Afterwards / Rosamunde Lupton

On ihan tavallinen arkipäivä, lapsesi ovat koulussa. Yht'äkkiä näet koulusta nousevan sankkaa mustaa savua ja hetkessä koko maailma muuttuu. 8-vuotiaan kuopuksesi löydät koulun pihalta, mutta missä 17-vuotias Jenny?! Ryntäät savuiseen pätsiin tytärtäsi etsimään... Näistä lähtökohdista alkaa Rosamund Luptonin kirja Afterwards, jonka nappasin luettavakseni Anni:n kiinnostavan arvion innoittamana. Vaikka kirja vaikuttaakin aluksi olevan Jodi Picoultin hengessä kirjoitettu, perhettä koskettava draama, mutta dekkarihiiren iloksi oli tarinaan saatu mukaan myös oikein kutkuttava jännitys-näytelmäkin.

Minun ja Afterwardsin alku oli hiukan kuoppainen, aloin lukemaan kirjaa eräänä yliväsyneenä aamuna ruuhkaisena aamuna ja Luptonin tapa kuljettaa tarinaa minä-muodossa tuntui siinä väsymystilassa sekavalta tai ainakin työläältä ymmärtää. Tarinan kertojana nimittäin toimii Jennyn äiti, joka oikeasti makaa koomassa, mutta on ns. hengessä mukana ja tämän ymmärtäminen vei väsyneiltä aivoilta vähän aikaa... (Hyvin nukuttu yö kyllä auttoi asiaa.)

Olin hiukan yllättynyt siitä, että tarinan isä, joka tarinassa tuskaili rakkaidensa sairaalavuoteiden äärellä, jäi noinkin pieneen rooliin - oikeastaan huomion varastaakin miehen poliisi-sisar, joka onkin ihana mielenkiintoinen tuttavuus.

Afterwardsin tarina on arkisuudessaan karmea, se muistuttaa siitä, kuinka nopeasti arki voi muuttua painajaiseksi, josta ei enää herää. Ja siitä kuinka kallisarvoisia arjen pienet hetketkin ovat, sitten kun ne ovat karanneet tavoittamattomiin. Ja onhan tämä myöskin tarina rakkaudesta...

Afterwards ilmestyy suomeksi keväällä 2012.

(Gracen puoliso on sairaalassa katsomassa vaimoaan.)"I want you to tell me about the person who did this! I want you to vow vengeage, I want you to be Maximus Decimus Meridius.
But if your anger is still there you don't notice it.
I think of the tsunami on Christamas Eve and the film of a woman in labour clinging high in the branches a tree, too overwhelmed by childbirth to look at the violent destruction around her. Only she and the life of her child could matter.
You hold my hand and I feel you shaking and I can't help you.
A nurse and a porter arrive to take me for a scan. The one where you need to pretend to hit a ball for "yes", to light up a part of your brain for their monitors.
The porter unclips the wheels of my bed, like I´m in a buggy.
- Hit for a yes, Gracie, you say. - Hard as you can. Please.
I remember telling Mum that I was going to be Roger-fucking-Federer.
The porter wheels me out of the ward, a nurse at my side.
But I stay with you, holding your hand.
I'm sorry."

Kirjasta lisää: Oota, mä luen eka tän loppuun
Sivuja: 472