Odininlapsi / Siri Petterson

Siri Pettersonin Odininlasta on kehuttu blogistaniassa mukavanlaisesti ja siksipä kirja herätti minunkin mielenkiintoni ja onhan siinä kieltämättä makusteltavaa: tutunomainen, mutta silti riittävän erilainen maailma ollakseen kiinnostava, sitkeä sankaritar, tuhoon tuomitun oloista rakkautta ja maailma muutoksen kourissa. Kelpo kerrontaakin vielä.

Odininlapsi on nuoresta Hirkasta kertovan Korpinkehät-trilogian ensimmäinen osa. Muista nuorista poiketen Hirkalla ei ole häntää, hänen isänsä on kertonut suden hyökänneen tyttösen kimppuun vauvana. Riitin ajan lähestyessä selviää että Hirka onkin pelätty ja inhottu odininlapsi joka levittää mätää ympärilleen. Samaan aikaan Hirkan paras ystävä, mahtavan An-Elderin suvun vesalle Rimelle, alkaa selvitä totuus valtaapitävien toiminnasta eikä Yminmaa tule olemaan enää entisensä.

Pidin Odininlapsesta hurjasti. Pettersonin luoma maailma on riittävän tuttu, silti uusi ja erilainen ollakseen kiinnostava. Kirjan kerronta on sujuvaa ja koukuttavaa, erityisen hienosti kehittyy sähkö Rimen ja Hirkan välillä - tässäpä onkin mainio pääpari seurattavaksi! Pohjoismainen viikinkitunnelma on hieno elementti, etenkin kun sitä höystetään magialla, mustiin puetuilla supersotureilla ja korpeilla.

Kuten sanottua, hurahdin Odininlapsen maailmaan täysin ja kirja tulikin ahmittua hyvin nopeasti. Kyseessä on trilogian ensimmäinen osa ja pahoin pelkään että edessä on monta, pitkää kuukautta ennenkuin seuraava osa, Mätä, on hyppysissäni. Huokaus...

Jalava, 2015
Alkuteos: Odinsbarn
Sivuja: 612
Suomentanut Eeva-Liisa Nyqvist

Peter Pan / J. M. Barrie

Yksi mahtava puoli Helmetin OverDrive-kirjastossa on se, että sen kautta tulee puolivahingossa tutustuneeksi uudelleen moniin lapsuuden klassikoihin. Esimerkiksi etsiessäni sopivaa kirjaa fillarilenkille, törmäsin Peter Paniin ja tuumasin että kenties olisikin kivaa kuunnella Disneyn minulle tutuksi tekemään tarinaa näin aikuisena. Siispä satulaan ja kuuntelemaan.

Peter Pan tuskin tarvitsee kummoisiakaan esittelytekstejä, tarina pojasta joka ei halunnut kasvaa aikuiseksi on tuttu mm. valkokankaalta ja onpa sen mukaan nimetty syndroomakin. Tarina itsessään muistuttaa rakenteelta vaikkapa Narniaa tai vaikkapa Liisaa ihmemaassa, samaan tapaan myös tässäkin kertomuksessa lapset päätyvät Mikä-Mikä-Maahan, jossa luonnollisesti on kaikenlaista mielikuvitusta kutittelevaa ja jännittävää, kuten merirosvoja, keijuja ja intiaaneja.

Kuten jo kerroinkin, on Peter Pan minulle tuttu Disneyn tekemästä versiosta joka kyllä jonkin verran eroaakin J.M. Barrien alkuperäisestä teoksesta. Lapsenakaan en kokenut Peter Pania erikoisen läheiseksi itselleni, minä lähdin mielummin Narniaan tai Oziin kuin Mikä-Mikä-Maahan. Muistaakseni syynä tähän pidin sitä että tytöillä ei ollut erikoisen hauskaa Barrien fantasiamaailmassa ja miten oikeassa olinkaan jo silloin! Muljauttelin nimittäin silmiäni useaankin kertaan kuunnellessani kuinka Wendy leikkii kotia Kadonneiden poikien kanssa ja päätyy lopulta siivoamaan Peterin kotia. Ihan aikuisen näkökulmasta minun käy sääliksi Wendyä (joka kyllä kaiketi oli tyytyväinen tylsään osaansa) mutta mietin vain oliko kotileikki todella jännittävintä jota Barrie pystyi tyttölapselle kuvittelemaan?! Voihan nenä...

Kirjan tunnelma ei - vastoin odotuksiani - ole täynnä reipasta seikkailumeininkiä vaan se on enemminkin synkeä ja jopa surullinenkin. Peterin veijarimaisuus ajaa jo rasittavuuden puolelle ja kirjaa kuunnellessa tuntui siltä että lähes kaikki henkilöistä kaipasivat äitiä joka jättäisi ikkunan auki seikkailemaan karanneita lapsia varten. Viittaukset äiteihin ja heidän tärkeyteensä olivatkin minusta kirjan koskettavinta antia - äidit ovat tärkeitä!

Peter Pan: "I just always want to be a little boy and have fun!"

Blackstone Audio, 2009
Kesto: 5h 2min
Lukijat: Christopher Cazenove, Gabrielle De Cuir

Outolintu / Veronica Roth

Hurahdin aikani lujaa Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogiaan ja siksi Veronica Rothin Outolintukin alkoi ilmestyessään kiinnostaa. Odotin löytäväni sivujen välistä vauhdikasta menoa, kiinnostavan dystopian ja koukuttavia juonenkäänteitä - näin myös kävi.

Entäpä jos eläisit maailmassa jossa jokainen on jaettu kykyjensä mukaan erilaisiin ryhmiin. Vaatimattomat hallitsevat, Rehdit harjoittavat lakia, Terävät ovat opettajia ja tutkijoita, Sopuisat hoitajia ja Uskaliaat suojelijoita. Juuri nyt on 16-vuotiaan Beatricen aika valita osastonsa. Hän on syntyjään Vaatimaton mutta soveltuvuustestit antavat hämmentävän tuloksen. Beatrice on divergentti - henkilö, jossa yhdistyy joukko erilaisia ominaisuuksia. Ja tässä maailmassa se voi olla hengenvaarallista.

Outolintu osoittautui mukavan vauhdikkaaksi ja nopealukuiseksi kirjaksi, jopa jossain määrin koukuttavaksikin - siis oivalliseksi lukujumin purkajaksi. Pidin Beatricesta ja hänen sisukkuudestaan mutta sen sijaan Rothin luomaa maailmaa en ihan purematta voi niellä. Ajatus siitä että ihminen voisi keskittyä elämään vain yhden ominaisuuden tai hyveen mukaisesti vain tökkii ajattelussani. Miksi esimerkiksi rakkaus tietoa (esim. lukemista kohtaan) ei voisi yhdistyä rehellisyyteen tai vaatimattomuuteen, eikö älykäs voi olla myös myötätuntoinen ja lämmin? Ja miten rämäpää-Uskaliaat yleensä selviävät hengissä? Olen valmis uskomaan moniin asioihin lukiessani mutta jostakin syystä tämä maailma käsitteineen tökki.

Töksähtelyistä huolimatta vietin Outolinnun parissa ihan mukavia hetkiä. Sain kirjasta aika vahvat Nälkäpeli-fiilikset, lisäksi osastoihin jaottelu muistutti Harry Pottereista. Outolintu käsitteleekin monista nuorille suunnatuista kirjoista tuttuja teemoja, aikuistumista ja oman tien löytämistä, ensirakkautta, ystävyyttä, erilaisuutta. Kokonaisuus on hyvä vaikkei suuria yllätyksiä tarjoakaan ja paljon jää myös vielä kertomatta, epäilemättä paukkuja on säästetty trilogian seuraavia osia varten.

Kiinnostuneille vinkiksi vielä että kirjaan pohjautuva elokuva saa Suomen ensi-iltansa 9.4.

"En kestä katsoa häntä silmiin. En kestä ajatella huomista valintaseremoniaa.
Valinta on minun. Ihan sama mitä testi sanoo.
Vaatimaton. Uskalias. Terävä.
Divergentti."

Otava, 2014
Sivuja: 361
Alkuteos: Divergent
Suomentanut Outi Järvinen

Kvanttivaras / Hannu Rajaniemi

Olen muutamaan otteeseen katsellut Hannu Rajaniemen Kvanttivarasta kirjaston hyllyssä uteliaana mutta kirja jäi aina lainaamatta sillä arastelin tarttua sci-fi -kirjaan. Jos en vaikka ymmärräkään mitään ja olen kaikkien fiksujen avaruusjuttujen keskellä ihan uunona! Apua! Lusmuiluni loppui kuitenkin kun Kvanttivaras putkahti lukupiirin listalle, nielaisin syvään ja otin haasteen vastaan.

Kvanttivarkaan keskushenkilönä on luonnollisestikin varas, legendaarinen sellainen. Varas on aikoinaan ryöstänyt kokonaisia kaivoksia mutta lojuu nyt arvoitusvankilassa. Soturinainen Mieli on saanut tehtävän, jonka avain sijaitsee Varkaan kadoksissa olevissa muistoissa. Mieli ja Varas suuntaavat Marsissa sijaitsevaan Oublietteen, jossa Varas on viettänyt nuoruutensa.

Täytyy sanoa että Kvanttivaras oli melkoisen tujua tavaraa sci-fiin tottumattomalle. Varsinkin aluksi Rajaniemen omien termien ja ideoiden vyöry tuntui hurjalta ja vähän lamaannuttavaltakin. Uutta ja erilaista oli paljon ja se vaati miettimistä ja pureskelua, totuttelua. Vaikka olinkin tuskissani tekstin rikkauden kanssa, outoa kyllä, se myös veti. Luin 50 sivua, sitten 100 ja illalla vielä jokusen lisää. Pääsin loppuun saakka ja huomasin ajattelevani että haluan jonain päivänä lukea tämän kirjan uudelleen. Ehkä toisella lukukerralla ymmärtäisin enemmän.

Kvanttivaras oli kaikessa runsaudessaan rikas ja hämmentävä, pidin kirjasta mutta täydellinen lukunautinto se ei ollut, sen verran kovasti jouduin sen kanssa ponnistelemaan. Kirjan kansien välistä löytyy kuitenkin aika herkullisia juttuja, kauniita näkymiä, pieniä, kiinnostavia kumarruksia meidän maailmamme konseptien suhteen ja mieltä kutittelevia ajatuksia. Esimerkiksi ajatus suklaisesta iltapuvusta on sangen herkullinen!

"Ehkä on kuitenkin soveliaampaa lähteä tällä tavoin, ystävien ympäröimänä. Aika on juuri sellaista, joksi kukin sen tykönään luo: suhteellista, absoluuttista, lopullista - tai loputonta. Minä haluan sulkea tämän hetken sydämeeni ikuisiksi ajoiksi. Kun sitten hiljaiseloni aikana puhdistan viemäreitänne, varjelen teitä foboilta ja kannattelen kaupunkianne harteillani, kykenen joka hetki muistamaan, kuinka mahtavia ystäviä minulla on."

Gummerus,  2011
Sivuja 440
Alkuteos: The Quantum Thief
Suomentanut Antti Autio

Beauty / Sarah Pinborough

Sain vinkin Sarah Pinborough'n modernisoidusta satusarjasta Sivukirjastosta ja pistin kirjailijan nimen korvani taakse. Ja simsalabim, pari kuukautta myöhemmin kirjastosta löytyi Beauty, joka kertoo Ruususen tarinan (ja pari muutakin).

Kaikki alkaa prinssistä, joka on hulivili. Kuningas ja kuningatar päättävät miehistää poikaansa lähettämällä tämän läheiseen, kirottuun kuningaskuntaan mukamas keräämään rikkauksia, mukaan laitetaan lapsenvahdiksi Metsästäjä. Matkalla kuningaskuntaan miehet pelastavat vanhan muorin sudelta minkä jälkeen muorin lapsenlapsi punahilkkainen lapsenlapsi Petra pelastaa miehet. Sitten kohti nukkuvaa kuningaskuntaa!

Minusta aikuisempaan makuun muokatut sadut ovat usein mielenkiintoista luettavaa eikä Pinborough'n kirja ole poikkeus. Tuttu prinsessasatu saa kirjailijan otteessa synkemmän ja jopa hitusen dekadentin sävyn samalla ilakoidessaan tutuille satukliseille, kuten uljaille prinsseille. Kokonaisuus on aika mukava vaikkei nyt ihan tajuntaani räjäyttänytkään. Pidin itse erikoisesti hupsusta prinssistä ja olisin mielelläni hekotellut enemmänkin hänen hahmolleen. Kirjassa toki vilisee reiluhkosti muitakin saduista tuttuja hahmoja, joiden pongailu aiheutti iloisia ahaa-elämyksiä.

Kirjan kohderyhmänä lienevät nuoret, joiden makuun tämä saattaisikin upota ihan mukavasti. Beauty on nopealukuinen teos ja sen englanninkieli on mielestäni tasoltaan melko helppoa, joten se soveltunee myös hyvin kielen opiskeluun. Beauty on kolmas Tales from the kingdoms -sarjassa ilmestyneistä kirjoista, sen lisäksi sarjasta löytyvät teokset Poison ja Charm.

PS. Kannen kuvaamisen kanssa kävi köpelösti, ehdin palauttaa kirjan ennen kuin tajusin ottaneeni kirjasta epätarkan kuvan. Valitan! Uteliaat voivat pongata kannen esimerkiksi täältä.

"The huntsman forced a smile as his heart sank. He had no problem with wine and women - especially not with the women - but it appeared the prince was in danger of believing the legends of his princely deeds even before he had done any. That was never good. When the huntsman got too cocky they normally ended up dead. What would happen to this fine, handsome prince, he wondered. And how on earth was he going to save him from it?

Gollancz, 2013
Sivuja: 211

Kohtalon tango / Arturo Pérez-Reverte

Minusta tuli aikoinaan Arturo Pérez-Reverten fani Flaamilaisen taulun takia, parikymppinen Norkku hullaantui kerrontaan ja Pérez-Reverten tapaan yhdistellä murhamysteereitä ja historiaa. Sitten kirjailija muutti tyyliään realistisemmaksi ja me Arturon kanssa vieraannuimme toisistamme. Tartuin kuitenkin Kohtalon tangoon, koska vanha suola janotti, kenties olisin vuosien saatossa kypsynyt ymmärtämään Arturoa?

Kohtalon tangossa pyörähtelevät salonkitanssija Max, jonka polku ei aina ole siitä kaidoimmasta päästä sekä kultasilmäinen Mecha, kuuluisan säveltäjän nuori vaimo. Vuosien mittaan he eroavat ja kohtaavat uudelleen, aina vaarallisissa tunnelmissa...

Kirjaa aloittaessani muistin mistä Pérez-Reverten kirjoissa pidän - tunnelmasta. Tämä kirjailija nimittää osaa herättää menneet vuosikymmenet, tyylikkyyden ja dekadenssin upeasti eloon. Kun kirjailija kuvaa vaikkapa Maxin ja Mechan ensimmäistä tango valtamerialuksella, on ilmassa sähköä. Niin ikään myös Buenos Airesin pahamaineiset klubit, jonne Max vie säveltäjän puolisoineen kuulemaan sitä oikeaa tangoa, herää upeasti eloon kirjan sivuilla.

Sitten jotain tapahtui, koska jossain vaiheessa tajusin etteivät Max ja Mechan seikkailut oikein jaksaneet enää vetää puoleensa. Luin Kohtalon tangon rinnalla parikin kirjaa loppuun saakka, mieli ei vain tehnyt tarttua tähän kirjaan vaikka kirjaston lainausaika alkoikin loppua. Liekö kaamos iskenyt kimppuuni vai oliko kyseessä vain väärä hetki oikealle kirjalle? Vai tanssinkohan vieläkin eri tahdissa Pérez-Reverten kanssa?

"Kukaan nainen ei ole pelkästään vain nainen, rakas Max. Häntä määrittää ennen muuta se, millaisia miehiä hänellä on ollut, on parhaillaan tai millaisten miesten seuraan hän tulevaisuudessa hakeutuu. Naista ei voi selittää ilman miehiä... Se, joka pääsee käsiksi tähän rekisteriin, saa haltuunsa kassakaapin koodin. Se on avain naisten salaisuuksiin."

Like, 2013
Sivuja: 500
Alkuteos: El tango de la Guardia Vieja
Suomennos Sari Selander

Inferno / Dan Brown

Enpä olisi etukäteen uskonut että takkuaisin Dan Brownin Infernon kanssa viikkotolkulla, olin odottanut kirjaa innokkaasti ja arvelin että osakseni saattaisi tulla lukuflow. Pah! Nappasin kirjan flunssakaverikseni toivoen että kiinnostava ja vauhdikas tarina veisi ajatukset pois pahasta olosta - pah! 50 sivun jälkeen olin aivan pyörällä päästäni ja hengästynyt sillä Robert Langdon kumppaneineen paineli eteenpäin niin hurjaa vauhtia että heikotti. Kirja jäi tauolle ja vaihdoin maltillisempaan. Harmillisesti lukuinto ei palannut korvien auettua ja nenän parannuttua vaan Inferno tuntui jatkuvasti pakkopullalta ja huomasin pakottavani itseni lukemaan sitä.

Kuten jo tuli sanottua, tässä kirjassa mennään ja lujaa. Joka kerta kun kirjan avasin, tuntui siltä kuin Langdon olisi juossut tai väistellyt luoteja tai piileskellyt tappajaa, vähemmästäkin alkaa hengästyttää! Langdonin matkassa sitten juostaankin läpi yksi jos toinenkin historiallinen nähtävyys. Juoksentelun lomassa Langdon ehtii myös viljelemään kiehtovia historiallisia faktoja sekä muistelemaan pitämiään luentoja. Kuten ammattitappaijista jo saattaakin päätellä, on Langdon jälleen kerran sekaantunut johonkin suureen ja vaaralliseen, tällä kertaa pahiksemme miettivät maailman liikakansoittumista. Onneksi muistinmenetyksestä kärsivä professori löytää sairaalasta itselleen apurin, kauniin, superälykkään ja taistelutaitoisen lääkärin, Siennan...

Dan Brown on siis pakannut kirjan kansien väliin aikamoisen annoksen tavaraa, suoraan sanottuna minusta vähempikin olisi jo riittänyt. Siis muistinmenetys, Dante, superälykäs naispuolinen apuri, palkkatappaja tai ehkä kokonainen armeija sellaisia? Tikittävä aikapommi ja kaikenmoisia nokkelia vihjeitä piilotettuna uskomattomiin paikkoihin? Huh. Ja hei, minkälainen pahis jättää jälkeensä taidokkaita historiaan liittyviä vinkkejä, joiden perusteella suunniteltu pahuus voi vaikka estyä?!

Kuten rivien välistä ehkä jo välittyykin, en oikein viihtynyt Infernon parissa. Suureksi osaksi tämä on varmaan oma vikani, korkeat odotukset ja huono viretila taatusti tekivät tepposet, mutta olen saanut ilokseni viime aikoina lukea mahtavia kirjoja ja Inferno ei oikein kestänyt vertailussa. Harmi.

"Ellemme tee mitään, toivotamme tervetulleeksi Danten helvetin - ahtaan ja nälkiintyneen, synnissä rypevän.
Niinpä olen rohkeasti käynyt toimeen.
Jotkut kavahtavat kauhistuneina, mutta pelastuksella on aina hintansa.
Jonain päivänä maailma ymmärtää uhraukseni kauneuden.
Sillä minä olen Pelastus.
Minä olen Varjo.
Minä olen portti posthumaaniin aikaan."

WSOY, 2013
Sivuja: 466
Alkuteos: Inferno
Suomentanut Jorma-Veikko Sappinen

The Mark of Zorro / Johnston McCulley

Käsi ylös, kuka ei ole koskaan kuullutkaan Zorrosta? Minulle tämä naamioitu sankari on ehkä tutuin lapsuuteni televisiosarjasta. Sunnuntaisin muistan seuraaneeni aina tunnin ajan kuinka Zorro miekkaili ja ratsasti ja kiusasi sotilaita sekä tarvittaessa pelasti kauniin tarvernanpitäjän pulasta. Oi niitä aikoja! Lapsuuden nostalgian vallassa tulin napanneeksi itselleni The Mark of Zorro -äänikirjan lenkkikaverikseni. Ilokseni tv-sarjan Zorro oli ollut melko uskollinen alkuperäisteoksen luonteelle ja huomasin myös viehättyväni teoksen vanhan maailman hengestä. Zorro nimittäin vei kuuntelijansa aikaan jolloin caballeron (herramiehen) sanaan saattoi luottaa ja kaiken moinen voimain mittelö tapahtui reilusti miekalla. (Pistoolit olivat vain intiaaneja varten...) Neitosten ikkunan alla tuli laulaa serenadia ja käsisuudelma oli lähes intohimon huipentuma!

Kirjan juonesta kerrottakoon että Zorro siis puolustaa sorrettuja naamioituna ja on siten piikki kuvernöörin ja hänen miestensä lihassa. Kirjassa kerrotaan myös jalosukuisesta ja niin kovin veltosta don Diegosta, joka isänsä vaatimuksesta joutuu hankkimaan itselleen morsion, tulisieluisen donna Lolitan, jonka isä on joutunut epäsuosioon vastustettuaan kuvernööriä. Pian tosin Zorrokin kosiskelee neitoa ja myrskyisät ajat ajavat sankarin monenlaisiin taistoihin.

Zorrossa oli viehättävää vanhan ajan charmia ja vaikka kirjan suurin yllätys, Zorron henkilöllisyys, taitaakin kaikille olla ihan selvä juttu, sujuivat lenkit varsin sutjakasti sankarin seurassa. Minulle kirjan parasta antia oli ilman muuta don Diego, joka osoittautui suorastaan koomiseksi hahmoksi ja kirjan lukija, Armando Duran, tekikin loistavaa työtä tuodessaan tuon mainion velttoilijan henkiin. Taistelukohtauksien ystävä en edelleenkään ole, mutta kirjassa nuokin olivat varsin siedettävässä mittakaavassa.

Zorro on hyvin tyypillinen naamioitu sankari eikä kirjan juoni muutenkaan ole erikoisen poikkeuksellinen, tapahtumien kulun pystyy ennakoimaan varsin hyvin. Siitä huolimatta lenkkikaverina Zorro oli mukava, joskaan ei ehkä unohtumaton. Siitä huolimatta vanhan tarinan ja herrasmiesmäisyyden aikaan oli hyvä palata hetkeksi. Zorro näki päivänvalon ensimmäisen kerran vuonna 1919 All-Story Weekly -lehden tarinassa ja osoittautui kirjallisesti varsin tuotteliaan McCulleyn suosituimmaksi hahmoksi. Sankarista on sittemmin julkaistu lukuisia elokuvia ja tv-sarjoista, joissa Zorron naamion ovat pukeneet päälleen mm. Douglas Fairbanks, Tyrone Power, Frank Langella ja Antonio Banderas.

Blackstone Audiobooks, 2011
Kesto 6 h 35 min
Lukija Armando Duran

Witches: The absolutely true tale of disaster in Salem / Rosalyn Schantzer

Salemin noitavainot ovat aina kiehtoneet uteliaisuuttani. Moisen joukkovainon ja hysterian aikaansaaminen ei
toki nykyaikana ole mikään tavaton juttu, mutta jollain lailla tapahtuma-aika ja -paikka tekevät asiasta vielä karmivamman oloisen. Kai nyt sentään puritaanien voisi kuvitella olevan järkeviä? Rosalyn Schantzerin tietokirja on isommille lapsille ja nuorille suunnattu varsin toimiva ja vähän pelottavakin teos. Pelko tosin taitaakin olla yksi Schantzerin kirjan pointeista, kirjailija tuntuu toivovan että tapahtumat koskettaisivat ja järkyttäisivät lukijaansa siinä määrin etteivät turhat luulot tai pelko pystyisi enää koskaan syrjäyttämään tervettä järkeä ja inhimillisyyttä ihmisten mielissä.

Kirja vie lukijansa vuoteen 1692, kylmään Massaschusettsin talveen, jolloin kaksi nuorta tyttöä alkaa saada outoja kohtauksia. He tärisevät, ovat tukehtumaisillaan ja puhuvat outoja sanoja. Lopulta huolestuneet läheiset vetävät oireista omat johtopäätöksensä - joku on noitunut tytöt! Pian tyttöset nimeävät jo kourallisen noitia, jotka pian pidätetään oikeudenkäyntiä varten. Noidat vakuuttavat syyttömyyttään - varma merkki syyllisyydestä! Noituuden pelko lietsoo vainot hurjiin mittakaavoihin ja vaikuttaapa moni käyttävän syytöksiä omien tarkoitustensa edistämiseksi...

Schantzerin kirjan aihe on synkkä ja kirjan mustavalkoinen ja yksinkertainen kuvitus tukee noitamaista ja hivenen ahdistavaa tunnelmaa ja kirjan traileri (kts. tekstin loppu) antaa herkullisen makupalan tunnelmista. Schantzer pyrkii olemaan teoksessaan puolueeton ja esittää Salemin faktat koostetusti ja kevyesti mutta samalla kiinnostavasti. Hän esittelee niin syytetyt, syyttäjät kuin oikeudenkäyttäjätkin ja kuljettaa tarinansa loppuun saakka kertoen myös siitä, mitä henkilöille tiettävästi tapahtui myöhemmin elämässä. Oli mm. mielenkiintoista lukea että ainakin yksi syyttäjistä oli myöhemmin kirjallisesti pyytänyt anteeksi tekoaan. En voinut olla miettimättä sitä, millaista elämä oikeudenkäyntien jälkeen oli tuossa yhteisössä?! Moni henkiinjääneistä "noidista" oli pitkän ja vaikean vankeusajan jäljiltä joko fyysisesti tai henkisesti sairas, lisäksi heidän omaisuutensa oli tuona aikana usein kadonnut muiden taskuihin. Mahtoiko kukaan auttaa, kolkuttiko kenenkään omatunto?

Witches on saanut useita palkintoja, mielestäni aivan syystäkin sillä kirja on kiintoisa ja ajatuksia herättävä tietopaketti, joka kertoo oman aikansa vihapuheista. Salemin vainot ovat hyvä esimerkki pelon, vihan ja hysterian lietsonnasta - traagisin seurauksin.

"And then the pointed the finger at a bedridden old farm woman named Sarah Osborn, whose young second husband used to be her own servant. She had not gone to church for more than a year, and rumor had it that this husband was a wife-beater. Nobody liked Osborn either, especially a certain family called the Putnams, who had fought with her for years over some land and were now leading members of Parris's church. Betty and Abigail claimed they had seen a bird with a human head that turned into Sarah Osborn! She was obviously a despicable witch."

National geographic, 2011
Sivuja: 144
Kirjasta lisää: kirjailijan kotisivut

War Horse / Michael Morpurgo

The Paperboyn aloittaman, onnistuneen äänikirjakokemukseni jälkeen halusin jatkaa kirjan kanssa lenkkeilyä - mikä olisikaan sen mainiompaa kuin yhdistää kaksi harrastusta. Seuraavaksi päädyin kokeilemaan Michael Morpurgon War Horse -kirjaa Helmetin OverDrive-kokoelmasta. Itse kirjasta en tiennyt muuta kuin että siihen pohjautuva elokuva oli valmistunut vuonna 2011 ja se oli saanut useita Oscar-ehdokkuuksia - jotain kiinnostavaa tarinassa siis pitäisi olla!

Kirja vie kuuntelijansa ensimmäisen maailmansodan pyörteisiin, mutta tällä kertaa hevosen näkökulmasta seurattuna. Kirjan kertoja on nimittäin Joey, joka tarinan alussa on varsa Iso-Britannian Dartmoorissa, jossa paikallinen maanviljelijä ostaa Joeyn tehdäkseen kiusaa naapurilleen. Maanviljelijän nuori poika, Albert, ystävystyy hevosen kanssa ja pian nuo kaksi ovat erottamattomat - ainakin siihen saakka kunnes sota syttyy ja maanviljelijä myy Joeyn armeijan ratsuksi.

Joeyn tarina oli minusta sopivan pituinen, pidemmässä versiossa hevosen kokemukset olisivat saattaneet jo muuttua itseään toistaviksi ja siksi puuduttaviksi, mutta nyt kirja säilytti mainiosti jännitteensä. Kirjan perusajatuskin on kiinnostava, Morpurgo saa annettua muuten ehkä melko perinteisellekin sotakertomukselle uuden näkökulman ja viattomuutta. Eläimen näkökulmasta sota näyttää vielä mielettömämmältä ja yksittäisten ihmisten ystävällisyys ja rohkeus vieläkin merkityksellisemmältä.

Kirjan lukijana toimii John Keating, jonka brittiaksentti tuntui oivallisen sopivalta Joeyn ääneksi. Aksentista huolimatta teksti oli kuitenkin helppoa ymmärtää, lisäksi miehen ääninäytteleminen taipui mainiosti myös eri rooleihin siten että jo puheesta ymmärsin milloin kyseessä oli vaikkapa vanha ranskalainen mies, saksalainen sotilas tai vaikkapa walesiläinen.

Suosittelen kirjaa ainakin kaikille heppahulluille!

Scholastic Audio, 2010
Kesto: 4 tuntia, 3 minuuttia
Lukija: John Keating

Ylösnousemus / Ilkka Remes

Isäni on kova Ilkka Remes -fani ja tämäkin kirja on peräisin hänen hyllystään. Kunnon lukutoukan tavoin isäkin nimittäin mielellään jakaa lukuvinkkejä tai ihan vain tupsahtaa kylään lainatakseen minulle kiinnostavaksi pitämänsä kirjan. Siispä luin jälleen Ilkka Remestä kuten kunnon tyttären kuuluukin. Isäni fanituksesta huolimatta yritän kuitenkin olla rehti ja puolueeton mutuhuttuilija.

Ylösnousemus ei ole edes likimainkaan parasta lukemaani Remestä. Kirjailijan aikaisemmistakin kirjoista tutut elementit kyllä löytyvät, on vauhtia ja vaarallisia tilanteita, kansallistunnetta sitkeiden suomalaissankareiden selviytyessä milloin mistäkin katastrofista, jonkinlainen romanssi, pahoja venäläisiä ja hyperteknisiä juttuja. Tällä kertaa suomalaissankarina toimii Harri, kuolleeksi luultu sankarillinen insinöörisukeltajavakoilija sekä hänen puolisonsa Salla, huippututkija, maratoonari ja muutenkin kaikin puolin sitkeä mimmi. Tapahtumat käynnistyvät kun joku kidnappaa Harrin ja Sallan tyttären, Tarun ja Harri joutuu palaamaan entiseen elämäänsä pelastaakseen tyttärensä hengen. Mukana on myös runsaasti kansainvälistä juonittelua, tiedettä sekä arktisten alueiden luonnonvaroista käytävä kiihkeä taistelu.

Remes on jäänyt minulle parhaiten mieleen vauhdikkaista juonistaan, jotka sisältävät usein mielenkiintoisia ajatusleikkejä. Vauhtia piisaa eikä tylsää pääse tulemaan. Paitsi tällä kertaa. Ylösnousemus sisältää nimittäin rutkasti informaatiodumppausta, joka ikävästi katkaisee juonen vauhdin. On toki hyvä että kirjailija on tehnyt taustatutkimusta, mutta ihan sivutolkulla en jaksaisi lukea vaikka Neuvostoliiton sukelluslaitteiden kehityksestä varsinkaan kun kyseiset teemat eivät vain kiinnosta minua. Juonen ja henkilöiden realistisuus ei ihan päätä huimaa vaikka olisikin tietysti hienoa uskoa siihen että kaikki me suomalaiset olemme luonnollisen upeita, rohkeita, älykkäitä ja kaikin puolin atleettisia ihmisiä ja selviämme mistä tahansa oudosta tilanteesta luontaisten vaistojemme avulla.

Tuskastuin myös kirjassa vilisevien henkilöiden määrään. Remes tuntui marssittavan esiin katkeamattoman virran poliiseja, tutkijoita ja armeijan edustajia enkä millään tahtonut enää pysyä kärryillä siitä kuka olikaan kuka. Vika voi olla tietysti höttöaivoisessa lukijassakin, mutta en silti voi olla miettimättä olisiko vähemmälläkin määrällä selvitty.

Lienee parasta unohtaa maailmanvalloitus tältä päivältä, nyt tämä bloggaaja lähtee Siivouspäivän rientoihin. Kirpparikasastani löytyy ei-niin-yllättävästi ainakin iso kasa myytäviä kirjoja...

"Ei se mikään kylmä sota ollut, viileä vain", Berglund sanoi hiljaa tuijottaen jättimäisissä metallilohkoissa välähteleviä hitsauskipinöitä. "Nyt on alkanut jäinen sota. Arktinen sota. Ja sen ensimmäiset uhrit ovat suomalaisia."

WSOY, 2012
Sivuja: 482

Mifongin aika / J.S. Meresmaa

Minusta jatko-osat ovat usein mutkikkaita. Niissä pitäisi pystyä säilyttämään se jokin mikä lukijan on ensimmäisessä osassa koukuttanut ja samalla keksiä ehkä jotain uuttakin ettei meno ihan tylsäksi mene. Lukija kaipaa vastauksia ensimmäisen kirjan kysymyksiin, mutta kannattaako kertoa paljon vai säästääkö paukkuja siihen seuraavaan kirjaan? Kokonaisuus tuntuu vaikealta minusta, lukevasta maallikosta, mutta Meresmaa tuntuu hallitsevan asian hienosti sillä Mifonkien matkassa -sarjan toinen osa, Mifongin aika, on oikein mukava kokonaisuus. Kirjassa on paljon jo edellisestä teoksesta tuttua ja hyväksikoettua, mutta esimerkiksi kirjan henkilöt ovat kasvaneet ja kypsyneet ja heidän tielleen tuodaan uusiakin haasteita. Edellisen kirjan jättämiin kysymyksiin vastataan mutta samalla kirjailija on jättää muutaman herkullisen tilanteen auki niin ettei lukija voi kuin jäädä odottamaan seuraavaa Mifonki-kirjaa!

Kirjan juonesta on vaikea kertoa mitään paljastamatta Mifongin perinnön tapahtumia liiaksi. Kirjojen välillä on ehtinyt vierähtää jokunen vuosi ja päähenkilöidemme elämä on ehtinyt asettua omiin arkisiin uomiinsa. Sitten alkaa tapahtua: sininen mifonki herää raivostuneena ja alkaa kylvää tuhoa ympärilleen ja lisäksi yllättävä ilmoitus kuningatar Ardisin kuolemasta herättää huomiota.

Aluksi lukemista oli vaikea saada vauhtiin, tosin tästä syytän ehkä enemmän kauniita kevätpäiviä ja niskajumia kuin itse kirjaa, mutta jossain puolin välin kohdalla aloin kiinnostua taas kirjan tapahtumista ihan kunnolla. Oli mukavaa huomata että henkilöhahmojen kehittyneen, kuitenkin niin että jännitteet henkilöiden välillä ovat säilyneet. Meresmaa ei kohtele henkilöitään silkkihansikkain vaan reilusti pudottaa korskeimmankin henkilön alas korkeuksistaan tai tarvittaessa suorastaan uhraa hänet.

Nimensä mukaisesti Mifongin ajassa päästään nyt lähempään tuttavuuteen mifonkien kanssa ja ne osoittautuivatkin mielikuvitusta kutitteleviksi otuksiksi. Tosin allekirjoittanut on sen verran mielikuvitukseton yksilö että minun mifonkini näyttävät kovasti lohikäärmeiltä... Myös Linniä seuraava erikoinen kasvi oli visuaalinen ja kiinnostava lisä tarinaan, joka jostakin syystä jäi kutkuttamaan mieltäni paljon. En tiedä onko sarjaan tulossa vielä jatkoa, mutta sellaisia koukkuja kirjailija on teokseensa jättänyt että hartaasti toivon uudenkin Mifonki-kirjan olevan tekeillä!

"Ja mitä mieltä sinä olet niistä huhuista?" Amargo nyppäsi kuivuneen lehden irti tuliköynnöksestä, joka luikerteli korotetussa penkissä maanmyötäisesti. "Olen kuullut, että kolme kaukaista kylää on myrskytuuli pyyhkäissyt olemattomiin, mutta kukaan ei ole jäänyt kertomaan  tuhon aiheuttajasta. Voimmeko olla varmoja, ettei kyse ole kevätmyrskystä?"

Karisto, 2012
Sivuja: 494

Tsaarin kuriiri / Jules Verne

E-kirja alkaa pikkuhiljaa valloittaa sydäntäni sillä on hirmuisen kätevää yllättävän odottelutilanteen iskiessä kaivaa laukusta puhelin ja valita sieltä jokin mieleisensä viihdyke. Hammastarkastusta hermostuneena odotellessani päädyin valitsemaan Elisa kirjan valikoimista Jules Vernen seikkailuklassikon Tsaarin kuriiri, siinä toivossa että vauhdikas tarina auttaisi hammaslääkäripelkoon. (No ei kyllä auttanut, mutta sehän ei ole Vernen vika...)

Tarina on tuttuun tapaan seikkailuja ja runsasta faktatietoa täynnä. Tällä kertaa kirjailija vie lukijansa Aleksanteri II:n ajan Venäjälle, jossa eletään kuohuvia aikoja. Tataarit kapinoivat ja tsaarin on saatava hinnalla millä hyvänsä sana veljelleen Siperian rajan yli. Koska lennätinlinjat on katkaistu, on lähetettävä kuriiri ja Mikael Strogov, nuori siperialainen, saa osakseen tämän vaarallisen ja vaativan tehtävän. Matkalla sattuu tietysti monenmoista ja Mikaelin kanssa matkaa taittavat pian Nadja, joka tekee matkaa Siperiassa vankina olevan isänsä luo sekä kaksi kilpailevan lehden ulkomaan toimittajaa - ranskalainen Alcide Jolivet ja englantilainen Harry Blount.

Tsaarin kuriiri muistutti minua jollain tapaa Matkasta maailman ympäri, en tosin ole lukenut kyseistä kirjaa, vaan ainoastaan katsellut piirrettynä sarjana lapsena mutta siitä huolimatta teos on tehnyt vaikutuksen. Samaan Mikaelkin samoaa Venäjän takamaita ja kokee seikkailun toisensa perään pahan Ivan Ogarevin yrittäessä estää kaikin keinoin. Verne ei suoranaisesti säästele henkilöitään, olen oikeastaan ihmeissäni siitä että moisesta ryöpytyksestä voisi kukaan selviytyä hengissä! Paitsi kenties Mikael ja Nadja, nuo kaksi urheinta ja jalointa ihmistä...

Tästä pääsenkin kätevästi siihen mikä kirjassa ärsytti. Vernen henkilöt ovat nimittäin aika mustavalkoista porukkaa, hyvät ovat jaloja ja sankarillisia, Mikael on jo suoranainen supermies kaikkine ihmeellisine taitoineen ja vaistoineen ja pahikset ovat häijyäkin häijympiä vaille minkäänlaista inhimillisyyden hiventäkään. Tämä on tietysti ymmärrettävää teoksen iän ja kohderyhmän huomioonottaen, mutta nyppi silti.

Tsaarin kuriiri on, edellisten lukemieni Vernen kirjojen tapaan, täynnä tietoiskuja. Ainakin minun asiaan perehtymättömään silmääni tiedot tuntuivat tarkoilta ja paikkaansapitäviltä ja auttavat varmasti luomaan selkeämpää kuvaa olosuhteista, joissa kuriiri matkaa. Plussaa annan siitä että pikkuinen Suomikin mainitaan muutamaan otteeseen.

"Ainoastaan kuriiri saattoi korvata katkaistun lennätinlangan. Häneltä kuluisi melkoinen aika niiden viidentuhannenkahdensadan virstan taivaltamiseen, jotka erottivat Moskovan Irkutskista. Häneltä vaadittiin kapinallisten ja hyökkääjien rivien välitse pujahtaakseen miltei yli-inhimillistä rohkeutta ja älykkyyttä. Mutta selväpäinen ja lujasydäminen kykenee paljoon!
- Löytänenköhän sellaisen pään ja sydämen? tuumi tsaari."

Ilmestynyt ensimmäisen kerran Karisto Oy:n suomentamana vuonna 1927
Sivuja: 296
Alkuteos: Michel Strogoff
Suomentanut Valfrid Hedman

Ommelten välinen aika / María Dueñas

Olen sekä historiallisten että liiketoiminnasta kertovien romaanien ystävä ja siksi Ommelten välinen aika alkoi kiinnostaa minua heti. Kirja kertoo Siran, nuoren ompelijan tiestä menestyvän muotitalon omistajaksi ja vakoojaksi. Kaikki oikeastaan alkaa kirjoituskoneesta, sillä kirjoituskoneliikkeeseen astumisen jälkeen Siran arkinen ja turvallinen elämä suistuu raiteiltaan ja ohjaa naisen kohti vaaroja ja seikkailuja.

Ommelten välinen aika osoittautui kelpo lukuromaaniksi, sen teksti oli sujuvaa ja romaanin ajankohtakin tarjosi minulle uudenlaisia näkymiä, sillä en tiennyt juuri mitään Francon ajan Espanjasta. Voisin kuvitella Ommelten välisen ajan toimivan hyvin vaikkapa television minisarjana, sillä muoti yhdistettynä historian dramaattisiin tapahtumiin ja rakkauteen on yhdistelmä joka varmasti uppoaa katsojiin.

Vaikka Siran tarina olikin mukavaa ajanvietettä, se ei hurmannut samalla tavalla kuin vaikkapa Julie Orringerin Näkymätön silta, jonka lukemista en olisi malttanut lopettaa. Ehkä ongelmana oli se, että kaikesta huolimatta Sira jäi hieman kaukaiseksi ja jopa epäuskottavaksi minun lukukokemuksessani - häntä kuvataan ensin oppimattomaksi tyttöseksi, joka on käynyt vain muutaman luokan koulua. Silti kirjan edetessä hän tuntuu muuntautuvan varsin vaivattomasti kansainväliseksi muodinluojaksi, joka on kuin kotonaan seurapiireissä.

En voinut olla välttämättä vertailuja Coco Chaneliin, kuvitelmissani Sira muistutti häntä jopa fyysisesti tumman, hieman kiharaisen polkkatukkansa kanssa. Myös Siran tarinassa on selkeitä yhtymäkohtia Chaneliin, joka oli hänkin köyhä tyttö joka onnella ja lahjakkuudella onnistui raivaamaan itselleen muotimaailmassa ja jota myös epäiltiin vakoojaksi toisen maailmansodan aikana. Liekö Coco toiminut Siran innoittajana?

Jos haluatte virittäytyä kunnolla kirjan tunnelmiin, käykääpä kurkkaamassa kirjan englanninkielisiltä kotisivuilta upeita vanhoja valokuvia Ommelten välisen ajan tapahtumapaikoilta. Ihania!

"Koskaan en kuitenkaan ollut niin tietoinen edessäni olevasta uudesta aikakaudesta kuin tuona lokakuisena aamupäivänä, kun rohkenin viimein astua kynnyksen yli ja kuulin askeleideni kaiun tyhjässä huoneistossa. Olin jättämässä taakseni edellisen elämäni ja aivan kuin enteenä tulevasta, edessäni avautui kaunis, avara tyhjä tila, joka täyttyisi joku kaunis päivä. Täyttyisi mistä? Esineistä sekä tunteista: erityisistä hetkistä, muistikuvista, henkilöistä - elämästä."

WSOY, 2013
Sivuja: 624
Alkuteos: El tiempo entre costuras
Suomentanut Sari Selander
Kirjasta lisää: kirjan kotisivut
Saatu arvostelukappaleena

Punainen kuin veri / Salla Simukka

Salla Simukan Punainen kuin veri oli kirja, joka suorastaan poltteli näppejäni. Vaikka muutakin luettavaa olisi ollut, mutta jostain syystä tämä dekkaritrilogian avaus kiehtoi minua niin että sen lukemiselle oli pakko tehdä tilaa. Kirjan nimi ja tyylikäs kansi kiinnittävät huomioni eikä ajatusleikki satujen ja todellisuuden yhdistämisestäkään hullummalta tuntunut. Viittauksia satujen maailmaan kirjasta löytyykin mukavasti, on Lumikuningattaria ja uskomattomia juhlia sekä se yksi pieni ruma ankanpoikanen...

Kirjan päähenkilö on kovia kokenut lukiolainen, yksinäinen susi nimeltä Lumikki Andersson. Lumikki kutsuu itseään kirjassa ironisesti Hercule Poirotin ja Lisbeth Salanderin rakkauslapseksi eikä määritelmä minusta kovin huono olekaan vaikka Herculen vaihtaisinkin ehkä Sherlock Holmesiin. Lisbeth Salander sen sijaan voisi olla vaikka tuon peikkotukkaisen sisupussin isosisko, sen verran näppärästi Lumikki tutkii tietokoneita ja väistelee luoteja. Punainen kuin veri -kirjassa Lumikin luokkatoverit törmäävät kassilliseen verisiä euroja. Humalaiset nuoret innostuvat pesemään rahaa koulun pimiössä ja ennen kuin Lumikki tajuaakaan, hän tulee joutuneeksi mukaan isojen poikien peliin jossa ei keinoja kaihdella. Onko kaiken takana mystinen Jääkarhu, isokiho, jonka olemassaolosta liikkuu vain villejä huhuja?

Salla Simukan teksti on sujuvaa ja kiinnostavaa, kirja oli miellyttävän nopealukuinen ja viihdytti kyllästynyttä toipilasta erinomaisesti. Vaikka Punainen kuin veri onkin nuorille suunnattu teos, uskoisin sen toimivan vallan mainiosti myös aikuisempienkin dekkarin nälkäisten käsissä. Punainen kuin veri sopi myös mainiosti tähän vuodenaikaan, juuri nyt on helppo samaistua päähenkilön hytinään pakkasessa ja pakomatkoihin jäisillä kävelyteillä.

Kuten niin mainio Lisbeth Salanderkin, on Lumikistakin enemmän pinnan alaisia tasoja, murheita ja mysteereitä, joista Simukka paljastaa vain harmittavan pieniä palasia. On siis ilmeisesti ihan pakko lukea trilogia muutkin teokset: Valkea kuin lumi ilmestyy onneksi jo elokuussa 2013 ja Musta kuin eebenpuu ensi keväänä.

"Sorsapuisto oli kuin lumottu. Puiden oksat olivat kauttaaltaan huurteessa tai niiden pinnalla oli monimutkaisiksi, taidokkaiksi kiteiksi jäätynyttä lunta. Aurinko heijastui jokaisesta kiteestä. Kimmelsi, välkehti, kimalsi, säkenöi, sädehti. Lumikuningatar oli ajanut reellään puiston halki. Hänen hiuksensa ja viittansa olivat hulmunneet ja jättäneet jälkeensä ilmassa kevyesti leijuvat, pienenpienet jäähiukkaset. Hän oli puhaltanut kaiken valkeaksi ja taianomaiseksi."

Tammi, 2013
Sivuja: 265
Saatu ennakkokappaleena.

Kaukamoinen / Petteri Hannila

Sain ilokseni luettavakseni Petteri Hannilan uunituoreen Kaukamoisen, kertomuksen joka ottaa inspiraationsa Suomen muinaisista heimoista, karusta luonnosta ja sisukkaasta naisesta sekä vanhan runouden poljennoista.

lokin laihan lapsi lienet

vedestä naisesi vedetty

toista maata, toista luuta

eri puolia pidätte

päätökset hän päättelevi

suuret työstelee päätökset

sinä pieniä pakerrat

Kaukamoinen kertoo Vierran, Kainujen heimoon kuuluvan tytön tarinan. Kainut ovat muinainen heimo, jossa naiset ovat hallitsevassa asemassa ja Vierrankin nimi nousee esiin pohdittaessa päällikön seuraajaa, onhann nainen taitava soturi ja metsästäjä. Vierran kohtalona on kuitenkin kulkea vierailla mailla vaikeita polkuja hänen Aure-serkkunsa noustessa päälliköksi.

Pidin kovasti Petteri Hannilan tekstistä, joka herätti hienosti metsäisen kansan tunnelmat eloon. Oli mukavaa lukea fantasiaa, joka pohjasi omaan kulttuuriini. En tiedä kuinka paljon tarinasta on kirjailijan mielikuvitusta, kuinka paljon tutkimusta, mutta tarina on ainakin minun makuuni riittävän uskottava. Kaukamoinen on Hannilan esikoisteos ja se on julkaistu aiemmin englanninkielisenä versiona nimellä Fargoer.

Kertomus on toimiva, realistinenkin. Vierra ei ole mikään kaikkivoipa sankaritar, vaan enemmänkin realistinen henkilö, joka nousee vaikeuksistaan huolimatta ja yrittää kuunnella sydäntään. Hän on rakastava ja viisas, omille virheilleen turhankin ankara nainen, mutta samalla myös taitava soturi joka antaa kelpo vastuksen viikingeillekin - kelpo sankaritar siis!

Kaukamoisen tarina on verevä ja ikiaikainen, kirjailija maalaa taitavasti lukijan silmien eteen metsät ja aavat, nahkaiset teltat ja nälkäiset sudet. Hannila ei tarjoa lukijalleen onnellisia satuloppuja, joissa kaikki palaset loksahtavat paikoilleen vaan on kirjoittanut jotain todellisen kirpeää. Mutta onkohan Kaukamoisen vaellus edes todella loppu, kenties tarina saa vielä jatkoakin?

"Suden samea silmä ei enää nähnyt naisen pysähtymistä nuoren, vaaleatukkaisen pojan ruumiin viereen. Se ei voinut enää huomata naisen surumielistä katsetta tämän sulkiessa pojan auki jääneet silmät. Eikä sitä, kuinka nainen lähti hiihtämään rivakoin vedoin kohti pohjoisa, kotiseutuaan, taakseen katsomatta."

PS. Tämä on 500. postaukseni!

Omakustanne, 2013
Sivuja: 190
Kirjasta lisää: Kirjan kotisivut
Saatu arvostelukappaleena.

Mifongin perintö / J.S.Meresmaa

Mifongin perinnöstä taisin kiinnostua Morren arvioin perusteella. Kirja jäi pitkäksi aikaa kutkuttelemaan mieleen, kunnes vuosi vaihtui ja tuli Koe 13 kotimaista kirjailijaa -haaste ja tajusin että siinäpä olisi ihana tekosyy tutustua tähän kirjaan...

Mifongin perintö tutustuttaa lukijansa ylhäiseen prinsessa Ardikseen sekä Dante Rondestaniin, seikkailijaan, joka veljensä pyynnöstä saapuu Merontesiin etsimään erästä kirjaa. Dante pelastaa Ardiksen hengen ja samalla ajautuu mukaan tapahtumiin, joista ei käänteitä puutu!

Juonessa on tietyt itsestään selvät kohtansa, mutta siitä huolimatta kirjailija onnistui pitämään lukijan mielenkiintoa yllä sekä sujuvalla kerronnallaan että muutamilla varsin kiinnostavilla yllätyksillä. Lisäksi on pidettävä mielessä se, että kyseessä on vasta trilogian ensimmäinen osa - tarina ehtii vielä kasvaa ja kulkeutua vaikka mihin suuntaan. Jotenkin ounastelen että monta mainiota mutkaa on vielä edessä ennenkuin Dante ja Ardis saavat rauhassa odotella eläkepäiviään...

Kirjan henkilökaarti oli mielestäni onnistunut, Ardis kasvaa yllättävänkin sisukkaaksi tapaukseksi ollakseen hemmoteltu prinsessa ja hän myös tarjosi - ainakin minulle - muutaman naurunpurskahduksen mm. erään miekkataistelun päätteeksi. Oli hauska huomata että seikkailun ja rakkauden lisäksi kirjasta löytyi vähän huumoriakin. Dante on mainio sankari ja oikeastaan koko Rondestanin perhe on kiinnostava, merirosvona elantonsa tienaava Linn jopa toi mieleeni kaikuja Tulen ja jään laulusta, jossa laivan kannella viihtyy mainiosti Asha Greyjoy. Koko kirjan maailma on elävä ja rikas enkä voi olla ihmettelemättä kirjailijoiden mielikuvitusta ihan jo noin yleensäkin - kuinka joku osaakin luoda kokonaisia maita ja sukuja historioineen! Nostan teille mielikuvitusköyhää hattuani!

Kokonaisuutena Mifongin perintö oli mainio kokonaisuus, koukuttava ja viihdyttävä kirja, joka oli pakko melkein ahmia loppuun saakka. Onneksi sarjan seuraava osa, Mifongin aika, ilmestyy jo maaliskuussa eli kauaa en joudu uteliaisuuksissani räytymään. Kannattaa myös kurkistaa kirjailijan blogiin "Esikoiskirjailijan vuosi", josta löytyy kattava lista kirjan arvosteluista ja kirjatraileri.

"Ardisin vatsaa nipisti, kun hän tajusi lukeneensa Danten kasvoja niin vaivattomasti, tottuneesti, kuin heidän välissään ei koskaan olisi ollutkaan vuorijonoja, metsäaukioita, tuhansia havupuita ja kahta vuodenaikaa. Mistä se oikein kertoi, halu katsoa uudelleen?"

Karisto, 2012
Sivut: 470
Kirjasta lisää: Kirjailijan blogi

Kongo / Michael Crichton

Kongo oli silkkaa bloggarin haastekieroilua. Vuoden lähestyessä loppuaan aloin miettiä että kaunokirjalliseen maailmanvalloitukseen pitäisi kyllä kerätä vielä vähän lisää pisteitä ja apuun tuli kirjaston tietokantahaku, josta loppujen lopuksi sain osumaksi Kongon. Crichton oli kirjailijana minulle suhteellisen tuntematon, Jurassic Parkin toki tiesin vaikken ole elokuvaan tai kirjaan perehtynytkään. Sci-fi ei oikein ole minun juttuni joten suhtauduin kirjaan pienellä varauksella, mutta mitäpä sitä ei tekisi saadakseen vielä yhden pisteen kirjabloggareiden lukuhaasteessa?! (Tiedän... Hullu mikä hullu...)

Kirja sijoittuu muutamiin päiviin kesällä 1979, aikaan, jolloin kännykät, läppärit ja taulutietokoneet olivat vain superteknisiä haaveita harvojen ja valittujen mielissä. ERTS (Earth Resource Technology Service Incorporated) kenttätyöryhmä kohtaa äkillisen loppunsa Kongon viidakoissa etsiessään timanteistaan tunnettua Zinjin muinaista kaupunkia. Timantteja tarvitaan tietokoneiden muistin kehittelyyn ja kilpailu eri toimijoiden välillä on kova eikä likaisiakaan keinoja vältellä. ERTSin tutkimuskeskuksen nuori ja älykäs Karen Ross saa tehtäväkseen perustaa uuden retkikunnan ja aloittaa kilpajuoksun sinisten timanttien lähteelle. Mukaansa Karen valitsee gorillatutkija Peter Elliottin ja hänen tutkimusprojektinsa, naarasgorilla Amyn, jota on opetettu viestimään ihmisten kanssa viittomakielellä.

Kirja osoittautui reilusti vetävämmäksi kuin voimakkaasti 1980-lukua henkivä kansi antoi ymmärtää. Vaikka aluksi snobbailinkin, huomasin että loppua kohden oikeastaan jo odotin Amyn ja kumppaneiden matkaan pääsemistä. Ja kyllä vain - minusta kirjan ehdoton sankaritar on gorilla. Amy oli hauska, hellyyttävä ja ihastuttavan naisellinen tempauksissaan, johon verrattuna kirjan ihmishahmot tuntuivat kalpenevan. Tykkäilin myös kovasti kirjan juonesta ja nyökyttelin hyväksyvästi sille, kuinka Crichton on jaksanut kieputtaa juonta ja henkilöitä vähän kekseliäämmin kuin tulevien vuosien da Vinci koodi -kirjailijat. Varsinkin loppua kohden kirjasta löytyi mukavan kieroja käänteitä...

Kritiikkiksi voisin mainita kirjassa käytetyn satelliittiyhteyden kielen, joka on jonkinlainen vokaaliton versio morsetuksesta. Kirjassa ei kaikkia viestejä kuitenkaan "avata" ja ainakin allekirjoittaneen aivokapasiteetti ei aina riittänyt viestien tulkintaan.

"Legendan mukaan kaupunki, jonka Salomon ajan heprealaiset olivat tunteneet, oli ollut käsittämättömän rikas timanttien lähde. Kaupunkiin vievää karavaanireittiä oli mustasukkaisesti varjeltu, tieto siitä välitetty isältä pojalle, pyhänä salaisuutena sukupolvelta toiselle. Mutta timanttikaivokset olivat ehtyneet ja kaupunki itse lepäsi nyt rapautuvina raunioina jossain Afrikan sydämessä. Vaikeakulkuiset karavaanitiet oli viidakko kauan sitten nielaissut, ja viimeinen kauppias, joka muisti tien, oli vienyt salaisuuden mukaan hautaan monta sataa vuotta aikaisemmin."

Tammi, 1981
Sivuja: 335
Alkuteos: Congo
Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Kongon demokraattinen tasavalta

Kaunasin sivut / Jyrki Erra

Kaunasin sivut oli minulle ristiriitainen kokemus, lajityyppi on sellainen joka kyllä kiinnostaa minua, mutta olen aika kriittinen sen toteutuksen suhteen. Jos en voi heittäytyä juonen vietäväksi, on peli minun kannaltani menetetty. Tässä suhteessa Kaunasin sivut onnistui, juoni veti kohtuullisen hyvin ja aihehan on historiaa rakastavalle lukutoukalle mitä mainioin, onhan mukana ikivanhoja kirjoja ja kirjastoja, joista voi vain haaveilla.

Tarinan päähenkilö on suomalainen Johan, joka saapuu Vatikaanin arkistoon tekemään tutkimustyötä kuningatar Kristiinasta. Erikoiset sattumat alkavat Johanin törmätessä keskiaikaiseen codexiin jonka on kirjoittanut Kymlingen kirkkoherra Castor Cacspuolinen. Käsikirjoituksen salaisuus kiehtoo Johania kuin huume ja tapahtumat vievät miehen Rooman kujilta aina Liettuaan saakka.

Kirjan tapahtumista osa tapahtuu Vatikaanin arkistoissa ja nyt käsi ylös lukutoukat - olenko ainoa joka on joskus haaveillut noiden arkistojen tutkimisesta? Tai edes näkemisestä? Minusta se olisi ainakin aikamoinen unelma, tosin minun sukkani pyörivät jalassa jo melkein lähikirjaston Bestseller-hyllylläkin...

Minun mutuhuttuinen mielipiteeni on, että Kaunasin sivut olisi hyötynyt karsimisesta. Vaikka kirjan parissa viihdyinkin oikein mukavasti, rönsyili tarina silti aika hurjasti ja erilaisia ehkä hitusen turhia juonenpätkiä ja henkilöitäkin löysin, esimerkiksi Johanin monet unikuvaukset eivät aina oikein kuljettaneet juonta eteenpäin vaan enemmänkin alleviivasivat sitä minkä lukija oli jo rivien väleistä löytänyt. Myös kirjan dialogi tökki hetkittäin, sillä vaikka kieli olikin kaunista, se tuntui liian teatraaliselta makuuni.

Edellä mainituista huolimatta, kokonaisuus oli kiintoisa ja viihdytti. Etenkin Kaunasin osuus nousi minulle melkein visuaaliseksi kokemukseksi joka sai tämmöisen lukupelkurin pidättämään hengitystään!

"Veran silmät olivat omituiset. Ne seurasivat suun hymyä ja niissä läikehti samanlainen valo kuin tuulen kiidättäessä pilviä nopeasti auringon editse. Kun hän hymyili, hän oli oikea kaunotar, mutta kun pilvi peitti auringon, hänen koko olemuksensa muuttui: pimeys valloitti hänen katseensa. Toivoisin salaa, ettei hän viipyisi pitkään, sillä en halunnut joutua vastatusten tuon oudon, valon ja pimeyden välillä häilyvän katseen kanssa."

Otava, 2012
Sivuja: 544
Ikkunat auki Eurooppaan: Vatikaani

Taras Bulba / Nikolai Gogol

Tuulessa soiden nyt kuuluu laulu kasakoiden. Säihkyvin kavioin he ratsastaa, sankareiden joukko kotiin palaa! Taras Bulba oli ihkaensimmäinen muttei ehkä viimeinen Gogolini. Nappasin kirjan kirjastosta oikeastaan siitä mitään tietämättä, nimi Taras Bulba vain kuulosti niin mielenkiintoiselta ja eksoottiselta. Voitaneen sanoa että olen huitelevainen lukija... Kasakkatarina kuitenkin pääsi yllättämään mielenkiintoisuudellaan ja oudolla, vähän humoristisen haikealla ja väkivaltaisella tunnelmallaan.

Taras Bulba on tarina vanhevasta ukrainalaisesta kasakasta, jonka nyt jo aikuistuneet pojat palaavat vuosien jälkeen koulusta kotiin. Poikien näkeminen nostattaa innon Bulbassa, hän haluaa siirtää vanhat, tutut taistelutaidot poikiinsa joten sotimaanhan sitä on lähdettävä. Äidin kyyneleistä huolimatta kolmikko ratsastaa tiehensä ja eipä aikaakaan kun jonkinmoinen sota on jo saatu syttymään.

Taras Bulba oli minulle pienoinen yllätys ja jopa vähän outokin lukukokemus, sillä en oikeastaan odottanut pitäväni tästä kirjasta. Kirjan maailma on ankara ja harmaa, elämä ei montaa ruusua kylvä Bulban perheen tielle. Aiheet ovat nekin rankkoja, kuolemasta antisemitismiin eikä naisen osakaan kovin herkullliselta vaikuta. Ja silti kirjassa on jotain lämmintäkin, ylpeääkin ja löydän minä täältä huumorinpilkkujakin jos ihan oikein luen.

Taras Bulba tuntuu melkein kuin vanhan sotaratsun joutsenlaululta. Vielä kerran on päästävä kylvämään tuhoa ja verta, kuolla ei voi rauhassa omassa kammarissa. Vielä kerran voi, yhdessä omien poikien kanssa, ratsastaa ja tuntea olevansa elossa. Vaikka Taras Bulba onkin vanha tervahousuinen jäärä, riitapukari ja röyhkimys, säälimätön julmurikin, mutta samaan aikaan hän on myös rohkea mies, joka taistelee sen puolesta mihin uskoo. Kuolema ei pelota, joskushan viikatemieskin on joka tapauksessa kohdattava. Jotain ihaitavan suoraselkäistäkin Bulbassa siis on, kaikista paheistaan huolimatta.

Gogol kuvailee myös kauniisti aroa ja Ukrainan maisemia, näissä kohdin tuntuu selvästi kirjailijan rakkaus omaan kansaan ja kotimaahan. Aro on tärkeä paikka Bulballe ja hänen pojilleen. Loppusanoissa kerrotaankin kirjailijan esi-isän olleen 1600-luvulla zaporogieversti vapaiden kasakoiden armeijassa - aivan kuin Taras Bulbakin.

"Ilma oli täynnä tuhansia erilaisia lintujen vihellyksiä. Taivaalla lekotteli liikkumattomana kokonainen pilvi haukkoja siivet levällään katse kohdistettuna liikkumatta heinikkoon. Laidemmalla lentäneen villihanhiparven huuto kajahti ties miltä kaukaiselta järveltä. Heinikosta nousi tasaisin siivenlyönnein töyhtöhyyppä ja kylpi nautinnollisesti ilman sinisissä aalloissa. Sinne se hävisi korkeuksiin ja häämötti vain mustana pisteenä. Nyt se käänsi siipiään ja välähti auringon edessä. Piru sinut periköön, aro, että oletkin kaunis!" 

Basam Books, 2010
Sivuja: 116
Alkuteos: Taras Bulba
Kirjallinen maailmanvalloitus & Ikkunat auki Eurooppaan: Ukraina