The sweet girl / Annabel Lyon

Annabel Lyonin edellinen romaani, Aleksanterin opettaja, onnistui herättämään suuren filosofin, Aristoteleen, eloon. Pidin jo tuolloin Lyonin tavasta tuoda henkilönsä jollakin tapaa lähelle nykyajan ihmistä, mieleeni on jäänyt mm. kirjan kiroilu, joka kyllä karisti pois pölyt kipsipatsaan päältä ja näytti filosofin lihallisena ihmisenä. Kirjamessuilla minulla oli tilaisuus kuulla Lyonin kertovan kirjastaan ja hän paljasti tuolloin kirjoittavansa itsenäistä jatko-osaa Aleksanterin opettajelle, joka nimenomaan keskittyisi Pythiaaseen ja älykkään naisen elämään noina aikoina - tuon kirjan minä ehdottomasti halusin lukea. Ja oi onnea, kun Lyonin The sweet girl ilmestyi Helmet-kokoelmaan...

Kirjan kertojana on Pythias, joka tarinan alussa on 13-vuotias tyttö, joka on saanut poikkeuksellisen koulutuksen. Hän on lukenut kaikki isänsä teokset ja on suuren opettajan lapsena oppinut itsekin rakastamaan tietoa, mutta onko oppineelle naiselle tuossa maailmassa mitään käyttöä? Voiko oppinut nainen edes olla onnellinen? Pythiaan turvattu elämä on pian muuttumassa, sillä Aleksanterin kuolema ja muukalaisviha uhkaavat hänen perheensä turvallisuutta ja edessä on muutto toiseen kaupunkiin.

Lyonin kirjaa oli ilo lukea, hänen tekstinsä tuntuu olevan samalla vähäeleinen, mutta kuitenkin sanovan paljon. The Sweet girl on päähenkilönsä mukaisesti nokkela ja vaatimaton, ehkä jopa surullinenkin kirja, sillä sen sanomaan kuuluu myös tietynlainen omaan kohtaloon alistuminen. Toisaalta Lyon tuntuu myös sanovan ettei ns. tavallinen elämä ole kuitenkaan huono vaihtoehto, ainakin se tuo mukanaan turvallisuuden. Kirja pohtii naisen asemaa ja tarjoaa mielenkiintoista pohdittavaa lukijalle. Pythias on moniin aikalaisiinsa verrattuna poikkeuksellisen hyvin koulutettu nuori tyttö, mutta hyvä taustastaan huolimatta näyttää yksinäinen nainen olevan auttamatta hyvin haavoittuvassa asemassa. jossa vaihtoehdot ovat vähissä.

Pidin kovasti The sweet girlistä ja jäin ihailemaan Pythiaan tyyneyttä ja kypsää käytöstä. Kirja tuli luetuksi melko rauhalliseen tahtiin, sillä Lyon sanoo paljon asioita myös rivien välissä, jotkin asiat myös kaipasivat minulta sulattelua ja makustelua. Kirja ei turhia dramatisoi tai syyttele, se tuntuu enemmänkin vain esittävän asiat sellaisina kuin ne ehkä ovat olleet ja antaa tilaa lukijalle tilaa ajatella ja vetää omia päätelmiään.

"How many of you have daughters?" I ask.
Again that silence as they absorb the sound of my voice.
"Many of us," Akakios says, when it becomes clear they're not going to offer a show of hands.
"Can they read books?" I ask. "Not just household account. I mean real books."
No reaction.
"Could they?" I ask. "If you tried to teach them? If an ass could read, would it be wrong to teach it?"
"Would it be wrong not to?" Krios says.
"Would the ass be more worse off?" Akakios asks. "Would it be unhappy?"
"Ah," Daddy says. "That's the question."

Niin. Voikohan nainen olla onnellinen saadessaan lukea? Siinäpä sitä onkin miettimistä.

Atlantic books, 2013
Sivuja: 236