Punainen huivi: kiinalaistytön tarina / Ji Li Jiang

Punainen huivi oli välipalakirja, hetken mielijohteessa kirjaston hyllystä poimitti helppo kirja, joka tuli luetuksi melkein huomaamatta. Kovin vahvaa vaikutelmaa kirja ei jättänyt, huomasin enemmänkin sitä lukiessani ajattelevani P. ôtien ja Li Kunwun Minun Kiinani -sarjakuvaa, jonka ensimmäinen osa käsittelee vaikuttavasti sekin kulttuurivallankumousta lapsen näkökulmasta. Kirja ei tarjonnut sarjakuvan kaltaisia suuria elämyksiä, mutta se oli vaivaton ja  sopivan kepeä kirja välipalaksi.

Kirja Ji Li Jiangin omaelämäkerrallinen teos Jiangin nuoruudesta Kiinan kulttuurivallankumouksen kuohuissa. Ji Li on ahkera ja reipas tyttö, joka haaveilee pääsystä Shanghain parhaalle yläasteelle. Muiden tavoin Ji Li rakastaa puhemies Maoa ja puurtaa innoissaan uuden ja uljaan Kiinan eteen. Hän toki huomaa vanhempiensa vaihtavan silloin tällöin huolestuneita katseita, joiden syykin selviää. Ji Lin edesmennyt isoisä on ollut maanomistaja, paha musta sydäminen porvari. Perhe leimataan taantumukselliseksi mustaksi perheeksi ja painajainen alkaa...

Kirja kattaa n. kaksi vuotta Ji Lin elämästä ja loppuu minusta hiukan kesken. Olen lukenut muutaman kirjan kulttuurivallankumouksen ajoista ja siksi tapahtumat eivät sinänsä tarjonneet uutta, vain samoja surullisia kokemuksia. Kuin koko puolet kiinalaisista olisi päättänyt ruveta kiusaajiksi... Se, kuinka innokkaasti kaikki uskovat ja toteuttavat ideolgiaa ja ovat valmiita nöyryyttämään naapureitaan, työtovereitaan ja ystäviään tuntui hurjalta, mutta onhan ihmiskunta kautta aikojen ollut kykeneväinen ajautumaan kaikenlaisiin tekoihin. Mutta niin aivopestyä on kansa, että jopa Ji Li miettii kyyneleidensä lomassa miten hänen ihanaa isoäitiään voitaisiin pitää mustana. Kirjassa kuuluu selvästi nuoren tytön ääni ja viattomuus ja ehkä juuri se jää hivenen pehmeäksi.

Olin onnellinen, koska minua rakastettiin ja kunnioitettiin. Olin ylpeä, koska minuun luotettiin ja kykyihini uskottiin. Olin myös erittäin luottavainen pieni tyttö ja uskoin, kun minulle sanottiin: "Taivas ja maa ovat suuria, mutta vielä suurempi on kommunistipuolueen hyvyys; isä ja äiti ovat rakkaita, mutta heitäkin rakkaampi on puhemies Mao."
Punainen huivi, nuoren pioneerin tunnus, heilahteli kaulallani, ja sydämeni sykki riemusta. Kasvoin ja kukoistin, ja jokainen päivä toi mukanaan iloa ja uusia saavutuksia, kunnes koitti kohtalokas vuosi 1966.
Olin silloin kaksitoistavuotias, kuudesluokkalainen.
Alkoi kulttuurivallankumouksen aika.

Otava, 2000
Sivuja: 285