Daddy Love / Joyce Carol Oates

Toistaiseksi jokainen lukemani Joyce Carol Oatesin kirja on ollut melkoista herkkua vaikka kirjailijan aiheet eivät olekaan siitä iloisimmasta päästä. Daddy Love ei tässä suhteessa ole poikkeus Oatesin tuotannosta sillä aiheena on tällä kertaa pedofilia ja Oates johdattaa kirjassa vastaanhangoittelevan lukijansa suoraan hirviön iholle. Daddy Love on nimittäin aiheensa takia epämiellyttävä vaikka Oates kirjoittajan lahjoineen tekeekin jälleen kerran vaikuttavaa työtä. Tunnelmiltaan kirja muistuttaa jonkin verran viime vuonna suomeksi ilmetynyttä Sisareni, rakkaani -teosta, joka jätti minuun jälkensä.

Daddy Love kertoo siis tarinan Chester Cashistä, saarnaajasta jonka harrastuksena ovat ... pienet pojat. Kirja alkaa vuodesta 2006, jolloin Chester päättää omatoimisesti ja kovakouraisesti "adoptoida" ostoskeskuksessa Dinah Whitcomben viisivuotiaan Robbie-pojan. Robbiesta tulee Gideon, Daddy Loven oma poika ja lelu, joka altistuu monenlaiselle henkiselle ja fyysiselle kidutukselle.

Daddy Love ei ehkä ole kirja kaikkein herkimmille sillä niin pirullisen hyvin Oates kuvaa Chesterin mielenliikkeitä. Hän tuo hienosti esiin miehen petollisen luonteen, melkein kuin olemassa olisi kaksi erillistä olentoa, pidetty Chester, joka on lempeä ja suojelevainen isä ja Daddy Love, ihmishirviö. Kirjassa pääpaino on kidnappaajan ja hänen uhrinsa "yhteisellä" elämällä, joita kirjailija rytmittää otteilla Dinah Whitcomben elämästä. Ratkaisu tuntuu toimivalta, sillä se antaa lukijalle mahdollisuuden hetkeksi vetää henkeä ennen Daddy Loven synkeään maailmaan uudelleen sukeltamista. Oates saakin hyvin pienet karmeat hetket eloon niin että melkeinpä saatoin kuulla Daddy Loven äänen korvissani.

Toisin kuin monet jännärit, tässä kirjassa ei mässäillä väkivallalla ja raakuuksilla. Oates jättää paljon asioita sanomatta ja antaa lukijan itsensä täydentää tapahtumien aukot, mikä tavallaan on jopa ehkä tehokkaampaa kuin kaiken yksityiskohtainen kuvaaminen. Kirja on melko rankkaa luettavaa, joten en suosittele sitä kaikkein herkimmille lukijoille. Kuten monet muutkin Oatesin kirjat, se jätti minulle hivenen ahdistuneen olon ja paljon (sekavia) mietteitä teoksesta ja elämästä yleensäkin. Lukiessani pohdin useampaankin otteeseen Oatesia ja sitä kuinka raskaalta moisten tunnelmien ja ihmishirviöiden kuvaaminen mahtaakaan tuntua jos jo pelkkä lukeminen herättää tällaisiä tunnereaktioita?!

"Not afraid of your daddy, are you, son? Your Daddy Love?
N-no, Daddy.
Now both the child's eyelids twitched. His little face strained and unsmiled.
D'you mean to piss off your Daddy Love? This some kind of mutiny?
His son was reminding Daddy Love of his former son(s) who'd disappointed him, and infuriated him.
Daddy Love's fingers twitched. Daddy Love was a hands-on kind of daddy."

Head of Orpheus, 2013
Sivuja: 279

Hauskaa vappua!

Huhtikuu on ollut vaihteleva lukukuu. Osan kuukautta olen kärsinyt kirjaston varauslistan aiheuttamasta lukujumista, sillä useampi kevään uutuuksista on varauslistan mukaan jo melkein hyppysissäni ja odottavan aika on niin kovin pitkä. Lämpenevä sää on innostanut myös ulkoiluun (lumi on vihdoinkin sulanut laduilta, jee!) ja pihalla olen yrittänyt muistella mitä kukkapenkkiin mahdollisesti viime vuonna istutettiin... (Olen innokas mutten kovin taitava viherpeukalo.)

Mitä tulikaan luettua?

Luin yhteensä 6415 sivua ja 19 kirjaa, mikä on minulle tavallista enemmän. Lukukuuhun on mahtunut melkoisia möhkäleitä, kuten Kingin 22.11.1963 ja ihan pikkuruisia kirjoja kuten Tiny Wife. Kuluneesta kuukaudesta on vaikea löytää lukuteemoja, tulin lukeneeksi useamman historiallisen teoksen, trillereitä, kotimaisia, ulkoimaisia, nuortenkirjoja...

Kuukauden parhaat lukukokemukset olivat tällä kertaa Teemestarin kirja, Ylismaan Gregor ja 22.11.1963. Huhtikuun flopiksi pääsi Joy Fielding kirjallaan Shadow Creek, joka oli aikamoista huttua.

• Where'd you go, Bernadette / Maria Semple
• Guilt / Jonathan Kellerman
• These things hidden / Heather Gudenkauf
• Is everyone hanging out without me? (And other concerns) / Mindy Kaling
• Kadotetut / Marko Kilpi
• Ylismaan Gregor / Suzanne Collins
• Armon piiri / Jørgen Brekke
• Tsaarin kuriiri / Jules Verne
• Ommelten välinen aika / María Dueñas
• Totta / Riikka Pulkkinen
• Petos / Karin Alvtegen
• Punainen lyhty / Su Tong
• Vish Puri & Kadonneen palvelijattaren tapaus / Tarquin Hall
• Teemestarin kirja / Emmi Itäranta
• Madame de Pompadour : äly, kauneus, valta / Herman Lindqvist
• Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia / Anna-Leena Härkönen
• Shadow creek / Joy Fielding
• Tähtiin kirjoitettu virhe / John Green
• 22.11.1963 / Stephen King

Näiden lisäksi kuuntelin Joyce Carol Oatesin näytelmän Truth Teller (L.A Theatre Works), joka valitettavasti osoittautui huonoimmaksi Oates-kokemuksekseni ikinä. Kyseessä on ilmeisesti tunnetumpi teos, johon Oates on oman kädenjälkensä lisännyt, mutta minulle ei tällä kertaa auennut näytelmän nokkeluus. Lisäksi koin häiritsevänä tekijänä sen, että kirja oli ns. valmiiksi naurettu eli yleisön nauru oli mukana nauhoitteessa.

Kiinnostuneille tiedoksi että kyseessä on näytelmä, jossa viisi vuotta maailmalla huidellut Hedda-tytär palaa etelävaltiolaiseen kotiinsa vanhempiensa hääpäiväksi. Mukana on juutalainen professori/poikaystävä Saul, joka tietysti herättää hiukan kauhistusta sovinnaisissa vanhemmissa. Lisäksi kauniiksi kehuttu, Heddan kadehtima Maggie-sisko alkaa kiinnostua Saulista. Minun makuuni teos oli vähän turhankin täynnä stereotypioita eikä teokseen oltu keksitty mitään kovin tuoretta. Not my cup of tea.

Haasteiden tilanne

Ei ole valloitettu maailmaa, ei edes Amerikkaa. Sarjakuvahaastekin on ihan ennallaan. Surkeaa. Tämä bloggari on näemmä vain haihatellut. Kiitos Teemestarin kirjan, sain sentään 2013 Kotimaista -haasteen loppuun.

Entäs toukokuussa?

Toukokuussa jatkuvat äänikirjakokeilut ja lenkkeily! Uutta (ja parempaa) Oatesiakin on tulossa... Lisäksi elättelen toiveita siitä että kirjaston varausjumitus purkautuisi lähiviikkoina ja pääsisin herkuttelemaan muutamalla kevään uutuuksista! Mutta sillä välin, nauttikaahan vapusta!

My sister, my love / Joyce Carol Oates

Minä muistan takavuosilta JonBenét Ramsayn murhan, niin varmasti moni muukin. Lapsen salaperäinen kuolema omassa kodissaan, vain kaksi päivää joulun jälkeen tuntui hyytävältä. Suomalaisesta näkövinkkelistä katsottuna myös 6-vuotiaan JonBenétin elämä hurjasti meikattuna lapsimissinä karmaisi. Vaikka Joyce Carol Oatesin My sister, my love on toki sinänsä fiktiivinen teos, on helppo nähdä mistä kirjailija on inspiraationsa ottanut, niin selviä viittaukset ovat.

Tarinan kertojana on Skyler Rampike, jonka 6-vuotias luistelijatähti/pikkusisko Bliss Rampike löytyy eräänä päivänä murhattuna kodin kellarista. Alkaa melkoinen myllytys, niin median kuin poliisinkin toimesta. Tapahtumien alkaessa Blissin kuoleman kymmenvuotispäivä lähestyy ja nyt jo aikuinen ja alkoholiongelmien kanssa painiskeleva Skyler haluaa kertoa sisarensa tarinan. My sister, my love tuntuukin olevan Skylerin päiväkirja, tai kenties eräänlainen blogi, johon hän purkaa tuntojaan. Skyler piirtää lukijoidensa eteen kuvan amerikkalaisen unelmaperheen taustoista. Kaunis Betsey-äiti pönkittää omaa egoaan lastensa kautta, isä Bix taas kiipeää menestyksen tikkaita ja paljon poissa.

Tyylilleen uskollisena Oates ei taaskaan valitse helppoa tai iloista aihetta, Rampiken perhe taitaa tuntemistani Oatesin perheistä surullisin tapaus. Tekstissä käytetään hyvin erilaisia tyylikeinoja, mm. hengästyttäviä välimerkittömiä vuoropuheluita, joista käy hyvin ilmi lapsi-Skylerin hämmennys ja ahdistus, arvelut ja epäilyt yhdistettynä aikuisen Skylerin ajatuksiin ja tulkintoihin. Vaikka Skyler onkin tarinan kertoja, hän kuitenkin kertoo lapsuudestaan paljon kolmannessa persoonassa, mikä tuntuukin aidolta ns. lapsen suusta tulevassa kuvauksessa.

Skyler tuntuu henkilönä hurjan todelliselta ja tuskaiselta. Huomasin lukiessani kauhistelevani sitä, kuinka vanhemmat voivatkaan noin sotkea lapsensa pään - jo niin pienenä.  Vaikka kirjan punaisena lankana onkin Blissin murha, on tarinan keskipisteenä kuitenkin vahvasti Skyler joka riipaisevasti lapsen näkökulmasta kuvaa vanhempiensa kiipimistä. Rampikeille kun lapset tuntuvat olevan vain menestymisen välineitä, ikäänkuin lapsella ei olisi arvoa itsenään - hänen täytyy tulla joksikin tärkeäksi - vaikkapa seuraavaksi Sonia Henieksi tai vähintäänkin ystävystyä tärkeiden ihmisten lasten kanssa.

Mielenkiintoinen lisä kirjassa on sen sivujen ulkonäkö, sisäsivuilla nimittäin leikitään rohkeasti eri fonteilla ja jopa valokuvilla, jotka luovat kirjalle omanlaistaan tunnelmaa - kuin kyseessä todella olisi jonkun päiväkirja. Kirja osoittautui hitaaksi ja vaativaksi luettavaksi, mutta tässä tapauksessa se ei häirinnyt minua lainkaan, My sister, my love oli sen arvoinen.

(Blissin ristimänimi oli Edna Louise, Betsey nimeää hänet Blissiksi vasta luistelu-uran alettua) "It was during this first skating session, while watching Edna Louise on her borrowed skates, on the ice, now in the company of eleven-year-olde June Chaplin who'd taken the little girl by the hand, to give her instructions, that Betsey Rampike was made to realise for the first time My daughter is special! my daughter is blessed by God! my daughter will be the way God will reward me for my faith in Him and God will elevate my daughter above all rivals."

Kirja ilmestyy syyskuussa nimellä Sisareni, rakkaani, Otavan suomentamana. Ellei englanniksi lukeminen innosta, kurkkikaapa kirjahyllyjä syksyllä! Suosittelen!

Fourth Estate, 2008
Sivuja: 562

A Fair Maiden / Joyce Carol Oates

Tämän Joyce Carol Oatesin kirjan löysin Arlandan lentokentältä, melkeinpä piilosta. Kirja oli ohut, mutta toisaalta matkaakaan ei ollut enää paljon jäljellä...

Jos A Fair Maiden olisi musiikkia, luulisin sen olevan jonkinlainen argentiinalainen tango, intohimoinen ja kohtalokas. Kahden tanssijan vuorovaikutusta ja melkeinpä jonkinlaista taistelua, pyörien keskinäisen vetovoiman ympärillä. Tanssijoina tällä kertaa ovat 16-vuotias Katya, vanhempiensa ja muunkin maailman kaltoinkohtelema ja väheksymä ja Marcus Kidder, mystinen ja varakas, hurmaava vanha herra.

Eräänä päivänä Marcus lähestyy lapsenvahtina toimivaa Katyaa. Ensi alkuun vaikutelma tuntuu selvältä, vanha mies lähentelemässä nuorta tyttöstä. Sitten onkin Katyan vuoro ja Oates kääntääkin asetelman, nuori onnenonkija yrittää käyttää hyväkseen vanhaa herraa. Vuoropuhelu, asetelmien muuttuminen jatkuu kirjan edetessä eikä lukija ole pian ihan selvillä siitä, kuka käyttää hyväkseen ja ketä - vai käyttääkö kukaan. Oates vie ja minä vikisen.

Mitä pidemmälle kirja (ja Katyan ja Marcusin suhde) edistyy, sitä enemmän huomasin jonkin häiritsevän minua. Ei toki tekstissä itsessään, mutta siinä sisällössä. Vaikka vaikea elämä onkin ulkoisesti koventanut Katyaa niin sisäisesti hän on viaton ja kokematon tyttö ja huomasin jollakin tapaa haluavani suojella häntä. Marcus alkoi tuntua hetkittäin lipevältä - saalistajalta, joka vaanii tyttöä jolla ei ole vanhempia huolehtimassa. Jokin pieni kiukkuinen ääni mutisi korvieni juuressa: "Tämä on väärin!".

A Fair Maiden ei ollut kirja jonka lukemisesta nautin, johtuen siitä että aihepiiri oli loppujen lopuksi aika rankka ja Oatesin kuvaus Katyasta oli kenties liiankin todentuntuinen. Silti, kirja imaisee tehokkaasti mukaansa ja kirjailija todella leikittelee lukijansa tunteilla ja uskomuksilla pelottavan todentuntuisesti.

"He is the only who loves me. And I love him. He is a dirty old man, a pervert. You must know.Marcus Kidder! Not ever.A gentleman-pervert. A rich-old-man-pervert.He adores me. He adores Katya, he believes in her.There is no Katya - it's all in his head! What a joke.He gave me money for Momma when no one else would. He pays me, and he loves me. And I love him.For his money, bitch. We know."

Sivuja: 231

Putous / Joyce Carol Oates

Olen kauhean iloinen siitä, että tulin lukeneeksi Haudankaivajan tyttären ja löysin Joyce Carol Oatesin, koska nautin todella hänen kirjoistaan. Itseasiassa, Putous muistuttaa jollakin tavalla minua juuri Haudankaivajan tyttärestä. Ehkä tunnelmaltaan, tai ehkä Ariahissa on jotakin samaa kuin Rebeccassa. Se tietty synkkä salaisuus, joka varjostaa kummankin naisen mieltä, silloinkin kun elämä näyttää näennäisesti hyvinkin onnelliselta. Ja pianonsoitto.

Putouksen tarina alkaa Ariahin hääyöstä, tai oikeammin sen aamusta, jolloin Ariahin tuore aviomies päättää tappaa itsensä heittäytymällä Niagaran putouksiin. Ariahista tulee leskimorsian, joka myöhemminkin kummittelee urbaaneissa legendoissa etsien sulhoaan. Niagara kuitenkin ottaa ja antaa, ruumiin etsintöjen pyörteissä Ariah tapaa Dirkin, jonka kanssa hän avioituu lähes skandaalimaisen pian. Avioliitto Dirkin kanssa on onnellista aikaa vaikka pelot vaivaavatkin Ariahia. Perhe kasvaa kolmella lapsella - Chandlerilla, Royallilla ja Julietilla. Sitten Niagara vaatii taas veronsa...

Mietin pitkään mikä Putouksen kantava tarina oli, kenties se on tarina perheestä ja menettämisen pelosta sekä rakkaudesta. Niagara on kuin kohtalo, joka jakaa iskuja ja onnea vuoronperään. Oatesin kerronta on herkkää mutta vahvaa, se pitää otteessaan tiukasti ja melkeinpä pakottaa kääntämään seuraavankin sivun. Vitkastelin jonkun verran Putouksen aloittamista koska tiesin tarinan alkavan surullisesti ja nyt muutaman Oatesin jälkeen arvasin ettei kyse ole mistään onnellisesta sadusta, vaan ennemminkin tarina vaikeista asioista ja ajoista. Jotenkin tarina kuitenkin tempaisi minut mukaansa heti alkumetreiltä ja loppu oli vain lukemisen iloa.  

"Heikkoina hetkinään Ariah muisti, miten isän sanat olivat kirvelleet.
 Sinä et ole tervetullut tänne enää. Et sinä etkä se mies. Tekosi on kerta kaikkiaan hirvittävä. Mennä nyt naimisiin niin kiireesti, miehen kanssa jota et edes tunne. Eikä Gilbert-rukka ole ollut poissa vielä kuukauttakaan. Häpeä, Ariah.
Ariah olisi halunnut huutaa, ettei hän ollut tuntenut Gilbert Erskineäkään ja silti äiti ja isä olivat hoputtaneet heitä naimisiin.
Ei. Ei puolusteluita, ei anteeksipyyntöjä. Viisainta vain kävellä ulos pappilasta pystypäin. Heittää hyvästit tottelevaisen tyttären elämälle."

Blondi / Joyce Carol Oates

Blondi oli aika raskas luettava, mutta se oli oikeastaan jo ennalta-arvattavissa. Marilyn Monroen tarina ei ole siitä iloisimmasta päästä eivätkä lukemani Oatesin kirjat ole olleet kovin hilpeitä aiheiltaan. Mutta Blondi on hieno kirja vaikkei sen lukeminen olekaan helppoa. Tuntuu että Oates tavoittaa Marilynin/Norma Jeanen äänen ja tekee hänestä elävän. Sitä vaikeammalta tuntuukin seurata Marilynin noidankehää.

Blondi ei ole suoranainen elämäkerta vaan Marilynin tarina romaaniksi muunnettuna. Ymmärtääkseni Blondi noudattelee melko uskollisesti, vaikka tietysti osa tarinasta onkin kirjailijan päätelmiä, ovathan varsinkin Marilynin viimeiset ajat mysteeri. Marilyn muuten onkin mielenkiintoinen päähenkilö, tarina onkin melkein kuin elokuvista. Kaunis orpotyttönen raivaa tiensä tähtiin ja elokuvataivaan legenda on syntynyt. Taustalla on nuoren kaunottaren hyväksikäyttämistä, miljoonia joita muut tekevät Marilynillä, tämän tienatessa murusia. On vääriä valintoja, jotka johtavat entistä huonompiin valintoihin. Unelmia, jotka särkyvät.

Surullinen tarina. Oma suosikkivaiheeni kirjassa on Vaalean näyttelijättären avioliitto Kirjailijan kanssa, mieleni teki sanoa: "Jää tähän Marilyn, tämä on hyvä, älä jatka matkaa". Mutta valitettavasti tarina etenee.

Kosto: Rakkaustarina / Joyce Carol Oates

Haudankaivajan tyttären jälkeen teki mieli tutustua lisää Joyce Carol Oatesiin ja Kosto osui sopivasti hyppysiini. Koston aihepiiri on melko rankka, raiskaus ja sen jälkipyykki, mutta kirja ja tarina ovat - tehokkaita eivätkä mielestäni sorru kliseisiin. Kirjan lyhyys (152 sivua) toimii tässä, se pitää tarinan iskevänä ja napakkana.

Kosto alkaa Teena Maguiren ja hänen tyttärensä Bethin elämän pahimmasta päivästä. Siitä, kun päätös kävellä juhlista kotiin, osoittautuukin kohtalokkaaksi. Aikanaan painajainen jatkuu julkisuuden ja oikeudenkäynnin muodossa.

Viime aikoina olen näemmä lukenut paljon kirjoja, joista ei jää hyvä mieli. Tämäkin on yksi niistä. Kosto pitää kyllä tehokkaasti otteessaan ja sen haluaa lukea, jo siksikin että haluaa pahan saavan palkkansa ja hyviksien pääsevän vaikeuksistaan yli. Mutta ehkä kevätaurinko voisi tuoda iloisempia luettavia kirjahyllyyni?

Haudankaivajan tytär / Joyce Carol Oates

Haudankaivajan tytär on pakolaisperheen tarina. Tällä kertaa tarinan tapahtumapaikka on USA, pakolaiset Hitleriä Saksasta pakeneva perhe. Tarinan päähenkilö, Rebekka-tytär syntyy pakolaislaivassa New Yorkin satamassa amerikkalaiseksi. Perheen isä saa työtä pikkukaupungista haudankaivajana ja perhe muuttaa pieneen tönöön hautausmaalla. Uuden elämän aloittaminen ei ole helppoa, mutta vanhastakaan ei saa puhua, entinen kotikielikin on unohdettava. Erilaisuus painaa, etenkin pikkukaupungissa. Vuosien mittaan isä-Jacob täyttyy vihalla, äiti-Annan pelko musertaa. Veljet pakenevat perheestä ja Rebekka jää yksin selviytymään.

Haudankaivajan tytär oli raskas kirja luettavaksi. Maailma, joka eteeni maalattiin, oli kovin harmaan sävyinen. Sotaa, kuolemaa, köyhyyttä, kurjutta, surua. En oikeastaan edes kovinkaan paljon pitänyt Haudankaivajan tyttärestä mutta jostain syystä kuitenkin huomasin tarttuvani siihen kovinkin hanakasti. Halusin tietää selviääkö Rebekka. Aikuistuttuaan Rebekan hahmokin kasvoi ja muuttui moniulotteisemmaksi. Oatesin tarinassa Rebekka, tietämättään, toistaa vanhempiensa kaavaa, mutta murtaa sen lopuksi.

Haudankaivajan tytär on selviytymistarina. Ehkä mieleenpainuvinta on Rebekan muuntautuminen Hazeliksi, kuinka Rebekka tietoisesti luo itselleen persoonan joka on kuin kiiltokuva, raikashymyinen amerikkalaistyttö.