Sinun edestäsi vuodatettu / Tuomas Nyholm

Sinun edestäsi vuodatettu oli yksi niistä melko satunnaisista kirjakohtaamisista joita lukuhaasteet luovat. Kirjan vuoden lukuhaasteeesssa nimittäin tuli lukea teos kirjailijalta jolla on samat nimikirjaimet kuin allekirjoittaneella mikä osoittautui yllättävän haastavaksi vaikka mielestäni kirjainyhdistelmäni onkin ihan tavallinen. Muutaman Helmet-haun jälkeen löysin Tuomas Nyholmin teoksen Sinun edestäsi vuodatettu joka oli peräti dekkari - kuulostaa mainiolta!

Osoittautui että yhteisistä nimikirjaimista huolimatta emme Nyholmin kanssa oikein onnistuneet löytämään yhteistä säveltä. Halusin - epäilemättä juuri nimikirjainten takia! - kovasti pitää tästä kirjasta mutta päädyin kuitenkin enimmäkseen muljauttelemaan silmiäni. Veikkaan että vika oli minussa mutta ... hajoilin infodumppeihin joissa toisilleen ventovieraat henkilöt päätyvät kertomaan toisilleen mm. vanhempiensa mielisairauksista - miksi? Tai kovin kliseisiestä hämäräperäisestä mustaa viittaan pukeutuneesta hahmosta? (Hei, ollaan nykypäivän Torontossa, eikö viitta herätä turhaa huomioita jos halutaan olla huomaamattomia.)

Sinun edestäsi vuodatettu ei ehkä ollut ihan minun juttuni mutta muutamia selkeitä meriittejä kirjassa kuitenkin on. Nyholmin luoma maailma henkilöineen on mukavan värikäs ja kummallinen (itseasiassa, mietin aluksi olisiko kyseessä spefi-dekkari sillä siihenkin tuntui olevan mukavasti ainesta). Pidän myös kirjailijan ennalta-arvaamattomuudesta - näihin henkilöihin ei kannata kiintyä sillä melkein kuka tahansa voi päästä hengestään ja hyvikset eivät todellakaan aina selviä helpolla.

Mutta toisaalta henkilöitä oli minun makuuni ehkä turhankin paljon ja kirjassa esiintyi myös kirjallisista inhokeista: loppuratkaisu jossa lukijalle kerrotaan juonen taustat, mitä ja miksi näin tapahtui. Minusta "johtolankojen" seuraaminen ja päättely on dekkareissa mitä herkullisinta ja on harmittavaa, jollei kirjaa ole pystytty rakentamaan siten että lukijakin voisi olla päättelyketjussa aidosti mukana.

Teos, 2010
Sivuja: 333
Kirjan vuoden lukuhaaste: Kirja kirjailijalta jolla on samat nimikirjaimet kuin sinulla

Tonni täynnä!

Kesäkuu on ollut kylmä, sateinen ja työntäyteinen. Lomani ei ole vielä alkanut ja jotenkin tuntuu että kesä odottelee vielä alkamistaan. Sateet hiukan verotti äänikirjojen kuuntelemista, allekirjoittanut kun tykkää kuunnella kirjaa fillaroidessaan. Tässä tosin on se riski, että pyöräilijä unohtaa ajatukset kuntoilusta, sykkeestä ja kaloreiden kulutuksesta ja keskittyy tarinan kuuntelemiseen... Vauhdin hurman kääntöpuoli on myös kuulokkeissa humiseva tuuli joka asettaa omat haasteensa kuulemiselle. Onnellisen ihmisen ongelmia, nämä tällaiset.

Sen verran vauhdikas on kesäkuuni ollut etten edes ennalta huomannut 1000. postauksen merkkipaalun olevan lähellä. Tajusin vasta tätä postausta kirjoitellessani että Näkymättömän vartija on tuhannes postaukseni. Luku tuntuu vähän käsittämättömältä, juurihan minä aloitin! Kiitokset siis kaikille niille, jotka ovat olleet mukani ruudun toisella puolella ja myös niille, jotka meille tarinoita tekevät. Ties mitä olisin päätynyt harrastamaan ilman teitä!

Kesäkuun luetut

Kesäkuussa luin 18 kirjaa joista peräti puolet oli dekkareita. Tämä ei sinällään hämmästytä, kesähän on dekkariaikaa parhaimmillaan ja melkoisen mukava jännärikattaus tulikin nautittua: ruotsalaisdekkareista kotimaisiin uusiin tuttavuuksiin, dystopialla ja brittiläisellä tyttösankarilla höystettynä. Oi onnea! Kuukauden parhaisiin lukukokemuksiin kuuluivat Arttu Tuomisen hurja Muistilabyrintti, Kristin Hannahin kyynelet kirvoittavat The Nightingale ja yhtälailla itkettävä Lisa Genovan Still Alice. Hienoja kirjoja, suosittelen lämpimästi. Kesäkuun kummallisinta luettavaa oli Marie Kondon KonMari: Siivouksen elämänmullistava taika. (Lumouksen voimasta kertonee jo varmasti sekin että löysin itseni lukemasti kirjaa siivoamisesta!)

• The Animal Farm (suom. Eläinten vallankumous) / George Orwell
• KonMari: siivouksen elämänmullistava taika / Marie Kondo
• Ehtoolehdon tuho (Ehtoolehto #3) / Minna Lindgren
• The Nightingale / Kristin Hannah
• Muistilabyrintti / Arttu Tuominen
• The Time Travellers Guide to Medival England / Ian Mortimer
• Still Alice (suom. Edelleen Alice) / Lisa Genova
• Näkymätön vartija (Baskimaan murhat #1) / Dolores Redondo
• I am half-sick of shadows (Flavia de Luce #4) / Alan Bradley
• Petturi / Katarina Wennstam
• Sotilaiden salaisuudet (Sandhamn #4) / Viveca Sten
• Pidä huolta äidistä / Kyong-sook Shin
• Lock In (Lock In #1) / John Scalzi
• Vielä kerran / Johanna Tuomola

Luettu, muttei blogattu

Aki Ollikainen: Musta satu (Teos, 2015), 156s.

En ole lukenut Nälkävuotta, siitä kuulemani ylistys suoraan sanottuna vähän pelottaa. Mustaan satuun uskaltauduin kuitenkin tarttumaan sillä tapahtumapaikka on tuttu ja aihe kiinnosti siksi. Arvasin kyllä jo kirjaan tarttuessani ettei näillä sivuilla varmastikaan tulla paneutumaan tapaukseen tavalla jota kaipasin mutta mieli teki silti lukea. Mutta mutta... Reilusti sanottuna en oikein saanut kirjan punaisesta langasta kiinni. On eräänlaista kurjuutta ja Tattarisuon tapahtumat ja jotenkin ja kaksi eri aikatasoa löyhähkösti liittyvät toisiinsa. Ei ollut minun juttuni tämä...

Jyrki Erra: Berliinin ajokoirat (Otava, 2015), 441s.

Pidin kovasti Erran Kaunasin sivuista ja siksi odotin innokkaasti hetkeä jolloin saan Berliinin ajokoirat hyppysiini. Kirja sijoittuu aikaan jolloin kaupunkia jakava muuri on juuri murtumassa. Berliinissä lapsuutensa viettänyt Max palaa tyhjentämään sairastuneen isänsä kotia ja törmää vaaralliseen salaisuuteen. Tarinassa on kiehtovia elementtejä mutta osasia on mukana ehkä jo liikaakin. Tunnelma on kuitenkin hieno ja etenkin Palazzo Ereb jäi kiehtomaan - sääli että se oli vain kirjailijan mielikuvituksen tuotetta.

Chris Kyle: American Sniper(HarperCollins, 2012), 432s.

American Sniper ei ole ihan minulle tyypillisintä lukemistoa, mutta siippani halusi kovasti nähdä Chris Kylen tarinaan perustuvan elokuvan ja kävikin niin hassusti että pidin elokuvasta kovin. (Bradley Cooper...) Elokuva oli mainio sekoitus toimintaa ja tunteita ja siksi halusin kuulla Kylen oman äänen hänen kirjansa kautta. Ja kuuluihan se, rivien väleistä kuulin isänmaallisen rämäpään äänen joka ehkä rakasti maataan vielä enemkirjan putkahteleva listamaisuus. En esimerkiksi jaksaisi lukea useamman sivun pituista selostusta Kylen käyttämistä aseista mutta ymmärrän toki etten ehkä edusta kirjan tyypillistä lukijaa.

Mari Jungstedt: Joka yksin kulkee (Otava, 2015), 265s.

Mari Jungstedtin kirjat ovat pitkään olleet minulle eräänlaisia lukupaletin puhdistuskirjoja, vaivatonta luettavaa joka viihdyttää siedettävästi mutta ei jätä minkäänlaista jälkeä. Joka yksin kulkee putoaa tähän samaan katergoriaan. Rehellisesti sanottuna jäin tässä kohdin miettimään miksi enää seuraan tätä sarjaa kun se ei ole aikoihin jaksanut sykähdyttää. Ehkä on aika jättää nämä seikkailut toisille lukijoille ja tehdä tilaa uusille kirjoille.

Haasteiden tilanne

Kirjan vuoden lukuhaastekin etenee - hitaasti mutta varmasti. Kesäkuussa keräsin kolme pistettä: nolosta, kielletystä ja seksuaalivähemmistöön kuuluvasta henkilöstä kertovasta kirjasta.

Entäs ensi kuussa?

Säiden suhteen alkaa näyttää jo siltä että uusi jääkausi onkin peruutettu ja saamme nauttia hitusen auringostakin. Mieli tekisi siis pitää pieni kesäkirjojen teemaviikko - katsotaan saanko aikaiseksi moisen, pari mainiota ehdokasta olisi jo mielessä. Ensi kuussa kirjabloggarit myös tempaisevat kirjastojen puolesta,

Riivaus. Romanttinen kertomus / A.S. Byatt

A.S. Byattin Riivaus oli heräteostos Helsingin kirjamessuilta - miten olisin voinut kävellä jonkin näin kauniin ohi, varsinkin kun kirjaa myytiin aivan pilkkahintaan, varsinkin kun Lasten kirja oli pari vuotta sitten tehnyt minuun vaikutuksen?! Iira Oivon suunnitelema ulkoasu vei täysin sydämeni - kauniin esineen omistaminen on totisesti ilo ja vielä iloisempaa on se, että myös kansien välistä löytyy jotain upeaa!

Riivauksen päähenkilöitä ovat kirjallisuudentutkijat Roland ja Maud jotka törmäävät salaisuuteen. Rolandin löytämät kirjeet nimittäin viittaavat siihen että rakastetulla runoilijalla ja uskolliselle puolisolla, Randolph Henry Ashilla, on ollut lämpimiä tunteita aikanaan satuja ja runoja kirjoittanutta Christabel LaMottea kohtaan. Alkaa aarrejahti, jonka palkintona on salaisuuden paljastaminen.

Riivaus on huikean monitasoinen teos, kunnianhimoinen ja älykäs. Byatt haastaa ja lumoaa lukijansa, jonka eteen levittäytyy niin kirjallisuudentutkimusta, mytologiaa, satuja ja runoja, historiaa kuin se rakkaustarinakin. Se on rönsyilevä ja laaja teos kaikkine eri tasoineen ja tuo jollakin tapaa mieleeni Donna Tarttin Tiklin. Kirjassa Byatt näyttää monipuolisuutensa, romaani tuntuu koostuvan Rolandin ja Maudin tutkimuksen tapaan pienistä tiedon sirpaleista ja niiden tulkinnasta - tarinaa kuljetetaan eteenpäin niin lehtiartikkeleiden, kirjeiden, satujen ja runojenkin kautta ja hetkittäin tunsinkin lukijana olevani mukavuusvyökykkeeni ulkopuolella yrittäessäni esimerkiksi ottaa selvää monta sivua pitkän runon merkityksestä kirjan tarinan kannalta. Kirjailijan ohella myös suomentaja Marja Alopaeus ansaitseekin hatunnoston, sillä uskoisin ettei tämän varsin kunnianhimoisen romaanin suomennos ole ollut yksinkertainen tehtävä mutta lopputulos on vaikuttava. Kirjan monitasoisuus miellytti minua, luulen että tämä on niitä kirjallisia runsaudensarvia jotka voi lukea uudelleenkin ja löytää tekstistä aina jotakin uutta.

"Olen nähnyt joka yö unta Teidän kasvoistanne ja joka päivä kävellyt arkielämän katujanni Teidän poljentonne, Teidän kirjoittamienne säkeiden laulun kaikuessa aivojeni hiljaisuudessa. Olen sanonut Teitä minun muusakseni, ja sitä Te olette, tai voisitte olla, voisitte tuoda viestin jostain välttämättömästä hengen tyyssijasta, jossa syvin runous laulaa alati. Voisin vielä totuudenmukaisemmin sanoa Teitä - minun Rakkaakseni - kas niin, nyt se on sanottu - sillä minä totisesti rakastan Teitä niin monella tavalla kuin mies suinkin voi ja palavasti. Se on rakkautta, jolle tässä maailmassa ei ole sijaa - rakkautta joka ei ole eikä tule olemaan meille kummallekaan hyväksi, sanoo minun huvennut järkeni, rakkautta jolta olen ovelasti yrittänyt piiloutua ja jolta olen yrittänyt varjella Teitä kaikin nerokkain konstein, mitä olen keksinyt."

Teos, 2008
Sivuja: 709
Alkuteos: Possession. A Romance
Suomennos Marja Alopaeus, runot suomentanut Leevi Lehto

Aurora / Raija Oranen

Aurora Karamzin on kiehtonut minua siitä saakka sairastuin ja jouduin joksikin Auroran sairaalaan.
Tylsistynyttä ja vähän koti-ikäväistä pikkutyttöä huvitettiin kertomalla Aurorasta tarinoita jotka kävivät tyttösestä prinsessasadusta ja vähän helpottivat oloani. Kiinnostus kuitenkin jäi, etenkin kun Auroran historia osoittautui aikuisena prinsessasatua kiehtovammaksi ja siksipä tämä Raija Orasen uutuusromaanikin piti napata heti luettavaksi.

Ihanainen Aurora oli oman aikansa kohukaunotar, jonka rakkauselämässä riitti varmasti juoruiltavaa 1800-luvun Helsingin salongeissa. Suomalaisneitonen eteni keisarinnan hovineidosta Venäjän rikkaimman miehen puolisoksi ja muutaman mutkan kautta merkittäväksi suomalaiseksi hyväntekijäksi.

Orasen tekstiä oli miellyttävä lukea ja nautin erikoisesti hänen tekstinsä pienistä huumorinpilkkeistä ja papa Walleenin, Auroran isäpuolen, lupsakan nokkelasta hahmosta joka mukavasti tasapainotti Auroran vakavuutta ja mietteliäisyyttä. Naisen henkilökuvan ohella Oranen kuvaa myös taitavasti Suomen historiaa, aikaa jolloin maa etsi omaa identiteettiään Venäjän vallan alaisuudessa - mielenkiintoista luettavaa tämäkin!

Ehkä suurin haaste Auroraa lukiessa oli hyväksyä se, että Oranen oli kirjoittanut historiallisiin faktoihin perustuvan teoksen, hetkittäin nimittäin toivoin että lapsuuteni kauniilla prinsessalla olisi ollut hiukan helpompi elämä. Sellainen, joka voidaan kuitata sanoin "ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun saakka". Toisaalta, oikean elämän kauneus taitaakin olla siinä, että se ei noudattele käsikirjoituksia ja maalaa paletin kaikilla sävyillä, myös niillä tummilla.

(Papa Walleen opastaa nuorta Auroraa politiikan kiemuroihin.)"- Tietävät mitä?
- Että Ruotsiin päin pitäisi olla kallellaan ja haukkua kohti itää, tyttöseni. Ei siitä semmoisesta mitään tule. Se on silkkaa kiihkoilua ja romantiikkaa, sanon minä. Meidän on hyvä olla Venäjän kanssa, kun ollaan sovussa ja sievästi eikä ärsytetä turhan takia, emmehän me ole mitään terrierikoiria, emmehän?"

Teos, 2014
Sivuja: 633

Sunnuntaina Manhattanilla / Heli Vaaranen

Heli Vaaranen vietti lapsuutensa Hollolassa, mutta kauneuskilpailu muuttaa maatilan tytön elämän ja pian tyttö lähtee seikkailemaan maailman metropoleihin ammattimallina. Mallintyö tuo onnistumisia ja paineita, pitäisi olla laiha ja koti-ikäväkin vaivaa välillä. Elämä vie Heliä Pariisista, Tokioon ja lopulta New Yorkiin jossa Heli mm. tutustuu Andy Warholiin etsiessään omaa tietään.

Sunnuntaina Manhattanilla on kasvukertomus; Suomesta maailmalle lähti kokematon tyttö joka pikkuhiljaa tarinan edetessä kasvaa, muuttuu varmemmaksi ja aikuisemmaksi. Tarinassa on jotain aitoa ja rehellistä, sillä Vaaranen ei kersku upeilla kokemuksilla ja julkkistuttavillaan tai maalaile mallintyöstä ruusuisia tai järkyttäviä kuvia vaan pysyttelee kultaisella keskitiellä. Työ on työtä, iloineen ja suruineen.
Jossain määrin tämä asiallisuus kuitenkin myös haittasi päähenkilöön samaistumista, sillä Helin suurten tunnemyrskyt eivät sellaisenaan välittyneet minulle vaan hän vaikutti melko vaivattomasti etenevän maasta toiseen, löytävän uuden elämän ja ystäväpiirin.

Kirja sivuaa useaan otteeseen myös mallien ulkonäköpaineita, erityisesti painonhallintaa. Vaaranen kirjoittaa asiasta virkistävän normaalilla otteella, lähinnä harmitellen jatkuvaa dieetillä oloaan. Ehkä 1980-luvun mallimaailma oli suopeampi tai kenties Helillä oli tukevasti jalat maan pinnalla. Molempi parempi.

Pääpiirteittäin Sunnuntaina Manhattanillla on mukava lukukokemus joka ei ehkä tarjoa suuria elämyksiä mutta viihdyttävän aika-ja nojatuolimatkan kuitenkin pienillä julkkistarinoilla maustettuna. Uskoisin kirjan kiinnostavan myös muodin maailmasta tai vaikkapa mallin työstä haaveilevalle nuorelle.

"Katselin ruokapöydässä kulmieni alta toisia malleja, jotka söivät ahmien ja ottivat lisää häpeilemättä. Kateus korvensi minua, kun näin heidän litteät vatsansa ja hoikat kehonsa, joissa he olivat kuin kotonaan. He kohtasivat minun katseeni avoimina, hätkähtämättä, mitenkään kieltämättä sitä, että heillä oli vallassaan jokin taika, jota minulla ei ollut. Hoikkuus, oi hoikkuus! Miten sen saa, mistä sen saa ostaa? "

Teos, 2014
Sivuja: 273

Erään yhtiön murha / Kari Häkämies

Kari Häkämiehen Erään yhtiön murha sattui hyppysiini puhtaasti random-otannalla. Kirja huuteli minulle kirjaston Bestseller-hyllystä ja tarina kaikessa tuttuudessaan - suuren kotimaisen matkapuhelinjätin amerikkalainen toimitusjohtaja murhataan - herätti uteliaisuuteni.

Kun matkapuhelinjätti Roccumin toimitusjohtaja Mandel tulee murhatuksi juoksulenkillään, saavat poliisit Söder ja Joronen itselleen itselleen kansainvälisestikin kuohuttavan keissin selvittettäväksi. Onko kyseessä satunnainen sekopää, kaunainen irtisanottu työntekijä vai onko murhalla suuremmat poliittiset tai taloudelliset motiivit?

Tartuin Häkämiehen kirjaan toivoen kunnollista kotimaista finanssidekkaria Karo Hämäläisen hengessä, lähtökohdathan olivat siihen tarkoitukseen mitä oivallisimmat. Ajatusleikki tuntui kiinnostavalta ja kiehtovalta - tästä aihioista olisi minun mielikuvituksessani voinut saada irti monenlaista, reaktiot toimitusjohtajan murhaan mediassa, pörssissä, yrityksen sisällä, toimitusjohtajan lähipiirissä... Häkämiehen kirja toki yrittää hyödyntää tätä mutta kokonaisuus jää silti varsin laimeaksi, esimerkiksi ensireaktiot murhaan - minusta hyvinkin mielenkiintoiset - hypätään lähes kokonaan yli.

Alkuinnostuksen jälkeen lukuintoni siis hiukan laski tajutessani että kirja painottuisi - minun makuuni  - liiaksi politiikkaan ohittaen paljon mielenkiintoista itse poliisitutkinnasta. Kirja on hämmentävää luettavaa myös siksi että mahdollisia viitteitä tosielämään on paljon ja jäinkin miettimään olisiko minun esimerkiksi pitänyt vetää yhtäsuuruusmerkit Jutta Urpilaisen ja Kirsi Sunin välille tai sittenkin antaa Kirsin olla oma kuvitteellinen hahmonsa? Ilmeisesti liian selkeä viite oikeaan henkilöön sotki ainakin minun pasmani. Kirsin hahmo oli minulle muutenkin hankala, osa hänen ajatuksistaan tuntui minusta epäuskottavilta, varsinkin miesten maailmassa toimivan johtajan suusta tulevina. Muutenkin kirjan henkilökategoria tuntui kohtuullisen mittavalta, mikä sekoitti osaltaan sinällään nokkelaa juonta.

Teos, 2014
Sivuja: 297

Ehtoolehdon pakolaiset / Minna Lindgren

Viime kesänä tapasin ensimmäistä kertaa Siirin ja Irman, nuo maanmainiot eläkeläisrouvat jotka ratkoivat palvelutalonsa outoja tapahtumia ponnekkaammin kuin monet nuoremmat. Ilahduin kovasti siitä, että sarja sai jatkoa, sillä Lindgrenin tapa kirjoittaa on mainio, hänen yli 90-vuotiaisiin sankarittariinsa on helppo samaistua, monet teemoista ovat kipeän ajankohtaisia ja kirja herättääkin ajattelemaan siinä missä liikuttaa ja naurattaakin.

Tällä kertaa Ehtoolehdon väkeä koetellaan putkiremontilla. Pölyä ja melua piisaa, ulkomaalaisia remonttireiskoja tupsahtelee asuntoihin milloin sattuu eikä juoksevaa vettä ole. Tilanne alkaa olla painajaismainen kunnes Siiri saa raitiovaunussa ajatuksen kimppakämpästä ja pian Ehtoolehtolaiset pakenevat Hakaniemeen. Mutta miten sujuu eläkeläisiltä kommuuniasuminen, kuinka käy putkiremontin ja saako tässä maassa enää vanhus kuollakaan ihmisarvoisesti?

Kirjan koskettavinta antia oli döden, döden, döden, kuten Irma sanoisi. Eräs teemoista nimittäin käsitteli eutanasiaa ja sitä onko pois kuihtuvan, lähes tajuttoman vanhuksen elämä laitoksessa enää ihmisarvoista. Lindgenin käsittelee asiaa mielestäni tehokkaasti ja kauniistikin, nostan ha ttua tästä tyylikkäästä ja rohkeasta vedosta. Oman osansa Lindgenin terävästä kynästä saa myös sosiaali-ja terveyspuoli, jossa vanhuksia hoitavat tilapäiset osa-aikatyöntekijät uuvuttavine minuuttiaikatauluineen joissa ei ihmisen kohtaamiselle valitettavasti aikaa - tai voimia - juuri ole. Tärkeitä asioita, on hienoa että Lindgen nostaa ne esille ja toivon että Ehtoolehdon lämpimän humoristinen ote auttaa herättämään myös keskustelua aiheista.

Kuten yltä käykin ilmi, pidin Ehtoolehdon pakolaisista yhtä paljon kuin Siiri Kettunen raitiovaunuista. Kirja menee ehdottomasti Suosikit-kategoriaan. Optimistina päättelen myös kirjan lopusta että Ehtoolehtoon tullaan vielä palaamaan, toivottavasti jo pian. Kirjoita lisää, Minna Lindgen!!

"Kaikki järjestyy, uskokaa pois. Minä olen 95-vuotias, täytän syyskuussa 96, ja olen nähnyt monta epätoivoista tilannetta. Voin vakuuttaa teille, että asioilla on taipumus järjestyä jollain tavalla, enemmin tai myöhemmin."

Teos, 2014
Sivuja: 335

Sudenveri / Jenny Kangasvuo

Lukupiireistä näyttää olevan sellaistakin hyötyä että tulen lukeneeksi kirjoja joihin en normaalisti tarttuisi. Jos olen ihan rehellinen, Sudenveri ei houkutellut minua etu- tai takakantensa perusteella ja nytkin lykkäsin pitkään kirjan aloittamista - kaikki muu vain tuntui Sudenverta kiehtovammalta. Onneksi on takarajoja sillä kunhan alkuun pääsin, löytyi kansien välistä ihan kelpo kirja.

Kirja kertoo ihmissusista, ei tosin sellaisista joita elokuvissa on totuttu näkemään. Nämä voivat halutessaan vaihtaa olomuotoaan ihmisistä metsissä vapaana vaelteleviin susiin. Tarinalla on kolme kertojaa: Martta, ihmismuodossa pysynyt, rankkoja valintoja tehnyt lauman vanhin, Varga, nuori ihmissusi joka on jättänyt lauman ja elää juurettomana taiteilijana kaupungissa ja Marraskuu, taiteilija joka rakastaa etäistä Vargaa. Tarina käynnistyy nuoren epämuotoisen ihmissuden löytyessä Vargan ovelta. Poika, Rasmus, on Vargan tavoin jättänyt Lauman mutta voiko poika joka on epämuodostunut niin ihmisenä kuin sutena, löytää paikkaansa kummastakaan maailmasta?

Minulle Sudenveri oli ehdottomasti Martan kirja, hänen osuutensa kirjasta kosketti ja kiinnosti selkeästi eniten. Hän herätti Lauman historian, tavat, ilot ja surut eloon ja häneen minä samaistuin. Varga oli minun makuuni liiankin kulmikas ja sulkeutunut, ymmärsin häntä mutta Marraskuun tavoin en päässyt hänen lähelleen. Tarina eri elementteineen on mukavan selkeä, ihmissusi-elementtiä käsitellään hyvin luontevasti ja vähäeleisesti, selkeästi ja mässäilemättä. Ratkaisu tuntuu hyvältä, uskottavalta, tätä tarinaa pitäisikin käsitellä yhtä yksinkertaisesti kuin luonto itse on.

 Ainoa asia, jonka koin hankalaksi, oli ihmissusien sukupuun muistaminen, se kun oli kohtalaisen laaja ja oli vaikeaa muistaa kuka olikaan kenenkin setä, veli tai kummin kaima, varsinkin kun susien ja ihmisten vuodet kuluvat eri tahtiin.

Pidin kirjan teemoista, erilaisuudesta, yhteisöstä, oman paikan löytämisestä, luonnosta. Kangasvuon kerronta on miellyttävää, eleetöntä ja tehokasta. Ehdottomasti kirjan koskettavin kohta sijoittuu 1800-luvun loppupuolelle jossa ihmiset susi-pelossaan lähtevät metsälle ja Laumalle tuttu pentue saa surmansa. Mieleeni nousi mediassakin jokin aika sitten vellonut susien kaato -keskustelu. Tämän kirjan luettuani toivon että meillä olisi yhä metsiä joissa sudet voisivat vapaasti jolkotella pentuineen ja ulvoa laumansa kanssa.

"Varga ripottelee ympärilleen palasia itsestään, mutta kun kerään ne, hän kieltäytyy katsomasta niitä, väittää asennollaan että ne eivät ole hänen."

Teos, 2012
Sivuja: 312

Saasta / Marko Leino

Luin aiemmin Marko Leinon Kotirauhan ja tykästyin. Saasta taas sai huomioni tämän Helsingin Sanomien kritiikin johdosta, jossa pohdittiin miksi ihmiskaupan yksityiskohdilla mässäillään. Kirja tuntui herättäneen kritiikin kirjoittajassa vahvan, negatiivisen tunnereaktion ja lukijana kiinnostuin reaktion syistä. Pakko siis lukea.

Kirjan nimi, Saasta, on oikeastaan aika osuva sillä kirjan sivuilta lukijan eteen marsii aika vastenmielistä porukkaa. Eikä asiaa auta tietoisuus siitä että kuvio ei kokonaan ole kirjailijan mielikuvituksen tulosta. Tarinan keskiössä on aviopari Mikko ja Tiina, joiden liittoa painaa suru teini-ikäisen Saana-tyttären menetyksestä. Etenkin Mikko etsii syitä Saanan kuolemaan ulkopuolisista tekijöistä, miehistä, jotka käyttävät nuoria tyttöjä hyväkseen. Kirjassa myös seurataan 14-vuotiasta Anzalikaa, joka päätyy Valko-Venäjältä Viipurinkadulle tienaamaan.

Leinon kirjaa on kritisoitu epämiellyttäväksi, onpa sen kohdalla ihmetelty miksi moinen kirja on edes julkaistukaan. Ymmärrän kritiikin sillä eihän tämä kirja toki ole kovinkaan miellyttävää luettavaa, tuskinpa pedofiileistä ja ihmiskaupasta kertova kirja edes sellaista olla, varsinkin jos on niin hyvin kirjoitettu kuin Leinon kirja on. Mutta aiheesta puhuminen ja kirjoittaminen on tärkeää koska nämä aiheet eivät ole vain kirjoittajan mielikuvituksesta temmattuja, ne ovat todellisuutta.

Kirja on räväkkä eikä säästele lukijaansa. On oikeastaan aika hämmästyttävää kuinka Leino onnistuu samanaikaisesti koukuttamaan vaikka hänen tekstinsä on samaan aikaan suututtavaa, ahdistavaa ja ällöttävääkin. Luin Saastan parissa päivässä ja sen jälkeen minulla oli melkein paha olo. Kirja on vaikuttava mutta samalla se tuo silmille maailman pahan vahvasti. Nyt taidan lukea jotain iloista.

"Ja nyt Saanakin oli kadonnut. Saanasta oli tullut oikea enkeli.
Mikko ei enää räpistellyt käsivarsiaan.
Hän ei halunnutkaan lentää. Hän halusi vajota.
Ja hän halusi vajota yksin.
Mikko ei jaksanut enää mitään muuta.
Hän alkoi itkeä."

Teos, 2013
Sivuja: 517
Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Valko-Venäjä

Kuolema Ehtoolehdossa / Minna Lindgren

Minna Lindgren on oivallinen kirjailija. Vinkeä Sivistyksen turha painolasti ihastutti kiemuraisella huumorillaan, tällä kertaa hyppysiini osui kirjaston Bestseller-hyllystä löytyi kirjailijan uusi teos, joka osoittautui mukavaksi herkkupalaksi.

Kuolema Ehtoolehdossa kertoo vanhusten palvelutalosta, jossa tapahtuu huolestuttavia asioita. Kokkipoika Tero tekee itsemurhan, asukkeja kippaillaan suljetulle kroonikko-osastolle ja sotaveteraanejakin ahdistellaan suihkussa. Tarinan päähenkilö on 94-vuotias Siiri, joka ryhtyy topakasti selvittämään tilannetta ystäviensä Irman ja Anna-Liisan kanssa, pyörtymisistä ja muistihäiriöistä huolimatta.

Kuolema Ehtoolehdossa muistutti minua etäisesti Leonie Swannin mainiosta lammasdekkarista Murha laitumella, jotain samalla tapaa herttaista ja jopa viatonta vanhusten murhatutkimuksissa on. Sopivaa kontrastia tarinaan tuovat arkielämän haasteet ja vanhuksen elämän ankeat realiteetit. Ystävät kuolevat tai dementoituvat, sukulaisia kiinnostaa vain perinnön jako ja hoitolaitoksissa potilaat pumpataan täyteen pillereitä jotteivät potilaat olisi vaivaksi. Vaippoja, teknologian hankalia kotkotuksia ja eläkkeestä pumpattavia maksuja... Toden totta, pahimmillaan vanhuuden vaihtoehdot ovat aika karmivia! Nostankin hattua Lindgrenille asian esiin nostamisesta, nämä ovat tärkeitä teemoja vaikka ne onkin verhottu dekkarimaisuuteen ja lempeään huumoriin.

Ehtoolehdossa parasta on ehdottomasti Siiri, kera muiden mummeleiden. Pidin Siirin innostuksesta raitiovaunuihin ja arkkitehtuuriin sekä niistä hetkistä kun kiltti ja hiljainen mummelikin sisuuntui. Tuli sellainen "Hyvä Siiri, näytä niille" -olo. Toisina hetkinä melkein jo häpesin oman sukupolveni kiireitä ja kiemuraisia sääntöviidakoita. Lindgrenin tarina ei toki ole pelkkää kurjuutta, päinvastoin huomasin ihailevani Siirin tarmokkuutta ja rohkeutta sekä vanhusten elämäniloa. On oma pieni asunto, ystäviä joiden kanssa pelata korttia, mahdollisuus ajella raitiovaunulla kahvittelemaan - se on elämää, ei sen enempää tai vähempää...

"Vanhuuteen kuului yksinäisyys, ei sille voinut mitään. Sellaisetkin vanhukset, joilla oli paljon tekemistä ja jotka tapasivat joka päivä ihmisiä, tunsivat itsensä yksinäisiksi. Kenenkään ei pitäisi istua puhelimen vieressä katkeroitumassa siitä, että se ei koskaan soinut. Lapsilla ja lapsenlapsilla oli omat elämänsä, ja niin sen kuuluikin olla. Jokaisen oli keskityttävä omaan elämääns, myös vanhusten ja varsinkin Siirin ja Irman, koska he osasivat vielä nauttia monista asioista."

Teos, 2013
Sivuja: 302

Teemestarin kirja / Emmi Itäranta

Teemestarin kirjasta on kohistu blogistaniassa ja vähän muuallakin paljon ja siksi kirjan nimi tallentui jopa
minunkin tajuntaani. Kävin pitkään pohdintaa itseni kanssa Teemestarin kirjan lukemisesta sillä dystopia-kokeiluni eivät ole olleet hirmuisen onnistuneita. Toisessa vaakakupissa kuitenkin painoivat sekä bloggaajakollegoiden kehut että kiehtovan tuntuiset viitteet Aasiasta. Lopulta - onneksi - päädyin tutustumaan Teemestarin kauniiseen ja surumieliseen kirjaan.

Teemestarin kirja sijoittuu tulevaisuuteen, aikaan jossa vesisodat on käyty ja osa maailman vesialueista on menetetty saasteiden takia. Elämä on niukkaa veden säännöstelyn takia ja sotilaat vahtivat tiukasti niitä, jotka yrittävät rakentaa laittomia vesijohtoja tai piilottaa lähteitä. Kaiken tämän keskellä on nuori nainen, Noria, joka kouluttautuu teemestarin vanhaan ja perinteikkääseen ammattiin isänsä johdolla.

Emmi Itärannan teksti on kaunista ja tunnelmallista. Nautin varsinkin teeseremonian yksinkertaisesta ja rauhallisesta kuvauksesta ja kirjassa olikin hetkittäin hienoja, pelkistetyn vaikuttavia tuokioita joihin olisin mielelläni jäänyt. Myös tarina on samaan aikaan herkkä ja kaunis, vahva ja surullinen, traaginenkin. Se tuntuu melkein liian lyhyeltä, melkein kuin kirsikoiden kukkimisen aika keväällä. Itäranta ei anna suoraan vastauksia, ratkaisu, joka jäi kutkuttamaan lukijan makunystyröitä. On kuin kirjailija olisi piirtänyt kuvan ääriviivoineen, mutta antaa lukijan värittää omalla mielikuvituksellaan tyhjät aukot.

Innostuin kirjasta, se ehkä kävikin jo ilmi enkä oikeastaan löydä siitä mitään moitittavaa. Korkeintaan sen, että olisin halunnut Teemestarin kirjan jatkuvan pidempäänkin, olkoonkin että oikeastaan tarina on tälläisenaan ihan oikean mittainen eikä kaipaa mitään lisää. Olisin vain halunnut pysyä näissä varsin zenmäisissä tunnelmissa pidempäänkin.

Teemestarin kirja julkaistaan keväällä 2014 Yhdysvalloissa, Iso-Britanniassa ja Australiassa - hieno saavutus!

"Teemestarit uskovat, että on aikoja, jolloin vesi ei halua tulla löydetyksi, koska se tietää joutuvansa kahleisiin, jotka ovat sen luontoa vastaan. Siksi lähteen kuivumisella voi olla tarkoituksensa, jota vastaan ei tule taistella. Kaikki maailmassa ei ole ihmisten. Tee ja vesi eivät kuulu teemestareille, vaan teemestarit kuuluvat teelle ja vedelle. Olemme veden vartijoita, mutta ennen kaikkea olemme sen palvelijoita."

Teos, 2012
Sivuja: 265
Kirjasta lisää: kirjailijan kotisivut

Kotirauha / Marko Leino

Marko Leinon Kotirauha jäi mieleeni viime vuonna ensi-iltansa saaneesta, samannimisestä elokuvasta. Leffa herätti uteliaisuuteni mutta jäi tuolloin katsomatta. Nyt Kotirauha osui käsiini kirjaston palautukset-hyllyllä ja se napattiin oitis mukaan somistamaan Koe 13 kotimaista kirjailijaa -haastetta komistamaan.

Tarinana Kotirauha on sittenkin jotenkin aika tyypillinen suomalainen. Keski-ikäinen Sami on nuoruuden konkurssierheiden jälkeen saanut luottotietonsa taas kuntoon ja uuden rakennusfirman pystyyn. Silmissä kiiltää perisuomalainen unelma, oma torppa kalliolle kukkulalle, humisevien mäntyjen siimekseen. Siellä kelpaa vaimon istutella pihaan orvokkeja ja jälkikasvun huristella mopoautolla. Mutta sitten kaikki alkaakin - tietysti - mennä pieleen. USAn pankkikriisi hiljentää asuntokaupan eivätkä Samin rakentamat kohteet menekään kaupaksi kuten kuviteltiin. Pankki ei enää suostu myöntämään lisälainaa eikä työmiesten palkkoihin enää ole rahaa. Vaimolle Sami ei - tietenkään - totuutta kerro.

"Sitä kysyy itseltään, missä kohti ajoi harhaan, kääntyi huomaamatta väärästä risteyksestä tälle tielle joka on alati kavennut niin, ettei nyt lopulta erehdyksensä tajuttuaan pysty kääntymään ympäri ja palaamaan oikealle reitille."

Marko Leinon teksti on sujuvaa ja Kotirauha osoittautuikin melko nopealukuiseksi tapaukseksi. Se tukee jollain lailla kirjan tarinan tempoa, sitä kiihtyvää alamäkeä tai pyörrettä, johon Sami ajautuu. Minusta Kotirauha oli ennenkaikkea ahdistava kirja. Ahdistava siksi että se oli hyvin kirjoitettu ja tempauduin tunteella menoon mukaan ja siksi, että tarina on suureksi osaksi vähän liiankin aidon oloinen, sellainen, josta valitettavasti luetaan aina joskus iltapäivälehtien lööpeistä. Marko Leino on tehnyt hyvää työtä mutta ahdistavuuden takia en kykene kirjasta pitämään. Vaikka eihän tästä aiheesta voikaan iloisesti kirjoittaa...

Ihan puhtaasti tyyppinä Sami oli minusta sekä uskottava että ärsyttävä. Huomasin nimittäin harmistuvani siitä, kuinka suuria ratkaisuja tämä tyyppi teki perheensä kohtalon kustannuksella sen kummemmin vaimonsa Sarin kanssa keskustelematta.  En minä kyllä tykkäisi siitä jos siippani päättäisi rakennuttaa meille talon paikkaan X ilman että asiasta mitenkään etukäteen keskusteltaisiin. Ja jos kaupat eivät menisi toivotulla tavalla ja rahat uhkaisivat loppua kesken, niin siitäkin haluaisin kuulla. Jollain tapaa kirja muistutti minua myös Puulattian kunnossapidosta, jossa niin ikään muistutettiin siitä kuinka ongelmien salailusta ei yleensä seuraa muuta kuin isompia ongelmia. Puhukaa toisillenne.

"Älä elä ja tee niin kuin minä olen elänyt ja tehnyt, elä ja tee niin kuin minä en koskaan ymmärtänyt elää ja tehdä."

Teos, 2010
Sivuja: 398

Kuninkaiden tiet / Raija Oranen

Raija Orasen Metsästäjän sydän oli ihan ensimmäinen kirja, jonka blogiani varten luin ja tuntui siksikin mukavalta tarttua Orasen uutuuteen Kuninkaiden tiet, jossa jälleen kerran seurataan Suomen itsenäisyyden isiä. Jos Metsästäjän sydän vei lukijansa tasavallan syntyvaiheisin Mannerheimin myötä, mennään Kuninkaiden teissä ajassa taaksepäin Ruotsin vallan aikoihin, jossa nuori Gustaf Mauritz Armfelt hurmaa ja politikoi.

Kuninkaiden tiet seuraa Armfeltin elämää ja uraa Ruotsin hovin nousevana tähtenä, joka päätyy kuningas Kustaa III:n hyväksi ystäväksi ja jopa rakastetuksi. Kansainvälinen politiikka on käymistilassa, Venäjää hallitsee suvereenisti Katariina Suuri ja Ranskassa vallankumous tekee tilaa Napoleonille. Kaiken keskellä on myös Suomen kysymys, sillä Ruotsin raja on keisarinnan mielestä aivan liian lähellä Pietaria...

Raija Oranen on tehnyt hienoa työtä pyrkiessään tuomaan tuon varsin kuohuvan ajan eloon. Myös kannen kuva, kartta shakkinappuloineen, tuntuu kuvaavan loistavasti kirjan teemaa, sillä melkoista shakkia on tuo aika ollut. Viihdyin Armfeltin seurassa ehkä paremmin kuin ensin arvasinkaan, mutta näin jälkikäteen ajatellen jokin kuitenkin jäi lukukokemuksestani puuttumaan. Aihe kokonaisuutena on aika haastava, sillä poliittisesti tärkeitä tapahtumia ja henkilöitä on runsaasti ja tämä saattaa jo vähän turruttaa lukijaakin.

Myös Armfelt on varsinkin kirjan alkupuolella hiukan kaukainen hahmo, joka tuntuu enemmäkseen keskittyvän pitkin poikin Eurooppaa temmeltämiseen Kustaan kanssa. Kustaa III jostakin syystä muistutti minun kuvitelmissani hämmästyttävän paljon takavuosien Musta Kyy -sarjassa ollutta, Hugh Laurien esittämää prinssi Yrjöä pitseineen ja toistuvine ha ha -kommentteineen. Laurien hahmo on toki mainio, mutta komediallisuuden takia minun oli vaikea ottaa kirjan Kustaata tosissani.

Kokonaisuutena Kuninkaiden tiet oli mukavan informatiivinen, sujuva ja kiinnostava romaani, jossa vilahtelevat monet muutkin historiasta tutut hahmot, kuten huono-onninen Marie-Antoinette ja Katariina Suuri. Sivuhenkilöistä kiinnostavin minusta olikin Marie-Antoinetten rakastaja, ruotsalainen kreivi von Fersen, jonka elämäntarina sai hetkeksi miettimään elämän mielettömyyttä. En tiedä miksi juuri tämä kiinnosti minua niin paljon...

Samasta aiheesta lisää: Tanssi yli hautojen

(Armfeltin ja Napoleonin välit ovat ... viileät.)- Kas, paroni Armfelt on vielä Pariisissa, Napoleon sanoi.
- Milloin paroni aikoo lähteä täältä?
Selvempää haastetta tuskin saattoi heittää. Armfelt otti sen vastaan. - Minä lähden niin pian kuin säät kevään myötä ovat riittävän hyvät, hän vastasi rauhallisesti.
Napoleon katsoi häntä tuikeasti, kaikki lempeys oli kadonnut, silmissä välähti ilkeä tuli. - Minun mielestäni sää on jo nyt riittävän hyvä.
Se oli käsky häipyä. Armfelt päätti teeskennellä tyhmää. - Ilma on ehkä lämmin, hän sanoi, - mutta tiet ovat valitettavasti niin huonokuntoisia, ettei niillä voi näin aikaisin keväällä ajaa muilla kuin sotavaunuilla. Minun on siis valitettavasti odotettava, että luonto tekee sen, mihin edes konsuli ei pysty, eli kuivaa tiet.

Teos, 2012
Sivuja: 508

Lasten kirja / A.S. Byatt

A.S. Byattin Lasten kirjan lukemisesta saan kiittää Lumiomenan Katjan ja Lukuisten kissanpäivien Riinan tekstejä, he kun kirjoittivat tästä kirjasta niin mielenkiintoisesti että oli aivan pakko tutustua A.S. Byattin tuotantoon. Kehut eivät näemmä olleet aiheettomia, sillä Lasten kirja on upea teos. Se on runsas, täynnä henkilöitä, historiaa, mielikuvitusta, upeita kielikuvia - kaikkea. 

Kaikki alkaa pienestä köyhästä pojasta, joka on asettunut museon varastoon asumaan. Prosper Cains ja Olive Wellwood ottavat pojan siipiensä suojaan ja tämän osoitettua kiinnostusta keramiikkaan, järjestyy Philipille paikka hankalan keraamikkonero Benedict Fluddin palveluksessa. Kirja seuraa vuosien ajan elämää Cainsien, Fluddien ja Wellwoodien talouksissa. Lapset kasvavat aikuisiksi ja etsivät omia teitään, ajat muuttuvat...

"Hän ihastui olentoihin, jotka kipusivat, elehtivät ja kietoutuivat toisiinsa astioiden pinnassa, sarvekkailla Paneilla oli pitkät suipot korvat ja suippo parta ja niiden karvaiset lanteet upposivat kaavamaisesti toteutetun lehvästön siniseen, kultaan ja vihreään. Tyylitellyt käpertyvät kultaiset omenanoksat hivelivät silmää, samoin ohuet kärhet ja torvikuviot. Oli notkeita kullanvärisiä pojankoltiaisia, joilla oli tuhma irvistys, sinisiä lohikäärmeitä ja kalanpyrstöllä varustettuja lapsia - ei pulskia puttoja vaan nauravia kullankeltaisia poikia - ja fauneja ja delfiinejä, kaikki nopeasti sudittuja, kirkasvärisiä, kiiltäviä."

A.S.Byattin Lasten kirja oli lumoava ja huikean runsas lukukokemus. Se oli kirja jonka halusin lukea rauhassa, nautiskellen. Lasten kirjan on kieli on todella kaunista ja rikasta ja etenkin Oliven saduissa ja Philipin taidekuvauksissa olisin viihtynyt mielelläni pidempäänkin. Etenkin juuri kirjan lasten kasvutarinat osoittautuivat kiintoisiksi, hurahdin varsinkin Philipin ja Elsien tarinoihin, jotka muodostivat kontrastin yläluokkaisen huolettomalle elämälle.

"Meidän tulisi muistaa, että nainen on nainen, ei sohva tai kakku."

Byattin kieli on kaunista ja rikasta, samalla mukaansatempaavaa. Vaikka kirja onkin näennäisesti rauhallinen, on pinnan alla kuitenkin melkoisia kuohuja. Byatt ei mässäile murheilla, moni traagisempikin tapaus kuitataan hyvin vähäeleisesti, mikä tuntuukin tyylikäältä ratkaisulta kirjan luonnetta ajatellen. Tapahtui mitä tapahtui, elämä jatkuu. Jäin kuitenkin vielä kirjan luettuanikin miettimään sitä kummat tarinassa oikeastaan olivatkaan lapsia, kulta-ajan huolettomat aikuiset vai heidän jälkikasvunsa joka kohtaa nykyajan haasteet, kuten vaatimukset tasa-arvosta tai ensimmäisen maailmansodan?

"Katseet oli suunnattu taaksepäin. Aika tuijotti silmät päästään taaksepäin kuviteltua kulta-aikaa kiihkeän ja toisinaan tarkoitushakuisen nostalgian vallassa. Oli paljon sellaista, minne haluttiin kutsua takaisin ja kokea uudestaan."

Kokonaisuutena Lasten kirja tuntuukin suoranaiselta runsaudensarvelta, joka pitää sisällään niin monipuolista ajankuvaa kuin ihmissuhdekiemuroitakin. Varsinaista päähenkilöä ei kirjalla ole, vaan vuoronperään seurataan eri henkilöiden, erityisesti kirjan lasten elämää. Byatt yhdistääkin hienosti historiallisen tarinankerronnan fiktiivisten henkilöidensä elämään. Kirjaan on nivottu näppärästi aitoja historiallisia henkilöitä, paikkoja ja tapahtumia, kuten Oscar Wilde, Auguste Rodin, Victoria & Albert -museo, naisten äänioikeustaistelu... Kyseessä on siis sekä sivumäärällisesti että aihepiireittäin mitattuna melkoinen paketti, joka on ehdottomasti lukemisen arvoinen!

Teos, 2009
Sivuja: 954
Alkuteos: The children's book
Kirjasta lisää: Parnasso, Lumiomena, Kirjakko, Lukuisat kissanpäivät

Sivistyksen turha painolasti / Minna Lindgren

Jonkin asteisena listailufriikkinä innostuin kovasti kun löysin Minna Lindgrenin Sivistyksen turhan painolastin kirjaston hyllystä. (Miten se kirjastotäti osaakin aina laittaa niin mahtavia täkyjä tarjolle?!) Mahtava idea - luetaan kokonainen vanha ja huonoksikin haukuttu tietosanakirja läpi!

Kirja on hulvaton! Se rakentuu tietosanakirjan viitteistä joiden kautta Lindgren kertoo tarinaansa. Oheisjuonena Lindgren läpikäy omaa elämäänsä - työtään konttorilla, sitkeää sijoitusrahastomyyjää, matkaa Teneriffalle, lapsuudenmuistojaan. Kirja alkaa leppoisasti mutta kiihtyy loppua kohden hurjaksi kertomukseksi myös tämän päivän työelämästä, jossa konsultit leikkivät laatikkoleikkejä ja ihminen voi huomata olevansa tarpeeton osa organisaatiota.

Kirjan päähenkilönä on siis Minna Lindgren -niminen nainen, jonka elinolosuhteet muistuttavat paljon kirjailija Minna Lindgreniä. Teksti on ihanan ironista ja sen sävyistä käy toki hyvin ilmi se, että teos on osin kuvitteellinen tai ainakin railakkaasti liioitteleva. Silti Minna tuntuu ihan oikealta ihmiseltä mikä tekee tekstistä aitoa ja kiinnostavaa. Melkeinpä kuvaisin häntä Suomen 47-vuotiaaksi Bridget Jonesiksi, jolla tosin ei ole romanssihuolia vaan joka lukee tietosanakirjaa.

Naureskelin sanojen hassuille kirjoitusasuille kuten kälpeälle, säihkimiselle ja avocadolle, joka kuulemma tarkoittaa asianajajaa. Lindgren käyttääkin varsin veijarimaisesti sanakirjan sanoja tekstissään, joka antaa tekstille mukavan erikoisen, joskin hetkittäin vähän vaikealukuisen, säväyksen. Viihdytyksen lisäksi kirja siis luonnollisesti myös sivistää ja toivon että pian osaan itsekin Minnan tapaan käyttää sellaisia sanoja kuin kälpeä tai säihkiminen...

chassé Liukuva tanssiaskel, jolla siirrytään oikealle tai vasemmalle toisen jalan luisuessa nopeasti perässä.
chasee-croisé Joutava säihkiminen
cancan Rivoliikkeinen algerilainen katrillitanssi

"Aivan, Minna-Liisa, en kai häiritse?", mies sanoo. Hänen täytyy olla sosiaaliviranomainen tai kaupustelija. Otan oikealla jalalla liukuvan tanssiaskelen yrittäen siirtyä vasemmalle, mutta vasen jalka luisuu oikealle. Säihkin joutavasti kuin harrastaisin rivoliikkeistä algerialaista katrillitanssia.

Teos, 2011
Sivuja: 341
Kirjasta lisää:  Booking it some more

Yön kirkas tähti: 99 viimeistä kirjettä / John Keats

Keatsin kirjekokoelman kansi on varmaankin kaunein pitkiin aikoihin! Yön kirkas tähti on sen näköinen kirja, jota tekee mieli katsella ja ottaa käteen...

"Sairaus on pitkä kuja, mutta näen sinut sen päässä ja kiiruhdan askeltani niin hyvin kuin taidan."

John Keats oli viimeinen romantiikan ajan suurista runoilijoista. Vuonna 1818 nuori runoilija tapaa Fanny Brawnen ja he ystävystyvät. Vähitellen ystävyys syvenee rakkaudeksi, jopa kihlaukseksikin, mutta samalla sairasteleva Keats tietää ettei hän runoillaan voi ansaita sellaisia tuloja, joilla hän saisi Fannyn vaimokseen. Toiveikkaana he odottavat onnensa kääntymistä, mutta valitettavasti John Keatsin ja Fanny Brawnen tarinalla ei ole onnellista loppua. Keats, joka sairasti tuberkuloosia, kuoli Roomassa 1821, vain 25-vuotiaana.

"Siitä lähtien kun näin sinut, olen ponnistellut 'järkeilläkseni rakkauteni järkeä vastaan'. Enää en voi - en kestäisi sitä tuskaa. Rakkauteni on itsekäs. En voi hengittää ilman sinua."

Keats kirjoittaa kauniisti, intohimoisesti ja epätoivoisesti Fannylleen ja kirjeet piirtävätkin kuvan parista, joiden rakkaus lopulta kilpistyy Keatsin pitkittyneeseen sairauteen. Kirjan vaikuttavin anti ovatkin Keatsin kirjeet hänen Fanny Brawnelle, kirjeet ovatkin eräitä tunnetuimmista julkaistuista rakkauskirjeistä, eivätkä suinkaan syyttä.Hetkittäin kirjeiden sävy on miltei pakkomielteinen, tämä tosin on ymmärrettävää kun ajattelee Keatsin tuolloin jo olleen vakavasti sairas nuori mies joka oli kuukausia sidottuna sänkyynsä, katsellen naapuritalossa asuvaa Fannya ikkunasta, tämän mennessä kaupungille, juhliin, eläessä normaalia terveen ihmisen elämää.

Muissa kirjeissään Keats jakelee veljellisiä neuvoja sisaruksilleen, juoruilee juhlista ja näytelmistä, pohtii omaa kirjailijantyötään ja sen rahallista puolta. Näissä arkisemmissa kirjeissä kielenkäyttö hymyilytti hetkittäin ja se teki runoilijasta jollain lailla inhimillisen, sellaisen, joka on ollut nuori, hullutellut, ollut tylsistynyt... Kirja kuvaa kiehtovasti myös oman aikansa elämää, sosiaalisia suhteita ja taiteilijaelämän vaikeutta.

"Olet aina uusi. Viimeisin suudelmasi on aina ollut kaikkein suloisin, viimeisin hymysi kirkkain, viimeisin eleesi sulokkain. Kun kuljit eilen ikkunani ohitse kotiin, täytyin ihailusta, oli kuin olisin nähnyt sinut ensimmäistä kertaa. Lausuit kerran puoliksi nuristen, että rakastan vain kauneuttasi. Enkö muka näe sydäntä, joka on saanut syntymälahjakseen siivet, mutta tyytyy vankeuteen minun tähteni? Pelottavinkaan tulevaisuudennäkymä ei ole saanut sinua väistymään rinnaltani."

Teos, 2010
Sivuja: 281
Kirjasta lisää: Naakku ja kirjat, Insinöörin kirjahylly

Hyvää joulua, Jeeves / P.G. Wodehouse

Ensituttavuuteni P.G. Wodehousen luomien hahmojen - yläluokkaisen engelsmannin Bertie Woosterin ja hänen miespalvelijansa Jeevesin - oli jo vuosia sitten TV1:lla esitetyn saman nimisen TV-sarjan muodossa. Siinä suloisen höpsönä Woosterina oli Dr. Housenakin tunnettu Hugh Laurie ja tilanteen aina pelastavaa Jeevesiä esitti Stephen Fry. Rakastin tätä sarjaa ja molempia pääosan esittäjiä.

Periaatteessa Wodehousen veijaritarinoiden juoni on pohjimmiltaan aina sama. Bertie ystävineen joutuu monenlaisiin kommelluksiin, jotka yleensä sivuavat rakastumisia ja kihlauksia. Siinä porukassa ihmissuhteet ovatkin yhtä reippaasti solmussa kuin Kauniissa ja rohkeissa! Onneksi on Jeeves...

Hyvää Joulua, Jeeves esittelee kolme Jeeves-tarinaa (Kevättä rinnassa, Jeeves, Eri reilua, Jeeves ja Hyvää joulua, Jeeves). Hieman yllättävästi kirjan nimi-tarina, Hyvää Joulua, Jeeves, on kirjan viimeinen, lyhyin (n. 20 sivua)  ja selkeästi heppoisin tarina. Tarinoissa Bertie jälleen kerran yrittää vältellä kihlauksia epätoivottujen naisten kanssa - hiukan hykerryttäviä ovat tämän ikuisen poikamiehen paniikkikohtaukset avioliittoa miettiessä. Vähän kyllä mietin edvardiaanisen ajan pariutumiskuvioita - naisten kiintymys vaihtelee miesten viiksien kasvatusinnon mukaan ja miehet joko hullaantuvat silmittömästi tai pakenevat avuttomana riistana naisten naimainnon edessä. Tai keksivät monimutkaisia juonia välttääkseen marssia alttarille. Millainen on mahtanut Wodehousen oma avioliitto ollakaan?!

Kirjan esittelemät Jeeves-tarinat on kirjoitettu vuosina 1929-1954, mutta maailmanmenoa ei niistä juurikaan huomaa vaan Jeevesin ja Woosterin maailma tuntuu yhtä viattomalta toisen maailmansodan kauhujen jälkeenkin. Wikipedia tietääkin kertoa että Wodehouse ei juurikaan ollut kiinnostunut maailman tapahtumista tai politiikasta, tämä näkyy hyvin hänen teksteistään. Kirjailija mm. jäi toisen maailmansodan aikana asumaan Ranskan kotiinsa ja oli natsien toimesta kotiarestissa vuoden verran. Vapauduttuaan hän teki sarjan radio-ohjelmia, jossa käsitteli elämää sodan keskellä. Ohjelmat aiheuttivat Britanniassa suuren kohun - Wodehousea syytettiin maanpettuuruudesta ja jotkin tahot alkoivat boikotoida hänen kirjojaan. Syntyneen kohun takia Wodehouse perheineen muutti Yhdysvaltoihin sodan päätyttyä.

Hyvää joulua, Jeeves on mielestäni aika tyypillinen otos Wodehousen tuotannosta. Tarinat ovat sinänsä hauskoja ja Jeeves ja Wooster mainioita, mutta suurempia yllätyksiä on ehkä turha odottaa. Nämä olivat kuitenkin mukavaa joulun alun luettavaa, leppoisaa ja harmitonta.

"Seppings avasi suuret portit, näimme välähdyksen vaaleaa tukkaa, nenämme tunsi Chanel 5:n tuulahduksen ja sisään tulvahti nainen, jonka saatoin todeta yhdellä ainoalla vilkaisulla ylivedoksi donnaksi.
Bertram Woosterin parhaiten tuntevat tietävät, että hän ei ole mies, joka alkaa suoltaa siirappia heti kun puheeksi tulee vastakkainen sukupuoli. Bertram Wooster on viileän kriittinen. Hän punnitsee sanansa tarkoin. Joten kun kuvaan sisään astunutta naista ylivedoksi donnaksi, voitte päätellä, että kyseessä on jotakin aivan erityistä. Nainen olisi voinut astella suoraan keskelle kansainvälistä missikisaa ja tuomaristo olisi rullannut hänelle punaisen maton."

Sivuja: 536

Oikein hyvää ja rauhaisaa joulua kaikille! Toivottavasti luvassa on mukavia lukuhetkiä joululahjakirjan ja suklaarasian kanssa...

Työpäiväkirjat / Leonardo da Vinci

Tästä kaunottaresta kerroinkin jo aikaisemmin. Miten mielenkiintoinen tilaisuus, selata läpi todellisen mestarinmuistiinpanoja! En tunnusta olevani minkäänlainen da Vinci-fani, mutta silti hänen piirroksensa ja maalauksensa ovat usein ihailtavan herkkiä ja kauniita yksityiskohdissaan ja keksintönsä ja tutkimuksensa monesti aikaa edellä.

Työpäiväkirjat vahvistavat saamaani kuvaa moniulotteisesta ja uteliaasta nerosta. Mies, joka samanaikaisesti luonnostelee pronssista ratsastajapatsasta, tutkii silmän toimintaa ja kirjoittaa ylös mietteitään luonnon ilmiöistä. Yksityiskohdista kiinnostunut mies, joka luonnostelee myös maalauksen naisen kampauksen takaapäin, vaikkei kampauksen taka-osa kuvassa näykään.

Leonardo da Vinci oli aivan uskomattoman tuottelias muistiinpanojen laatija. Tähän päivään saakka säilyneitä luonnoksia ja kirjoituksia on säilynyt n. 14 000 sivua, tutkijoiden arvioiden mukaan muistiinpanoja luultavasti oli yli 100 000 sivua. Kirjassa esitellään niin Leonardon luonnoksia kuin mietintöjä mm. seuraavista aiheista: voiko henki puhua vai ei, miten silmä näkee eteensä asetetun kappaleen, ihmisen mittasuhteista (kuvituksena tietysti Vitruviuksen mies!), taivaallisen salaman liikkeistä, neljästä ilmansuunnasta maisemassa, onko maalaustaide tiedettä vai ei, runouden ja maalaustaiteen eroista, omia töitä koskevia havaintoja ja huomioita, koneista, ilmassa liikkuvista kappaleista ja niiden laskeutumisesta, nollasta, sotataidosta ajatuksia helikopterista ja laskuvarjosta, herätyskellosta, ikiliikkujista, mietelmiä ja allegorioita, pilajuttuja (da Vinci ei siis ollut huumorintajutonta heppu!) sekä profetioita ja arvoituksia. Sekä paljon muuta.

Kuten edellisen kappaleen listasta näkyykin, Leonardo oli todellinen moniosaaja. Lukiessani minulle piirtyi lahjakkaasta miehestä, joka oli kurinalainen työssään ja lähestyi taidettaan tieteen kautta. Hän uskoi että harjoitteluun ja opiskeluun. Leonardon mukaan "Luonnossa ei esiinny seuraamusta ilman syytä. Jos ymmärrät syyn, et tarvitse havaintoihin perustuvaa kokemusta" eli tutkimalla luontoa, sen muotoja ja mittasuhteita, saattoi tulla paremmaksi taiteilijaksi. Tiede ja taide tavallaan siis kulkevat käsi kädessä.

Kirja sisältää artikkeleiden lisäksi kuvia Leonardon luonnoksista, itse nautin erityisesti naisen käsistä tehdystä luonnoksesta. Sisältääpä se jopa mainoksen luontoisen kirjeen ruhtinaalle, kaupitellen sotavälineistöä ja keveitä liikuteltavia siltoja.Voisin kuvitella kirjan innostavan monia, taitelijoita, matemaatikkoja, lääketieteestä kiinnostuneita, historian ystäviä tai muuten vain uteliaita...

(Leonardo oli myös runoilija...)
"Kuvittele kadut
illan tullessa.
Miesten ja naisten kasvot
sadesäällä,
kuinka paljon kauneutta ja lempeyttä
niissä näkeekään."

Susipalatsi / Hilary Mantel

Susipalatsin lukemista olen miettinyt jo jonkin aikaa, Tudoreiden aika kun on kovin kiinnostava, vaikkakin jo laajalti kuvattu, vaihe Englannin historiassa. Kirjailijoiden innon kyllä ymmärtää, onhan kyse kiinnostavasta murrosvaiheesta kansan historiassa ja kuningas Henry monine vaimoineen kutittelee kieltämättä uteliaisuutta. Tarina on siis jo entuudestaan minulle tuttu, olen lukenut siitä mm. kuningas Henryn, Boleynin sisarusten kuin Katarina Aragonialaisenkin näkökulmasta. Fiktiona ja faktanakin. Susipalatsi on kuitenkin vähän erilainen, jo siksikin että sen pääosassa on virkamies, Thomas Cromwell.

Mantelin käyttämä kieli tuntuu erilaiselta, se tuntui vievän tehokkaammin toiseen aikaan, aikaan jossa Shakespeare ei ollut edes syntynyt. Silti osa kielikuvista tuntui melkein oudoilta, varsinkin kun tarinan päähenkilö on yksinkertaisista oloista pitkälle ponnistanut mies. Naisten oikeudet ovat nekin kaukaisia, tosin aika jolloin nainen voi nousta valtaistuimelle on lähempänä kuin kirjassa arvataankaan. Kirjan naiset ovat kuitenkin sisukkaita ja voimakastahtoisia, eivät pelkkiä pelinappuloita.

Oikeastaan, olin yllättänyt löytäessäni kirjasta niinkin paljon huumoria, olin ajatellut Susipalatsin toisenlaiseksi. Vakavammaksi. Eikä Susipalatsi mikään huumoriteos olekaan, mutta juuri nuo pienet ja terävät neulanpistot olivat minusta parasta kirjassa. Eniten huomasinkin nauttivani Cromwellin ja Anne Boleynin välisestä sanailusta. Ja vaikkei Mantellin kuvaama Anne kaikkein viehättävin ihminen olekaan, on hänkin tässä kirjassa kovin moniulotteinen ja kiinnostava. Teräväkielinen ja -älyinen nainen, joka myy itsensä pala palalta. Ei kaunotar, mutta nainen jonka läsnäolo on vahva.

Thomasin tarina alkaa poikasesta, joka pakenee seppä-isänsä nyrkkejä maailmalle. Sepän poika kuitenkin pääsee pitkälle elämässä, lähes vallan ytimeen. Samalla saadaan vielä yksi näkemys ajasta ja teoista, jotka johtivat mm. anglikaanisen kirkon syntyyn. Se avaa ikkunan hetkeen, jossa yhden lapsen sukupuoli voi muuttaa maailmaa.

Olen aikaisemmin saanut Cromwellistä kylmän ja virkamiesmäisen kuvan, mutta Susipalatsi toki pehmentää ja tekee Cromwellistä inhimillisemmän. Se tarjoaa myös syitä kylmyyteen. Mantellin Cromwell on elämän kovettama mies, jolla ei taida oikein olla varaa lempeyteen. Silti, lämpöä ja uskollisuuttakin löytyy. Cromwell on analyyttinen mies, taitava arvioimaan ja laskemaan hintoja, hänen huumorinsa on synkkää ja ainakin minä nautin siitä.

Kansitaidekin kiehtoi minua kovasti, se tuntui onnistuneelta ja tehokkaalta., nappasihan se huomioni heti kirjaston hyllyssä. Kannessa on siis kirjaillun oloinen valkoinen Tudor-ruusu, punaisella pohjalla.

"Jollakin karulla, epätoivoisella tavalla hän odottaa halukkaasti pääsiäistä, paaston päättymistä, katumuskauden loppua. Tämän mustan maailman takana on toinen maailma. Mahdollisuuksien maailma. Maailma, jossa Anne voi olla kuningatar, on maailma, jossa Cromwell voi olla Cromwell. Hän näkee sen, ja sitten taas ei enää. Hetki on ohikiitävä. Mutta oivallusta ei voi enää vetää takaisin. Ei voi palata hetkeen ennen sitä."

(Cromwell näkee pienen prinsessa Elizabethin ensi kertaa)
 "- Mutta tuo tukka! hän sanoo.
-Aivan, lady Bryan huokaa syvään. - Kaikella kunnioituksella hänen pikku korkeuttaan ja hänen kuninkaallista majesteettiaan kohtaan, lasta voisi esitellä markkinoilla porsaana. Lady Bryan tarttuu lapsen myssyyn ja yrittää työntää sojottavia hiuksia takaisin sen suojaan."

Onnellinen prinssi ja muita tarinoita / Oscar Wilde

Oscar Wilde oli yksi nuoren minäni suosikeista. Wilden nenäkäs nokkeluus kai vetosi teini-ikäiseen... Muistan lukeneeni muutamia Wilden saduistakin, mutta ne eivät tuolloin kiinnostaneet. Kenties siksi, että Wilden saduissa on kovin erilainen tunnelma kuin vaikkapa näytelmissä - sadut yllättäen ovatkin vakavia, kertoen särkeyneistä sydämistä ja kuolemasta.

Tartuin Onnelliseen prinssiin Totally British -haasteen innoittamana, haasteen lastenkirja-osasto ammotti kohdallani typötyhjänä ja olihan Wilde myös irlantilainen syntyjään, joten kaksi haastepistettä oli tarjolla. Ensimmäisten satujen jälkeen tajusin kuitenkin etteivät Wilden sadut ole ihan perheen pienimmille, enemminkin ne ovat aikuisten tarinoita. Sadut ovat synkkiä, surullisia eikä niissä ole juuri onnellisia loppuja. Silti ne ovat tuskallisuudessaan suloisia ja jollakin tapaa hyvin aitoja. Vaikka Oscar Wildelle ominainen ääni kuuluukin paikoin saduissa, Merkittävässä raketissa kenties parhaiten, on kontrasti satujen ja vaikkapa näytelmien välillä suuri. Kirjan sadut on Wilde kirjoittanut kahdelle pojalleen, enkä voi olla miettämättä onko siinä syy erilaisuuteen. Olivatko näytelmät yleisöä varten, joka odottaa näkevänsä ja kuulevansa dandyn nokkeluuksia ja sadut henkilökohtaisempaa ja siten rehellisempää pohdintaa omille lapsille?

Kirja sisältää yhdeksän satua, joista ensimmäiset viisi on julkaistu nimellä Happy Prince and Other Tales vuonna 1888 ja viimeiset neljät nimellä The House of Pomegranates vuonna 1891. Oma suosikkiani saduista oli vaikeaa valita, ne ovat kaikki kauniita ja itkettäviä, mutta  ehkä sittenkin yksi on ylitse muiden, Satakieli ja ruusu pakahduttavat sydämen. Mutta Uskollinen ystävä on nokkela ja suloinen ja Merkittävä raketti taas eniten Wildemainen... Parasta on vaikea valita.

(Merkittävä Raketti)
Kun hiljaisuus oli täydellinen, raketti yski kolmannen kerran ja aloitti. Hän puhui hyvin hitaasti ja selkeästi aivan kuin olisi sanellut muistelmiaan ja katseli aina sen tulitteen olan yli, jolle osoitti puheensa. Hänen käytöstapansa olivat itse asiassa erittäin hienostuneet.
- Mikä onni kuninkaan poikaa onkaan kohdannut, hän totesti, kun hän avioituu juuri sinä päivänä kun minut laukaistaan. Onnellisemmin hänen asiansa eivät todellakaan voi olla, vaikka ne olisi järjestetty etukäteen; mutta ainahan prinssit ovat onnekkaita.
- Hyvänen aika, sanoi pikkuinen sähikäinen, minä luulin että asia olisi aivan päinvastoin, ja että meidät ammuttaisiin prinssin kunniaksi."

Asiasta lisää: HS:n lukupiiri