Pitkä matka paratiisiin / Leah Chishugi

Myönnetään heti alkuun, että tässä on jälleen kerran yksi "selviytymiskirja". Ne ovat minun mielessäni vähän erilaisia kuin monet muut lukemani, juonen peruskaari on aina enemmän tai vähemmän sama, päähenkilölle tapahtuu jotakin kamalaa, Leah Chishugin tapauksessa Ruandan verilöyly. Muistan Ruandan tapahtumien uutisoinnin hyvin etäisesti, olin tuolloin lukiolainen, jota kiinnostivat vanhojen tanssit enemmän kuin kaukaisen Afrikan maan tapahtumat. Vasta nähtyäni Hotelli Ruandan (loistava elokuva muuten) oikeastaan ymmärsin minkälaisesta tuhosta olikaan ollut kyse.

Pitkä matka paratiisiin järkyttää, se on varmasti tarkoituskin. Raakuus ja viha tuntuvat olevan käsittämättömissä mittakaavoissa ja jäinkin miettimään, ihmettelemään sitä, mistä kaikki tämä oikein kumpuaa. Mikä saa ihmisen vihaamaan toisia, ihan tuiki tuntemattomiakin, noin paljon? Sinänsä Ruandan tapahtumissa ei ole mitään uutta, samanlaista vihaa on valitettavasti todistettu kautta ihmiskunnan historian. Siksi on myös hyvä että asiasta kirjoitetaan kirjoja, uhritkin saavat äänen.

Leah oli väkivaltaisuuksien sattuessa nuori äiti, joka oli elänyt suojattua ja onnellista elämää. Hän oli  keskittynyt perheeseensä ja mallin töihin, elänyt onnellisessa kuplassa huomaamatta sitä kuinka hutujen vihaa tutseja vastaan lietsottiin. Leah onnistuu piileskelemään tappajilta ja yrittää paeta lapsineen Ruandasta. Vastaan tulee käsittämättömiä kauhuja ja väkivaltaa, mutta moni myös auttaa. Mikään paikka ei tunnu enää turvalliselta, missään ei enää ole kotia. Pakomatkan aikana syntyy uusi Leah, sitkeä selviytyjä.

"Koitti 6. huhtikuuta 1994 eikä päivässä ollut mitään erikoista. Se alkoi kuten kaikki muutkin päivät. Se oli kakunguzi - eräänlaiset jäähyväiset Ruandalle - mutta sitähän me emme auringon noustessa taivaalle. Sää oli kaunis ja ihmiset liikkuivat vapaasti. He nauroivat ja juttelivat keskenään. Sinä päivänä ei edes ollut yhtä paljon tiesulkuja kuin tavallisesti. Olin onnellinen, huoleton seitsemäntoistavuotias, jonka pää oli täynnä joutavia ajatuksia."

"Meitä oli kuusitoista. Ryömimme hitaasti kohti päätietä ja sitten piilouduimme helluntaiseurakunnan kirkkoon, joka oli täynnä ruumiita. Se oli sietämätöntä, mutta maalaisjärjellä ajateltuna paikka, jossa oli juuri tapettu ihmisiä, oli meille kaikkein turvallisin. Interahamwe ei todennäköisesti heti palaisi sinne. Tavallaan kuolleet suojelivat eläviä.
Ja tällä tavalla me vietimme pakomme ensimmäiset päivät: piileskellen keskellä mätäneviä ruumiita, joiden kasvot olivat yhä tuskan vääristämät. Yrittäessämme nukkua olin varma, että kuulin korvissani heidän tuskaisten sielujensa valituksen."

Asiasta lisää: Leah Chishugin haastattelu Me Naiset -lehdessä, Ylioppilaslehdessä ja Helmen lukupiirissä

Kirjallinen maailmanvalloitus: Ruanda