Motivaatio kirjan kirjoittamiseen juontaa juurensa jo 1960-luvulta. Perheen isä, kirjan päähenkilö, loi uransa kirkonmiehenä. Vanhenmiten hän alkoi kerätä talteen palasia oman sukunsa historiasta ja jakoi ne poikansa, kirjailijan, kanssa. Sairastuttuaan isä pyysi poikaansa jatkamaan hänen työnsä sukuhistoriikin kirjoittajana loppuun. Vuodet vierivät ja nyt tämä poika, itsekin jo eläkeläinen, päätti vihdoin koota isänsä tarinan kirjoihin ja kansiin. "Kun vielä pystyn."
Itse tarina on oikeastaan melko kiinnostavakin, joskin saman tyyppisiä kulkee varmasti monessakin suomalaisessa suvussa. On nuori mies, joka onnistuu hukkaamaan omaisuutensa, mutta saa varakkaan neitosen naimaan itsensä suvun vastustuksesta huolimatta. Mies osoittautuu melko kelvottomaksi ja lopulta hylkää vaimonsa ja pienen poikansa. Kaikista vastuksista huolimatta yksinhuoltajaäiti onnistuu kasvattamaan ja kouluttamaan itselleen kelpo pojan. Poika, sankarimme, opiskelee lääketiedettä, mutta kokee lopulta kutsumuksekseen papin työn. Elämä ottaa ja antaa, on sotavuosia, rakkautta, perhe, työtä, menetyksiä...
Oli melko erikoista alkaa lukea kirjaa, jonka suurimmat juonenkäänteet minäkin jo tunsin. Se oli tavallaan sykähdyttävääkin, ajatella että kirja on samalla osa minunkin tarinaani. Ainoastaan harmittelin ettei muistoista ollut löytynyt enempää tietoja päähenkilön äidistä (kirjailijan isoäidistä), joka kaikesta päätellen oli sitkeä ja kekseliäs suomalainen nainen, joka kyllä olisi tarinansa ansainnut.
Olen iloinen siitä että tämä kirja kirjoitettiin, minusta tuntuu hyvältä ajatella että kappale edeltävien polvien historiaa on turvallisesti tallessa kansien välissä ja että jälkipolvet kenties joskus selaavat tuota kirjaa - eivätkä edesmenneet rakkaat siten ehkä koskaan unohdu. Samalla jäin miettimään oman sukuhaarani tarinaa, ehkä sekin pitäisi kertoa tai tallettaa? Mitä luulette, onko jokainen ihminen kirjan arvoinen?
(Ote päähenkilön enon kirjeestä 27.VIII - 10)"Tunnen sinut hyvin. Olen sinua vuosikaudet hiljaisuudessa tutkinut ja luulen luonteesi pohjalta löytäneeni hiljaisen ja nöyrän alakuloisuuden. Se on sukumme merkki. Kenellekään se ei koskaan ole tappioksi ollut. Päinvastoin se on kannustanut meitä hiljaisuudessa tarkkailemaan ympärillämme sykkivää elämää ja rakastamaan sitä."Omakustanne, 2012
Sivuja: 173
Kiinnostuneet voivat tiedustella kirjaa numerosta: 0400528416
Hienoa, että teidän suvun tarinoista ainakin tuo yksi on nyt kirjattu! :)
VastaaPoistaMinua kiinnostaisi kovasti oman suvun historia, mutta kovin paljosta ei puhuta - eikä saa kysyä. Äidinpuoleisesta suvusta on tehty sukututkimusta, mutta eipä siitä selviä juuri muuta kuin syntymä- ja kuolinajat sekä perhesuhteet. Jonkun kohdalla oli maininta "menehtyi kaivosonnettomuudessa Amerikassa" ja heti tuli sellainen olo, että olisin halunnut kuulla taustoja: mikä hänet sai lähtemään Amerikkaan ja millaista elämä siellä oli? Olisiko hän joskus halunnut palata kotiseudulleen? Vanhojen valokuvien joukossa on yksi hyvin repaleinen mustavalkokuva amerikkalaiselta hautausmaalta, missä valkoisiin pukeutunut nainen harsohattu päässä seisoo suuren valkoisen hautakiven vieressä. Senkin kuvan tarinan haluaisin kuulla...
Minäkin jäin miettimään noiden sukutarinoiden ylös kirjaamista, niissä olisi varmaan paljon mielenkiintoista. Ja teidän suvussa olisikin kutkuttavan oloinen mysteeri ratkottavaksi, Ameriikan matkaaja... Pistää tosiaan mielikuvituksen laukkaamaan.
PoistaMonissa suomalaisissa suvuissa kulkevat vaietut salaisuudet sekä hiljainen melnakolia, joka todellakin voi kannustaa rakastamaan elämää. Isältäni jäi muistelmansa kesken ja minä en taida pystyä jatkamaan, sillä minua todella vaivaa, että tiedän niin vähän isäni äidistä, kauan sitten edesmenneestä mummostani, joka sai isäni, ainoan lapsensa, todella kypsässä iässä.
VastaaPoistaAmerikkaan matkaajia löytyy myös...ja yksi heidän jälkeläisistä saapuu meille toukokuulla.
Leena, kuulostaa siltä että teiltäkin löytyisi tarina jos toinenkin... On kyllä harmi kun ne tarinat katoavat, minäkin haluaisin kuulla enemmän tämän kirjan päähenkilön äidistä joka on tainnut olla melkoinen selviytyjä - niinkuin suomalaiset naiset usein ovat!
Poista