.jpg)
Olen koko kevään kierrellyt Tiklin ympärillä malttamattomana. Tarina vaikutti kiehtovalta mutta kirjan muhkea koko saattaisi aiheuttaa pieniä logistisia ongelmia, Tikli kun ei varsinaisesti ole käsilaukkukokoa. Onneksi kesälomalla voi löhöillä vaikka omassa pihassa koko päivän lukemassa..Tarinan päähenkilö, Theo on 13-vuotias poika joka elämä muuttuu eräänä päivänä taidemuseossa. Theo jää pommi-iskun jäljiltä äidittömäksi mutta lohtua pojalle antaa hänen museosta mukaan ottamansa maalaus, Carel Fabritiuksen Tikli, joka kauneudellaan muistuttaa Theoa äidistään. Juurettomana Theo ajautuu perheestä toiseen, New Yorkin hienostopiireistä pikkurikollisen elämään.
Tartuin Tikliin innokkaasti ja olin varsin vaikuttunut etenkin kirjan alusta joka koukutti minut lähes ensimmäisiltä sivuilta alkaen. Donna Tarttin teksti ja Hilkka Pekkasen käännös vakuuttivat - olin myyty. Liekö syynä oma fiilikseni vaiko se, ettei aikuisemmasta Theosta ole helppo pitää, mutta tarinan edetessä lukeminen muuttui pikkuhiljaa pakkopullaksi. Huumetarinat eivät kuulu suosikkeihini ja valitettavasti Theon huumeseikkailuja oli luvassa runsaahkosti ja välillä tuntuikin siltä että kirjan punainen lanka, Tikli, katosivat kaiken muun alle.
Fiilikseni Tiklistä ovat siis parhaimmillaankin ristiriitaiset, pidin kyllä Tarttin tyylistä kirjoittaa mutten kuitenkaan siitä, mistä hän kirjoitti. Ja vaikka tiiliskivistä pidänkin, sanoisin että tekstistä olisi ehkä muutaman kännikokemuksen voinut karsia poiskin. Tikli ei siis ollut minun juttuni, valitettavasti. (Mutta Keith Hayesin suunnittelema kansi josta kurkistaa Carel Fabritiuksen Tikli on upea, melkein tekisi mieli tarttua tuohon valkoisee paperisuikaleeseen ja repiä esiin enemmän maalausta!)
"Maalaus, sen taianomaisuua ja eloisuus olivat kuin se oudon ilmava hetki jona satoi lunta, valo oli vihertävä ja lumihiutaleet kieppuivat kameran linssien edessä, jolloin ei ollut enää tärkeää, kuka voitti ja kuka hävisi, teki vain mieli imeä itseensä se sanaton tuulentuivertama tuokio. Kun katsoin maalausta, tunsin asioiden kohtaavan samalla lailla yhdessä pisteessä: väräjävä auringon kultaama hetki, joka oli olemassa nyt ja aina."WSOY, 2014
Sivuja: 893
Alkuteos: The Goldfinch
Suomentanut Hilkka Pekkanen
Minäkään en ihan varauksetta ihastunut. Jotenkin olen vähän kyllästynyt tuohon amerikkalaisessa kirjallisuudessa niin yleiseen psykologisten ongelmien ja päihdetrippien kuvailuun...
VastaaPoistaMinna, tuo päihdepuoli ei iskenyt minuun lainkaan. Tiklissä oli kyllä hienoja kohtia, mutta...
PoistaPidin Tiklin alusta paljon, mutta isän saavuttua kuvioihin ja etenkin Boriksen myötä tarina kuivui.
VastaaPoistaUlla, sama minullakin. Theon vuosien karttuessa tarina tosiaan kuivui kokoon.
PoistaJaan tunnelmat täysin. Alku oli mukaansatempaava, koukuttava, mutta sitten viimeistään sivulla 500-jotain aloin hyy-ty-ä. Karsintaa, tiivistämistä ja vähemmän helppoja loppuratkaisuja :D
VastaaPoistaKirsi, kyllä vaan tässä kirjassa oli minusta liikaa sivuja ja kännikohtauksia. Pointti olisi tullut tehtyä vähän vähemmälläkin ja tosiaan, se loppu...
PoistaVoi Tikli..Tämä on ollut minulle lukupinossa ja jotenkin vähän vierasta tähän tarttua mitä enemmän aikaa kuluu. Aion kyllä lukea tämän silti, kyllä se oikea aika siihen vielä tulee :)
VastaaPoistaSusa, kannattaa lähestyä ihan avoimin mielin Tikliä, monihan on tätä kehunutkin. Aihepiiri ei vain iske minuun ja toivoin kirjalta jotain muuta.
PoistaKirja alkoi hyvin, hyvin kiinnostavasti ja piti otteessaan, mutta loppua kohden tarina hiipui. Kaiken huippuna ne ihan viimeiset sivut, en tajua vieläkään mitä oikein luin! Kokonaisuudessaan kuitenkin pidin paljon, ehkä jopa melkein Jumalien veroisesti.
VastaaPoistaLaura, ehkä lapsi-Theo oli jollain tapaa samaistuttavampi aikuis-Theon mokailujen takia? Minun tunnelmani Tiklistä ovat ristiriitaiset, koska Tartt on taitava kirjoittaja mutta silti tässä kirjassa oli paljon minua häiritsevääkin. Ehkei tämä vain ollut minun kirjani?
PoistaSama juttu, en tykkää noista huumekuvioista, mutta ei sitä voi maton alle lakaista. Minä taas ihastuin kirjan loppuun, jonka teksti oli upeaa maalailua, täysin erilaista kuin muu kirja.
VastaaPoistaBoris oli hyvä ja erikoinen lisä kirjan juonikuvioihin, muutenhan koko Amsterdamin matka olisi pitänyt poistaa ja paljon muuta. Hyvä kontrasti kirjan henkilökaartissa.
Mai, minusta Boris oli saanut hienosti oman äänensä, diggailin muuten kovasti suomentajan työstä hänen kohdalla.
PoistaJa tietysti kirjailijahan kertoo tässä sen tarinan jonka itse haluaa, päihdejutut vain kuuluvat kirjallisten inhokkieni listaan. Hyvä niistä on puhua ja kirjoittaa, minulle vain niistä lukeminen on äärimmäisen pitkästyttävää. Jokaisella lienee joku inhokki, minulla tämä.
Minulla tämä oli ristiriitainen kokemus: lukeminen tuntui alusta alkaen pakkopullalta (olisin kenties lopettanut kesken, ellei olisi ollut lukupiirikirja), mutta saatuani kirjan loppuun, jäin vähän haikeilemaan sen perään. Pidin lopusta, siitä että Theo saa elämänsä raiteilleen, mutta alun äidin menettämisen tuska riipaisi kovaa, ja sitä seuraava onnettomien tapahtumien ja Theon huonojen valintojen suma ei varsinaisesti vetänyt puoleensa. Nyt kun lukemisesta on jo aikaa, olen iloinen että kirjan luin, ja voin jopa sanoa pitäneeni siitä. Tarttin esikoinen on kuitenkin enemmän mieleeni.
VastaaPoista