.jpg)
Jakarandapuun lapset tupsahti postiluukkuuni pyytämättömänä mutta iloisena yllätyksenä, jonka nappasin luettavakseni joulun välipäivänä. Kirjan kaunis kansi kiehtoi heti ja kirjailijan perheen todellisiin kokemuksiin perustuva tarina kiinnosti.Jakarandapuun lapset on tarina ihmisistä sodan jaloissa. Heti aluksi tapaamme Azarin, vangin joka synnyttää vaikeissa olosuhteissa tyttärensä Nedan. Tutuksi tulee myös Amir, joka vankeutensa askartelee pienelle tyttärelleen Seidalle taatelinkivistä rannekorua, jotta tytöllä olisi jotain käsinkosketeltavaa muistona isästään. Ja vankilan ulkopuolella, Jakarandapuun varjossa kasvavat vallankumouksen keskellä syntyneet lapset.
Jakarandapuun lapset on muistuttaa minua rakenteeltaan Khaled Hosseinin Ja vuoret kaikuivat -kirjasta, joka ehkä enemmänkin oli löyhästi yhteennivottu kertomuskokoelma kuin yhtenäinen romaani. Delijanin kirja toki keskittyy muutaman perheen kokemuksiin, mutta kokonaisuus jää silti varsin sirpaleiseksi. Omaan makuuni olisi ehkä ollut enemmän perinteisempi romaani, sillä vaikka kirjan tarinat pitkälti kiinnostivatkin, olisin mielelläni paneutunut niihin syvemmin.
Delijani itse on syntynyt vuonna 1988 teheranilaisessa vankilassa ja kirjassa onkin voimakas eletyn elämän maku. Tarina, joka minuun vaikutti voimakkaimmin, vankilassa taatelinkivistä korua tekevästä isästä, onkin peräisin Delijanin isän omista kokemuksista. Valitettavasti jakarandapuun alla kasvaneiden lasten tarinoissa ei ollut minulle samanlaista vetoa kuin edellisen sukupolven kokemuksissa ja siksi lukukokemukseni tuntuikin epätasaiselta. Hienoja hetkiä ja niitä vaisumpia.
"Hän ei kyennyt näkemään lapsia sisaruksina eikä serkuksina. Hänen silmissään he olivat yhdessä kuin puun oksat, kotipihan jakarandapuun. Kukaan ei pystyyt sanomaan missä puu loppui ja oksat alkoivat. Sitä nämä kolme lasta olivat: puu ja sen oksat."Otava, 2014
Sivuja: 285
Alkuteos: Children of the Jacaranda Tree
Suomentanut Laura Jänisniemi
Saatu arvostelukappaleena.
Minulle tämä yllätyskirja oli parempi kuin odotinkaan ja en kokenut mitään sirpalemaisuutta, sillä kaikkihan nivoutui yhteeen, kasvoi yhteen, pysyi kassassa.
VastaaPoistaPelästyin alkua, mutta onneksi kirja oli paljon muutakin kuin kurjuuden yksityiskohtia. Voisi sanoa, että suorastaan kaunis kirja niin kanneltaan kuin sisällöltään.
Leena, olen huomannut aiemminkin että kirja, jossa on tämän tyyppinen rakenne, ei oikein iske minuun. Vika varmaankin on siis lukijassa, ei kirjassa. Koin itse niin että juuri kun aloin tutustua johonkin henkilöistä ja halusin tietää lisää, hypättiin toiseen tarinaan tai ainakin vuosia eteenpäin ja sain siis vain lukea sirpaleen sieltä, toisen täältä.
PoistaKirja on toki itsessään koskettava ja miellyttävästi kirjoitettu, mutta ei napakymppi minulle.
Jännä lukea miten koit kirjan. Itselläni oli hyvin erilainen kokemus ja sehän se niin hauskaa onkin. Minua kiinnosti se että saatiin monenikäisten ihmisten kuvakulma jolloin the big picture täydentyi. Palasista (sirpaleista) syntyi koko palapelin kuva.
VastaaPoistaKiitos postauksesta. Hienoa että voi oman lukukokemuksen jälkeen kierrellä blogeissa ja lukea muiden kokemuksista :)
Rita, eikös olekin mielenkiintoista kuinka sama teksti eri lukijoilla käyttäytyy?! Jokainen lukee läpi oman persoonansa ja muistojensa, toimem rakastuu, toinen ei. Minusta se on todella mielenkiintoista.
PoistaMinulle kävi tässä niin että ankkuroiduin ensimmäisen tarinan pariskuntaan ja ehkä vähän petyin tajutessani että näkökulma vaihtui. (Olen myös äärimmäisen kehno palapelien tekijä, ilmeisesti ne ja sirpaleet eivät ole minun juttuni.)
Minä luin tämän juuri, paljolti kannen kauneus sai tarttumaan kirjaan. Itseäni hieman häiritsi se, että en aina oikein päässyt jyvälle siitä, oliko kuka kukakin suhteessa toisiin.
VastaaPoista