The Distant Hours / Kate Morton

Pyörittelin aikani Kate Mortonin The Distant Hoursia käsissäni ja pohdiskelin sen lainaamista. Kirja on reilusti tiiliskiven kokoinen, enkä ollut ihan varma jaksanko lukea vielä yhtä  paksuhkoa, englanninkielistä kartanoromaania, niitä kun on tullut luettua viime aikoina ihan olan takaa. Pientä pessimismiä aiheutti myös se, että viimeisimmät kartanoromaanini ovat olleet parhaimmillaan pieniä pettymyksiä ja pahimillaan luokkaa läpi rämmittävät... Mutta kun luin kirjan ensimmäisen kappaleen, olin myyty...

"It started with a letter. For it is said that a letter will always seek its reader. That sooner or later, like it or not, the words have a way of findind the light of making their secrets known."

Kaikki alkaa kirjeestä. Kirjan kertojana toimii 1990-luvulla elävä Edie, jonka äiti saa kirjeen menneisyydestä. Meredith on ollut sodan aikana evakkona Middlehurstin linnassa asuvan Blythen perheen luona, mutta hän ei ole koskaan puhunut näistä kokemuksistaan, ei vaikka isä-Blythe on Edie lempikirjailija. Kun Edie ajaa työmatkallaan kartanon ohi, hän päättää piipahtaa katsomaan paikkaa... Ränsistyvässä kartanossa asuvat edelleen Blythen neidit; Percy, joka rakastaa kotiaan ja perhettään yli kaiken, kodinhengetär-Saffy sekä mieleltään järkkynyt Juniper. Juniper odottaa edelleen Thomasia, rakastaan, jonka oli määrä saapua Milderhurst Castleen ilmoittamaan heidän kihlauksestaan vuonna 1941. Ja miten isä-Blythen menestyskirja, The Mud Man, liittyy kaikkeen tähän?

The Distant Hours on viipyilevä kirja. Luin sitä pitkään ja hartaasti, ison kokonsa takia se ei soveltunut työmatkakirjaksi ja monesti iltaisin olin niin väsynyt etten jaksanut sen parissa kuin yhden luvun verran. Mutta luulen että se oli oikein hyvä tahti lukea The Distant Hoursia, pikkuhiljaa. Morton rakensi kirjan jännitettä taitavasti, melkeinpä huomaamatta. Ensimmäisten parinsadan sivun aikana vain vienosti vihjaillaan tulevista, tai no, oikeastaan menneistä murheista ja sieltä täältä löytää pienen tiedonmurun tapahtumista. Mutta tylsää tämän kirjan parissa ei minulla ollut, tarina kulki silti koko ajan eteenpäin ja henkilöt tuntuivat elävän kirjan sivuilla.

Morton on luonut kirjan henkilöt huolellisesti ja kiinnostavasti. Vaikka kirjan tempo onkin hidas, antaa se ikäänkuin aikaa tutustua Blythen neiteihin, Meredithiin ja Edieen. Hitaudesta huolimatta kirjassa kyllä edetään koko ajan, pienin askelin. Lukijalla on kyllä käsitys siitä, mitä on saattanut tapahtua, minulla oli kaksi vaihtoehtoista ajatusta lopuksi - loppujen lopuksi kumpikin niistä oli väärä... Ja mikäs sen parempaa kuin yllätyksellinen loppuratkaisu!

Vaikka Juniperin tragedia onkin kirjan elämänlanka, on siinä myös monta muuta kiinnostavaa tasoa. Ajallisesti liikutaan sotavuosien ja nykyajan välillä, teemoissa keskitytään ihmissuhteisiin ja ihmisten haaveisiin.Oikeastaan tämä on tarina erilaisista rakkauksista ja esteistä, joita maailma niiden tielle heittelee. Pettymyksistä, uhrauksista ja luopumisesta. Ja perheistä.

(Edith ja Juniper kohtaavat ensi kertaa.)
"And then it was my turn for curiosity,  for Juniper must have been seventy years old and yet her face was miraculously unlined. Impossible, of course; ladies of seventy do not have unlined faces, and she was no exception - in our later meetings I would see for myself - but in that light, in that dress, through some trick of circumstance, some strange charm, it was how she appeared. Pale and smooth, irisdescent like the inside of a pearl shell, as if the same passing years that had so busily engraved deep imprints on her sisters has somehow preserved her. And yet she wasn't timeless; there was something unmistakably olden days about her, an aspect that was utterly fixed in the past, like an old photograph viewed through protective tissue in one of those albums with the sepia-clouded pages. The image came to me again of the spring flowers pressed by the Victorian ladies in their scrapbooks. Beautiful things, killed in the kindest ways, carried forward into a time and a place, a season, no longer their own."