.jpg)
Minna Lindgren on oivallinen kirjailija. Vinkeä Sivistyksen turha painolasti ihastutti kiemuraisella huumorillaan, tällä kertaa hyppysiini osui kirjaston Bestseller-hyllystä löytyi kirjailijan uusi teos, joka osoittautui mukavaksi herkkupalaksi.Kuolema Ehtoolehdossa kertoo vanhusten palvelutalosta, jossa tapahtuu huolestuttavia asioita. Kokkipoika Tero tekee itsemurhan, asukkeja kippaillaan suljetulle kroonikko-osastolle ja sotaveteraanejakin ahdistellaan suihkussa. Tarinan päähenkilö on 94-vuotias Siiri, joka ryhtyy topakasti selvittämään tilannetta ystäviensä Irman ja Anna-Liisan kanssa, pyörtymisistä ja muistihäiriöistä huolimatta.
Kuolema Ehtoolehdossa muistutti minua etäisesti Leonie Swannin mainiosta lammasdekkarista Murha laitumella, jotain samalla tapaa herttaista ja jopa viatonta vanhusten murhatutkimuksissa on. Sopivaa kontrastia tarinaan tuovat arkielämän haasteet ja vanhuksen elämän ankeat realiteetit. Ystävät kuolevat tai dementoituvat, sukulaisia kiinnostaa vain perinnön jako ja hoitolaitoksissa potilaat pumpataan täyteen pillereitä jotteivät potilaat olisi vaivaksi. Vaippoja, teknologian hankalia kotkotuksia ja eläkkeestä pumpattavia maksuja... Toden totta, pahimmillaan vanhuuden vaihtoehdot ovat aika karmivia! Nostankin hattua Lindgrenille asian esiin nostamisesta, nämä ovat tärkeitä teemoja vaikka ne onkin verhottu dekkarimaisuuteen ja lempeään huumoriin.
Ehtoolehdossa parasta on ehdottomasti Siiri, kera muiden mummeleiden. Pidin Siirin innostuksesta raitiovaunuihin ja arkkitehtuuriin sekä niistä hetkistä kun kiltti ja hiljainen mummelikin sisuuntui. Tuli sellainen "Hyvä Siiri, näytä niille" -olo. Toisina hetkinä melkein jo häpesin oman sukupolveni kiireitä ja kiemuraisia sääntöviidakoita. Lindgrenin tarina ei toki ole pelkkää kurjuutta, päinvastoin huomasin ihailevani Siirin tarmokkuutta ja rohkeutta sekä vanhusten elämäniloa. On oma pieni asunto, ystäviä joiden kanssa pelata korttia, mahdollisuus ajella raitiovaunulla kahvittelemaan - se on elämää, ei sen enempää tai vähempää...
"Vanhuuteen kuului yksinäisyys, ei sille voinut mitään. Sellaisetkin vanhukset, joilla oli paljon tekemistä ja jotka tapasivat joka päivä ihmisiä, tunsivat itsensä yksinäisiksi. Kenenkään ei pitäisi istua puhelimen vieressä katkeroitumassa siitä, että se ei koskaan soinut. Lapsilla ja lapsenlapsilla oli omat elämänsä, ja niin sen kuuluikin olla. Jokaisen oli keskityttävä omaan elämääns, myös vanhusten ja varsinkin Siirin ja Irman, koska he osasivat vielä nauttia monista asioista."
Teos, 2013
Sivuja: 302
Tämä pitää ehdottomasti saada lukuun. Asetelma, lähinnä henkilöiden iän puitteissa, vaikuttaa virkistävän erilaiselta.
VastaaPoistaElegia, kirja osoittautui kiinnostavammaksi kuin osasin arvatakaan. Lindgren tuntuu kuvaavan todella hyvin vanhuksen elämää ja ajatuksia ja minä pidän tuosta synkkien asioiden ja huumorin pilkahdusten yhdistelmästä.
PoistaMinäkin tykkäsin kovasti. Moni-ilmeinen kirja, jossa oli sekä huumoria että tummia sävyjä. Mainio!
VastaaPoistaSuketus, niin olikin! Lindgren yhdistää tässä taitavasti synkät asiat ja huumorin.
PoistaTämä oli mainio kirja tosiaan, muistan tämän vieläkin vaikka lukemisesta on aikaa. Melkein sellainen että voisi omaankin hyllyyn ostaa jossain vaiheessa, tai ainakin lukea uudestaan. Täytyy jossain vaiheessa lukea muutakin Lindgreniltä. :)
VastaaPoistaLukutoukka, kokeilepa Sivistyksen turhaa painolastia!
PoistaOivallinen on, kirjailija ja tämäkin kirja. Tärkeä aihe ja sujuva toteutus. Ja harvoin tapaa 94-vuotiasta päähenkilöä! Hauska ja ajatuksia herättävä.
VastaaPoistaTotta, 94-vuotias päähenkilö on harvinaisuus. Oli kiva että Lindgren toi tekstillään esiin vanhusten omat ilot ja haaveet ja muistutti siitä, että vaikka keho haurastuukin on ihmisessä silti se ydin jäljellä.
Poista