Vanhan rouvan lokikirja kertoo ihan nimensä mukaisesti Villan matkasta rahtilaivalla Chileen. Hän matkustellut näin aiemminkin, nuorempana tyttärensä kanssa, mutta nyt ikä alkaa painaa. Matkan aikana Villa kuvaa arkisen rehellisesti vanhenemista ja paljastaa ajatuksiaan ja pelkojaan siitä. Miltä tuntuu kun itse on saanut vielä olla terve mutta ystävä on jo pyörätuolissa? Millaista on kun joutuu pikkuisen kerrallaan luopumaan niistä asioista, joita on jaksanut ja kyennyt tehdä elämänsä aikana?
Olen aina ihaillut ihmisiä jotka matkustelevat ja uskaltavat kokeilla niitä vieraampiakin polkuja. Villan matka rahtilaivalla Atlantin halki aina Chileen saakka herätti taas matkakuumeen (ihan kuin se kuume koskaan olisikaan todella laskenut). Matka kesti tammikuusta toukokuulle, Villa viivähti mm. Riiassa, Ruotsissa, Portugalissa, Brasiliassa, Argentiinassa ja Skotlannissa - melkoinen seikkailu siis! Rahtilaivalla matkustaminen kuulostaa aika arkiselta ja silti jollain tapaa jännittävältä. Voi olla että pitkästyisin jos joutuisin päivätolkulla olemaan laivassa ilman mitään tekemistä vai olisiko se sittenkin ihanan rentouttavaa?
"Mietin tuossa - monestihan minä mietin - miksi saan olla näin terve ja miten minä näin vanhaksi asti koen näitä asioita. Tiedänhän minä että se onkko ajan ihan epävarmaa, mutta katselin merta ja ikään kuin ajattelin kiitollisena... Vaikka minä niin vältän uskonnonmakuisia sanoja, kyllä kai se kiitos kuitenkin tulee monta kertaa mieleen. Ja usein se tulee minulla julki jonkinlaisena kerskauksena, josta voi sitten tulla sellainen jälkiolo niin kuin nyt silmätulehduksen aikaan, että jahah, minä olen syyllistynyt hybrikseen. Me olimme juuri kehuneet terveyttämme Emmin kanssa ja uskaltaneet puhua siitä että sairaus on eräänlainen valinta. Mutta kyllä monen monta kertaa ajattelen yhä uudelleen nuoruudenystävääni ja sitä mitä en voinut aavistaakaan näiden seitsemän vuoden aikana jotka olen matkustanut pitkin maailmaa, että hän oli pyörätuolissa. Ja täällä minä syöksähtelen ja juoksentelen pitkin hyttiä ja otan konjakin - voisin kaatua ja halvaantua minäkin. Ja voin."
Kirja on melko arkinen ja koruton, Villan kieli on kotoista ja miellyttävää. Suurta draamaa ei tähän tarinaan liity, se on ennemminkin hiljaista pohdiskelua pienen ihmisen isoista asioista. Tämä matka ei muuten jäänyt sitkeän rouvan viimeiseksi, hän matkusti Chileen vielä yhden kerran - 75-vuotiaana.
(Kaatumisen jälkeen)"Sen tämä teki, että vähäisessä normaalissakin mainingissa minua hiukan pelottaa, olen eri tavalla varuillani kuin ennen. Varovainen on tietysti hyvä olla, mutta nyt tässä on jonkinlaista vanhan ihmisen kömpelöä varovaisuutta. Ja ajattelen: johtuiko se iästäni, että kaaduin, ja sanovatko kaikki ihmiset laivassa että miksi niin vanha ihminen lähtee merelle kun ei pysy pystyssä? Vai oliko se semmoinen paikka, että siinä olisi voinut joku muukin kaatua?"
Like, 2004
Sivuja: 333
Kirjallinen maailmanvalloitus: Brasilia
Olen myös lukenut näitä Villan matkapäiväkirjoja ja ihailen häntä ja hänen rohkeuttaan. Päiväkirjassaan hän tuo esiin, miten monet asiat pelottavat häntä , mutta silti hän ottaa koko ajan haasteita vastaan. En itse myöskää voisi kuvitella lähteväni tällaisille matkoille, mutta niistä on hauska lukea jonkun muun kokoemana. Villalle nämä matkat olivat osittain työmatkoja, kääntäjän työ on sikäli joustavaa, että sen voi ottaa matkoille mukaan.
VastaaPoistaTosi mukavaa, että hänen kirjojaan edelleen luetaan ja niistä kirjoitetaan myös blogeissa.
Mulla odottaa Elämän korkea keskipäivä tuolla hyllyssä lukijaa, voi että ja joutuu varmaan taaskin väistymään jonossa "kiireempien" lainattujen tieltä.
VastaaPoistaOn jo kauan kiinnostanut Villan kirjat, kiva kun pääsin juttusi kautta kurkistamaan lokikirjaan.
Jaana, täytyy vaan toivoa että Villan ikäisenä olisi yhtä reipas ja uskaltaisi seikkailla... Minä taidan olla liian mukavuudenhaluinen tämmöiselle reissulle, mutta mukavaa siitä oli lukea. Villan pohdinta oli jollain lailla rehellistä ja miellyttävää luettavaa, tykkäsin kovin ja luulen että täytyy lukea loputkin lokikirjat.
VastaaPoistaErja, noinhan se menee. Tulee pikalainoja ja muita... Tämä muuten passaisi hyvin vaikka kesälomakirjaksi, on sellaista leppeää luettavaa.
Tämä on ainoa Villan kirja, jonka olen lukenut (tai siis kuuntelin sen). Kirja oli kyllä vähän mitäänsanomaton eikä innostanut tarttumaan muihin. Tuntui, että siinä vatvottiin koko ajan samoja asioita (esim. kaatumista ja yksin matkustamisen pelkoa) ja olisi toiminut paremmin reippaasti tiivistettynä.
VastaaPoistaVelma, kyllähän kirjassa asioita toistellaan paljon, varsinkin sitä kaatumista. Minä taas ajattelin sen tilanteeksi joka nyt vain pyöri paljon Kyllikin mielessä. Mutta saatat olla oikeassa tuon tiivistyksen kanssa. :)
VastaaPoistaKirja oli kyllä tosi sympaattinen. Kuuntelin sen viime vuonna äänikirjana, ja vähän väliä tunnistin sanontoja ja äänenpainoja, joita oma mummo käytti. Tuli sellainen turvallinen olo :)
VastaaPoistaOli myös mielenkiintoista päästä kurkistamaan vanhemman ihmisen ajatusmaailmaan, miten hän kokee eri tilanteet.
Linnea, olipas hyvä havainto tuo mummon sanontojen tunnistaminen. Minustakin tekstissä oli jotakin tuttua.
VastaaPoistaMinusta oli mielenkiintoista lukea vanhenevan ihmisen elämästä, niin paljon kirjallisuutta kun kirjoitetaan nuorten toimesta.
Norkku, tässä Villan kirjassa on minun Iso Unelmani. Mutta sitten on se toinenkin unelma...My English Dream...vielä en tiedä, mikä toteutuu.
VastaaPoistaIhailtava nainen!
Leena, Kyllikki oli kyllä rohkea. Ehkä se on se rohkeus ja seikkailu joka pitää ihmisen elossa ja kunnossa?
VastaaPoista