Järki ja tunteet ja merihirviöt / Jane Austen, Ben H. Winters

Luin viime syksynä Ylpeys ja Ennakkoluulo, mukana myös Zombit -kirjan ja tykästyin siihen vähän niinkuin vahingossa. Zombit eivät erityisesti kiinnostaneet, mutta halusin nähdä  mistä oli kyse. Ja sitten huomasin kikattelevani zombeille. Jotenkin tuntui siltä kuin vanha, rakas klasikko olisi saanut uudet vaatteet. Siispä kun kirjaston uutuus-listalta löytyi Järki ja tunteet ja merihirviöt, nappasin sen tietysti mukaani.

En tiedä onko vika minussa, mutta mielestäni zombit olivat merihirviöitä nautittavampia. En tiedä onko syy siinä että Ylpeys ja ennakkoluulo on suosikkikirjani vai vaikuttiko kirjailijan ääni asiaan. Merihirviö-teema tuntui kuitenkin monimutkaisemmalta, monine hirviöineen uppoasemineen, muista meri-asioista puhumattakaan. Tästä bloggaaminen tuntuu hiukan vaikealta, koska alkuperäisteoshan on mainio, sen sijaan tämä uudempi versio on hämmentävä. Tuntui siltä että kirjassa oli mukana niin paljon kaikenlaisia elementtejä, että ne veivät voimaa alkuperäiseltä tarinalta, mikä taas mielestäni on sääli. Mutta jos on erityisen innostunut merihirviöistä, voi tämä olla täysosuma!

Järjen ja tunteen tarina on vanha tuttu. Dashwoodin naiset joutuvat herra Dashwoodin kuoltua vasarahain hampaissa. Perhe muuttaa pienelle luodolle, Rutonsyömän saarelle, aloittaakseen uuden, säästeliään elämän. Järkevä Elinor, joka harrastaa ajopuiden vuoleskelua, ihastuu Edward Ferrarsiin, hopeisten hummeripihtien valmistajaan. Intohimoisempaa Mariannea taas piirittävät herra Willoughby, aarteenetsijä ja majuri Brandon, jonka kasvot ovat merinoidan kirouksesta johtuvien, mustekalamaisten lonkeroiden peittämät. Kummiakin sattuu, Elinorin mielessä välähtelee outo merkki, Margaret toistelee outoa lausetta.

"Rouva Jennings astui heidän huoneeseensa ilme iloisena ja ojennetussa kädessä kirje. - Kas tässä, ystäväiseni, hän sanoi, tällainen tuominen tekee sinulle varmasti hyvää.
Enempää ei tarvittu, Marianne luki jo mielikuvituksessaan kirjettä Willoughbyltä, hellää ja katuvaista kirjettä, joka selittäisi kaiken tapahtuneen ja jonka perässä saapuisi Willoughby itse, syöksyisi huoneeseen kiihkeänä komeassa sukelluspuvussaan, räpylät jalassa, merivettä valuen niin kuin heidän ensimmäisen tapaamisensa päivänä. Yhdessä hetkessä rakentunut kuvitelma sortui seuraavassa. Äidin käsiala, nyt ensimmäistä kertaa pettymys, loisti kirjeen päällä. Kirjeen sisältö - sitten kun Marianne tyyntyi sen verran, että kykeni sen lukemaan - ei ollut sen lohdullisempi. Heti kirjeen alussa äiti kirjoitti epätavallisen vapisevin käsin Margaretin herättämästä huolesta."