The Storyteller / Jodi Picoult

Tällä kertaa kirjakuvani on Schipholin lentokentältä, Amsterdamista, jossa pysähdyimme kotimatkalla sen verran että ehdin juosta läpi kirjakaupat ja hetkisen vielä lukeakin mukavan metsäiseksi lavastetulla lepoalueella. Kaupasta oli pakko poimia mukaan Jodi Picoultin uutuus, The Storyteller, joka olin jo aiemmin korvamerkinnyt luettavakseni. Uusin kirja käsittelee toista maailmansotaa ja natseja sekä anteeksiannon teemaa ja vaikka uskoinkin Picoultin kirjoittajan taitoihin, olin aihevalinnasta alkuun hiukan pettynyt, niin paljon teemasta on jo kirjoitettu.

The Storytellerin keskushenkilönä on ujo ja eristäytynyt leipuri Sage, joka sururyhmässään tapaa herttaisen vanhan herran, Josefin. Ystävyyteen kuitenkin tulee ryppy kun Josef kertoo natsimenneisyydestään Auschwitz-Birkenaussa ja pyytää Sagea tappamaan hänet. Tapahtumaketjun myötä Sage saa kuulla rakkaan isoäitinsä, Minkan, sodanaikaisista kokemuksista ja tapaa natseja metsästäjän Leon.

The Storytellerin luokittelu osoittautui vaikeaksi, sillä pidän kovasti Picoultin kirjoista ja odotukseni saattavat suosikkikirjailijoideni suhteen olla joskus vähän turhankin korkealla. Olen myös ihan lähikuukausina lukenut useita toisen maailmansodan kauhuihin sijoittuvia kirjoja ja olen siksi ehkä hiukan turtunut noiden kauhujen suhteen. Kirjoittaessani tätä postausta huomasinkin usein ajatuksissani puolustelevani Picoultia ja ihan reilusti on kyllä sanottava että kirja on koukuttava ja sujuvasti kirjoitettu, mistä ehkä kertonee sekin että ahmin sen kahdessa päivässä. Mutta se ei ole yhtä hyvä kuin monet muut kirjailijan kirjat, minulle tämä kalpenee mm. viime vuonna julkaistun Lone Wolfin rinnalla selkeästi.

Kirja ei ole myöskään Picoultin tavanomaisinta tyyliä ja se ehkä aiheuttaa osan nikottelustani. Hän usein käsittelee arkielämän iso moraalisia pulmia, kuten armomurhaa, eikä ole käsittääkseni kirjoittanut historiallista romaania aiemmin. Vaikka kirjan teema, anteeksianto, onkin sinänsä kiinnostava aihe, mutta tällä kertaa kirjailija ei saa tuotua aiheeseen riittävästi kompleksisuutta. Kenties se johtuu kyseisistä tapahtumista, holokaustin anteeksiantoa on ehkä vaikea saada myytyä uskottavasti lukijalle. Myös Picoultin kirjoille tyypillinen näkökulmien vaihto ei oikein toimi riittävän tehokkaasti, sillä tällä kertaa lähes kaikki puheenvuorot ovat ns. samalla puolella olevien henkilöiden eikä moraalista vastakkain asettelua siis pääse syntymään. Kirjan hahmoista Minka nousee elävimmäksi, mutta harmikseni Sage jää hiukan keskeneräiseksi. On selvää että hän kantaa niin fyysisiä kuin henkisiä arpia mutta kirjasta ei löydy näille asioille riittävästi taustatietoa ja minua jäi siksi vaivaamaan keskeneräisyyden tuntu.

Mutta on se silti ihan hyvä. Oikeasti.

"My father trusted me with the details of his death. 'Ania,' he would say, 'no whiskey at my funeral. I want the finest blackberry wine. No weeping, mind you. Just dancing. And when they lower me into the ground, I want a fanfare of trumpets, and white butterflies.' A character, that was my father."

Hodder & Stoughton, 2013
Sivuja: 464