maanantai 30. syyskuuta 2013

Lehtien ja kirjan sivujen havinaa

Syksy on lempivuodenaikaani ja tänä vuonna meitä on kyllä hemmoteltu upeilla keleillä ja kauniilla ruskalla - tykkään! Syyskuussa riitti tohinaa niin blogin puolella kuin oikeassakin elämässä. Osallistuin mm. kirjabloggaajien ja Suomen Pakolaisavun hienoon lukutaitotempaukseen jolla kerättiin rahaa lukutaito-opetukseen. Tavoite saavutettiin ja ylitettiin hienosti - rahaa kassaan kertyi yhteensä 1415 euroa, jolla mm. saadaan kustannetta kokonaiselle lukutaitoryhmälle 9 kk:n koulutus. Lukutaito on hieno juttu ja olen iloinen siitä, että sain olla omalla panoksellani auttamassa.

Syyskuun luetut

Luin syyskuussa 20 kirjaa ja 5520 sivua. Näistä äänikirjoja oli kaksi, englanninkielisiä teoksia luin kuusi. Lukutahtini oli tavallista tiukempi osittain lukutaitokampanjan takia, mutta vastaavasti luulen lukeneeni hiukan tavallista lyhyempiä teoksia.  Kuukauden hittejä olivat ehdottomasti Tuomas Vimman hersyvä Ruutukymppi, Gillian Flynnin kiero Dark Places ja Max Brooksin yllättävän upea World War Z. Muistakin hienoja lukukokemuksia toki oli, mutta tämä kolmikko oli kirjoittaessani ehdottomasti ylitse miden. Kuukauden flopiksi nimeän hartaasti odottamani Dan Brownin Infernon, oli nimittäin lähellä ettei kirja lähtenyt lähtenyt keskeneräisen takaisin kirjastoon.


Mary Higgins Clarkin Kadonneet vuodet jäi kahdesta lukuyrityksestäni huolimatta kesken sillä kirjan teksti ei vain houkutellut yhtään lukemaan. Jos lukutoukka tuijottaa ruuhkabussissa mielummin ulos kuin lukee, sanoo se ehkä jotain kirjastakin...

Haasteiden tilanne

Haasteiden tilanne on tuttuun tapaan kehno, syyskuussakaan ei valloittanut uusia maita tai Amerikan osavaltioita eikä sarjakuvahaasteenkaan saldo kasvanut, nyt pitäisi ryhdistäytyä! Vain uusiin kotimaisiin kirjailijoihin tutustuminen sujui, syyskuussa "keräsin" itselleni kolme uutta kirjailihaa!

Entäs ensi kuussa?

Lokakuussa ovat Helsingin kirjamessut, tämän kirjabloggaajan vuoden kohokohta, joka tuttuun tapaan tulee näkymään bloginkin puolella. Messulipuista kiinnostuneita kehoitan olemaan kuulolla lähipäivinä..

lauantai 28. syyskuuta 2013

Sata salattua aistia / Amy Tan

Aloitin Amy Tanin Sataa salattua aistia jo lukumaratonissa, mutta sitten kirja jäi kesäloman jalkoihin. Piti reissata, tulin lukeneeksi muita kirjoja ja ihan vaan elää elämää. Amy Tanin kirjat kolahtavat minuun useimmin mutta täytyy tunnustaa ettei Sata salattua aistia oikein lähtenyt kunnolla vetämään, siinä ehkä yksi syy "unohtumiselle".

Sata salattua aistia on Tanin tuttuun tyyliin sekoitus Amerikkaa ja Kiinaa, nykyaikaa ja mennyttä. Tällä kertaa tosin kyseessä ei ole äiti-tytär -tarina vaan kertomus sisaruksista. Libby on keski-ikää lähestyvä amerikankiinalainen nainen, jonka avioliitto on hajoamispisteessä, sillä miehen entinen tyttöystävä ihan kirjaimellisestikin kummittelee yhä suhteessa. Tarinan toinen kertoja on Libbyn kiinalainen sisarpuoli, Kwan, joka näkee ja kokee sadalla salatulla aistillaan. Toinen osa kertomusta onkin tarina Kwanin edellisestä elämästä, menneiden vuosisatojen Kiinassa.

Tämän jutun kirjoittaminen oli vaikeaa, lykkäsin sitä pitkään, sillä oli vaikeaa jäsennellä ajatuksia, jotka kirja minussa herätti. Ihailen Amy Tania kirjailijana ja olen pitänyt, joskus jopa rakastanut, hänen kirjojaan. Kirjan aiheet - kulttuurierot, Kiinan historia ja sisarussuhteet - kiinnostavat. Tan kirjoittaa tavalliseen tapaansa kauniisti ja mietteliäästi ja silti tämä kirja ei toimi minulla! Oli vaikea paikka myöntää ettei erikoisemmin pidä lempikirjailijansa teoksesta mutta samalla haluan olla rehellinen itselleni. Suurin syy ryppyyn minun ja Amy Tanin rakkaudessa taisi olla Kwan, sillä hänen käyttämänsä hassuhko maahanmuuttajaenglanti yhdistettynä erikoisiin muisteloihin edellisestä elämästä oli ehkä vähän liiikaa. En aina ymmärtänyt mistä oli kyse, tai ainakaan en uskaltanut luottaa ymmärrykseeni.

Kauniin tekstin lisäksi kirjassa oli ihanaa se, että palasimme jälleen Guiliniin, joka minullekin on hyvin tuttu paikka ja muutamat kirjan kohtauksista toivatkin omat matkamuistot elävästi mieleen. Tanin kirjoissa muuten usein käväistään Guilinissa, lienevätköhän kirjailijan omat juuret sielläpäin? (Yritin hakea tietoa sekä Googlella että Guilinin kontaktien kautta, mutta valitettavasti Amy Tan ei ole tunnettu kirjailija Kiinassa.)
"Libby-ah", hän sanoo. "Minä ei jätä sinua koskaan."
Ei! minun tekisi mieli huutaa, en minä ole tehnyt mitään, älä puhu noin. Sillä aina kun hän sanoo niin, hän muuntaa kaikki petokseni rakkaudeksi, joka on korvattava. Me tiedämme aina: hän on ollut uskollinen, jonain päivänä minunkin on oltava sitä.
WSOY, 1996
Sivuja: 367
Alkuteos: The hundred secret senses
Suomentanut Eva Siikarla

perjantai 27. syyskuuta 2013

Herra Roosin tarina / Håkan Nesser

Tunnustan! Rakastan tyylikkäitä ruotsalaisia dekkareita, joissa luodataan sielua ja ihmisyyttä vähän pintaa syvemmältä. Juuri tästä syystä innostuin pari vuotta takaperin Håkan Nesserin Barbarotti-sarjasta, Jumalan kanssa vuoropuhelua käyvä etsivä tuntui mielenkiintoiselta tyypiltä ja juttuihin liittyvät henkilötkin olivat sekä inhimillisiä että kiinnostavia sarjan kolmas teos, Herra Roosin tarina, juuri poikkea hyväksi koetusta kaavasta.

Ante Valdemar Roos on tylsä mies. Sellainen, jota vaimo saattaisi kuvailla huonekaluksi, vaikka sohvaksi. Hän on 59-vuotias, ollut 20 vuotta samassa työpaikassa eikä hänellä juuri ole ystäviä.  Hän on yksinkertainen, tylsä mies, joka elää harmaata elää siihen alistuen. Sitten kaikki muuttuu. Valdemar nimittäin voittaa lotossa ja siitä alkaa uusi elämä. Hän lopettaa työnsä ja ostaa pienen torpan metsän keskeltä kertomatta vaimolleen ja karkaa joka päivä torpalleen nauttimaan hiljaisuudesta. Sitten herra Roosin elämä muuttuu jälleen kun huumeparantolasta karannut parikymppinen Anna osuu hänen mökilleen.

Herra Roosin tarina on mainion Barbarotti-sarjan kolmas osa ja harmikseni tuota Ruotsin Guido Brunettia nähdään kirjassa varsin vähän, sillä kirjan alkupuolisko keskittyy täysin Valdemarin Roosiin ja Annaan. Kirjassa on jännitystä varsin vähänlaisesti, luulen että se sopisi mainiosti esim. cosy mysteryn ystäville sillä pelätä ei tarvitse. Herra Roosin tarina nimittäin on oikeastaan kuvaus yksinäisyydestä ja elämän ankeuteen alistumisesta sekä siitä, mitä tapahtuu kun alistettu vihdoin päättää maistaa vapautta. Valdemarin mietteet olivatkin ehdottomasti kirjan parasta antia, sen sijaan risuja antaisin rikostarinasta, joka oli melko ennalta-arvattava ja paikoin tylsäkin. Lukemisen jälkeen tunnen olevani kahden vaiheilla, pidän Jumalan kanssa pistetiliä pitävästä Barbarottista ja Nesserin ihmismieltä luotaavista teksteistä, mutta rikosromaaniin kaipasin silti enemmän potkua.
"Ja se oli kullan arvoista, tämä tapaukseton aika - mitä vanhemmaksi hän tuli, sitä selvemmin hän sen ymmärsi.
Tauot, hän ajatteli, tapahtumien väliset tauot - se hetki kun järvi jäätyy marraskuisena yönä, jos haluaa sanoa vähän runollisemmin - ne ovat minun aikaani.
Minunlaisteni. "
Tammi, 2013
Sivuja: 466
Alkuteos: Berättelsen om herr Roos
Suomentanut Päivi Kivelä

keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Lumikko ja yhdeksän muuta / Pasi Ilmari Jääskeläinen

Hieman epäröiden tutustuin muiden kirjabloggareiden ylistämään Pasi Ilmari Jääskeläiseen. Aloitin Lumikkoa kuumeisena ja keskenhän se jäi, aivot surisivat tyhjää outojen kirjojen ja toimimattomien lisääntymiselinten keskellä ja olin jo aivan varma etten olisi Jääskeläisen tyyppiä. Aikanaan flunssa antoi periksi ja minä annoin Lumikolle uuden mahdollisuuden. Ja jotenkin pääsi käymään niin että lopetin lukemisen yöllä sikkurassa ihmetellen että joko se nyt loppui?!

Lumikko ja yhdeksän muuta on kertomus kirjailijoista, kirjallisuusseuroista ja salaisuuksista. Kirja sijoittuu Jäniksenselän kaupunkiin, jossa kaikki on melkein tavallisesti. Paitsi että joskus kirjaston kirjojen juonta onkin muutettu ja kaupungin koirat käyttäyvät kummallisesti. Kirjan päähenkilö on Ella, joka tulee valituksi kaupungin johtotähden, legendaarisen Laura Lumikon kirjallisuusseuran kymmenenneksi jäseneksi.

Pidin paljon kirjan tunnelmasta, joka oli miellyttävän omalaatuinen, taianomainen mutta sen juuret ovat silti tiukasti tässä arjessa. Minulle kirja oli hyvin visuaalinen kokemus, näin monet kohtauksista sieluni silmin kuin elokuvissa! Jääskeläisen luoma maailma tuntui rikkaalta ja kauniilta yksityiskohdissaan, joista varsinkin muuta oli suorastaan riemastuttava - lukutoukkana ajatus kirjoista joiden sisältö muuttuu, tuntui herkulliselta enkä pistäisi pahakseni teehetkeä paikallisessa kahvilassa, jossa "pöydissä lukeminen ei ole pakollista mutta se on suotavaa".

Lumikko ja yhdeksän muuta onkin mainion kummallinen kokonaisuus, siinä on reilusti synkkyyttä, jota taitetaan näppärästä taianomaisuudella ja huumorilla, joka on mustaa, juuri sellaista mistä pidänkin. Siitä huolimatta kirjassa on muunkinlaisia sävyjä, myös haikean sinisiäkin.  Mielikuvitus saa tehdä töitä ja pieni todellisuudenpako vain virkisti tätä lukijaa! Mahtava kirja siis, aion ehdottomasti lukea lisääkin Jääskeläisen kirjoja, itseasiassa Harjukaupungin salakäytävät jo odottelevatkin hyllyssä. Myös kirjailijan ihan kohta ilmestyvä teos, Sielut kulkevat sateessa, pitää ehdottomasti laittaa korvan taakse.
"Rakkaat otukset, joskus meidän sallitaan kokea ihmeellisiä asioita ja päästä paikkoihin, joista emme olisi osanneet uneksiakaan. Vain sellainen, joka ei ole kaikesta mitään oppinut, kuvittelee saavansa pitää löytämänsä asiat ikuisesti."
Atena, 2006
Sivuja: 279

maanantai 23. syyskuuta 2013

Älä käy yöhön yksin / Kjell Westö

Jokin aika sitten suomalaiset äänestivät Helsingin Sanomien www-sivuilla 100 suomalaista suosikkikirjaa ja listan sijalle 35. ylsi Kjell Westön aikakausikuvaus Älä käy yöhön yksin. Vaikka Westön kirjoista muuten kovasti pidänkin, olen hiukan vältellyt juuri tämän teoksen lukemista sillä aihepiirinsä puolesta se ei tuntunut minun kirjaltani, Suomi 1960- ja 1970-luvuilla ei oikein iske enkä oikein musiikkibisneksestäkään yleensä innostu. Pienen empisen jälkeen ja hyvä sijaluvun innoittama päädyin kuitenkin takavuosien Suomeen Westön kanssa.

Älä käy yöhön yksin on laaja, vuosikymmeniä kattava kertomus ihmiskohtaloista. Sen keskiössä ovat aluksi kolme ystävystä, Ariel, Adriana ja Jouni, jotka kultaisella 60-luvulla perustavat hetkeksi bändin ja tekevät musiikkia suurella sydämellä mutta varsin laimealla menestyksellä. Ohikiitävän hetken kolmikko elää onnellista nuoruuttaan, sitten he ajautuvat erilleen. Toimittajan työ vie Jounin, mallimaailma Adrianan, hämäräpuuhat Arielin. Kirjan kertojaan, Frankiin, tutustumme vasta toisessa osassa ja hän kuljettaa lukijan kohti nykypäivää, keräten samalla lukijalle palasia trion myöhemmistä vaiheista.

Halusin kovasti pitää kirjasta, koska aiemmin lukemani teokset (Isän nimeen, Leijat Helsingin yllä, Missä kuljimme kerran) olivat suorastaan varpaita kipristyttävän hyviä. Mutta Älä käy yöhön yksin oli toista maata. Pakko myöntää mutta aluksi olin Westön tutun kauniista kerronnasta huolimatta suorastaan pitkästynyt lukiessani pitkähköjä musiikkipainotteisia osuuksia. Juonikin tuntui olevan jo selvä, Ariel ja Adriana olivat Westön hauraita henkilöitä, Jouni vahva selviytyjä. Tässä kohdin kirjan paksuus alkoi hiukan hirvittää, joutuisinko raahautumaan sen läpi?!

Kirjan toinen kokonaisuus, jossa kerrotaan tarinaa Frankin näkökulmasta, pelastaa kuitenkin paljon. En haluaisi ajatella että syynä on pelkästään se, että Frankin matkassa siirrymme tutummille vesille sekä ajallisesti että teemallisesti vaan siitä, että Frank tuntuu henkilönä aidommalta ja samaistuttavammalta kuin 1960-luvun kolmikko. (Jos ollaan ihan rehellisiä, huomasin usein kuvittelevani Westön Frankiksi.) Mutta vaikka kirjan loppuosa onkin ehdottomasti sen paras puoli, jäin jälkeenpäin kaipaamaan sitä kuuluisaa punaista lankaa, viestiä, koko jutun tarkoitusta. Älä käy yöhön yksin tuntuu olevan aikakausikuvaus ja sanovan että jokainen sukupolvi toistaa samanlaisia vaiheita. Ilot, surut, syntymät, kuolemat, heikot ja vahvat - samaa jatkumoa ollaan kaikki. Vaikka tämä onkin totta, jäi kirjasta minulle päällimmäiseksi mieleen tuo häiritsevä hajanaisuus, olisin toivonut siinä olisi joku voimakkaammin kokoava tekijä.
(Oli ilahduttavaa kohdata Lucie vielä kerran!)
"On yliarvostettua olla oman aikansa loistava lapsi, tämän vuoden auringot ovat usein seuraavan vuoden tuhkaa." Ja hän kumartui eteenpäin, sammutti pikkusikarin ja lisäsi: "Ja itsestään täytyy pitää, muuten ei jää henkiin."
Otava, 2010
Alkuteos: Gå inte ensam ut i natten
Sivuja: 604
Suomentanut Katriina Huttunen

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Just what kind of mother are you? / Paula Daly

Olen mainonnan uhri. Paula Dalyn Just what kind of mother are you? lähti mukaani koska kannen teksti kuvaili kirjaa sanoin "then international phenomenon", verrattiinpa teosta Gillian Flynnin ilahduttavan kieroon Gone girliinkin. Osui ja upposi, kirja lähti kotiin ja pääsi jopa lukujonon kärkeenkin, odotukset olivat korkealla, koska kyseessä olisi jotain ilmiömäistä.

Ja sitten tultiinkin alas ja lujaa. En halua soimata Paula Dalyn kirjaa, joka on tasoltaan ihan ok. Melko tyypillinen dekkari, jonka teksti oli sujuvaa ja jossa oli muutama ihan hyvä käännekin. Kirja ei kuitenkaan missään nimessä ole Kiltin tytön tasolla enkä kyllä puhuisi ilmiöstäkään. Tässä kohtaa ylisanat kääntyivät ikävästi teosta vastaan sillä huomasin ärsyyntyväni siitä etten saanutkaan sitä, mitä mainos lupasi. Ilman suuria sanoja olisin luultavasti ollut suopeampi Paula Dalya kohtaan, sillä oikeasti hän on kirjoittanut aivan kelvollisen kirjan.

Just what kind of mother are you? sijoittuu pienelle paikkakunnalle Cumbriaan, jossa päähenkilö Lisa elää ruuhkavuosiaan. Arjessa on lapsineen on paljon pyöritettävää, taksikuski-puoliso painaa pitkää päivää jotta laskut saadaan maksettua eikä työpaikka löytöeläinsuojassakaan ole siitä leppoisimmasta päästä. Lisa tuntee alemmuutta muita täydellisiä ja rikkaita äitejä kohtaan ja homma räjähtää käsiin kun Lisa eräänä päivänä unohtaa että hänen 13-vuotiaan tyttärensä Sallyn ystävän Lucindan piti tulla heille yökylään. Vasta seuraavana aamuna huomataan että tyttö on kadonnut eikä tilannetta helpota tieto siitä, että alueella on tapahtunut nuorten tyttöjen kaappauksia ja raiskauksia aiemminkin...

Minusta kirjan alkuasetelma tuntui hieman teennäiseltä, oli vaikeaa ymmärtää miksei kukaan olisi muistuttanut Lisaa yökyläilystä aiemmin, oletan esimerkiksi että kirjan tytöillä oli käytössään kännykät. Samoin päähenkilön suunnattoman tuntuiset alemmuuden  ja syyllisyyden tunteet tuntuivat jokseenkin liiallisilta. Kirjassa kuvataankin paljon Lisan tuntemuksia, muistoja ja pohdintoja hänen avioliitostaan ja muista ihmissuhteistaan mikä vei terää varsinaiselta rikosjutulta. Jos tartun dekkariin, haluaisin mieluusti jännittää ja olla ratkomassa päähenkilön kanssa mysteeriä, en pohdiskella avioliittohuolia.
"Lucinda Riverty.
Thirteen years old, slight, small, with her mousy-brown hair cut just below her chin. She likes school, she's doing grade-five piano, she's not keen on sport, not what you'd call outgoing. But neither would you say she was introverted. Just an ordinary girl.
But, to her parents, an extraordinary girl. An extraordinary girl who's now gone." 
Bantam Press, 2013
Sivuja: 313

perjantai 20. syyskuuta 2013

Valo valtameren yllä / M.L. Stedman

Valo valtameren yllä oli jäänyt mieleeni kansainvälisten kirjasivujen hehkutuksesta. Tarina, ja varsinkin sen tapahtumapaikka, yksinäinen majakkasaari Australiassa, kuulostivat aivan mahtavilta ja kirja oli pakko laittaa lukulistalle!

Kirja vie lukijansa 1920-luvun Australiaan, majakkasaarelle, jonka rantaan on juuri huuhtoutunut kuollut mies ja pieni vauva. Saarella majaa pitävät majakanvartijana toimiva rehti Tom ja hänen vaimonsa Isabel, jonka rakkaus tuntuu vielä tänäkin päivänä miehestä ihmeeltä. Vain yksi asia puuttuu pariskunnan onnesta - lapsi. Onko aaltojen saarelle tuoma lapsi vastaus pariskunnan rukouksiin?

M.L. Stedmanin kertomus on katkeransuloinen kertomus rakkaudesta. Sen teksti on todella kaunista luettavaa, Leena Perttula on tehnyt hienoa työtä käännöksen kanssa. Sanoisinkin että kirjan vahvimpia puolia ovat ehdottomasti pienet mietteliäät hetket ja tunnelmat, joiden kuvaamisessa kirjailija on taitava. Varsinkin juuri Janus Rockin maisemat lumosivat minut täysin - pääsisinpä joskus moiseen paikkaan! Ehkä vähän romantisoin mutta hetken aikaa näin itseni majakanvartijan vaimona, jylhissä maisemissa, rantakalliolla - öh - lukemassa.

Mutta palataanpa sitten itse kirjaan. Vaikka Janus Rock veikin sydämeni, kertoo kirja kuitenkin yllättävän tyypillisen tarina äidin ja puolison rakkaudesta. Muistan, hämärästi, lukeneeni joskus jonkin juoneltaan hyvin samantyyppisen teoksen ja se häiritsi lukukokemusta jonkin verran. Ja vaikka Valo valtameren yllä olikin kaunista tekstiä, se oli hetkittäin melkeinpä liiankin kaunista. Tarina nimittäin pitää sisällään myös aimo annoksen surua, vihaa ja tuskaa ja minun makuuni näiden tunteiden kuvaus oli vähän liiankin siloista. Se jokin, joka saa minut sitoutumaan kirjaan ja suorastaan hullaantumaan siihen, jäi puuttumaan. Esikoisteokseksi Valo valtameren yllä on kuitenkin vaikuttava taidonnäyte ja jäänkin uteliaisuudella seuraamaan mitä Stedman seuraavaksi kirjoittaa.
"Eristyneisyys kehrää omaa salaperäistä koteloaan. Se panee mielen keskittymään yhteen paikkaan, yhteen aikaan, yhteen rytmiin - valon pyörimisen rytmiin. Saarella ei kuulu muita ihmisääniä, ei näy ihmisen jalanjälkiä. Majakkasaarilla voi elää todeksi minkä tarinan tahansa, eikä kukaan tule sanomaan, että tarinankertoja on väärässä: eivät lokit, eivät prismat, ei tuuli."
Karisto, 2013
Sivuja: 422
Alkuteos: The light between oceans
Suomentanut Leena Perttula

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Ruutukymppi / Tuomas Vimma

Miten voisinkaan olla pitämättä kirjasta jossa heitellään sellaisia sanoja kuin bullshitvisonäärijargonii, hefneriläiset standardit ja täyslaidallinen hunajavuorattua paskaa. Aivan mahtavaa! Sain hyppysiini hartaasti odottamani Ruutukympin, Tuomas Vimman uutuuden. Viimeistään Vimman edellinen teos, mainio Raksa, teki minusta kirjailijan fanin ja ilokseni kirjasta tutut tyypit, Sami ja Danika jatkavat remontointia myös Ruutukympissä.

Raksasta on siis vierähtänyt muutama vuosi ja Danika pyörittää edelleen rakennusfirma Hyperboreaa tehokkain ottein Sami kakkosmiehenään. Sitten dynaaminen duo saa eteensä haasteellisen unelmakeikan, rahakkaan arvoasunnon remontin jota luotsaa epätodellisen ruskettunut, lihaksikas ja komea hollantilainen arkkitehti joka saa jopa Danikan huomion herpaantumaan. Lopulta levottomaan menoon tympiinyt Sami alkaa miettiä television remonttiohjelman reiskaksi ryhtymistä.

Viimeistään kirjan ensimmäisen kolmanneksi jälkeen olin täysin hurahtanut Ruutukympin röyhkeän reteään verbaaliakrobatiaan. Vimman teksti on taatusti persoonallista ja iski ainakin allekirjoittaneen lukuhermoon täysin. Uusia ja erilaisia sanoja oli hyvä makustella ja mietiskellä - ja kyllä - muutaman kerran nauroin ihan ääneenkin.

Kirjan keskiössä ovat tällä kertaa televisiossa nykyisin lähes jatkuvalla syötöllä pyörivät remonttiohjelmat, joiden kulissien taakse kurkistetaan hyvinkin Vimmaisesti. Vaikka teksti on toki kirjoitettu pilke silmäkulmassa, tulee lukijalle sellainen olo kuin vitsin takana olisi silti myös todellista tietoa. Diggailen kovasti myös Vimman suoraan sanottuna kaikenkarvaista henkilökaartia, johon mahtuu mm. mimmi nimeltä Lada, snobbaileva sisustusarkkitehti Hanna Haider-Arkiniuho ja massahurmaaja Piet van der Dick, raksan remmistä nyt puhumattakaan.

Ruutukymppi pääsee ehdottomasti Suosikit-listalleni enkä malta odottaa trilogian viimeistä osaa!
"- Nyt sun täytyy muistaa, että me ollaan rakennusalan ihmisiä. Betonia, karvalautaa ja pohjamaaleja me ymmärretään. Ei mitään tollasta bullshitvisionäärijargonii. Eli puhutaan somen sijasta suomea: mistä täs hommas on oikein kyse?"
Gummerus, 2013
Sivuja: 348
Saatu arvostelukappaleena.

maanantai 16. syyskuuta 2013

Taivaslaulu / Pauliina Rauhala

Ensin kaksi asiaa, jotka ohjaavat lukuvalintojani tutusta tuntemattomammille vesille: blogit ja kirjaston Bestseller-hylly. Niiden ansiosta olen tullut kokeilleeksi kirjoja joihin en ehkä muutoin olisi tarttunut. Omia rajoja onkin hyvä välillä vähän kokeilla! Näin kävi Pauliina Rauhalan Taivaslaulun kohdalla. Olin aluksi ajatellut ettei tämä kirja olisi ehkä ihan minua varten, mutta luettuani mielenkiintoisia tekstejä muista blogeista, alkoi uteliaisuuteni herätä. Ja kirjan löytyminen Bestseller-hyllystä oli viimeinen niitti -pakko lukea!

Kirjan juoni on oikeastaan hyvin yksinkertainen, arkinenkin. Poika tapaa tytön, he rakastuvat, tekevät suunnitelmia, avioituvat ja hankkivat perheen. Lapsia siunaantuu ja vaikka tyttö heitä rakastaakin, hän myös uupuu. Uskonto on myös yksi kirjan aspekteista (tyttö ja poika kun ovat vanhoillislestadiolaisia), mutta ydintarina voisi olla kenen tahansa.

Eräs kirjassa keskusteluttaneista ja kuohuttaneista teemoista on uskonto. Minulla ei ole kontakteja vanhoillislestadiolaisiin, enkä ole heidän uskoonsa suuremmin perehtynyt. Ehkä siksi en tullut laittaneeksi paljoakaan painoa kirjan uskontoon painottuville osuuksille. En jaksanut kauhistella tai hämmästellä, pyöritellä silmiäni.

Se, mikä minuun teki vaikutuksen, oli Aleksin ja Viljan rakkaus, sillä minä luin Taivaslaulun paitsi kuvauksena uupumuksesta, myös karun rehellisenä rakkaustarinana. Lukiessani pidemmälle Aleksin pisteet vain nousivat silmissäni kun näin avuttomuuden ja halun auttaa rakasta ahdingossaan.

Rauhalan kerronta oli kaunista ja kuvailevaa, silti miellyttävän yksinkertaista. Se ei ole tyyliltään minun tyyppistäni tekstiä ja siksi yllätyin siitä kuinka innokkaasti lukemiseni edistyi. Tarina kuitenkin veti tehokkaasti ja siksi huomaankin, että huolimatta omista kirjallisista makutottumuksistani pidin kirjasta paljon. Tämän toteaminen tuntui minusta yllättävän vaikealta, sillä Taivaslaulu tuntui valloittaneen minut vastoin tahtoani. Kummallinen ajatus, mutta ehkä se oli myös osoitus kirjan väkevyydestä.
"Aleksi mietti, mikä oli se hetki, jolloin hänestä alkoi tuntua, että hänen rakkautensa aiheutti kärsimystä. Että nainen oli uskollisena ja työteliäänä hänen vieressään, heidän kodissaan, mutta samalla hiljaa jähmettyi ja katosi."

Gummerus, 2013
Sivuja: 281

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Inferno / Dan Brown

Enpä olisi etukäteen uskonut että takkuaisin Dan Brownin Infernon kanssa viikkotolkulla, olin odottanut kirjaa innokkaasti ja arvelin että osakseni saattaisi tulla lukuflow. Pah! Nappasin kirjan flunssakaverikseni toivoen että kiinnostava ja vauhdikas tarina veisi ajatukset pois pahasta olosta - pah! 50 sivun jälkeen olin aivan pyörällä päästäni ja hengästynyt sillä Robert Langdon kumppaneineen paineli eteenpäin niin hurjaa vauhtia että heikotti. Kirja jäi tauolle ja vaihdoin maltillisempaan. Harmillisesti lukuinto ei palannut korvien auettua ja nenän parannuttua vaan Inferno tuntui jatkuvasti pakkopullalta ja huomasin pakottavani itseni lukemaan sitä.

Kuten jo tuli sanottua, tässä kirjassa mennään ja lujaa. Joka kerta kun kirjan avasin, tuntui siltä kuin Langdon olisi juossut tai väistellyt luoteja tai piileskellyt tappajaa, vähemmästäkin alkaa hengästyttää! Langdonin matkassa sitten juostaankin läpi yksi jos toinenkin historiallinen nähtävyys. Juoksentelun lomassa Langdon ehtii myös viljelemään kiehtovia historiallisia faktoja sekä muistelemaan pitämiään luentoja. Kuten ammattitappaijista jo saattaakin päätellä, on Langdon jälleen kerran sekaantunut johonkin suureen ja vaaralliseen, tällä kertaa pahiksemme miettivät maailman liikakansoittumista. Onneksi muistinmenetyksestä kärsivä professori löytää sairaalasta itselleen apurin, kauniin, superälykkään ja taistelutaitoisen lääkärin, Siennan...

Dan Brown on siis pakannut kirjan kansien väliin aikamoisen annoksen tavaraa, suoraan sanottuna minusta vähempikin olisi jo riittänyt. Siis muistinmenetys, Dante, superälykäs naispuolinen apuri, palkkatappaja tai ehkä kokonainen armeija sellaisia? Tikittävä aikapommi ja kaikenmoisia nokkelia vihjeitä piilotettuna uskomattomiin paikkoihin? Huh. Ja hei, minkälainen pahis jättää jälkeensä taidokkaita historiaan liittyviä vinkkejä, joiden perusteella suunniteltu pahuus voi vaikka estyä?!

Kuten rivien välistä ehkä jo välittyykin, en oikein viihtynyt Infernon parissa. Suureksi osaksi tämä on varmaan oma vikani, korkeat odotukset ja huono viretila taatusti tekivät tepposet, mutta olen saanut ilokseni viime aikoina lukea mahtavia kirjoja ja Inferno ei oikein kestänyt vertailussa. Harmi.
"Ellemme tee mitään, toivotamme tervetulleeksi Danten helvetin - ahtaan ja nälkiintyneen, synnissä rypevän.
Niinpä olen rohkeasti käynyt toimeen.
Jotkut kavahtavat kauhistuneina, mutta pelastuksella on aina hintansa.
Jonain päivänä maailma ymmärtää uhraukseni kauneuden.
Sillä minä olen Pelastus.
Minä olen Varjo.
Minä olen portti posthumaaniin aikaan."
WSOY, 2013
Sivuja: 466
Alkuteos: Inferno
Suomentanut Jorma-Veikko Sappinen

lauantai 14. syyskuuta 2013

Rautakolmio / Leena Lehtolainen

Olen odotellut uutta Maria Kallio -kirjaa hartaasti, silä Leena Lehtolaisen Ilves-kirjat eivät purreet minuun lainkaan. Rautakolmio lähti varaukseen heti kun se oli Helmetissä mahdollista ja aika nopeasti sain kirjan jo luettavakseni. Mutta sitten kävi samalla tavalla kuin parin muunkin odotetun kirjan kanssa, eikä todellisuus ei vastannutkaan suuria odotuksiani.

Ylikomisario Maria Kallio päivystää jälleen kesätöissä muun perheen lomaillessa Euroopassa. Leppoisat kesäpäivät tosin päättyvät viimeistään silloin kun saaristosta löytyy kaksi muoviin käärittyä ruumista. Tutkinta vie Marian mm. kiekkolegendan perhepiiriin ja alkaapa vanha suolakin kesäleskenä olevaa ylikomisariota janottaa.

Luin alkukesällä Maria Kallio -sarjan ensimmäisen kirjan ja jäin silloin miettimään sitä, kuinka kirjan päähenkilö, vahva ja räväkkä nainen, ikääntyisi ja siitäkin syystä oli mukavaa saada tuorein kirja luettavaksi näin pian. Mielestäni Lehtolainen onkin onnistunut kasvattamaan henkilöhahmojaan oivallisesti, vaikka Marian nuoruuden ehdottomuus onkin kadonnut, on tilalle tuotu aikuisen, johtoasemassa olevan naisen varmuus. Plussaa täytyy siis ehdottomasti antaa mielenkiintoisen ja elävän päähenkilön luomisesta, myös kirjan alkupuolella olevat viittaukset sarjan ensimmäisiin kirjoihin ilahduttivat lukijaa.

Mutta sitten niihin risuihin... Olen usein aika huoleton lukija joka ei välttämättä tajua kompastella tekstin virheisiin, mutta tällä kertaa onnistuin pongaamaan niitä jopa häiritsevyyteen saakka! Mm. murhan uhrien sukunimet menivät sekaisin ja olipa mukana pari sellaista lausetta joista taisi puuttua sanoja, sillä sellaisenaan ne eivät olleet ymmärrettäviä. (Tai siis, ainakaan minä en niitä ymmärtänyt.) Koska pidän kovasti siitä, että kirjailija osaa yllättää tekstissään, en myöskään voi kauheasti liputtaa Rautakolmion juonen puolesta, sillä ne suurimmat "paljastukset" olivat arvattavissa jo hyvissä ajoin.

Parhaimmillaan Rautakolmio on ihan kelvollinen, sujuvasti kirjoitettu dekkari, jonka päähenkilön kanssa viihtyy, mutta parempaakin olen Lehtolaiselta lukenut.
"-Murhatutkimuksessa mikä tahansa voi olla oleellista. Kun nuo sanat pääsivät suustani, mietin kuinka monta kertaa olin ne urani aikana sanonut ja kuinka usein olin käyttänyt niitä vain eräänlaisena tekosyynä päästä urkkimaan ihmisten mieliä, ymmärtämään niiden liikkeitä."
Tammi, 2013
Sivuja: 352

perjantai 13. syyskuuta 2013

Maailmanhistoria päivitettynä Facebookiin / Wylie Overstreet

Pongasin Kirjojen keskellä -blogista hauskuuden, jota oli ihan pakko käydä kurkistamassa - nimittäin
Maailmanhistoria päivitettynä Facebookiin. Homman punaisena lankana on siis kuvata maailmanhistoriaa Facebookin statuksin, Big bangistä aina nykypäiviin saakka. Siispä voit lukea kuinka Nooa voittaa risteilylahjakortin, Yhdysvaltain uudisasukkaat kutsuvat intiaanit tapahtumaan Sadonkorjuujuhla ja kuinka Eeva tykkää paikasta Paratiisi.

Homman idea on yksinkertainen ja vitsi toimiikin hyvin aika pitkälle mutta alkaa jossain vaiheessa toistaa itseään. Varsinkin alkuvaiheessa sain muutamat aika hyvät kikatukset ja kuten Maija omassa jutussaan sanookin, kirja on ehdottomasti parhaimmillaan silloin kun lukija on väsymyksen aiheuttamassa kaikki on todella hauskaa -tilassa. Kirjaan on päivitetty myös Suomi-statuksia mikä oli hauska lisä lukukokemukseen, voinhan lukea vaikka Lallin statuspäivityksiä.

Tämä on viimeinen lukutaitokampanjapostaukseni, hauskaa oli mutta en kyllä varmaan jaksaisi montaa viikkoa tällä tahdilla. Lukeminen on ihanaa mutta monesti jutun kirjoittaminen vie aikaa kun kirja-ajatukset muhivat päässä. Olenkin ollut positiiviesti yllättynyt siitä että pystyn tarvittaessa myös tällaisiin spontaanimpiin juttuihin. Ja mitäpä sitä ei olisi valmis tekemään hyvän asian puolesta...

Atena, 2013
Sivuja: 151
Alkuteos: The history of the world according to Facebook
Suomentanut Panu Väänänen

Lopullinen kampanjasaldoni siis jäi 8 kirjaan ja on aika käydä itsekin kartuttamassa keräyskassaa ja antaa lukutaidon lahja muillekin. Ja keräyssivuthan löytyvät täältä!

torstai 12. syyskuuta 2013

Leijonakuningas / Harri Nykänen

Uusiin kotimaisiin kirjailijoihin tutustuminen jatkuu dekkarilla, nyt luin ensimmäistä kertaa Harri Nykästä. Leijonakuningas on uunituore teos Nykäsen Ariel Kafka -sarjasta, jonka pääosassa on suomalainen poliisikomisario. Tällä kertaa tosin lisämausteena on päähenkilön juutalaisuus, mikä onkin ihan virkistävää vaihtelua. Koska taaskin aloitin kirjasarjan lukemisen ihan väärästä päästä, ovat Arielin aiemmat vaiheet minulle hämärän peitossa, mutta onneksi kirja toimi hyvin myös itsenäisenä teoksena.

Kun vihattu ja rakastettu Jimmy Boy Aro, keltaisen lehdistön lööppikuningas, maailman vahvin mies, Sumuisten vuorten gorilla, Sikaniska tai Leijonakuningas, löytyy kotoaan kuolleena, saa Ariel Kafka pähkinän purtavakseen. Oliko ennen päihdeongelmistakin kärsinyt Jimmy Boy tehnyt itsemurhan vai avittiko joku? Oliko joku ollut huolissaan räväkän miehen puuhaamasta tosi-tv -ohjelmasta jossa Jimmy Boy lupasi tuulettaa kunnolla?

Ihan ensimmäiseksi: sain Jimmy Boy Arosta vahvat Tony Halme -vibat vaikka toki eroavaisuuksiakin löytyy. Varsinaisen rikosjutun lisäksi Nykänen pui kirjassan myös maailman pinnallisuutta, julkisuuden hienoja miehiä, jotka eivät kauniin kuorensa alla olekaan niin puhtoisia, maailmaa jossa melkein mikä on tahansa on kaupan ja mediaa etsii vain seuraavaa kohu-lööppiä - mielenkiintoisia ja ajankohtaisiakin teemoja. Oma lukunsa on myös komisario Kafkan oma yksityiselämä, josta sieltäkin löytyy vääntöä.

Kokonaisuutena Leijonakuningas oli positiivinen, viihdyttävä ja nopealukuinen kokonaisuus, jota jälleen kerran maustoivat mukavasti tutut tapahtumapaikat. En kuitenkaan hullaantunut Kafkaan, sillä vaikka Leijonakuninkaassa sinänsä olikin ihan mukavasti toimintaa, mutta se koukuttava kipinä jäi tällä kertaa puuttumaan ja myös loppuratkaisua on en ehkä ole valmis ihan purematta nielemään. Mutta kyllä, voisinpa hyvinkin tutustua myös sarjan aiempiin kirjoihin. Olen utelias...

"Jimmy maailman vahvin
Jimmy uusi mestaruuden
Jimmy romutti avouautonsa
Jimmy nai mustan kaunottaren
Jimmylle pikaero
Jimmyn ja Dodon kuuma yö
Jimmylle syyte vihapuheesta
Jimmyn ja Dodon salahäät
Jimmy ja Dodo erosivat
Jimmy sairaalaan yliannoksesta
Jimmy herätyskokouksessa
Jimmylle oma tosi-tv -ohjelma"

PS. Muista kirjabloggaajien ja Suomen Pakolaisavun lukutaitokampanjaa, lahjoittaa voit 13.9 saakka ja keräyssivuthan löytyvät täältä!

Crime Time, 2013
Sivuja: 198
Saatu arvostelukappaleena

keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Aseenkantajan kunnia: Keskilinnan ritarit osa 1 / J.S. Meresmaa

Aseenkantajan kunnia kiinnosti minua heti kättelyssä, sillä olen tykännyt J.S. Meresmaan Mifonki-sarjasta kovasti ja alan vähitellen muutenkin hurahtaa fantasiaan. Ja ritarimeininkihän on aina plussaa! Siispä nappasin Aseenkantajan kunnian Elisa Kirjan kokoelmista.

Tarinan keskiössä on kaksi miestä: Keskilinnan mahtava ja ovela ritari Jehrem ja hänen aseenkantajakseen halajava Konno. Vaikka miesten välinen kemia tuntuukin toimivan, lähettää Jehrem Konnon häpeällisesti takaisin kotiinsa. Mutta mahtavien piireissä juonitaan jotakin ja siihen tuntuu liittyvän myös Jehremin edellisen aseenkantajan, Merion, kuolema.

Ihan ensimmäiseksi haluan kiitellä Meresmaan taitavaa tekstiä. Aseenkantajan kunniassa on vaikuttavan kiihkeätunnelmaisia hetkiä ja koukuttavia juonenkäänteitä. Muutama vähän yllättävämpikin ja kiinnostavakin piirre kirjassa on mutta en halua spoilata niitä, jotka haluavat kirjan lukea.

Tarina osoittautui siis nappiostokseksi, se koukutti ja viihdytti mutta yksi miinus siinä on. Se on liian lyhyt. Minä nimittäin ahmin kirjan loppuun ja hämmentyneenä yritin tökkiä sormella puhelimesta lisää sivuja mutta niitä ei ollut. Lyhyet tarinat ovat minusta vähän harmillisia sillä minun makuuni ne loppuvat aivan liian nopeasti ja tällä kertaa minusta myös itse kertomus jäi harmillisesti auki. Vinkiksi vaan kirjailijalle ja kustantamoille, lukisin mielelläni Keskilinnan ritareista ihan kokonaisen kirjan ja luulenpa etten ole ainoa toiveeni kanssa.
"Jehrem luovii sukuhuoneiden salaisuuksien ja petosten välillä määrätietoisesti ja luontevasti. Ehkä vuosien päästäopin tuntemaan hänen tapansa ajatella ja ratkoa ongelmia. Jehremin arvoitus aukeaa minulle, hitaasti mutta vääjäämättömästi, ja pääsen näkemään vilauksen sukuhuoneiden elämästä. Vaikka sitä ei ääneen lausuta, on ritarien ja killan keskuudessa hyvin tiedossa, kuinka läheiseksi ritarin suhde aseenkantajaansa palvelusvuosien karttuessa kehittyy. Se on enemmän sääntö kuin poikkeus."
PS. Muista kirjabloggaajien ja Suomen Pakolaisavun lukutaitokampanjaa, lahjoittaa voit 13.9 saakka ja keräyssivuthan löytyvät täältä!

Osuuskumma, 2013
Sivuja: 87

tiistai 10. syyskuuta 2013

Ei kiitos / Anna-Leena Härkönen

Luin aiemmin keväällä Anna-Leena Härkösen Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia -teoksen ja se herätti uudelleen kiinnostukseni Härkösen kirjoja kohtaan olemalla sujuva ja viiltävän nokkela. Ei kiitos vaikutti kiinnostavan räväkältä kirjalta ja päätyi siksi lukutaitokampanjakasaani.

Ei kiitos on erään avioliiton tarina. Heli ja Matti elävät ulkopuolisen silmin hyvää elämää kauniissa kodissaan mutta pinnan alla kuohuu. Matti ei anna, ei seksiä eikä oikein muutakaan itsestään vaikka Heli yrittääkin. Tuskastunut nainen käyttää kaikki keinonsa ymmärryksestä punaiseen korsettiin mutta mitä enemmän Heli yrittää, sitä kovemmin Matti sulkeutuu kuoreensa. Miten tässä nyt näin kävi? Voiko tuollaisia solmuja enää saada auki? Haluavatko Heli ja Matti enää edes korjata liittoaan?

Aluksi kuvittelin Härkösen kirjan käsittelevän seksiä, sen puutetta ja saamista mutta pian tajusin sen olevan vain yksi taso kirjassa, sen läheisyyden ja rakastamisen symboli jota Heli niin vimmastusti yrittää saada. Kirja pitkälti onkin pariskunnan keskenäistä sotaa, Heli virittelee ansojaan murtaakseen Matin puolustuksen vain huomatakseen hyökkäyksen epäonnistuneen.

Härkönen taitaa kuulua niihin kirjailijoihin, jotka eivät harrasta ihania tai sankarillisia, puhtoisia henkilöitä ja Heli ja Mattikin ovat kaikessa ärsyttävyydessään melko inhimillisiä. Ja rasittavia. Vaikka Heli onkin kertoja, osaan hyvin kuvitella millainen hän olisi oikeassa elämässä, pienet piikit ja äänenpainot tai ilmeet jotka taatusti osuvat kutiinsa vaikka sanat sinänsä ystävällisiä ovatkin. Ja Matti - tekisit minut hulluksi tosielämässä!

Pidin Härkösen pirullisen nasevasta tekstistä vaikkei kirja tällä kertaa napakymppiin oikein osunutkaan. Jotenkin vain tämän pariskunnan jahkaaminen teki jollain lailla surullisen olon sillä varmaan tällainen avioliitto on joillekin arkeakin. Ja minä, hullu romantikko, haluan uskoa siihen että rakkaus voittaa kaikki esteet. (Härköstä haluan kuitenkin lukea lisää, kirjahyllyssäni on ehdottomasti tilaa nasevalle naiskirjailijalle!)
"Haluan korostaa, että olemme aikuisia ihmisiä. Olemme hyväksyneet esimerkiksi sen, ettei elämässä saa kaikkea. Hyvä jos edes puolet. Tai kolmasosan. Jotkut kutsuvat sitä seestyneisyydeksi. Minä kutsun sitä katastrofiksi."
Otava, 2008
Sivuja: 351

maanantai 9. syyskuuta 2013

The lost days of Agatha Christie / Carole Owens

Neljänneksi lukutaitokampanjakirjakseni halusin ehdottomasti äänikirjan, sillä kelithän ovat olleet mitä mahtavimmat ja puissa hiljalleen näkyvä ruska houkuttelee ulkoilemaan. Siispä tarvitaan äänikirja, jotta voidaan lukea ulkona liikkuessakin!

8. joulukuuta 1926 kirjailija Agatha Christie katosi kotoaan Sunningdalesta, pian katoamisen jälkeen hänen autonsa löydettiin syrjäisen metsätien reunasta. Media innostui tapauksesta ja pian kirjailijaa etsittiin suurten vapaaehtoisjoukkojen avulla. Epäiltiin kidnappausta, itsemurhaa - jopa murhaa, sillä kirjailijan aviopuoliso Archie oli juuri ilmoittanut haluavansa avioeron jotta voisi avioutua rakastajattarensa kanssa. Lopulta Agatha Christie löytyi hotellista jonne hän oli kirjoittautunut väärällä nimellä ja hän väitti kärsivänsä muistinmenetyksestä. Tapaus jäi fanien mieliä kiehtovaksi mysteeriksi sillä Christie ei koskaan kommentoinut noita kadonneita päiviä.

Carole Owens on psykoterapeutti, joka halusi yrittää ratkaista arvoituksen käyttämättä ammattitaitoaan ja tulkitsemalla Christien persoonaa tapahtumia vasten. Kirja on luonnollisestikin fiktiota, vain nokkela arvaus siitä mitä noina päivinä olisi saattanut tapahtua. Sen rakenne on tosin mielenkiintoinen, sillä kirjassa 56-vuotias Christie tulee terapeutin vastaanotolle selvittämään itselleen kadonneiden päivien tapahtumia ja kirja koostuukin pitkälti Christien ja terapeutin välisestä vuoropuhelusta.

Kirjan aihe tuntui kieltämättä kiehtovalta, jopa sellaiselta josta dame Agatha olisi itsekin kirjoittanut. Owensin tapa purkaa tapausta dialogin avulla tuntui toimivalta ja sain alkuun jopa ahaa-elämyksiäkin. Lupaavaa! Kirjan lukijana toimi Wanda McGaddon, jonka brittiaksentti toi elävästi mieleeni neiti Marplen - ja tietysti Christien. Kirjan tapahtumat ovat pohjimmiltaan hyvin selkeitä ja yksinkertaisia, Owens kiertelee pitkälti muutaman keskeisen teeman ympärillä ja siksi kirjaa oli helppo seurata lenkeillä.

Viihdyin melko mukavasti Agathan ja Owensin kanssa, mieleeni nousi vain muutama mutisemisen aihe. Kirja nimittäin kattaa vain yhden istunnon ja minun oli vaikea uskoa että kaikkien kuluneiden vuosien jälkeen Christielle ennestään tuntematon terapeutti tekisi läpimurron yhdessä iltapäivässä. Nillittämistä, tiedän, mutta joskus tällaiset pienet yksityiskohdat jäävät vaivaamaan. Jäin myös hiukan kahden vaiheille loppuratkaisun kanssa, todennäköisesti tosin vain siitä syystä että kuuntelemisen aikana minäkin olin jo ehtinyt muodostaa oman "kadonneiden päivien" -teoriani joka sitten lopuksi ei osunutkaan yhteen Owensin linjanvetojen kanssa.

Vaikkei Agatha Christien psykoterapiaistunto ihan tajuntaani räjäyttänytkään, oli se silti hyvä kaveri syksyn aurinkoisille kävelylenkeille. Suosittelen erityisesti Christie-faneille!

PS. Muista kirjabloggaajien ja Suomen Pakolaisavun lukutaitokampanjaa, lahjoittaa voit 13.9 saakka ja keräyssivuthan löytyvät täältä!

Blackstone Audio, 1995
Pituus: 3 h. 23 minuuttia
Lukija: Wanda McGaddon

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Äidit ja tyttäret: kirjeenvaihtoa / Maise Njor & Camilla Stockmann

Äidit ja tyttäret osui hyppysiini kirjaston palautushyllystä, mieleni teki vaihteeksi lukea jotakin kepeämpää, joka ehkä naurattaisikin - kenties chick-litiä?! Äidit ja tyttäret perustuu kahden tanskalaistoimittajan toisilleen vuoden aikana lähettämiin meileihin. Maise on juuri jäämässä äitiyslomalle kolmannen lapsensa kanssa, Camilla on taas hiljalleen vakavoituvassa parisuhteessa ja uraputkessa. Naiset eivät tunne toisiaan ja kuluneen vuoden aikana he tapaavat vain kerran, sattumalta. Silti meileissä jaetaan varsin syvällisiäkin kokemuksia, vailla turhaa kainostelua.

Äidit ja tyttäret osoittautui aika hämmentäväksi lukukokemukseksi. En tiedä ovatko tanskalaisnaiset reilusti suomalaisia rennompia tyyppejä (vai onko kirjoittamisvaiheessa räväkästi liioiteltu), mutta kirjan sähköposteissa tosiaan jaetaan asioita aika avoimesti, ihan eritteistä ja lirautteluista alkaen. Minusta nimittäin alkuperäinen idea kahden tuntemattoman naisen kirjeenvaihdosta oli mielenkiintoinen enkä oikein jaksa lämmetä feikki-paljasteluille.

Naiset vyöryttävät lukijan eteen hurjan määrän kokemuksia elämän eri alueilta, iloista suruihin, noloista vakaviin mietteisiin. Välillä ruoditaan kruununprinssin häitä, sitten perhe-elämää ja asuntolainaa. Kirjan runsaus tuntui välillä vähän lamaannuttavalta ja osa tanskalaisjulkkiksia ruotivista osuuksista meni minulta pitkälti ohi koska en ole koskaan kuullutkaan kyseistä henkilöistä. Silloin tällöin oli tylsää ja teki mieli alkaa selaamaan kirjaa eteenpäin.

Mutta. Äidit ja tyttäret -kirjalla oli myös omat selkeät hyvät hetkensä, minä pidin eniten niistä joissa Maise ja Camilla vakavoituivat. Sillä jossain siellä läpänheiton alla oli ihan oikeita, kipeitäkin ajatuksia jotka oli uskallettu jakaa. Parhaiten mieleeni on tainnut jäädä se tapa, jolla Maise pelkää tytärtensä puolesta ja paljastaa toivovansa nykyisin että hänen miehensä kuolisi ennen hänen tyttöjään. Ajatus on outo mutta samalla ymmärrettävä, sillä ennen kaikkea hän haluaa tytärtensä kasvavan ja elävän vanhoiksi.

Kirja ei siis ollut ihan niin herttaisen höttöinen tai hauska kuin olin kuvitellut mutta vietin sen kanssa hyviäkin hetkiä, jopa naurahdin joskus. En ehkä lukisi tekijöiltä toista teosta mutta en sentään jättänyt keskenkään. Ehkä oikeassa paikassa oikeaan aikaan tämä on ihan ok kirja.
"Ongelma on myös siinä miten ymmärtää vanhempia sukupolvia. Miten voisin koskaan pystyä eläytymään isoäitini tilanteeseen? Hän sanoi eräänä päivänä että kun hän tuli kylpyhuoneesta, hän tunsi itsensä 28-vuotiaaksi, mutta kun hän katsoi itseään peilistä, hän säikähti pahan kerran. Sen 28-vuotiaan peittona oli 91-vuotias."
Johnny Kniga, 2007
Sivuja: 275
Alkuteos: Michael Laudrups tænder
Suomentanut Katriina Savolainen

lauantai 7. syyskuuta 2013

Precious Ramotswe -lastenkirjat / Alexander McCall Smith

Lukutaitokampanja vei ajatukseni Afrikan suuntaan ja ensimmäiseksi mieli teki lukea jotain sinne sijoittuvaa. Helmetin OverDrive-kirjaston valikoimista silmiini osuivat Alexander McCall Smithin Precious-kirjat, joiden pääosissa seikkailee Naisten etsivätoimisto nro 1:stä tuttu Precious Ramotswe. Kirjat tosin sijoittuvat aikaan paljon ennen etsivätoimistoa, niissä Precious on vasta koululainen joka tosin jo alkaa osoittaa mielenkiintoaan mysteerien ratkomista kohtaan. Naisten etsivätoimisto -kirjat ovat jo vuosia olleet minulle mainio hyvän mielen lähde ja siksipä oli aivan pakko tutustua myös pikku-Preciousiin. Tässä siis ensimmäiset kaksi lukutaitokampanjalle lukemaani kirjaa!

Kirjat vievät lukijansa Botswanaan, jossa Precious Ramotswe käy koulua. Hän saa ratkaistavakseen kaksi tapausta, joista toinen käsittelee kadonneita herkkuja ja toinen kadonnutta lehmää. Veikkaisin että kirjat ovat suunnattu alakoulukaisille, sillä ne sisältävät mm. afrikkalaisten nimien ääntämysohjeita eivätkä Preciousin jutut ole turhalla jännityksellä tai mutkikkuudella pilattuja, taso lienee melko sopiva pienille lukijoille. Aikuisena sanoisin Preciousin olevan minun makuuni ehkä hivenen liiankin kypsä lapsi ollakseen täysin uskottava, mutta koska kyseessä on lastenkirja, sallittakoon se.

Kirjat olivat tuttuun tapaan viehättäviä, hivenen yksinkertaistettuja versioita Naisten etsivätoimistosta, jossa tunnelma oli lempeä, leppoisa ja afrikkalainen. Kuten lastenkirjoissa usein, on sivuilla myös muutamia opetuksia. Lukijan silmää ilahdutti erityisesti Iain McIntoshin kaunis kuvitus, joka tosin kirjojen sisäsivuilla oli vain kolmivärinen. Aikuisen silmään ratkaisu oli tyylikäs mutta jäin miettimään olisiko pelkästään punaisesta, mustasta ja harmaasta koostuva väritys lapsesta vähän tylsä.

Vinkiksi vielä englantia harjoitteleville: kirjojen teksti on selkeää ja helppoa kieltä ja tarinat ovat siinä mielessä mukavan pituisia että hitaampikin lukija jaksaa ne varmasti loppuun saakka.
"Teb thought this was a good idea, and said she would practise looking for clues, just as Precious had done.  "You never know what you might find", she remarked. "There are all sorts of mysteries once you start to look for them."

Precious and the monkeys: Precious Ramotswe's very first case
Polygon, 2011

Precious and the mystery of the Meerkat Hill: A new case for Precious Ramotswe
Polygon, 2012

perjantai 6. syyskuuta 2013

Tehdään hyvää - kirjabloggaajat lukevat lukutaitoa

Tällä viikolla (6.9-13.9) käynnistyy kirjabloggaajien ja Suomen Pakolaisavun yhteinen lukutaito-kampanja. Kampanjan tarkoituksena on edistää lukutaidon kehitysmaissa. Kampanjamateriaaleihin tutustuminen sai minut miettimään sitä, mitä lukutaito minulle merkitsee. Se on mahdollistanut koulutuksen ja sitä kautta työpaikan saamisen. Voin lukea ja allekirjoittaa sopimuksia, hankkia tietoa - pärjään maailmassa lukutaidon ansiosta.

Ensimmäisellä Kiinan matkallani sain vähän osviittaa siitä, millaista olisi olla lukutaidoton. Muistan hyvin avuttomuuteni ja turhautumiseni kun en yht'äkkiä osannutkaan lukea edes kauppakeskuksen seinillä olevia kylttejä löytääkseni naistenhuoneeni. Tienviitat, lehdet, kaikki painentut ohjeet olivat kuin hepreaa. Matka kesti vain muutamia viikkoja mutta kokemus korosti mielessäni lukutaidon tärkeyttä ja siksikin haluan olla mukana lukemassa lukutaitoa.

Tutkimusten mukaan maailmassa on lähes 800 miljoonaa lukutaidotonta aikuista ja vain kolmanneksella lapsista on mahdollisuus käydä koulua. Lukutaidon lahja antaa helpottaa arkea ja antaa mahdollisuuden mm. parempaan toimeentuloon. Suomen Pakolaisapu järjestää tällä hetkellä lukutaitokoulutusta Sierra Leonessa, Liberiassa, Ugandassa ja Thaimaassa. Lukemisen, kirjoittamisen ja laskemisen lisäksi he jakavat samalla myös tietoa mm. hygieniasta, maanviljelystä ja ruokavaliosta.

Kirjabloggaajat ovat mukana keräämässä rahaa lukutaidolle, 6.9-13.9 luemme ja arvioimme kirjoja lukutaitokampanjan hyväksi ja haastamme lukijamme lahjoittamaan yhden euron jokaista viikolla luettua kirjaa kohden. Kaikki kerätyt varat ohjataan lyhentämättömänä Suomen Pakolaisavun lukutaitototyöhön. Lahjoitussivun löydät täältä.

Luetaan yhdessä lukutaidon hyväksi!

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

World War Z: An Oral History of the Zombie War / Max Brooks

Kesäloman loppuminen toi jostain syystä lenkkikirjat taas mieleeni. Vaikka normaalisti tiiliskivistä tykkäänkin,
lenkillä kuuntelen mielummin lyhyitä juttuja, joten kirjan pituus on aika olennainen tekijä valinnassani. Päädyinkin venyttämään rajojani zombie-kirjoihin ihan vain siksi että World War Z sattui löytymään Overdrive-kirjaston hyllystä ja se oli mukavan pituinen lenkkikirjaksi. Myönnetään, valintakriteerini eivät ole erityisen hienostuneet... Toisaalta, kun joskus tekee valintoja hölmöillä kriteereillä, saattaa joskus törmätä yllättäviin ja kivoihinkin juttuihin. Tällä kertaa ilahduin tajutessani että zombie-kirjani osoittautuikin oikein toimivaksi ja sopivalla tavalla karmivaksikin kokonaisuudeksi.

Kirja on itseasiassa raportti maailmansota Z tapahtumista, joita YK:n sodanjälkeisen komission agentti kerää haastatteluin 10 vuotta sodan päättymisen jälkeen. Haastateltavia on useita, ympäri maailmaa ja heidän todistustensa kautta lukijalle alkaa piirtyä kuva siitä, mitä tuolloin tapahtui. Kuinka epidemia alkoi Kiinasta ja levisi pian ympäri maailmaa, kuinka ihmiset ottivat varoitukset vastaan ensin epäluuloisina, kunnes paniikki iski. Ihmiset hylkäsivät kotinsa ja pakenivat pohjoiseen (zombit jäätyvät pakkasella) ja sotilaat taistelivat poikkeuksellista vihollista vastaan epätoivoisina.

Nimestään huolimatta kirjassa eivät oikeastaan pääosassa ole zombit vaan ihmiset, se tuntuu enemminkin tutkiskelevan sitä, mitä maailmassa tapahtuisi jos meitä kohtaisi jokin mittava, maailmanlaajuinen uhka, joka voisi yhtä hyvin olla vaikkapa sairaus tai ympäristökatastrofi. Tässä kirja onnistuikin mahtavasti, sillä oma mielikuvituksenikin aktivoitui ja pohdiskelin pitkään sitä, kuinka itse pystyisin selviytymään ilman sähköä, bensaa, pyydystämällä ruokani itse. Brooks tekee hyviä havaintoja siitä, kuinka hemmoteltuja olemme ja kuinka esimerkiksi työelämässä harva meistä on enää tehtävissä, joista olisi hyötyä aidosti selviytymisessä tai maan jälleenrakennuksessa.

Toinen mielikuvitustani kutkuttava fakta oli se, että sodan aikana myös maailmankartta piirrettiin uudelleen. Tätä ei kirjassa suuremmin esitellä, lukija vain tulee pistäneeksi merkille sen, että osa haastatteluista tapahtuu esimerkiksi Tiibetin tasavallassa tai Jerusalemissa, joka nykyisellään kuuluukin Palestiinaan. Luonnollisestikin aloin myös pohtia lenkeilläni Suomen kohtaloa ja yllätyin iloisesti kun yksi haastatteluista tapahtuukin kotoisesti Vaalajärvellä! Suomiväriä näkyy kirjassa muutenkin sillä yksi haastatelluista on sotilas Todd Vainio.

Kirja onkin oikeastaan tarinakokoelma Zombi-sodan eri vaiheista ja rakenne toimii mielestäni loistavasti, sillä Brooks onnistuu kuvaamaan globaalin ongelman kehittymistä mukavan laaja-alaisesti. Kuuntelijalle kirja on herkkua, sen lukijakaarti on vaikuttava mikä luonnollisestikin kuuluu myös lopputuloksessa. Jokaiselle roolille on oma näyttelijänsä, heistä mainittakoon mm. Alfred Molina, Jeri Ryan, Alan Alda, René Auberjonois ja Martin Scorsese. Kirjailija itse lukee haastattelijan roolin. Lukijat onnistuivat hienosti herättämään eri henkilöt kulttuureineen eloon ja melkeinpä sanoisin että tämä kirja saattaa jopa toimia paremmin ääniversiona kuin paperisena.

Risuja haluaisin antaa kirjan nimestä, sillä mielestäni tekstin alun pahaenteinen tunnelma toimisi vielä paremmin mikäli jo nimessä ei paljastettaisi mikä tuo mystinen uhka oikein on, jolloin lukija olisi saanut jonkin aikaa itse arvailla ja jossitella.

Pidin itse World War Z niin paljon että se pääsee Suosikit-kategoriaani. Tämä tuntuu aika yllättävältä, en olisi ehkä itse arvannut voivani pitää zombeista näin paljon. Suosittelen siis muitakin kokeilemaan, äänikirja löytyy ainakin Helmetin OverDrive-kokoelmasta ja se on suomennettu nimellä Sukupolvi Z: Zombisodan aikakirjat (Johnny Kniga, 2011)

Books on tape,2006
Kesto 6 h
Kirjallinen maailmanvalloitus: Barbados

maanantai 2. syyskuuta 2013

Dark places (suom. Paha paikka) / Gillian Flynn

Kun Google Books aloitti toimintansa, kävin pian kurkistamassa palvelua, olenhan utelias ja lukutoukkakin vielä. Heti etusivulla silmiini osui Gillian Flynnin Dark Places, jolle oli hintaa siunaantunut alle 6 euroa - kaupat tuli! Olen jo muutaman kuukauden miettinyt Dark Placesin lukemista, mutta harmikseni kirjaa ei tuolloin Helmetin kokoelmista löytyny. Flynn nimittäin tuntuu kirjoittavan kiinnostavan kieroista tyypeistä joissa riittää säröjä ja niistähän minä pidän!

Dark Places on nimensä mukaisesti synkkä kirja. Siellä ei maalailla upeita auringonlaskuja, minulle kirjan maisemat piirtyivät ruskean ja harmaan eri sävyjen sekoituksina, masentavina ja nukkavieruina. Kirjan henkilöt ovat ongelmaisia, jokainen säröllä omalla tavallaan. On nörttejä, jotka vähän säälittävästi fanittavat murhia, hyvän perheen kultatyttöjä joista tulee strippareita ja Libby, omien sanojensa mukaan pelkuri, valehtelija ja varas.

Kirjan tarina alkaa oikeastaan eräänlaisesta lopusta, sillä heti kättelyssä lukija saa tietää kohtalokkaasta yöstä, jolloin paha kohtaa köyhän Dayn perheen. Tuon yön jälkeen 5-henkisestä perheestä on elossa vain kaksi - 7-vuotias Libby joka onnistui pakenemaan surmaajaa ja 15-vuotias Ben, joka sittemmin tuomittiin äitinsä ja kahden pikkusisarensa murhista vankeuteen. Tarinan alkaessa kirjan päähenkilö, Libby, on kolmikymppinen, ongelmainen nainen, joka on aktiivisesti pyrkinyt olemaan ajattelematta Sitä Yötä, Beniä, perhettään. Valitettavasti rahapula kuitenkin pakottaa naisen menemään ajatustensa Synkkään Paikkaan, sillä Kill Club, kuuluisien murhien selvittelystä innostuneiden harrastelijoiden ryhmä, tarjoaa Libbylle rahaa Benin maineen puhdistamisesta.

Kirjassa on liikutaan kahdella eri aikatasolla, sillä Libbyn nykyajassa tapahtuvien tutkimusten välissä Flynn vie lukijan kohtalokkaan päivän 03.01.1984 tapahtumiin, joita seurataan niin perheen Patty-äidin että Benin näkökulmista. Ratkaisu toimii yllättävän tehokkaasti, etenkin kun kaiken takana häämöttää päivän vääjäämätön ja surullinen päätös. Kello tikittää Dayn perheelle ja lukijana jään miettimään sitä kuinka paljon voikaan mennä pieleen yhdessä päivässä. Varsinaisen rikostarinan lisäksi minuun teki vaikutuksen myös Dayn perheen köyhyyden kuvaus, se hiljainen ahdinko ja nöyryytykset jotka pienituloista perhettä kohtaavat. Käytetyt vaatteet, autot, huonekalut, lakanat, kavereiden pilkka ja kaikki se niukkuus...

Kirja osoittautui tuiman tehokkaaksi pakkaukseksi, joka koukutti niinkin tehokkaasti että muutaman kerran nukahdin puhelin kourassani. Kaikesta kuvatusta ankeudesta huolimatta, pidin kirjasta ja etenkin kirpakasta Libbystä hurjasti. Mustaakin mustempi huumori ja reilu annos itseironiaa on paketti minun makuuni.

Vielä sananen Google Booksista, sovellus vaikutti ensimmäisen käyttökerran jälkeen melko tyypilliseltä e-kirja-ohjelmalta, joka oli ainakin minusta helppokäyttöinen. Kirjakokoelma vaikutti mukavasti hinnoitelulta ja kiinnostavalta, luulen että sieltä löytyy jatkossakin jotakin luettavaa! Kirjan latautuminen tosin vaikutti himppasen hitaammalta kuin muissa vastaavissa teoksissa, mutta itse tykästyin kovasti siihen että e-kirjan sivut näyttivät ihan oikeasti kääntyvän. Hassua, miten pienistä asioista sitä voikin innostua!
"I have a meanness inside me, real as an organ. Slit me at my belly and and it might slide out meaty and dark, drop on the floor so you could stomp on it. It's the Day blood. Something's wrong with it. I was never a good girl, and I got worse after the murders."
Hachette UK, 2009
Sivuja: 368