tiistai 31. tammikuuta 2012

Takana talvinen tammikuu

Huh, ollaan melkein selvitty tammikuusta ja kuljetaan kohti valoa ja lämpöä. Vaikken suoranaisesti ole millään lailla innostunut lumesta tai pakkasesta, on pakko pitkin hampain myöntää että maisemat ovat lumisina ihanat.

Tammikuussa luin 18 teosta, joista yksi oli sarjakuva ja yksi äänikirja. Sivuja kertyi 6971. Tammikuussa luin poikkeuksellisen paljon englanniksi (7 teosta), joka näkyikin loppukuusta niin että aloin lähes janoamaan suomenkielistä luettavaa. Lontoon reissun takia lueskelin hiukan korostetusti brittikirjallisuutta ja innostuin myös pikkuisen maalaustaiteesta The Swan Thievesin ja Silti minä maalaan -kirjojen myötä. Kuukauden parasta antia ovat olleet Ville Tietäväisen sarjakuvaromaani Näkymättömät kädet, Tuomas Vimman Raksa ja Isabel Allenden Henkien talo - hyvä kuukausi kotimaiselle kirjallisuudelle siis!

Sain myös tilaisuuden kokeilla erilaisia lukemisen muotoja, sekä ääni- että ekirjan muodossa. Molemmista ensikokemukseni olivat hyviä, mutta ei silti ole perinteisen kirjan voittanutta. Tammikuun lopulla käväisin myös Tammiglögeillä ja tapasin liudan muita bloggaajia - kiitos seurasta, oli kiva nähdä ja turista!

Tammikuun luetut:

Henkien talo / Isabel Allende
Minä tapan / Giorgio Faletti
Aurinkokuninkaan varjossa / Golden Keyes Parsons
The Swan Thieves / Elizabeth Kostova
Näkymättömät kädet / Ville Tietäväinen
Ihmissutta ken pelkäisi / Leonie Swann
The White Queen / Philippa Gregory
Marian ilmestyskirja / Maija Haavisto
Fallen / Karin Slaughter
Minä olen jumala / Giorgio Faletti
Raksa / Tuomas Vimma
Vanhan rouvan lokikirja / Kyllikki Villa
Crippen / John Boyne
Katkeamispiste / Simon Lelic
The Family / Martina Cole
Viisasteleva sydän / Jane Austen
Silti minä maalaan (Kirjeitä Maria Wiikille) / Helene Schjerfbeck
The Lady and the Peacock: The Life of Aung San Suu Kyi / Peter Popham

Tammikuussa tuli matkusteltua kirjallisesti melko lailla ja Kirjavan kammarin Ikkunat auki Eurooppaan -haaste antoi tälle vielä lisäpontta. Eurooppa-haasteen tiimoilta "käväisin" Iso-Britanniassa, Ranskassa, Irlannissa, Saksassa ja Monacossa ja keräsin yhteensä 8 pistettä. Kirjallisen maailmanvalloituksen osalta taas seikkailin Brasiliassa, Burmassa ja Chilessä. Ensi kuullekin on kirjastokasan perusteella luvassa maailmanvalloitusta, tulossa on ainakin Viro ja Kuuba.

Hauskoja tai yllättäviä hakusanoja olen nähnyt silloin tällöin blogeissa ja tässä kuussa osui tännekin sellainen haku, joka oli ihan pakko julkaista:
Kirjastossa on täällä kauniin näköinen nainen
Ihan en keksi mitä tässä on yritetty googletella. Onnistuukohan seuranhaku kirjastossa? Meidän kirjasto on ainakin aika hiljaisen oloinen paikka, mutta olisihan se toki romanttista, kurkottaa kohti samaa kirjaa...

maanantai 30. tammikuuta 2012

Aurinkokuninkaan varjossa / Golden Keyes Parsons

Olin vähän aiemmin lukenut Booksyltä Aurinkokuninkaasta (ja Angelikasta!), jotka olivat herättäneet jonkin asteisen Ranska-kutinan. Ja kuinka ollakaan tuo maaginen kirjastontäti, joka usein lukee ajatuksiani, oli pistänyt näkyville tämän kirjan! Nimi ja kansi passasivat - siispä lainasin.  Kotona aloin epäillä että lainaukseni saattaisi olla vähän heppoinen sisällöltään, mutta koska takakansi mainosti tarinan pohjautuvan osin kirjailijan omaan sukutarinaan, joten viittasin kintaalla moiselle.

Tarinan päähenkilönä on kaunis Madeline de Clavel, joka on aikoinaan on ollut itsensä Aurinkokuninkaan nuoruudenrakkaus. Sittemmin Madeline, hurskas protestantti eli hugenotti, on avioitunut Francoisen kanssa ja saanut kolme suloista lasta. Perheidylli kuitenkin rikkoutuu sillä hugenotteja vainotaan katolisessa Ranskassa yhä enenevässä määrin ja lopulta Madeline päättää matkustaa Versaillesiin pyytämään kuninkaalta turvaa perheelleen.

Tarina on varsin nopealukuinen (n. kolme ruuhkaista bussimatkaa) ja kertomuksen tempokin on siitä vauhdikkaammasta päästä. Mitään suuria yllätyksiä tai elämyksiä kirja ei lukijalleen tarjoa ja hetkittäin Madelinen ja Francoisin Oo Dieu -hokemat alkavat vähän jo ärsyttääkin. Kyllä, ymmärrän vähemmälläkin että he ovat hurskasta väkeä... Aurinkokuninkaan varjossa pohjautuu kirjailijan osittain omien esivanhempien kokemuksiin ja se ehkä näkyykin kirjassa tietynlaisena silotteluna, jonka takia kirjan henkilöt jäävät hiukan kaksiulotteisiksi - ja tylsiksi. He ovat kauniita, viisaita ja vahvoja, liian hyviä ollakseen totta.
"Oletukset ja kysymykset piinasivat Madeleinen rasittunutta mieltä. Kun ihmiseltä riistetään kotimaa, kukkulat, puut ja joet, joiden äärellä hän on  rakentanut kotinsa ja elämänsä ja kasvattanut perheen, minne silloin mennään? Kun elämän kuvakudos, joka on punottu kokoon vuosien naurun ja kyyneleiden langoin, on revennyt, miten repeämä paikataan?
Madeleinella ei ollut vastauksia, ainoastaan kysymyksiä. Hänen äidinvaistonsa osoittautui voimakkaammaksi kuin mikään muu yllyke jopa siinä vaiheessa, kun hän tunsi tuskaa Francoisin ja heidän kotinsa menettämisestä. Ajatus Vangiesta raastoi hänen sydäntään.
Mon Dieu,  pidäthän huolta pikku tytöstäni. Minä en pysty mutta sinä pystyt."
Päivä, 2010
Sivuja: 383
Alkuteos: In the Shadow of the Sun King
Kirjasta lisää: Le Masque Rouge
Ovet auki Eurooppaan: Ranska

sunnuntai 29. tammikuuta 2012

Minä tapan / Giorgio Faletti

En tiedä miksi lainasin tämän Falettin kirjan - eiväthän kaksi aiempaa teosta olleet tehneet suurempaa vaikutusta minuun, viimeisin taisi lähinnä ärsyttää. Ilmeisesti dekkarinälkä kuitenkin oli nyt sen verran kova ja Falettin esikoisteoksen takakansa lupaili siinä määrin mielenkiintoisia juttuja, että sorruin. Vähän yllättäen esikoisteos osoittautui muhkeasta koostaan huolimatta melkoiseksi page turneriksi, ennenkuin huomasinkaan olin jo turvallisesti ylittänyt puolivälin ja kovaa vauhtia matkalla kohti takakantta.

Kyseessä on, jälleen kerran, tarina jossa jäljitetään sarjamurhaajaa. Vaikka tarina eteneekin tiettyjen lainalaisuuksien mukaan, on Faletti mielestäni onnistunut olemaan pienissä yksityiskohdissa mukavan kekseliäs. Juoni on melkein elokuvamainen, oikeastaan näenkin osan kohtauksista ja henkilöistä kuin filminä. Mielestäni Jean Reno ja Mathieu Kassovitz sopisivat tähän mainiosti...

Kirjan tapahtumapaikkana on Monacon ruhtinaskunta, rikkaiden ja kuuluisien leikkikenttä. Eräänä yönä suosittuun radio-ohjelmaan soittaa mies, joka kertoo tappavansa, lopuksi hän soittaa pätkän musiikkia. Seuraavana päivänä formulatähti shakkimestarityttöystävineen löytyy surmattuna. Komisario Nicolas Hulot huomaa pian puhelun ja tapauksen välillä olevan yhteyden, avukseen tutkinnassa hän saa vanhan tuttunsa, FBI-agentti Frank Ottombren. Pian ohjelmaan soitetaan uusi puhelu ja Nicolas ja Frank huomaavat leikkivänsä kohtalokasta kissa ja hiiri-leikkiä tappajan kanssa...

Näin kolmannen Falettini kohdalla huomaan kaikissa tekijän kirjoissa tiettyjä yhtäläisyyksiä, tarinoiden keskiössä olevat ihmiset, Falettin sankarit ovat usein tavalla tai toisella särkyneitä ja vastoinkäymisiä kokeneita henkilöitä. Heidän osanaan on saattanut olla hyväksikäyttö, rakkaimman itsemurha tai perheenjäsenen sairaus. Samoin Falettin konnat ovat yleensä saaneet kokea kovia menneisyydessään, hän monesti esitteleekin pahiksensa taustat kenties jopa laajemmin kuin sankareidensa ja saa siten lukijan hetkellisesti tuntemaan melkein myötätuntoa murhaajaa kohtaan.

Tapahtumapaikka, Monaco, tuntui minusta melko mielenkiintoiselta, kenties siksi että siellä harvemmin tulee käytyä - edes kirjallisesti. Muutenkin vanha kunnon matkakuume on herännyt (jos se koskaan nyt uinuikaan) ja huomaan kaipaavani taas Italiaan...
"Frank ei ollut huomannut itkevänsä. Hän ei osannut edes sanoa, kuinka pitkään hän oli itkenyt.
Kyyneleet kumpusivat jostakin hyvin kaukaa. Ne eivät tuoneet pelastusta tai unohdusta, pelkästään huojennuksen. Ne soivat lyhyen hengähdystauon, jonka aikana hän saattoi paitsi vetää henkeä, myös aistia hetken ajan auringon todellisen lämpötilan, nähdä meren todellisissa väreissään, kuunnella edes kerran rinnassa sykkivää sydäntään ilman kuolinrumpujen pärinää."
Bazar, 2007
Alkuteos: Io uccido
Sivuja: 703
Ikkunat auki Eurooppaan: Monaco

lauantai 28. tammikuuta 2012

Jos minä saisin valita...

Sain Satun luetuista Jos minä saisin valita -haasteen, kiitos. Näitä on aina hauska tehdä!

Jos minä saisin valita
- jokainen saisi elää ihmisarvoisen elämän
- sairauksiin löytyisi parannus
- viikonloput olisivat pidempiä
- päivät olisivat pidempiä talvisinkin ja aurinko paistaisi
- minulla olisi oma kirjastohuone ehtymättömällä varastolla
- olisin virkeä vähäisillä unilla
- meillä kaikilla olisi vähemmän kiire
- niskani ei olisi taas jumissa
- pakastimestani löytyisi italialaista gelatoa, mielellään useammassakin eri maussa...
- kellään ei olisi tarvetta kiusata toista
- jokainen saisi osakseen riittävästi rakkautta ja hyväksyntää

Heh. Minun haaveeni tänään ovat aika sekalaisia, jäätelöstä maailmanparannukseen. Listaahan voisi jatkaa vaikka ikuisuuden, mutta tällainen lista syntyi tänään, ihanan aurinkoisena lauantaina. Haastan mukaan maailmaan parantamaan Ilon vuoden Katjan, Kirjojen keskellä Maijan ja Kujerruksia-blogin Linnean.

perjantai 27. tammikuuta 2012

Henkien talo / Isabel Allende

Rakastuin Henkien taloon joskus ammoisina lukioaikoina sillä kiihkeydellä ja ehdottomuudella jolla nyt lukioiässä rakastutaan. Luin kirjan, katsoin elokuvan, molemmat useampaankin otteeseen. Sitten tuli varmaankin seuraava suuri kirjarakkaus, tai kenties kokonainen pino tai hyllyllinen niitä, koska Henkien talo katosi näköpiiristäni vuosiksi. Kunnes eräänä lumisena päivänä kohtasimme toisimme jälleen kirjaston hyllyjen välissä - minä olen vanhempi ja kenties pikkuisen ryppyisempi ja Henkien talossa oli uudet kannet (uusi painos vuodelta 2010!), mutta silti tunsimme toisemme...

En tiedä toimisiko elokuva enää aikuisemmin ja 3D-efekteihin tottunein silmin. mutta kirjaan minä ihastuin uudelleen. Allenden tarinoiden maailma on runsas, se suorastaan pursuaa yksityiskohtia, mielikuvitusta, kiinnostavia sivuhenkilöitä ja juonenkäänteitä. Henkien talo osoittautui sellaiseksi kirjaksi, jonka halusin lukea hitaasti ja nautiskellen, sillä tavoin ettei mikään yksityiskohta karkaa käsistäni.

Allende sekoittaa taitavasti faktan ja fantasian, jostain syystä minusta merenneitomaisen kaunis, vihreätukkainen Rosa ei tunnu tässä yhteydessä lainkaan kummalta, niinkuin ei pikkuinen etiäisiä saava Clarakaan tai setä, joka palasi kuolleista. Jotain Irvingmäistä näissä kirjoissa ja niiden maailmassa on, taika ja todellisuus, rakkaus ja raakuus yhdistyvät tässä kirjassa niin hienosti ja melkeinpä pilke silmäkulmassa.

Kirja kertoo erään suvun, Truebojen, tarinan, samalla se kuvaa myös erään nimettömäksi jääneen maan lähihistoriaa. Kirjan kertojana toimii hetkittäin Esteban Trueba, joka on maanomistaja ja patruuna henkeen ja vereen. Hän on kova mies, joka työllään raivaa tiensä rikkauksiin ja lopulta politiikkaan. Hän on mies, joka ei oikein osaa rakastaa vaan omistaisi mielummin rakkaansa. Estebanin kohtalona on kuitenkin rakastaa Claraa, vapaata sielua joka ei ole aivan tästä maailmasta. Tarina seuraa niin Estebanin ja Claran tytärtä, Blancaa, jonka rakkaus kielletään sekä Blancan tytärtä, vapaustaistelija Albaa.

Varsinkin kirjan loppuosaa lukiessani en voi olla miettimättä kuinka paljon Alban tarinassa on Allenden omia kokemuksia. Isabel Allendehan on syntyisin Chilestä, mutta joutui pakenemaan maasta 1973 sotilasvallankaappauksen takia. Pieni kurkkaus Allenden kotisivuille paljastikin hänen käyttävän sukulaisiaan lähtökohtana kirjojensa henkilöille, niinpä mm. hänen omat isovanhempansa ovat olleet esikuvina Estebanille ja Claralle.

Kaunista tässä kirjassa on myös sen loppu ja se, kuinka Allende ikäänkuin kuroo ympyrän kasaan ja näyttää kuinka historia toistaa itseään. Se, minkä Esteban Trueba aloitti, sitä jatkaa Esteban Garcia. Mutta naiset, nimensäkin mukaisesti valon tuojat (Pidän kovasti näistä Allenden pikkuvinkeistä!), voivat murtaa väkivallan ja koston kierteen.
"Mitä etäisemmäksi Clara tuli, sitä enemmän tarvitsin hänen rakkauttaan. Himo jota olin tuntenut häneen naimisiin mennessämme ei ollut lainkaan laantunut, vaan halusin omistaa hänet kokonaan, perimmäistä ajatustaan myöten. Mutta tuo aineettoman tuntuinen nainen pyyhälsi ohitse kuin tuulispää, ja vaikka olisin pitänyt hänestä kaksin käsin kiinni ja sulkenut hänet rajuun syleilyyn, en voinut saada häntä vangikseni. Hänen sielunsa ei ollut mukana."
Otava, 2010
Alkuteos: La casa de los espíritus
Sivuja: 440
Kirjallinen maailmanvalloitus: Chile
Kirjasta lisää: Kirjailijan kotisivut

keskiviikko 25. tammikuuta 2012

The Swan Thieves / Elizabeth Kostova

En tiedä miksi epäröin niin pitkään Elizabeth Kostovan The Swan Thieves -kirjaan tarttumista. Ehkä siksi koska se oli paksu, englanniksi ja käsitteli taidetta. Taisin pelätä sen olevan työläs luettava. Joten kerta toisensa jälkeen nostin kirjastokasasta jonkin muun kirjan kunnes en enää voinut välttää Kostovaan tarttumista. Ja rakastuin melkeinpä heti ensimmäisellä sivulla. Ihastuksekseni The Swan Thieves osoittautuikin nopealukuiseksi, kauniisti kirjoitetuksi ja kiehtovaksi teokseksi. Sellaiseksi, jota tekee melkein mieli säästellä parhaaseen lukuvireeseen, jotta pystyy varmasti nauttimaan täysin.

Nautin kyllä Kostovan kauniista kielestä ja upeista mielikuvista, jotka sopivat hienosti kirjaan  joka pyörii impressionistisen taiteen ympärillä. Jälleen kerran liikuttiin kahdella aikatasolla ja kahden maalarin välillä, menneessä oli ranskattaren, Béatrice, ja nykyisyydessä Robert, lahjakas taiteilija, joka eräänä päivänä yrittää hyökätä Kansallisgalleriassa näytteillä olevan maalauksen kimppuun.

Yhteys Béatricen ja Robertin välillä ei ole selvä ja vaikka Kostova toki pieniä vihjeitä antoikin, aloin kirjan puolivälissä jo vähän tuskastuakin. Sillä vaikka Béatricen ja Robertin kertomukset omilla tahoillaan etenivätkin, tuntui siltä että varsinainen punainen lanka kirjasta oli kateissa. Kunnes pikkuhiljaa aloin ymmärtää, että kenties vika olikin minussa. Kirjaa oli luonnehdittu psykologiseksi mysteeriksi ja vaikka löysinkin siitä molempia elementtejä, jäi varsinaisen mysterin osuus mielestäni melko heikoksi ja melkeinpä pettymykseksi. Psykologinen puoli sen sijaan - rakkaudet, petokset ja pettymykset, lahjakkuus ja mielisairaus, taiteilijan työ - osoittautuivat huomattavasti kiinnostavammiksi. Parhaimmillaan kirja onkin kuvatessaan taidetta ja maalarin työtä, näistä Kostova kirjoittaa todella kiehtovasti ja mukaansa tempaavasti.

Lukuromaanina kirja miellyttävä ja koukuttava, kirjan mysteeri kuitenkin osoittautui pettymykseksi, koska odotin jotain suurempaa ja vähemmän ennalta-arvattavaa. En ehkä edes mainostaisi tätä mysteeriksi... Pientä miinusta antaisin myös pituudesta, aloin nimittäin jossakin vaiheessa jo kyllästyä lukemaan Robertiin rakastuneiden naisten, erityisesti Maryn, pitkähköä selvitystä siitä kuinka suhde oli alkanut. Pieni karsiminen olisi siis ehkä ollut paikallaan.

Kaunis kansi on yksinkertaisuudessaan upea, joskin kirjan lukemisen jälkeen se tuntuu hiukan liian suloiselta kirjan sisältöön nähden. Olisin ehkä halunnut nähdä kannessa jotain aidompaa ja rosoisempaa, oikean maalauksen. Kenties Ledan ja joutsenen tai jonkin mukaelman nuoresta, tummatukkaisesta naisesta... Kirjan kotisivuilla on kuvitteellinen bio Beátricesta sekä muutamia naistaiteilijoita, joiden töistä Kostova on ammentanut inspiraatiota kirjaansa.
"Now when I dream big, it's for my patients, that they may eventually feel the ordinary cheerfulness of kitchen and orange, of putting their feet up in front of television documentary, or the even bigger pleaseures I imagine for them of holding down a job, coming home sane to their families, seeing the realities of a room instead of a terrible panorama of faces. For myself, I have learned to dream small - a leaf, a new paintbrush, the flesh of an orange, and the details of my wife's beauty, a glistening at the corners of her eyes, the soft hair of her arms in our living room's lamplight when she sits reading."
Little, Brown, 2010
Sivuja: 561
Kirjasta lisää: Kirjailijan kotisivut, Insinöörin kirjahylly
So American: kategoria: Modern woman writers, osavaltio Tennesee


maanantai 23. tammikuuta 2012

Näkymättömät kädet / Ville Tietäväinen

 Vau. Se oli ensimmäinen reaktioni Ville Tietäväisen sarjakuvateokseen Näkymättömät kädet. Lukemisen jälkeen olo oli vaikuttunut ja ... ahdistunut, surullinenkin. Teos oli upea, niin visuaalisesti kuin juonellisestikin, se on vahva ja tempaisee mukaansa kuin hyökyaalto. Minusta on hienoa että sarjakuvasta on pystynyt muuttumaan  supersankareita tai hassuja pikkustrippejä tarjoilevista kirjoista joksikin tälläiseksi, hienoksi ja kantaaottavaksi.
Koti on siellä missä itsekunnioituskin.
Teräväisen kirja kertoo kuvitteellisen Rashidin tarinan. Vaikka Rashid onkin kuvitteellinen, on hänen kaltaisiaan tuhansia, enemmänkin. He ovat niitä joiden ansiosta kaupoissa on halpoja tomaatteja tai kopioituja laukkuja. Rashid on köyhä marokkolaismies, joka elää vaimonsa ja pienen tyttärensä kanssa haaveillen paremmasta elämästä. Sellaisesta, jossa koti ei olisi peltihökkeli ja nurkissa ei olisi rottia. Ystävänsä houkuttelemana Rashid päättää lähteä toiselle puolen lahtea, Espanjaan, jossa varallisuus ja onni odottaisivat.  Mutta matka on vaarallinen eikä Espanjakaan osoittaudu onnelaksi...

Paitsi laitonta maahanmuuttoa, kirja kuvaa koskettavasti myös Rashidin ja hänen vaimonsa Aminan suhdetta ja sitä kuinka köyhyys voi lannistaa miehen ja naisen, avioliiton. Mustasukkainen Rashid ei halua vaimonsa työskentelevän, mutta tuntee tuskaa siitä ettei pysty tarjoamaan perheelleen riittävää elintasoa. Amina taas toivoisi voivansa joskus kaunistautua jotta hänen miehensä antaisi joskus kukan, katsoisi niinkuin silloin ennen. Köyhyys, jatkuva puute ja kamppailu vievät elämästä värit ja ilon.
Se on usko eikä siipien räpyttely, joka pitää linnun ilmassa.
Lukiessani tätä huomasin usein miettiväni miten suomalainen tekijä onkaan voinut luoda tälläisen kirjan, niin todentuntuisen ja elävän, ihan toisista olosuhteista. Pieni googlettelu paljastaa Tietäväisen työstäneen teostaan viiden vuoden ajan - se näkyy. Tietäväisen kynänjälki on kaunista ja moni yksittäisistä ruuduista on pieni taideteos ihan yksinäänkin.

Tämän kirjan tarkoitus on saada ajattelemaan ja sen se myös tekee. Tulee surullinen ja syyllinen olo. Ja vähän ahdistunutkin, sillä ongelma on oikea ja iso, enkä tiedä kuinka se pitäisi ratkaista. Parasta kai olisi jos Rashidin ei koskaan tarvitsisi tehdä vaarallista matkaa vaan hän voisi säilyttää itsekunnioituksensa ja ansaita elantonsa kotona. Sitä kai loppujen lopuksi moni haluaisi.

Jos luet vain yhden sarjakuvan tänä vuonna, lue tämä.

WSOY, 2011
Sivuja: 216
Kirjasta lisää:  Sallan lukupäiväkirja, K-Blogi, Booking it some more, Kujerruksia, 12 osumaaNäkymättömien käsien FB-sivu, Hanna Niemisen sarjakuvamuotoinen arvostelu

sunnuntai 22. tammikuuta 2012

Ihmissutta ken pelkäisi / Leonie Swann

Sain lammasdekkarin seuraavan osan syntymäpäivälahjaksi ja olin totta puhuen aika innoissani. Pidin Murhasta laitumella kuin hullu puurosta ja odotin jatko-osalta paljon. Ehkä vähän liikaakin..

Minulta on mennyt poikkeuksellisen kauan Ihmissutta ken pelkäisi lukemiseen. Ongelmana ei ole ollut kiire vaan minun ei ole tehnyt mieli tarttua tähän kirjaan, kaikenlaista muuta olen kyllä lukenut sitäkin innokkaammin. Olen tätä ilmiötä vähän ihmetellytkin, kirjassahan ei ole sinänsä mitään vialla. Se toistelee samoja teemoja ja samat, tutut lampaat ovat melkein yhtä hassuja kuin ennenkin. Mutta tarina tuntuu olevan hiukan monimutkaisempi ja sekavampi ja vuohia ja lampaitakin piisaa...

Niille, joille sarjan ensimmäinen osa, Murha laitumella, ei ole tuttu, kerrottakoon että tarinan päähenkilöinä on lauma irlantilaisia lampaita, joilla jokaisella on oma nimensä ja persoonansa. Tällä kertaa lampaat ovat matkalla jossakin päin Ranskaa ja outoja juttuja alkaa tapahtua. Metsäneläimiä kuolee, sitten yksi kyläläisistä ammutaan hopealuodilla. Ihmissuden kerrotaan piinanneen kylää ennenkin, onko susi palannut? Lampailla on aikamoinen homma koko jutun selvittämisessä ja paimensa suojelemisessa.

Ei lampaissa mitään vikaa ollut, Othello oli urhea kuten ennenkin, neiti Maple viisas, Mopplen muisti oli hyvä ja ruokahalu kova. Kirja tarjosi lempeää huumoria ja jännitystäkin eikä loppuratkaisukaan ollut arvattavissa. Ihmissutta ken pelkäisi ei ollut yhtään hullumpi teos, mutta se ei ollut yhtä hyvä kuin se edellinen...

Koska Leonie Swann on saksalainen kirjailija, osallistun tällä kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen.
"Maplea ei huvittanut kysyä, mikä se sellainen taiteilijan vapaus on. Varmasti taas jokin älytön vuohijuttu. Talvikaritsakaan ei tiennyt ihan varmasti, mitä taitelijan vapaus on - siitä huolimatta sitä alkoi yhtäkkiä pyörryttää onnesta. Taitelijan vapaus oli tärkeää. Se oli ikään kuin jokin paikka. Paikka, jossa asiat olivat niin kuin halusivat olla ja niin kuin niiden kuului olla. Nimet, esimerkiksi. Ja vuohet tiesivät, mistä sen paikan saattoi löytää!"
WSOY, 2011
Alkuteos: Garou
Sivuja: 448
Ikkunat auki Eurooppaan: Saksa

perjantai 20. tammikuuta 2012

The White Queen (suom. Valkoinen kuningatar) / Philippa Gregory

Olen lukenut The White Queenin jo aikana ennen blogia, mutta se tuntui silti oivalta matkakaverilta Lontoon reissulle. Tarkoituksena oli käydä myös Towerin linnassa ja muistelin että osa kirjan tapahtumista sijoittui juuri sinne. Mikäpä olisi parempi tapa päästä tarinaan kiinni kuin käydä tapahtumapaikalla?!

Historiassa Elizabeth Woodville on ollut melko lailla unohduksiin painunut ja epäsuosiossakin oleva kuningatar, jonka elämäntarina kuitenkin vaikuttaa todella kiehtovalta. Tarina alkaa Elizabethin, nuoren lesken ja kahden pienen pojan äidin, hurmatessa nuoden ja komean Yorkin kuninkaan. Ruusujen (tai serkusten) sodan ajat olivat epävakaita ja suuren osan kirjasta Elizabeth sai pelätä rakkaidensa hengen puolesta.

Minusta The White Queen oli ensisijaisesti rakkaustarina, tuhkimotarina oikeastaan. Kiinnittihän kaunis leski Elizabeth itseään nuoremman ja komean Edwardin huomion seistessään tien reunalla kuninkaan ratsastaessa ohi, kirjassa kuvataankin kauniisti ja intohimoisesti parin suhdetta. Toinen Elizabethin suuri rakkaus on hänen perheensä: äiti, isä, sisarukset ja omat lapset, joihin Elizabeth tukeutuu elämänsä vaikeina hetkinä.

 Toisella lukukerralla tosin aloin kiinnittämään enemmän huomiota Elizabethin huonoihin puoliin, ennen kaikkea hänen kunnianhimoonsa, josta hänen tyttärensäkin häntä kirjassa ojentaa. Pelkäsin alunperin että olisi tylsää lukea tämä toiseen kertaa niin pian, kirjan ollessa vielä melko hyvin muistissa, mutta kokemus olikin antoisa. Löysin teoksesta uusiakin puolia ja pieniä koukkuja joita Gregory on, tulevaa silmällä pitäen, kirjaan laittanut, erityisen mielenkiintoinen oli kirjan loppupuolella Elizabethin ja hänen tyttärensä langettama kirous...
Towerin prinssit
Lähde: Wikipedia.com

Kirjassa Gregory käsittelee myös Towerin prinssien mysteeriä. Isänsä kuoltuahan nuori prinssi Edward, kruununperillinen, vangittiin ennen kruunajaisia veljensä kanssa Towerin linnaan eikä poikia sen koommin nähty. Siitä, mitä pojille tapahtui, ei ole tänäkään päivänä tietoa, vain erilaisia teorioita, joista yhden Phillippa Gregory esittää kirjassaan. Aiheesta on kirjoitettu paljon, tunnetuin ja vanhin teos lienee Shakespearen näytelmä Richard III. Prinssien kohtaloa sivutaan myös The Cousins War -sarjan toisessa osassa, The Red Queen.

The White Queen on Gregoryn The Cousins War -sarjan ensimmäinen osa.  Muita sarjassa ilmestyneitä teoksia ovat Margaret Beaufortista kertova The Red Queen sekä The Lady of The Rivers, joka kertoo Elizabeth Woodvillen äidin, Jaquettan tarinan. Lisäksi Gregory on, yhdessä kahden muun historioitsijan kanssa, laatinut näistä kolmesta naisesta myös tietokirjan. Kirjailija on paljastanut sarjassa ilmestyvän kirjan The White Princess, joka kertoo Elizabeth Woodvillen tyttären, prinsessa Elizabethin tarinan, hänen josta oli tuleva Henry VIII:n äiti. Tällä hetkellä kirjailija kuitenkin työstää teosta Nevillen sisaruksista, tytöistä joita serkusten sota heitteli vastakkaisille puolille taistelua.

He is there before me, his big war horse in the stall, his pageboy in the hay loft, and he takes me into his arms without a word. I say nothing too. I am not such a fool as to greet a man with suspicion and complaints, and besides, when he touches me, all I want is his touch, when he kisses me, all I want are his kisses, and all I want to hear are the sweetest words in the world, when he says: 'Bed, Wife'.


Simon & Schuster, 2009
Sivuja: 442
Kirjasta lisää: Luettuja maailmoja, Le masque rouge, Morren maailma

torstai 19. tammikuuta 2012

Marian ilmestyskirja / Maija Haavisto

Lähde: www.muruja.net
Sain Marian ilmestyskirjan pdf-version luettavakseni itseltään kirjailijalta, Maija Haavistolta, kiitokset. :)

Tämä olikin ensimmäinen tämän tyyppinen kirjani ja olinkin vähän epäilevällä kannalla sen suhteen kuinka löytäisin aikaa lukea tietokoneen ääressä - e-kirjan lukulaitetta minulla ei ole (vaikka olenkin käynyt niitä hipelöimässä) ja suurimman osan lukuajastani taidan istua bussissa... "Onneksi" flunssavirus iski ja yht'äkkiä minulla olikin reilusti ylimääräistä aikaa nököttää läppärini ääressä. Lukukokemus itsessään oli yllättävänkin miellyttävä ja helppo, osittain johtuen ehkä nopealukuisesta ja selkeästä tekstistäkin.

Tarina kertoo pyörätuoliin joutuneen Marian tarinan. Jotakin tapahtuu tytön ollessa 11-vuotiaana mökillä ja rankan sairaskohtauksen jälkeen jalat eivät enää toimikaan kunnolla, diagnoosi jää kuitenkin mysteeriksi. Maria jatkaa elämäänsä pyörätuolissa, samana mutta kuitenkin muuttuneena ihmisenä. Hän aikuistuu, muuttaa omaan kotiinsa, seurustelee, kohtaa elämän ylä- ja alamäkiä.

Kirjassa käydään läpi vuoroin Marian aikuisempaa arkea, nykypäivää, ja vuoroin palataan menneseen, Marian historian merkittäviin hetkiin. Aika kirjassa kuluu ehkä hiukan turhankin nopeasti, Marian ensimmäiset vuodet sairastumisen jälkeen ohitetaan muutamalla luvulla vaikka nämä olisivat mielestäni olleet todella mielenkiintoista aikaa. Muutenkin hetket Marian elämässä kiitävät ohi kovin pian ja siksi tuntuu etten tavoita kunnolla sitä tunneskaalaa, jota Marian täytyy noina hetkinä käydä läpi.

Minulle Maria on pippurinen selviytyjä, jonka elämä on kovettanut ja joka piiloutuu ironiansa taakse. Kuoren alta löytyy haavoittuvainen tyttö, joka kuitenkin uskaltaa kokemistaan kolhuista huolimatta yrittää aina vain uudelleen. Voiko pyörätuoliprinsessalla olla onnellista loppua?

Eräs asia, joka kiinnitti tässä kirjassa huomioni, on Marian lähipiirin ihmisten suuri ongelmaisuus. Tuntuu että tässä porukassa jokaisella on jokin sairaus - henkinen tai fyysinen ja se tuntuu hiukan masentavalta. Ihmettelinkin sitä, miksei Marian maailmaan ole mahtunut yhtään onnellista ihmistä, jonka asiat olisivat kunnossa. En tiedä onko kyseessä tyylikeino kirjailijan puolelta - yritys osoittaa meillä jokaisella on omat vammamme vai kenties yritys saada monia mielenkiintoisia tapauksia samaan teokseen? Ehkä vähän molempia?

Kirjailija Maija Haavisto on ammatiltaan mm. lääketiedekirjoittaja ja kirjasta huomaakin hyvin hänen lääketieteellisen tietämyksensä. Hän kuvaa uskomattoman realistisesti potilaana olemisen tuskaa ja pelkoja sekä vammaisuuden vaikeuksia, pyörätuolissa liikkumisen vaikeuksista, noloudesta, hoitoihin sitoutumisesta... Terveydenhuollon tila, kuten tunteettomia diagnooseja syytävät lääkärit, alkaa myös ahdistaa ja harmistuttaa. Kunpa päättäjät vain muistaisivat ettei terveydenhuolto ole se paras paikka mistä säästää...
"Äitiä ahdistaa se, että kuoleman jälkeen ei ole mitään. Mummin mielestä se oli hieno juttu. Se oli vähän niinkuin valomerkki, joka puhaltaa bileet poikki. Ja kaikkihan tietävät, että parhaissa bileissä valomerkki tulee aina liian aikaisin, kun meno on parhaimillaan."
Muruja, 2011
Sivuja: 232
Kirjasta lisää: Kirjailijan blogi, Insinöörin kirjahylly, Susan kirjasto, Kujerruksia, Kaiken voi lukea, Luettua, Kirjava kukko, Vinttikamarissa, Booking it some more

keskiviikko 18. tammikuuta 2012

Fallen / Karin Slaughter

Fallen on Karin Slaughterin tuorein teos, joka jatkaa kirjailijan Georgia -sarjaa. Sarjassa yhdistyvät kaksi Slaughterin aikaisempaa kirjasarjaa niiden päähenkilöiden kautta - Atlanta-sarjan agentti Will Trent ja Grant County -sarjan tohtori Sara Linton.  Grant County -sarja päättyikin melkoiseen paukkuun ja olinkin iloinen huomatessani että Saran tarina jatkui jälleen.

Fallen alkaa räjähtävästi, agentti Faith Mitchell tulee hakemaan pikkutytärtään kuusikymppisen äitinsä luota kun hän huomaa verisen kädenjäljen vanhan kotitalonsa ovessa. Kodista löytyy tunkeilijoita, mutta Evelyn, Faithin äiti ja entinen poliisi, on viety. Tästä käynnistyy hektinen tapahtumaketju, jossa jonka ytimessä Faith yrittää epätoivoisesti löytää äitinsä ja pitää muut perheenjäsenensä turvassa. Luonnollisesti asiaa on tutkimassa Will ja Sarakin ajautuu tapahtumiin mukaan.

Kirjan vahvuus ovat Karin Slaughterin luomat monipuoliset, jollain tapaa särkyneet sankarit, joiden henkilökemiat ja -historiat suurimmaksi osaksi kantavat tätä kirjaa. Tämä ei ollut ihan minun suosikkejani Karin Slaughterin teoksista vaikka Sara ja Will samassa tarinassa seikkailivatkin. Tarinassa oli melko paljon agentti-rymistelyä ja huumepoliisin ja jengien välienselvittelyä ja se ei ihan ole minun juttuni. Silti, sarjan muissa sivujuonissa oli kyllä mielenkiintoisia tapahtumia, jotka luultavasti saavat minut tarttumaan seuraavaankin Slaughteriin.
"Sara Linton was no stranger to self-loathing, she'd felt ashamed when her father saw her steal a candy bar from the honor box at church. She'd felt humialiated when she caught her husband cheating on her. She'd felt guilty when she lied to her sister about liking her brother-in-law. She'd felt embarrassed when her mother pointed out that she was too tall to wear capri pants. What she'd never felt was trashy, and the knowledge that she was no better than a reality TV star cut her to the core of her being."
Century, 2011
Sivuja: 387
So American: kategoriat Southern fiction, American Crime, osavaltio Georgia

tiistai 17. tammikuuta 2012

Minä olen jumala / Giorgio Faletti

Bloggasin jännäreitä kirjoittavasta Giorgio Falettista ensimmäisen kerran joulukuussa kun luin hänen kirjansa Viimeinen katse. Kun törmäsin hänen uuteen kirjaansa Minä olen jumala, päätin napata sen mukaani, jos ei muuten niin itsevarmalta ja sekopäiseltä kalskahtavan nimen takia. Sellaisista aineksista kun on monesti parhaat sarjamurhaajat tehty.

Kirjassa liikutaan takautumien ja nykyhetken välillä. Pääosissa ovat nuori, kaunis ja kovia kokenut komisario Vivian Light, joka saa selvittäväkseen rakennustyömaalta seinän sisään muuratun miehen tapauksen. Pian kuitenkin räjähtää kuitenkin kokonainen kerrostalo ja poliisit saavat renttuvalokuvaaja Russell Waden kautta karmivan tiedon - iskuja kaupungin rakennuksiin voi olla tulossa lisääkin. Kuten arvata saattaa, alkaa kilpajuoksu kellon kanssa Russellin ja Vivienin yrittäessä löytää murhaajan ajoissa.

Falettin kirja on ihan ok. Se ei räjäyttänyt flunssaista tajuntaani, mutta viihdytti kivasti niistämisen välissä eikä sen juoni ollut liian monimutkainen flunssa-aivoille. Koska kirjailija paljastaa tekijästä hyvin vähän kerrallaan, pysyy mielenkiinto kivasti yllä ja Vietnamin tapahtumatkin järkyttivät.

Mutta sitten niihin miinuksiin. Huolimatta kirjassa tapahtuvista kauheuksista (terrori-iskuista pitkin poikin NYC:tä) en oikein pystynyt samaistumaan uhrien tuskiin ja pelkoihin, koska he jäivät nimettömiksi ja kasvottomiksi kirjassa, vain maininnoiksi järkyttävistä uutislähetyksistä. Poliiseilla taas kaiketi on kiire, mutta kirjasta saa melkeinpä sen kuvan että koko juttua tutkii vain yksi nuori naispoliisi ja hänen apunaan toimiva rentun oloinen, mutta tietysti komea ja karismaattinen valokuvaaja. Se ei oikein tunnu uskottavalta.

Niin ikään en oikein tykkää siitä, miten Faletti kuvaa sankaritartaan, Vivien Lightiä. Vivian on nuori ja hänen nuoruuttaan puidaankin läpi kirjan, ihan liikaakin mielestäni. Hän on kuitenkin nuoruudestaan huolimatta niin kokenut että saa työskennellä näinkin isoissa jutuissa yksin ja poliisipäällikön suuresti kunnioittama, hän on myös nainen joka ei pelkää mitään ja pärjää lähitaistelussa isollekin karjulle. Hän on kaunis, muttei tietenkään tajua sitä itse. Ja kuitenkin Faletti toistuvasti tytöttelee häntä. Tiedän tarrautuvani nyt pikkuasioihin, mutta jostain syystä kirjailijan tytöttely oli minulle se asia, joka vei Vivieniltä viimeisenkin uskottavuuden. Koska se nainen, josta Faletti kirjoittaa, ei taatusti pitäisi tytöttelystä.
"Isä McKeanin valtasi outo, lohduton väsymys, joka iskee suoraan ihmisen ihmisyyteen, silloin kun hän joutuu vääjäämättä vastakkain muiden ihmisten täydellisen ihmisyyden puuttumisen kanssa.
- Pelkäänpä, että meidän täytyy tiedostaa yksi asai. Viha ei ole enää pelkkä tunne. Nykyään siitä on tulossa virus. Kun se saa otteen sielusta, mieli joutuu eksyksiin. Ja ihmisillä on yhä heikompi vastustuskyky."
Sivuja: 560

maanantai 16. tammikuuta 2012

Raksa / Tuomas Vimma

Minulla on jollain lailla outo suhde Tuomas Vimman kirjoihin - ne eivät ole sellaisia, joista yleensä pitäisin, niiden maailma on aika erilainen minun maailmastani ja silti ne uppoavat kuin minuun kuin veitsi kuumaan voihin... Vimman tuorein teos sukeltaa rakennusliikkeiden maailmaan ja tuttuun vimmaiseen tapaan sieltä löytyy jos jonkinmoista ruodittavaa.

Kirjan juoni on yksinkertainen, rakennusalalla projektipäällikkönä työskentelevä Sami jää työttömäksi konkurssiin menneestä firmasta, jonka pomo yrittää ihan kirjaimellisesti ikkunan kautta verottajaa karkuun. Sami saa ystävänsä juristiystävänsä Pepin (joka lempinimestään huolimatta on satakiloinen suomalainen mies) kautta vinkin rehdistä firmasta jonne haetaan uutta väkeä. Mukaan kuvaan tulee yritys nimeltä Hyperborea ja sitä pyörittävä Danika Stenhammar.

Kirja on mielenkiintoinen ja vähän pelottavakin kurkistus rakennusalalle. Me remontoimme keittiömme viime vuonna ja mietimme jonkin aikaa ammattilaisen palkkaamista, mutta sopivaa tyyppiä ei noin vain löytynyt. Eräskin sankari kävi mittailemassa ja lupasi antaa tarjouksen - ja palasi puoli vuotta myöhemmin asiaan. Luotettavan ja tehokkaan oloinen heppu tämä. Tämän ja muutaman muun kokemuksen perusteella aloin kyllä uskoa Vimman maalaamaan kuvaan alasta - sitä en vain tiedä onko tavallisella tallaajalla minkäänlaisia mahdollisuuksia saada remontti teetetyksi ilman venyneitä aikatauluja, kireitä hermoja ja kasvanutta budjettia.

Vimman maalaama kuva alasta ja sen tempuista on mielenkiintoinen, olisin halunnut tietää enemmänkin kuittikaupoista ja muista kierouksista. Jollakin lailla kirja muistuttaa minua Karo Hämäläisen Erottajasta, toisesta erikoisesta maailmasta jossa raha ja kova peli jylläävät.

Kirjaan on sotkettu mukaan jonkin verran ihmissuhteitakin. Niiden kohdalla olin vähän pettynyt, koska kuviot olivat ennalta-arvattavia. Juuri muuta negatiivista sanottavaa minulla ei olekaan, kirja on nopealukuinen ja kummallisen koukuttava. Vaikkei tapahtumissa sinänsä hirmuisen suuria käänteitä olekaan, on silti vain pakko lukea vielä seuraava luku...
"Ilta sujui varsin rattoisasti kevyen vittuilun merkeissä. Emilialla oli harvinaisen hyvä huumorintaju kolmekymppiseksi naiseksi, ja sille pystyi heittämään ronskiakin läppää ilman että se meni hämilleen.
Tämä on yksi merkittävimmistä piirteistä, miten paljasjalkaiset stadilaiset eroavat junantuomista. Ystävällismielinen helsinkiläinen vittuilu on jotain sellaista, mitä muualla maassa ei juurikaan ymmärretä. Kaksi aivan tuntematonta ihmistä saattaa vittuilla ensitapaamisella toisilleen hyvin vapautuneesti ja henkilökohtaisuuksiin mennen, tavalla, joka johtaisi pienemmässä pitäjässä siihen, että puukot kaivettaisiin esiin. Helsingissä  sitä pidetään kohteliaisuutena."
Gummerus, 2011
Sivuja: 438
Kirjasta lisää: Kaiken voi lukea, K-blogi, Mari A:n kirjablogi

lauantai 14. tammikuuta 2012

Vanhan rouvan lokikirja / Kyllikki Villa

Minä tutustuin Kyllikki Villan tuotantoon hänen nuoruuden aikaisen päiväkirjansa, Tyttö sodassa, kautta. Sittemmin kirjaston palautushyllyltä osui silmiini Vanhan rouvan lokikirja ja yht'äkkiä alkoi kiinnostaa mitä sille sodassa olleelle reippaalle tytölle oli tapahtunut. Kirjassa Villa on jo 73-vuotias, silti kertojan ääni on edelleen vuosista huolimatta tuttu.

Vanhan rouvan lokikirja kertoo ihan nimensä mukaisesti Villan matkasta rahtilaivalla Chileen. Hän matkustellut näin aiemminkin, nuorempana tyttärensä kanssa, mutta nyt ikä alkaa painaa. Matkan aikana Villa kuvaa arkisen rehellisesti vanhenemista ja paljastaa ajatuksiaan ja pelkojaan siitä. Miltä tuntuu kun itse on saanut vielä olla terve mutta ystävä on jo pyörätuolissa? Millaista on kun joutuu pikkuisen kerrallaan luopumaan niistä asioista, joita on jaksanut ja kyennyt tehdä elämänsä aikana?

"Mietin tuossa - monestihan minä mietin - miksi saan olla näin terve ja miten minä näin vanhaksi asti koen näitä asioita. Tiedänhän minä että se onkko ajan ihan epävarmaa, mutta katselin merta ja ikään kuin ajattelin kiitollisena... Vaikka minä niin vältän uskonnonmakuisia sanoja, kyllä kai se kiitos kuitenkin tulee monta kertaa mieleen. Ja usein se tulee minulla julki jonkinlaisena kerskauksena, josta voi sitten tulla sellainen jälkiolo niin kuin nyt silmätulehduksen aikaan, että jahah, minä olen syyllistynyt hybrikseen. Me olimme juuri kehuneet terveyttämme Emmin kanssa ja uskaltaneet puhua siitä että sairaus on eräänlainen valinta. Mutta kyllä monen monta kertaa ajattelen yhä uudelleen nuoruudenystävääni ja sitä mitä en voinut aavistaakaan näiden seitsemän vuoden aikana jotka olen matkustanut pitkin maailmaa, että hän oli pyörätuolissa. Ja täällä minä syöksähtelen ja juoksentelen pitkin hyttiä ja otan konjakin - voisin kaatua ja halvaantua minäkin. Ja voin."
Olen aina ihaillut ihmisiä jotka matkustelevat ja uskaltavat kokeilla niitä vieraampiakin polkuja. Villan matka rahtilaivalla Atlantin halki aina Chileen saakka herätti taas matkakuumeen (ihan kuin se kuume koskaan olisikaan todella laskenut). Matka kesti tammikuusta toukokuulle, Villa viivähti mm. Riiassa, Ruotsissa, Portugalissa, Brasiliassa, Argentiinassa ja Skotlannissa - melkoinen seikkailu siis! Rahtilaivalla matkustaminen kuulostaa aika arkiselta ja silti jollain tapaa jännittävältä. Voi olla että pitkästyisin jos joutuisin päivätolkulla olemaan laivassa ilman mitään tekemistä vai olisiko se sittenkin ihanan rentouttavaa?

Kirja on melko arkinen ja koruton, Villan kieli on kotoista ja miellyttävää. Suurta draamaa ei tähän tarinaan liity, se on ennemminkin hiljaista pohdiskelua pienen ihmisen isoista asioista. Tämä matka ei muuten jäänyt sitkeän rouvan viimeiseksi, hän matkusti Chileen vielä yhden kerran - 75-vuotiaana.

(Kaatumisen jälkeen)"Sen tämä teki, että vähäisessä normaalissakin mainingissa minua hiukan pelottaa, olen eri tavalla varuillani kuin ennen. Varovainen on tietysti hyvä olla, mutta nyt tässä on jonkinlaista vanhan ihmisen kömpelöä varovaisuutta. Ja ajattelen: johtuiko se iästäni, että kaaduin, ja sanovatko kaikki ihmiset laivassa että miksi niin vanha ihminen lähtee merelle kun ei pysy pystyssä? Vai oliko se semmoinen paikka, että siinä olisi voinut joku muukin kaatua?"

Like, 2004
Sivuja: 333
Kirjallinen maailmanvalloitus: Brasilia

perjantai 13. tammikuuta 2012

Crippen / John Boyne

Crippen on tositarinaan, ehtaan vanhaan murhaan, perustuva jännitystarina, jolle John Boyne antaa jälleen kerran oman silauksensa. Olen lukenut Boynelta aiemmin vain Tarkoin vartioidun talon ja Pojan raidallisessa pyjamassa ja jotain samaa näissä kaikissa on. Boynen tyyliä tuntuu olevan historian ja fiktion yhdistäminen sopivassa suhteessa ja tietynlainen lempeys sekä pieni pilke silmäkulmassa.

En tiennyt etukäteen Crippenin perustuvan tositarinaan, nappasinpahan sen vain mukaani "uutena John Boynena". Kirjassa nimittäin seikkaillaan taas kahdella eri tasolla. Toisaalla seuraillaan herrasväkeä joka matkaa kohti Kanadaa MSS Montrosella ja toisaalla taas Dr. Hawley Crippenin elämäntarinaa. Aluksi tilanne tuntuikin melko sekavalta, en ymmärtänyt mitä tekemistä näillä kahdella oli keskenään. Onneksi Boyne kuitenkin armahtaa lukijaan melko pian ja antaa vinkkejä siitä, miten Dr. Crippen liittyy matkalaisiin.

Crippen on jälleen kerran yksi sellainen kirja, josta ei oikein löydy yhtäkään oikeasti mukavaa ihmistä. Boyne on taitava tarinankertoja ja hiukan hämmentyneen alun jälkeen Crippenin tarina pyörähtää todella käyntiin, varsinkin loppua kohden en ollut malttaa päästää kirjaa käsistäni.   Hän myös pilailee yläluokkaisten ladyjen kustannuksella, välillä oikeastaan aika hersyvästikin.

Dr. Hawley Crippen
Lähde: Pbs.org
En oikein osaa luokitella tätä kirjaa, aiheesta huolimatta minusta kyseessä ei ole varsinainen dekkari, enemmänkin se on erään murhan tarina, kertomus siitä kuinka ihmisen voi ajaa tappamaan. Koska en halua pilata muilta yllätystä, kerrottakoon vain että Crippenin tapaus oli yksi oman aikansa seuratuista rikoksista. Tapaus on edelleenkin mietityttänyt tutkijoiden mieliä ja uusia, aikaisemmat johtopäätökset kiistäviä todisteita on ilmaantunut. Vuonna 2009 Criminal Cases Review Comission kuitenkin päätti olla armahtamatta Crippeniä postuumisti.
(Tämä oli minusta yksi kirjan kammottavimpia kohtauksia, dr. Crippen hammaslääkärin työssään. Olen todella kiitollinen siitä, että elämme puudutusaineiden aikakaudella...)"A cry of pain issued from the boys mouth as throbbing and pressure combined to send jolts pain through his body. His ears came more alert to the sound of the pliers wrestling the creaking tooth back and forth and, had Hawley not been standing over him with a knee on his chest as he pulled, he might have jumped up and run from the surgery in fright. A sharp crack send Hawley tripping slightly backwards, pliers in hand, part of the tooth in its crasp as blood poured out of Milbourn's mouth. He gave a yell of suprise and jolted forward in the seat, but the sudden pain of the tooth's removal was nothing compared to his relief when he saw the operation was over. He lay back, suprised that his mouth was still aching, and swore to himself that he would never wait so long again before going to the dentist.

Black Swan, 2011
Sivuja: 505
Aiheesta lisää: Hawley Harvey Crippen Wikipediassa

torstai 12. tammikuuta 2012

Nenä kirjassa 1 vuotta

Karkasikohan mopo taas käsistä??!
Perustin blogini 12.01.2011, oikeasti muistelen julkaisseeni ensimmäiset merkinnät jo pari päivää aiemmin, mutta kirjoitin ja julkaisin ne, syystä jota en enää muista, uudelleen vähän myöhemmin. Blogi oikeastaan syntyi surutyön jatkeena, menetin vuonna 2009 rakkaan ihmisen ja viime vuodenvaihteen tienoilla alkoi tuntua siltä että tarvitsisin itselleni jonkin projektin joka veisi ajatukset pois surusta ja tuottaisi minulle iloa. Jossain vaiheessa oivalsin että pidän kirjoista ja niiden miettimisestä - aloitan siis lukupäiväkirjan! Ja sillä tiellä nyt ollaan, vaikka blogi ja sen pitäminen onkin muuttunut aika lailla siitä, miksi sen tammikuussa kuvittelin.

Pari kuukautta kirjoittelin ihan rauhassa itsekseni, mutta maaliskuussa blogiin eksyi jokunen lukijakin. Olin tästä aluksi aika hämilläni, että joku on eksynyt tänne nettiin lukemaan joitakin minun raapustuksiani... Sittemmin olen päässyt yli nolostumisesta ja on itseasiassa hirmuisen kivaa kun joku viitsii lukea tekstini ja ehkäpä vielä kommentoikin sitä. Iso kiitos siis kaikille teille siitä!

Pikkuhiljaa blogiin on tullut lisäiltyä kaikenlaista - ensin tuli valokuva kirjan kannesta, koska blogi ilman kuvia tuntui tylsältä ja tajusin, että itse muistan kirjoja parhaiten niiden kansien kautta. Sitten löysin tekstinäytteet, ne ovat lähinnä minulle apuna siitä, että muistaisin miltä kirjan teksti tuntui luettaessa. Yleensä valitsen kohdan joka on, syystä tai toisesta, tuntunut merkitykselliseltä tai kauniilta. Sellaisen pätkän, johon ehkä haluaisin palata vielä uudestaan. Sitten tilastoapina minussa innostui kirjojen sivumäärän listaamisesta...

Olen yrittänyt kovasti keksiä jotakin kivaa arvontaa tai haastetta syntymäpäivän kunniaksi, mutta totta puhuen minulla piisaa touhuja ns. oikeassakin elämässä ja luovuus ei varsinaisesti ole ollut ihan huipussaan. Siispä pidätän itselleni oikeuden järjestää synttärihulinoita myöhemmin mikäli inspiraatio vain iskee.

Onko bloggaaminen sitten muuttanut mitään minussa tai lukemisissani? On varmasti. Olen aina ollut innokas lukija, mutta bloggaaminen on tavallaan tuonut rakkaaseen harrastukseen uuden näkökulman. Se, mitä ja miten paljon luen, on nyt jollakin lailla näkyvämpää ja olen oppinut tässä prosessissa jotakin itsestänikin. Blogistania on kannustanut minua astumaan myös oman mukavuusvyöhykkeeni ulkopuolelle, kokeilemaan ja lukemaan sellaistakin, mitä normaalisti en valitsisi. Vaikka kaikki ei aina ihan oman makuni mukaista olekaan ollut, uskon että on hyvä kokeilla ja yrittää ymmärtää erilaisia tyylejä ja asioita. Tämä varmaan selittää myös blogini "linjattomuutta", en osaa tai haluakaan laatia itselleni lukulistoja, koska olen "fiilis-lukija". Saatan poimia kirjastosta mukaani ties mitä, tuulen suunnasta riippuen...

Pidemmittä puheitta, kiitos teille kaikille mukana olosta. :)

tiistai 10. tammikuuta 2012

Katkeamispiste / Simon Lelic

Katkeamispiste ei ole mikään mukava kirja. Se on taitavasti kirjoitettu ja se tempaisee mukaansa ja hyytää mutta mukava se ei ole. Se on varmasti tärkeä kirja, mutta se lukeminen on raskasta. Se on kirja kiusaamisesta ja siitä, kuinka ihminen ajetaan katkeamispisteeseensä saakka.

Katkeamispiste alkaa oikeastaan erään katkeamispisteen jälkeen. Opettaja Samuel Szajkowski avaa eräänä päivänä tulen koulun aamunavauksessa, päätyen tappaamaan neljä ihmistä ja itsensä. Kuolemantapausta alkaa tutkia etsivä Lucia May, kirja koostuu sekä kappaleista joissa osalliset antavat Lucialle haastatteluja sekä Lucian varsinaisista tutkimuksista. Varsinkin haastattelut ovat kirjan antoisinta ja sydäntäsärkevintä osuutta. Lelic antaa taitavasti jokaiselle haastatellulle äänen, käyttämällä esim. slangia tulee tekstissään. Osallisten haastattelut paljastavat myös pikkuhiljaa surullisen totuuden, myös opettaja voi olla kiusattu. Kiusaamista käsitellään useammallakin tasolla, myös Lucia tahollaan kokee kiusaamista ja tulee eristetyksi tiimistään.

Lelic nostaa esiin tärkeän asian - kiusaaminen jatkuu niin kauan kuin ympäristö antaa sen jatkua. Joskus ihmiset ummistavat silmänsä siltä mikä on väärin, ehkä pelosta tai ymmärtämättömyyttään. On vaikea olla kiusatulle ystävä ja se ainoa ihminen, joka uskaltaa olla eri mieltä. Minusta tämä kirja oli sydäntä särkevä. Pahemmaksi asian teki se, että vaikka Katkeamispiste onkin fiktiota, mutta vastaavaa tapahtuu niin monelle päivittäin. Joku selviää, toinen ei. Joku katkeaa. Pahimmassa tapauksessa katkeamispisteestä luetaan seuraavan päivän lehdestä kun väkivalta synnyttää lisää väkivaltaan.

Kirjan luettuani olo ei ole erikoisen hyvä, enemmänkin ahdistunut, surullinen ja vihainen. Siltikin annan kirjalle suosituksen. Lue tämä, ehdottomasti.
"Välillä taas. Välillä toivon, että hän olisi elossa, jotta voisin tappaa hänet.
En minä sitä todella tarkoita. En minä sitä tarkoita.
Välillä tuntuu siltä, mutta en minä ole tosissani.
Tämä on varmaan sitä sama, mitä ystävänikin yrittivät. Kovillehan se ottaa. Kun ei ole syyllistä, vaikka on tapahtunut jotain kauheaa. Tai syyllinen on mennyttä. Ymmärrättekö te? On helpompaa, jos voi vääntää tuskansa vihaksi, jos voi rähjähtää, jos voi syyttää ihan ketä vain, vaikka syyttä.
Kai te ymmärrätte?"
Like, 2011
Alkuteos: Rupture
Sivuja: 296
Kirjasta lisää: Booking it some more,  Sonjan lukuhetket, Kaiken voi lukea, Kirjava kammari

sunnuntai 8. tammikuuta 2012

The Family / Martina Cole

Tässä kohtaavat Catherine Cookson ja Kummisetä - se oli ensimmäinen ajatukseni Martina Colen kirjasta The Family. Tämä nimittäin on mafiatarina, mutta brittiläinen sellainen ja aksentilla höystetty. Kirjailija on minulle uusi tuttavuus, "löysin" hänet Elegian blogista Mainoskatko. Elegia on lukenut useampiakin Colen kirjoja ja saatanpa itsekin jatkaa tutustumiskierrosta...

Kirjan dialogi on kirjoitettu murteella (millä, sitä en tiedä) ja se tekee tarinan aidon oloiseksi. Luin kirjan englanniksi ja murteesta huolimatta se oli mielestäni helppolukuista englantia, muutama slangi-ilmaus jäi toki ymmärtämättä, mutta eihän se ole ihan niin jetsulleen...

Kirjassa kuvataan Murphyn perheen nousua pikkukonnista aina pyramidin huipulle saakka. Perheen menestykseen vetää hitusen psykopaatin oloinen Phillip, joka ei kaihda väkivaltaa eikä koskaan kieltäydy keikasta. Tarina alkaa 1980-luvulta, jossa nuori Philip tapaa vaimonsa Christinen ja perustaa perheen. Taustalla tietysti häärivät myös Philipin veljet Declan ja Jamsie sekä sisar Breda, jonka kurvikkaaseen ulkomuotoon kätkeytyy kova halu menestyä. Kirja ei noudata perinteistä draamankaarta, vaan ennemminkin se tyytyy vain kuvaamaan perheen elämää, liiketoimien ja ihmisssuhteiden kehitystä. Ja koska liiketoimet eivät ihan siedä päivänvaloa, säilyttää kirja hyvin mielenkiintonsa. Itseasiassa, jouduin valvomaan eräänä yönä hiukan pidempään saadakseni loppuratkaisun selville...

Mietin pitkään kuka henkilöistä oli minun suosikkini, valinta osoittautui yllättävän vaikeaksi, sillä en oikein pitänyt juuri kenestäkään ja kuitenkin tunsin hetkittäin sympatiaa näitä tyyppejä kohtaan. Cole arkipäiväistääkin rikosmaailmaa aika taitavasti ja antaa lukijan välillä unohtaa vaikkapa perheen käymän huumekaupan tai sen etteivät he arastele kilpailijoiden päiviltä päästämistä. Suosittelisin tätä rikostarinoista pitäville vaikkei tässä varsinaisesti mitään ratkottavaa juuri olekaan.

Headline, 2010
Sivuja: 496
Kirjasta lisää: Mainoskatko

perjantai 6. tammikuuta 2012

Viisasteleva sydän / Jane Austen

Pinterest.com
Päätinpä kokeilla vaihteeksi jotain uuttakin - äänikirjaa! Pidän painetusta sanasta ja kirjan fyysisestä olemuksesta, siksi olen vierastanut äänikirjoja mutta ajatus lukemisesta esimerkiksi leipoessa tai lenkkeillessä kyllä kiinnostaa! Joten suuntasin kerran kirjaston äänikirjahyllylle ja löysin pienen tahkoamisen jälkeen itselleni Jane Austenin Viisastelevan sydämen.

Aluksi äänikirjan kuuntelu tuntui vähän vaikealta, olen niin tottunut seuraamaan tekstiä silmilläni ja tuntui että ajatuskin hairahtui välillä, unohtelin välillä mm. kummasta sisaruksista oltiinkaan kertomassa. Vähitellen uuteen tapaan lukea alkoi tottua ja huomasin ettei kuunteleminen ollutkaan yhtään hullumpaa! Voisin kuvitella lukevani lisääkin näin...

Tarina on varmaan kaikille monille jo tuttu, mutta kerrataan vielä... Viisastelevan sydämen sankaritar on Anne Elliott, turhamaisen aatelismiehen vanhapiikatytär (jo 27-vuotias!). Anne on älykäs, kiltti ja alistunut, perheensä ylenkatsoma nainen, jonka vuosia sitten oli ollut kihlautumassa Frederick Wentworthin kanssa, mutta läheistensä suositusten takia on purkanut kihlauksen. Tuolloin melko varatonta miestä kun ei pidetty Annen arvoisena. Nyt, vuosien jälkeen, merillä vaurastunut kapteeni Wentworth palaa Annen seurapiireihin. Austenin tyyliin luvassa on jos jokinmoista ihmissuhdesotkua, sopivalla annoksella ironiaa höystettynä.

Viisasteleva sydän on Austenin viimeinen teos, jota kirjoittaessaan hän oli jo vakavasti sairaana. Teos tuntuu vaikkapa Ylpeyteen ja ennakkoluuloon verrattuna surumielisemmältä ja jollakin tapaa aikuisemmalta. En voinut olla miettimättä kuinka paljon kirjasta ja Anne Elliottista oli Austenia itseään, vanhenevan neidon pettymyksiä ja menetettyjen rakkauksien ja tilaisuuksien miettimistä. Vaikka Annea käykin sääliksi vaateliaiden sisarten ja välinpitämättömän ja turhamaisen isän keskellä, on tarina silti myös Austenin tapaan ironisen hauska ja haikean kaunis rakkaustarina, joka on aikuisempi kuin monet muut Austenin teoksista.

Lukijan, Erja Manton, ääni tuntui oikein miellyttävältä ja jollain tapaa oikein sopivakin ääni Austenin tekstiin. Pientä miinusta kuitenkin siitä että kirjastosta lainaamani äänikirjan levy 7/8 oli harmillisen naarmuinen eikä pyörinyt CD-asemassani lainkaan. Erityisen paljon tämä harmitti, koska juuri tuolloin meneillään oli aivan erityisen mielenkiintoisia paljastuksia. Onneksi juoni oli riittävän selkeässä vaiheessa, mutta kohta tosiaan oli mehevä...

WSOY, 2008
Alkuteos: Persuasion
Lukija: Erja Manto
Kirjasta lisää: Kirjan nurkkaan

keskiviikko 4. tammikuuta 2012

Silti minä maalaan (Kirjeitä Maria Wiikille) / Helene Schjerfbeck (toim. Lena Holger)

Minä en ole Helene Schjerfbeckin taulujen suuri ihailija, monet niistä ovat mielestäni kauniita mutta synkeitä. Mutta Helene Schjerfbeckin kirjeistä koottu Mutta silti minä maalaan -kirja osui mielenkiintoisen nimensä takia silmääni kirjastosta ja sain taas yhden sellaisen "hei, en tiedä tästä mitään, mutta voisin nyt ottaa vähän selvää" -neronleimaukseni. Ja sitten raahattiin kirja kotiin ja luettiin Schjerfbeckin kirjeitä.

Mikä muuten oikeastikin osoittautui hyväksi jutuksi, sillä minusta nämä kirjeet olivat mielenkiintoista ajankuvaa, sain kurkistaa vähän vanhenevan, naispuolisen taidemaalarin arkeen 1900-luvun alun Suomessa. Maria Wiik oli myös taidemaalari, yksi Schjerfbeckin maalarisiskoista. Ystävälle kirjoitetuissa kirjeissä olikin lämmin ja välillä melkein tyttömäinen tunnelma, joka liikutti.

Silti minä maalaan -kirja on kaunis ja luonnollisestikin runsaasti kuvitettu Schjerfbeckin omilla töillä. Isoja kuvia oli mukava katsella ihan rauhassa, kirjeiden luvun ohessa ja aloin vähän lämmetä Schjerfbeckin maalauksillekin, ainakin ymmärtää niiden taustoja ja merkityksiä vähän paremmin.
(Kirje Ada Thilénille 7.12.1921)"Kun elämä käy liian raskaaksi, hankin kirjan. Se antaa niin paljon ja vie ajatukset pois itsestä - pitää pystyssä."
Schjerfbeck oli muuten innokas lukija, jonka suosikkeja olivat mm. Honoré de Balzac ja Charlotte Brontë, hän myös kirjeissään kirjoittaa nauttivansa Selma Lagerlöfin Nils Holgerssonin seikkailuista, joiden kuvauksesta nappasin myös pidemmän tekstinäytteen.  Schjerfbeckin lukukokemusten kuvailussa on jotain tuttua, hän on kirjatoukka, jonka on saatava lukea ja pitää kirjaa kirjaa käsissään päivittäin. Lukeminen on hänelle tarpeellista todellisuudenpakoa arjesta, joka koostuu "kahdesta huoneesta ja keittiöstä".

Kirjeet on koottu kirjaan siten, että ne käsittelevät aina tiettyä aihepiiriä, esimerkiksi malleja, taloutta tai vaikkapa kirjallisuutta. Jokaisen luvun alussa on kokoava aiheeseen liittyvä selitys jota sitten seuraavat kirjeet selittävine alaviitteineen. Kirjan maailmaan siis pääsee oikein mukavasti sisään vaikkei olisikaan kovin laajoja tietoja Helene Schjerfbeckin urasta.
(Kirje Maria Wiikille 26. huhtikuuta 1907)"Tiedätkö, luin tänään Selma Lagerlöfin uusimman kirjan, lapsille kirjoitetun, ja se oli niin hyvä, että aloin ajatella ja tuntea kuin villihanhi, loppujen lopuksi siinä oli minusta enemmän luonnetta kuin "Karoliineissa", jonka olin lukenut juuri ennen sitä. Siinä kerrottiin niin kauniita asioita muuttolintujen elämästä ja merestä, ja kurkien tanssi oli kuvattu ihanasti. Nyt odotan meidän kurkiamme - ja sinähän tapaat tulle niiden mukana!"
Tuon tekstin jälkeen tekisi melkein mieli lukea itsekin Nils Holgerssonin ihmeellinen matka - kenties... Vuonna 2012 muuten juhlitaan Helene Schjerfbeckin 150-juhlavuotta  ja tämä kirja on sen lähtölaukaus! Juhlavuoden ohjelmaan kuuluu mm. suuri näyttely Ateneumissa, ajankohtainen ja lukemisen arvoinen teos siis!

Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2011
Sivuja: 301

maanantai 2. tammikuuta 2012

The Lady and the Peacock: The Life of Aung San Suu Kyi / Peter Popham

Joskus, jälkeenpäin, minua naurattaa kun tajuan kuinka pienistä asioista inspiraatio lukea jostakin lähtee. Aung San Suu Kyin elämäkerran nappasin mukaani siksi, että olin lukenut Delislen Burmasta kertovan sarjakuvan ja halusin tietää lisää. Aung San Suu Kyi on yksi niistä harvoista tietämistäni poliittisista vangeista. Tiesin, että hän on saanut Nobelin rauhanpalkinnon, tiesin että mm. U2 on näkyvästi kampanjoinut hänen vapauttamisensa puolesta ja että Walk on -kappale on omistettu hänelle. Mutta siinä tietämykseni melkein loppuikin.

Olin oikeastaan aika innoissani tästä kirjasta, tuntui hyvältä paikata aukkoja yleistietoudessani. Saada selville millainen oli nainen joka oli poliittisten mielipiteidensa takia ollut kotiarestissa lähes tulkoon viimeiset 20 vuotta. Opin Aung San Suu Kyille oli tarjottu mahdollisuutta poistua maasta, mikä luultavasti olisi johtanut maasta karkoitukseen. Mikä saa nelikymppisen perheenäidin nousemaan maansa vapaustaistelijaksi?

Kirjan rakenne onkin mielestäni vähän erikoinen, sillä ensin seurataan Suun nousua puolueen johtoon ja ensimmäisiä kahakoita sotilasjuntan kanssa, ja vasta sitten, n. 150 sivun jälkeen, palataan ajassa takaisin ja käsitellään Suun lapsuutta, nuoruutta ja aikaa Englannissa. Minusta tämä oli ehkä huonokin ratkaisu, sillä tuon alun aikana kaipailin nimenomaan tämän tyyppistä taustatietoa.

Pophamin kirja olikin minulle ristiriitainen lukukokemus - oli mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää luettavaa ja kokonaisuuksia, joiden kohdalla tukahdutin haukotuksen tai kaksikin. Tavallaan ymmärsin mitä kirjailija on hakenut kirjoittaessaan kappaleen Burman poliittisesta historiasta tai käyttäessään lainauksia Suu Kyin sihteerin pitämästä "kiertuepäiväkirjasta". Näiden kappaleiden tarkoitus on varmasti ollut taustoittaa Suu Kyin taistelun tarvetta ja luoda käsitystä siitä, millaista ihan arkinen kampanjointi on tuolloin ollut. Siltikin en oikein jaksanut kiinnostua siitä, millainen asu Suulla oli minäkin päivänä päällään tai mitä tiimi söi aamiaiseksi...

Pophamin tekstistä paistaa läpi paitsi huoli Burman tilanteesta myös ihailu Aung San Suu Kuyitä kohtaan. Mitä pidemmälle luen, sen paremmin ymmärrän ihailun syyn, hennon naisen rohkeuden ja älyn, Gandhin tyylisen väkivallattoman vastarinnan ja uhraukset, jota Suu Kyi perheineen on tehnyt kotimaansa takia. Minulle, vapaassa Suomessa kasvaneelle, voi olla vähän vaikea täysin ymmärtää sikäläisiä olosuhteita ja vaikeuksia, vapaus puhua, ajatella ja vaikka äänestää on jo niin itsestäänselvyys meille.

Mielenkiintoista kyllä, Guy Delislen Burma-sarjakuva tuki hienosti tämän kirjan lukemista. Deslislen yksinkertaiset ja tehokkaat kuvat tekstit puhuivat omaa, surullista kieltään Burman nykytilasta ja sitä taustaa vasten ymmärrän vielä paremmin miksi Aung San Suu Kyi ei suostu poistumaan maasta ja antamaan periksi. Ihailen häntä uhrauksiensa takia, kuinka moni meistä olisikaan murtunut paineen alla ja palannut Englantiin, perheen, omien lasten luokse?

Suu Kyin yli 15 vuoden aresti loppui marraskuussa 2010. 23.12.2011 Aung San Suu Kyi rekisteröi NLD-puolueensa asettuakseen ehdolle tulevissa täytevaaleissa, jotka käydään vuoden 2012 alkupuolella. Skeptikot pelkäävät että vaikka Suu Kyi saisikin paikan parlamentissa, jäisivät hänen vaikutusmahdollisuutensa suuret puolueiden puristuksessa pieniksi. Tulevaisuus näyttää kuinka käy...

Ennen avioitumistaan vuonna 1972 Suu kirjoitti tulevalle miehelleen seuraavasti:
I only ask one thing, that should my people need me, you would help me to do my duty by them.
Would you mind very much should such a situation ever arise? How probable it is I do not know, byt the possibility is there.
Michael Aris accepted these terms without demur. There could be no finer proof of his love. They married in London on 1 January 1972.
London: Rider, 2011
Sivuja: 446
Kirjallinen maailmanvalloitus: Myanmar (Burma)




sunnuntai 1. tammikuuta 2012

Another year has gone by

Eilen pistin purkkiin koko vuoden, tänään pitäisi vielä käydä läpi juuri loppuun tarvottu joulukuu. Minulle joulukuu oli kiireinen ja ehkä vähän stressaavakin, se kenties näkyi lukemisessakin. Välllä tuntui vaikealta päästä rauhallisempiin kirjoihin sisään, siksi kenties dekkareiden luku tuntuikin helpommalta. Luulen että tilanne kuitenkin paranee nyt tammikuussa, kun lomakin siintää jo melkein silmien edessä.

Joulukuussa luin 6884 sivua ja 17 kirjaa. Englanniksi luin vain 2 teoksista, mutta sentään yhden ruotsiksikin! Kuukauden tapaus taisi minulle olla Miika Nousiaisen Metsäjätti, johon rakastuin kuin koulutyttö, mutta maininnan taitaavat ansaita myös Kristina Ohlssonin Nukketalo hyytävyydellään ja David Safierin Huono karma hauskuudellaan. Jos jotain punaista lankaa joulukuun lukemisille haen, niin kenties ruotsalaisen kirjallisuuden (5 kpl)  ja dekkareiden (5 kpl) osuus on tällä kertaa tavallista suurempi.


    Sprickor : valda texter 1986-2011 (suom. Halkeamia) / Kjell Westö
    Nukketalo / Kristina Ohlsson
    Kartanpiirtäjä / Kamila Shamsie
    Panttivanki  / Liza Marklund

    Hyvää joulua, Jeeves / P.G. Wodehouse
    Tuhatkaunot / Kristina Ohlsson
    Fiesolen puutarhat 1-3 /Jussi Jäppinen, Risto Oikarinen
    Kiinalainen tyttö / Åsa Lantz
    Likainen enkeli / Henning Mankell
    Metsäjätti / Miika Nousiainen
    Poltetut varjot / Kamila Shamsie
    Katariina Suuri / Henri Troyat
    Viimeinen katse / Giorgio Faletti
    Tiikeriäidin taistelulaulu / Amy Chua
    Huono karma / David Safier
    Missä kuljimme kerran / Kjell Westö
    Naapurit / Inna Patrakova
    1Q84 Book 3 / Haruki Murakami
    1Q84 Books 1 - 2 / Haruki Murakami

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus oli ainoa haaste, joka minulla oli joulukuussa käynnissä. Se edistyikin ihan mukavasti, kaunokirjallisesti kävin kuukaudessa kolmessa ei maassa: Keniassa, Mosambikissa ja Pakistanissa. Valloitettuja maita on nyt 43 ja valloittamattomia on jäljellä vaivaiset 180 kpl... Lienee aika selvää että tämä projekti tulee jatkumaan ensi vuoden ja kenties seuraavankin

Tammikuussa lähdemme herra Norkun kanssa kurkkaamaan miltä talvinen Lontoo näyttää...  Tällä hetkellä suunnitelmat ovat suuret, mutta katsotaan mitä kaikkea loppujen lopuksi ehditään tehdä. Jonkinmoisena historiahöperönä luulen että minun on pakko käydä katsomassa jotain linnaa tai museota, onneksi herraseni seuraa aina minua näille retkilleni ihan mielellään. Johonkin kirjakauppaan pitää varmaan myöskin päästä... Koska minulla on ollut yleensä tapana lukea ko. maan kirjallisuutta ennen matkaa, on tässä kuussa luvassa brittiviikko. Kirjakasani paljastaa myös että että tässä kuussa tutustutaan ainakin muutamaan mielenkiintoisen naisen tarinaan...