainaus alla).

Itselleni oli mielenkiintoisinta lukea Cainin ajatuksia erilaisista työpaikoista ja -pisteistä. Erityisesti silmääni pisti ohjelmoijilla tehty tutkimus, jossa huomattiin työpisteen yksityisyyden selvästi parantavan ohjelmoijan työsuoritusta. Tämä ei toki sinänsä ole mikään suuri yllätys varmastikaan kenellekään avotilassa työskentelevälle siksi hiukan ihmettelenkin yritysten hinkua rakentaa työskentelytiloja, jotka heikentevät työtehoa. Positiivisena esimerkkinä mainitaan mm. Microsoft, jonka työntekijöillä on työtilat liikuteltavin seinin ja ovin - jokainen voi siis valita tehtäviensä ja luonteensa mukaan haluaako olla rauhassa vai kenties viestiä enemmän työtovereidensa kanssa. Mielenkiintoista oli myös lukea yrityksistä, joissa vietetään esimerkiksi hiljaista torstaita tai joissa on erillisiä keskustelualueita spontaania ideointia varten. Innostuin asiasta niin että pohdiskelin tovin jos toisenkin sitä, millaiseksi minä työpisteeni suunnittelisin.

Introvertit oli minulle kirja jota luin hitaasti ja rauhassa, makustellen ja mietiskellen. Kirja nosti esiin hyviä kysymyksiä, joita luotasin läpi omien kokemusteni kautta. Kirjainten virrassa -blogin Hanna liippaisi hiukan samoja aiheita miettiessään lukemiseen liittyviä negatiivisia asioita. Miksi lukeminen, tunnollisuus tai hiljaisuus olisikaan paha asia? Kuten Susan Cainkin toteaa kirjassa osallistuttuaan introverttien viikonlopputilaisuuteen, meitä kaikkia tarvitaan maailmassa. Vaikka muiden introverttien kanssa onkin miellyttävää kommunikoida, tarvitaan porukkaan myös muutama meluisampi tapaus joka alkaa kaataa rommipaukkuja tai muuten vain elävöittää tilannetta. Eikös vaan?

Suomalaisena pidin mielenkiintoisena pientä viittausta, jonka mukaan kotimaani olisi introverttien luvattu maa. Vaikkapa Yhdysvaltoihin verrattuna uskon väitteen varmasti pitävän paikkaansa sillä me tosiaan elämämme kulttuurissa jossa ei puhuta jollei ole asiaa ja jossa hyvä naapuri on sellainen, joka pysyy omalla puolellaan aitaa. Mistähän suomalainen introverttikulttuuri oikein juontaa juurensa?! Hiljaisuutta ja opiskelemista arvostetaan myös monissa Aasian kulttuureissa ja Cain tutkiikin kirjassa mm.  amerikan-aasialaisia nuoria ja heidän elämäänsä kahden varsin erilaisen kulttuurin puristuksessa. Herää kysymys siitä, kuinka paljon ihminen voi ympäristön vaatimuksesta venyttää persoonaansa ja kuinka paljon se mahtaakaan kuormittaa henkisesti tai jopa fyysisesti?!

Tästä postaus taitaakin olla enemmänkin omaa tajunnanvirtaani. Summa summarum, kirja on oikein hyvä ja kuten huomaatte, saattaa herättää roppakaupalla ajatuksia...

"Modesty, propriety can lead to notoriety
You could end up as the only one
Gentleness, sobriety are rare in this society
At night a candle's brighter than the sun
...
If "manners maketh man" as someone said
Then he's the hero of the day
It takes a man to suffer ignorance and smile
Be yourself no matter what they say"
Sting / Englishman in New York

Avain, 2012
Sivuja: 388
Alkuteos: Quiet
So American: Osavaltio: New York

lauantai 9. kesäkuuta 2012

Petra Delicado ja merkityt tytöt / Alicia Giménez Bartlett

Tartuin komisario Petra Delicadon tutkimuksiin innokkaan odottavalla mielellä. Vaikken ollut etsivästä tai hänen kirjailijastaan koskaan kuullutkaan, kiinnostaa espanjalainen dekkari minua kovasti ja Petra olikin oikein persoonallisen oloinen tuttavuus, jonka pariin palaisin mielelläni uudemmankin kerran. Kotimaassaan Petran seikkailut ovatkin edenneet jo kahdeksanteen osaansa ja kirjasarjan pohjalta on myös tehty tv-sarja.

Kun tapaamme Petra Delicadon ensikertaa, hän on ostanut oman talon. Remontoivan, mutta sellaisen jossa on pieni puutarha. Hankalista ex-miehistä on (melkein) päästy eroon ja Petran tarkoitus on vihdoinkin alkaa elää terveellisemmin ja säännöllisemmin. Työ poliisilaitoksella tosin koostuu arkistojen ylläpidosta, mutta kunnianhimoinen nainen toivoo joskus saavansa ihan oikean tapauksen selviteltäväkseen. Petran tilaisuus koittaa kun yllättävän sairastapauksen johdosta hänet määrätään selvittämään nuoren tytön raiskausta. Apulaisekseen Petra saa lähes kuusikymppisen Garzónin, jonka on aluksi vaikea hyväksyä uuden esimiehensä sukupuolta ja tutkimustyyliä.

Juonellisesti Petra Delicado ja merkityt tytöt on melko perinteinen dekkari, jonka tutkittava tapaus ei mielestäni ollut erikoisen poikkeuksellinen, itseasiassa tekijä oli oikeastaan melko helppo arvata. Sen sijaan mielenkiintoista kirjassa oli itse päähenkilö ja hänen Garzónin työsuhteen kehittyminen. Petra miessotkuineen nimittäin on melko mielenkiintoinen sankari eikä Garzón jää kauaksikaan taakse. Pidin myös Alicia Giménez Bartlettin kielestä, oli esimerkiksi herkullista lukea tarjoilijoista, jotka olivat kuin samanaikaisesti "sekä läsnä- ja poissaolevia, kuin kuolleet sukulaiset."
"Vatsahaava nousi aina esille, puhelimessakin. Hän puhui lähdöstäni tarkoittaessaan eroamme, josta oli jo kokonaiset seitsemän vuotta. Mutta hänen vatsahaavansa oli kuin Kristuksen haavat. Se oli jättänyt lähtemättömän jäljen, jota tuli kunnioittaa vuosi vuodelta enemmän. Ja minä olin hänen kärsimyksensä aiheuttaja. Minä olin se roomalainen sotilas joka oli pistänyt terävällä keihäälläni hänen kylkeensä."
Tammi, 2012
Sivuja: 323
Alkuteos: Ritos de muerte
Kirjasta lisää: Kirsin kirjanurkka
Ikkunat auki Eurooppaan: Espanja

perjantai 8. kesäkuuta 2012

Julma kuu / Outi Pakkanen

Olen usein vähän kahden vaiheilla Outi Pakkasen kirjojen suhteen. Välillä ne ihastuttaneet arkisilla mutta nokkelilla rikostarinoillaan, välillä kirjat ovat tuntuneet hiukan latteilta. Julma kuun nappasin kirjastosta mukaani helposti sulateltavaksi välipalaksi ja ilahduin alkuun positiivisesti Pakkasen luomasta pahaenteisestä tunnelmasta.

Kirjassa seurataan kolmikymppisen Johannan elämää, välillä naisen itsensä kertomana, välillä vastapäisessä talossa asuvan vanhahkon Armin seuraamana. Johanna, citysinkku, työskentelee Stockmannilla kosmetologina. Eräänä hyvin huonosti alkaneena migreenipäivänä Johannan elämä muuttuu kun hänen elämäänsä kävelee psykologi Samuel. Komea poninhäntämies vie Johannan sydämen ja alkuun miehen erikoinen käytös tuntuu vain raikkaan persoonalliselta ja intohimoiselta. Mutta kuten tiedämme, raja rakkauden ja vihan välillä on joskus hiuksen hieno...

Kirjan alussa Armi viittaa kertomuksellaan Hitchcockin Takaikkunaan (yksi lempielokuvistani) ja kieltämättä kirjan asetelma onkin hyvin samankaltainen. Juuri Armin, sivustakatselijan, puheenvuorot luovat kirjan hyytävän tunnelman, on kuin lukija ja Armi yhdessä näkisivät ne merkit, joita rakastunut Johanna ei kykene tulkitsemaan. Tarinan arkisuus ja tavanomaisuus tekevät siitä hyytävän, sen voisi kuvitella olevan totta.

Olin melko innoissani tästä kirjasta aina loppumetreille saakka ja siksi kirjan loppuratkaisu tulikin melkein järkytyksenä. Se nimittäin tuntui epäuskottavalta ja jollakin tapaa hutaistulta, kuin kirjailijalle olisi tullut kiire saada teos valmiiksi. Oloni lukemisen jälkeen olikin pettynyt, tuntui kurjalta että muuten niinkin taidokas teksti lysähti viimeisissä luvuissa kasaan kuin kohokas.

Löytyyko täältä muita Julman kuun lukeneita vai olenko yksin kohokas-mietteideni kanssa?
"Mustatukan asunnossa oli pimeää.
Tänään sälekaihtimet ovat olleet siellä tiukasti kiinni koko päivän, mutta valoa ja jonkinlaista liikennettä näkyi kyllä aamulla. En pysty sanomaan, oliko Mustatukka yksin kotonaan.
Ensi yönä kuu on jo aika pyöreä. Toivottavasti sää pysyy kirkkaana aamuun saakka.
Kuluneena syksynä kuu on muuten ollut tavallistakin valkoisempi. Julman valkoinen."
Crime Time, 2012
Sivuja: 247

keskiviikko 6. kesäkuuta 2012

Turman lintu / Katarina Wennstam

Katarina Wennstam tuo hiukan mieleeni Liza Marklundin, joka niin ikään kirjoittaa vetäviä ja jännittäviä kirjoja, joihin on kuitenkin saatu mukaan reilu annos yhteiskuntakritiikkiä. Jokin tässä yhdistelmässä vetoaa ainakin minuun, kenties myös moneen muuhunkin. Siinä missä Tahra otti kantaa prostituutioon ja muistutti sen olevan joillekin ihmisille arkipäivää jopa täällä meidän lintukodossamme, on Turman linnun aiheena perheväkivalta. Aihe on vaikea ja tärkeä ja sietääkin tulla nostetuksi esiin. Tahra ja Turman lintu ovat osa Wennstamin Madeline Edwards-trilogiaa, sarjan kolmas osa on jo ilmestynyt ruotsiksi. Vaikken täysin vaikuttunutkaan Tahrasta, on Turman lintu kuitenkin toista maata ja odotankin nyt suurella mielenkiinnolla trilogian päätösosaa.

Tarina etenee useamman kertojan voimin, tarinan keskiössä ovat Tahrastakin tuttu Maria Allende, joka on Tobias miehensä kera päättänyt hankkia unelmiensa kodin. Ihanien talojen hinnat vain tuntuvat karkaavan nuoren parin ulottumattomiin ja ne tarjolla on vain homeisia röttelöitä. Kunnes onni tuntuu potkaisevan paria rivitaloasunnon muodossa. Mutta miksi asunto oli myynnissä niin edullisesti ja miksi naapurit katsovat heitä niin pitkään?

Kirjassa on kaksi päälinjaa, jotka pitkään tuntuvat täydin erillisiltä, yhdistävinä tekijöinä ovat vain Tahrasta tutut henkilöt, syyttäjä Madeline Edwards ja toimittaja Maria Allende. Madeline tutkii kurdipojan itsemurhaa, joka todisteista huolimatta haiskahtaa henkirikokselta. Siinä missä Tobiaksen ja Marian asuntohaaveisiin on helppo samaistua, jää mahdollinen kunniamurha tässä kirjassa taka-alalle, mikä onkin virkistävä ratkaisu.

Wennstam kirjoittaa mukaansatempaavasti ja pitää hienosti yllä pahaenteistä jännitystä, arkisuudestaan huolimatta, tai kenties juuri sen takia, kirja on hyytävä. Tämä tarina on fiktiota, mutta se voisi olla tottakin. Voisiko se tapahtua vaikkapa sinun naapurustossasi?
"Kun he vihdoin kysyivät yhdeltä naapurilta suoraan, mitä talossa oli oikein tapahtunut, se oli kuin olisi vetänyt tulpan altaasta. Tarina suorastaan valui hänestä. Myöhemmin ovelle tuli koputtamaan eräs toinen naapuri, jonka kanssa he eivät olleet aiemmin edes jutelleet. Hän halusi kertoa heille kaiken, nyt kun he jo tiesivät. Ikään kuin purkautua. Maria oli kuunnellut uteliaisuudesta. Mutta sisimmässään hän kiehui raivosta, koska kukaan ei ollut aiemmin sanonut mitään.
He olivat vain töllistelleet.
Ja pitäneet suunsa kiinni."
Otava, 2012
Sivuja: 558
Ikkunat auki Eurooppaan: Ruotsi

tiistai 5. kesäkuuta 2012

Minä, Marie Antoinette / Carolly Erickson

Minä, Marie Antoinette osui hyppysiin sopivasti telkusta esitetyn Sofia Coppolan ohjaamaan Marie Antoinette -leffan jälkimainingeissa. Marie Antoinettehan kuvataan mediassa usein joko vallankumouksen viattomana uhrina tai tuhlailevana ja itsekkäänä hupsuna, joka ei ymmärtänyt kansan syvien rivien elämää lainkaan. Toivoin mielenkiintoista ja realistista katsausta tämän naisen elämään, mutta sen sijaan vaaleanpunaisten kansien takaa löytyikin nopealukuinen satu, jossa ei ole onnellista loppua.

Historiantutkija Carolly Ericksonin fiktiivinen Marie Antoinette -teos on kirjoitettu päiväkirjan muotoon. Kuningattaren muistelmat on uskollinen palvelijatar salakuljettanut pois sellistä tämän teloituksen jälkeen. Kirja kattaa kuuluisan kuningattaren elämän kihlausajoista aina traagiseen kuolemaan saakka. Harmikseni en oikein päässyt kuningattaren persoonaan kiinni, mielenkiintoisimmillaan hän minusta oli vasta vankeusaikoinaan.

Ericksonin perehtyminen aiheeseensa näkyy kirjassa, hän on aiemmin kirjoittanut kuningattaresta aiemmin To The Scaffold -nimisen tietokirjan ja kykeneekin antamaan mielenkiintoisesti lisätietoja mm. Ranskan huonon taloustilanteen vaikutuksista vallankumoukseen. Vankoista taustoista huolimatta kirjailija on kuitenkin käyttänyt mielikuvitustaan tekstin kanssa ja siksi mm. Marie Antoinetten tekemä matka Ruotsin hoviin onkin keksitty. En oikein lämminnyt tälle ratkaisulle, sillä en tunne riittävästi Marie Antoinetten historiaa kyetäkseni erottamaan faktat fiktiosta.

Luin jokunen vuosi sitten Susan Nagelin (Marie-Thérèse : the fate of Marie Antoinette's daughter) kirjoittaman kirjan Marie Antoinetten tyttärestä, Marie Thérèsestä, joka ainoana kuningattaren lapsista selvisi hengissä vallankumouksesta. Mousselineksi tai Madame Royaleksi kutsutulla tyttösellä oli melkoinen elämän tarina, joka tosin ei ole siitä iloisimmasta päästä. Kirja on kuitenkin hurjan mielenkiintoinen ja suosittelenkin mielummin sitä Ranskan kuningasperheestä kiinnostuneille.
"24. toukokuuta 1770
Olen vihitty vaimo - enkä kuitenkaan ole. Ludvig tulee joka ilta vuoteeseeni, kuten hänen täytyy, mutta kääntää minulle saman tien selkänsä ja alkaa kuorsata. Tunnen oloni yksinäiseksi. Pelkään, etten miellytä häntä. Mitä minun pitäisi tehdä?"
Atena, 2012
Sivuja: 406
Alkuteos: The hidden diary of Marie Antoinette
Kirjasta lisää: Uppoa hetkeen
So American: Osavaltio Hawaiji
Ikkunat auki Eurooppaan: Ranska

maanantai 4. kesäkuuta 2012

Gone / Mo Hayder

Mo Hayderiin törmäsin ensimmäisen kerran muutama viikko takaperin lukiessaninaisen voittaneen romaanillaan Gone tämän vuoden Edgar-palkinnon. Koska aina on kiva tutustua uusiin dekkaristeihin, päätin paikata aukon tietämyksessäni ja napata kirjastosta Gonen.

Komisario Jack Caffery saa selvitäväkseen jutun, joka aluksi vaikuttaa pahasti pieleen menneeltä autokaappaukselta - ryöstössä auton takapenkille kun hötäkässä jäi perheen pieni tytär Martha. Mutta kun sieppaajalta tulee viesti, tajuaa Caffery tiimeineen että kyse onkin jostain vaarallisemmasta.

Gone on viides kirja Mo Hayderin Jack Caffery -sarjasta. (Kyllä vaan, onnistuin taas aloittamaan kirjasarjan lukemisen väärässä järjestyksessä. Ärsyttävää.) Vaikka sarjan kirjat ovatkin ilmeisesti itsenäisiä teoksia, oli tässä kirjassa mukana muutamia asioita, joihin olisin kaivannut lisää taustatietoja. Tämä henkilöiden taustoihin liittyvä yksityiskohta jäi minulle ikävästi hampaankoloon ja haittasi lukukokemusta.

Mo Hayderin teksti on sujuvaa, tarina on arkisen karmiva ja ratkaisut ihan toimivia. Caffery tuntuu hiukan värittömältä sankarilta, mutta kenties hänen persoonaansa olisi päässyt paremmin kiinni aloittamalla siitä ensimmäisestä kirjasta... Lukemiseni oli muutenkin hiukan haastavaa, sillä Bloggaajien viikot saivat minut muuttamaan lukulistaani ihan lennosta ja Gone jäi katkolle. Pienen tauon jälkeen oli kuitenkin työlästä palata takaisin kirjan pariin - olin unohtanut mm. osan sivuhenkilöistä. Vaikka juoni onkin sinänsä mielenkiintoinen, leimasi tietynlainen pakko lukemistani. Harmittavaa sinänsä sillä kirja ei ollut oikeastaan yhtään hullumpi, mutta onnistuin itse pilaamaan lukukokemukseni.
"But the most of all Caffery was thinking that of the times he was grateful to be alone, childless and loveless, this was one of them. It really was true what they said: the more you have to lose."
Bantam, 2010
Sivuja: 415
Kirjasta lisää: Mo Hayderin kotisivut

sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

Saunajooga: Rauhoitu ja rentoudu / Tiina Vainio

Osa teistä ehkä muistaa edellisen joogakirjainnostukseni... Vaikka kovasti ajattelinkin joogan aloittamista, juttu jäi pelkän idean tasolle. Joku outo veto joogalla kuitenkin on, sillä kun törmäsin kirjastossa Tiina Vainion Saunajooga-kirjaan, innostuin ... taas. Hiukan jäin pohtimaan sitäkin, miksi jooga ainakin kirjallisessa muodossa minua kiehtoo, kumpuaako jostakin tarve hidastaa ja rauhoittua vai olisinko sittenkin vain ihminen joka pitää joogakirjojen lukemisesta?

Ajatuksena saunajooga tuntuu hienolta ja jollain tapaa oikealta. Mikäpä olisi parempi paikka rentoutua kuin saunan lämpö? Saunoessani minä tunnen olevani lähellä suomalaisia juuriani ja luontoa, miksipä se ei sopisi joogaankin?
"Ketään ei voi käskeä rentoutumaan. Ei edes itseään. Rentoutuminen tapahtuu omalla painollaan silloin, kun osaa hellittää hetkeksi itselleen asettamista aikatauluista ja velvollisuuksista. Rentoutumisen, rauhoittumisen ja kiireettömyyden kokeminen edellyttää, että on hetki omaa aikaa. ... Päädymme tilanteeseen, jossa emme elä hetkessä, koska ajatuksemme ovat aina jossakin muualla. Suoritamme elämäämme tuntien kalvavaa levottomuutta siitä, että jotakin puuttuu. Se jokin on tunne, siitä, että olisimme läsnä omassa elämässämme."
Vainio puhuu kauniisti - ja vakuuttavasti kiireettömyyden puolesta. Hänelle saunajooga on pehmeä siirtymä arjen kiireistä rauhallisempaan olotilaan, saunakin valikoitui paikaksi siksi että se monesti on kodin rauhallisin ja kiireettömin huone, sinne juuri mennäänkin olemaan ja rauhoittumaan. Ihan kaikkein paras paikka kuitenkin olisi kuulemma kesämökin sauna, mökillä kun ollaan jo valmiiksikin rennommassa mielentilassa.

Kirja jakautuu kolmeen eri teemaan, jotka ovat aamun vahvistava sarja, illan rentouttava sarja ja selkää hoitava sarja. Jokaisessa teemassa on jooga-liikkeiden lisäksi myös omia raikkaan kuuloisia herkkureseptejä (mm. erilaisia smoothieita) sekä saunomisen yhteydessä tehtäviä hoitoja, miltäs kuulostaisi pitkän työviikon jälkeen vaikkapa kylpy väsyneille jaloille ja kuoriva kauranaamio?

Pidin kovasti kirjan maanläheisyydestä ja konstailemattomuudesta, myös upea kuvitus järvimaisemista oli plussaa ja tuki hienosti kirjan tunnelmaa. Teki mieleni itsekin päästä aurinkoiselle rantakalliolle vain olemaan...

WSOY, 2012
Sivuja: 144
Kirjasta lisää: Ilta-Sanomien Saunajooga-vinkit, Saunayoga.com

lauantai 2. kesäkuuta 2012

Naisen juoksukirja / Kirsi Valasti

Kirsi Valastin Naisen juoksukirja on teos, jonka pariin näemmä palaan säännöllisesti - tarkemmin sanottuna aina keväisin kun lenkkikausi alkaa. Kävin vuonna 2009 Valastin pitämällä juoksuluennolla ja ilokseni sain mm. hyviä vinkkejä juoksuasentooni. Kun myöhemmin törmäsin hänen kirjaansa kaupassa, lähti se oitis mukaani ja on ollut uskollinen valmentajani siitä lähtien.

Naisen juoksukirja on mielestäni melkoisen monipuolinen tietopaketti ihmiselle, joka joko haluaa aloittaa juoksuharrastuksen tai päivittää tietojaan. Valasti kertoo antaa mm. vinkkejä välineiden hankintaan ja antaa perustietoja mm. aerobisesta kestävyydestä ja sen kehittämisestä. Vaikka tietoa piisaakin, on kirjan ehdoton vahvuus kuitenkin sen harjoituksissa, kirja sisältää useamman eri tasoisen juoksuohjelman samoin kuin juoksijan tekniikkaharjoituksia, lihaskuntoa, venyttelyä, jopa juoksemista tukevia pilates-liikkeitäkin. Omat osionsa ovat saaneet myös motivaatio ja nainen juoksijana. Vaikka kirja onkin naisille suunnattu, uskoisin sen sisältävän hyvää tietoa jokaiselle asiasta kiinnostuneelle.

Minulle juokseminen on parhaimmillaan tapa rauhoittua, hyvin menneen lenkin jälkeen ajatukset ovat ikäänkuin nollautuneet ja jäljellä on vain väsynyt ja raukea lihaksista sekä hyvä mieli omasta suorituksesta. Kovinkaan orjallisesti en ole jaksanut ohjelmia seurata, juoksen mielummin sen pituisia ja -tyyppisiä lenkkejä kuin mitä päivän olotilaan sopii, sen sijaan kirjan lihaskuntoliikkeet venyttelyineen on testattu ja hyviksi koettu!

Kirsi Valasti on kestävyysjuoksija, joka pitää hallussaan alle 22-vuotiaiden naisten maratonin Suomen-ennätystä

Otava, 2009
Sivuja: 207

perjantai 1. kesäkuuta 2012

Kastanjavuorten kylä: elämää Etelä-Ranskassa / Anneli Vainio

Kastanjavuorten kylä oli jälleen kerran yksi kirjastosta mukaan poimittu ex tempore -lukeminen, jo pelkän nimen perusteella odotin jotakin rentoa ja suloista kirjaa, joka veisi minut tuulisesta Suomesta jonnekin muualle. Kirja soveltuukin oivallisesti nojatuolimatkoista nauttiville, puutarhaihmisille tai muuten vain Etelä-Ranskan ystäville.

Kastanjavuorten kylä on Anneli Vainion omaelämäkerrallinen kuvaus elämästä Etelä-Ranskassa. Ranskaan kotiutunut Vainio nimittäin miehensä kanssa löytää pienestä vuoristoisesta kylästä linnan, kivisen remontoijan unelman joka vain on pakko saada. Alkaa suuri, useita vuosia kestävä rakennusprojekti.

Toisin kuin etukäteen kuvittelin, kirja ei keskity remontoimiseen vaan aivan kirjaimellisestikin Vainion ja hänen miehensä elämään uudessa kodissaan. Tapaamme naapureita, hoidamme puutarhaa ja välillä käydään matkallakin. Kirja on leppoisaa ja aika nopeaa luettavaa, mainittavaa draaman kaarta ei löydy. Vainio kuvailee erityisesti puutarhaansa suurella rakkaudella, voin lähes kuvitella sieluni silmin upean, vanhan ranskalaisen kivitalon ja kauniin rehevän puutarhan vuoren rinteellä. Ah!

Nojatuolimatkailun ohella en kuitenkaan saa tästä kirjasta hirveän paljon muuta irti, olisin kaivannut ehkä hiukan enemmän kulttuurieroja tai remontoimisdraamaa kuin puutarhan kuvausta. Vainion elämä toki kuulostaa ihanalta, mutta minusta tarina muistuttaa nyt enemmän naistenlehden lifestyle-artikkelia - ilman kuvia.
"Poimimme kastanjoita koko päivän, ja korimme täyttyvät vähitellen. Auringon ollessa korkeimmillaan etsimme sopivan piknik-paikan. Vanhan rauniorakennuksen pihalta löytyy pehmeä nurmikko, jolle levitämme suuren pöytäliinan. Katamme liinalle vihreät fajanssilautaset ja viinilasit, ja Sylvie loihtii kylmälaukustaan salaatin ja quiche lorraine -kinkkupiirakan. Roseepullo avataan, ja nautimme luonnossa kunnon sunnuntaiaterian: ruoan ja salaatin jälkeen vielä juustoja ja omenapiirakkaa. Aterioimme kauan auringonpaisteessa, ja lounaan jälkeen levitämme tuulitakit päittemme alle. On aika viettää pieni siesta. Topikin käpertyy kerälle ja alkaa torkkua huomatessaan juustonkuoritarjoilun olevan ohi."
Kirjapaja, 2011
Sivuja: 213