Jääräpää / Mikko-Pekka Heikkinen

Jokunen vuosi sitten luin Mikko-Pekka Heikkisen Terveiset Kutturasta -teoksen joka iloitteli ajatuksella sisällissodasta, etelän somessa seikkailevat kullanmurut vastaan pohjoisen miehet. Kokonaisuus oli hykerryttävä ja siksi huomatessani Heikkisen uuden kirjan halusin kovasti saada sen heti hyppysiini.

Jääräpää vie lukijansa lukijansa Muonioon, jossa pakkanen paukkuu ja on niin pimeää että melkein luulee katoavansa. Tässä kylässä elävät ja rakastavat etnistä muotia suunnitteleva Asla, joka yrittää taistella verenperintöään vastaan katsomassa romanttisia komedia ja hänen etelästä kotoisin oleva virkamiesvaimonsa Katja josta juuri tullut Muonion kunnanjohtaja. Katja ajaa kuntaliitosta Muonion ja Enontekiön välille ja sekös naisen appiukkoa, Black Sabbathia palvovaa ja melkein kaikkea muuta vastustavaa Pieraa sapettaa. Kumpi mahtaa voittaa, etelän virkariuku vaiko sitkeä tunturiänkyrä?!

Mikko-Pekka Heikkisen tarinankerronta on jälleen kerran riemastuttavaa, jokin hänen tyylissään vain osuu minun nauruhermooni. Vaikka vielä valoa ja lämpöä riittääkin, pääsin jo Jääräpään (valitettavasti) myötä mielikuvituksessani paukkupakkasten, narskuvan hangen, kerrospukeutumisen ja jatkuvan pimeyden pariin. Talvi tulee, tiedetään. Huokaus. Huolimatta talvivastaisuudestani, Heikkinen luo miljöön hienosti (ja ahdistavasti). Nurkkakuntaisuus ja sanomatta jääneet asiat on helppo aistia ja varsinkin Katjan yrityksiin voi samaistua.

Talven ja muun ikävän vastakohtana kirjassa on varsin herkullisia yksityiskohtia ja henkilöhahmot ovat suorastaan hulvattomia. Omaksi suosikikseni tarinan varsinainen jäärä, Piera, jossa oli melkein mielensäpahoittajamaista otetta, toki hevillä ja räväkämmällä menolla maustettuna. Oma hulvaton lukunsa on myös murre, jota kirjassa käytetään. En tiedä lainkaan kuinka autenttista murretta kirjassa käytettävä kieli on, mutta sitä oli mahtavaa lukea! Eräs luonnevikani on se, että lainaan helposti toisilta ihmisiltä/kirjoista/elokuvista/mistä vaan itselleni hokemia ja murteita ja tällä kertaa Jääräpään kieli tarttui päähäni, mm. Pieran usein viljelemää "Mie vastustan" -lausahdusta kuultiin meilläkin kohtuulisessa määrin. Onkohan minusta tulossa etelän änkyrä?!! Tätä kirjaa mie en kuitenkaan vastusta.

(Pieran musiikkiteoria.)
"Musiikkitaide kokonaisuudessaan on jaoteltavissa kahteen pääkarsinaan. Kuunnellaan mitä hyvänsä kappaletta, ja heti havaithan, että kyseessä on jompikumpi: sankarilaulu tai vonkauslaulu. Molempia esittävät matit, tepot, popedat ja poppikuningattaret. Alan joka iikka.
Vonkauslauluja mie vastustan. Ne on niinko kusta korvassa. Niissä mies anelee naiselta. Tule jo, anna jo, mene jo.
Mies anelee naiselta!
Siinä on luomakunnan järjestyksestä perustavanlaatuinen väärinkäsitys. Mies ei anele naiselta. Meijän perällä jos kaiken hyväksyttäisi hameväeltä, jäisi ahmat ampumatta ja porot erottelematta"

PS. Tsekatkaa kirjatraileri täältä, klik!

Johnny Kniga, 2014
Sivuja: 304
Saatu arvostelukappaleena.

Terveiset Kutturasta / Mikko-Pekka Heikkinen

Näin Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivänä halusin ehdottomasti blogata kotimaisesta kirjasta ja Mikko-Pekka Heikkisen Terveiset Kutturasta on aivan oivallinen kirja juuri tälle päivälle! Olen hihitellyt kirjan kanssa bussissa ja pyöritellyt silmiäni etelän urpojen meiningille vaikka itsekin olen yksi heistä. (Hei, kenen pitää päivittää blogia kesken sotimisen?! Hei oikeesti jätkät!) Hauskan lisäksi kirjassa on myös ihan oikeasti tärkeää asiaa ja sellaisessa paketissa, jossa se saattaa mennä meille city-kaneillekin alas.

Terveisiä Kutturasta -kirjassa Suomi on sisällissodan partaalla. Pohjois-Suomi on kyllästynyt Helsingin vuosia jatkuneeseen sortoon, jossa Lappi hiljalleen yritetään kuristaa hengiltä, vieläpä aivan laillisin keinoin. Ja kun etelä-Suomi alkaa rajoittaa Kiinan malliin kaupunkiin muuttoa, on se viimeinen pisara. Pohjois-Suomi julistautuu itsenäiseksi valtioksi ja eduskunta vannoo taltuttavansa pohjoisen jukuripäät ja liittävänsä Suomineidon pään takaisin paikalleen. Alkaa sota.

Kirjan päähenkilöinä ovat saamelaisten mystinen johtaja Oula, Keskisuomalaisen toimittaja Aino, joka sattuman kautta päätyy raportoimaan tapahtumien keskipisteeseen sekä Jesse, etelä-Suomen paljon sotaelokuvia nähnyt sankari. Tästä kolmikosta koin juuri Jessen läheisimmäksi itselleni, samaan tapaan ehkä minunkin elämäni traumaattisimpiiin koettelemuksiin kuuluu avotilan istumajärjestyksen muuttaminen. Joukoistaan poiketen Jesse on yksi harvoja, joilla, kiitos sotakirjojen - ja elokuvien, on jonkinlainen käsitys sodankäynnistä, mutta olepa siinä komentajana tositv:n kasvattamille city-jätkille, joille pohjoinen tulee antamaan kylmää kyytiä. Jotain samaa on myös pohjoisen pojassa Oulassa ja etelää puolustavassa Jessessä, miehiä yhdistää selkeästi kaipuu siihen vanhaan kunnon aikaan, kun miehet olivat rautaa ja laivat puutaa ja kukaan paikallinen ei ollut nigga from da hood.

Kirja on tällaisen pullamössö-helsinkiläisen mielestä hauska ja ajatuksia herättäväkin, en tiedä kuinka pohjoisempia seutuja paremmin tuntevat kirjan kokevat, onko Oula esimerkiksi uskottava saamelaisena. Minun korvaani ainakin särähtivät Oulan kasinosuunnitelmat, jotka toivat mieleeni samantapaisen asetelman kuin Amerikan intiaaneilla nyt on. En tiedä onko uskottavaa että mies joka toisaalta puolustaa niin Lapin elämäntapaa, uhraisi kansansa kasinoiden markkinameiningille.

Loppuaan kohden kirjan juoni tuntuu hiukan hajoavan, sodan suuri käänne tapahtuu sittenkin melkein huomaamatta ja loppukin jää avoimeksi. Olen myös kahden vaiheilla siitä, onko loppuratkaisu uskottava. Näistä pienistä puutteista huolimatta viihdyin kirjan parissa mainiosti - kirjoita lisää Mikko-Pekka Heikkinen!

Jessen joukkue väijyy vihollista poterossa.
Musiikkia. Mitä ihmettä?
Jesse tunnisti popkappaleen inhoamansa hittiradion voimasoitosta. Se säksätti naapuripoterosta, kunnes katkesi kuin seinään.
"Moimissoot. Ookoo. Aimismäoon? Novittuko tietäis. Jossain fucking maakuopas venaamas taistelunjälkeisii stressioireit. Mitä? No ei ne pöndet mitää hyökkää. Emmä oikeesti tajuu miks me tääl kykitään. Joo. Iha vitun kylmä, make no mistake. Vaik mullon sukkahousutki jalas. Hä? Lindexistä. Mä kerron joskus."
Sárenin nasaali.
Puhuu kännykkään etulinjassa. Päässä tuntuu sama kuin lapsuuden kauppareissulla, kun isä kieltäytyi jälleen hankkimasta videonauhuria.
Kristallinkirkas raivo.

Johnny Kniga, 2012
Sivut: 268
Kirjasta lisää: Taikakirjaimet, Iltaluvut