Ymmärrän, ja olen jossain määrin jopa samaa mieltä Chuan kanssa siitä että vanhemman tehtävä on valmistaa lapsensa maailmaa varten. Pidän siitä, että hän kiinnittää paljon huomiota lapsensa kouluun ja harrastuksiin ja että hän viettää aikaansa lastensa kanssa sen sijaan että ajattelisi omia harrastuksiaan. Silti hänen toimintansa tuntuu joskus miltei pakkomielteen omaiselta, kuin hän eläisi lastensa menestyksen kautta.
Mutta sitten - en tiedä onko tiedä ovatko länsimaisetkaan metodit täydellisiä. Tiedän muutamia kurjia tapauksia, joissa vanhemmilla ei ole menoiltaan aikaa lapselleen - lastenhoitaja lähetetään koulun tapaamisiinkin. Tai pikkutytön jolla oli yli 100 Bratz-nukkea, sekin tuntuu vähän liialliselta - eiväthän tavarat vielä onnea tuo.Minun parhaita lapsuusmuistojani ei ole uuden Barbien saaminen, vaan illat, jolloin isäni luki minulle. Mieheni sanoi hänen parhaimpia muistojaan olevan se leikkihetket äidin kanssa. Olisin taipuvainen uskomaan että aika vanhemman kanssa taitaa olla lapselle sittenkin tärkeämpää kuin ne hienot lelut. Siinä suhteessa Chua varmaan onkin oikeassa taistelulaulunsa kanssa, hän antaa lapsilleen aikaa, istuu tuntikausia päivittäin harjoittelemassa lasten kanssa soittoa, osallistuu ja on mukana tunteella.
Chuan kirja on provosoiva, ehkä se onkin taistelulaulun tarkoitus. Herättää poissaolevat vanhemmat ja kyseenalaistaa heidän metodinsa. Chuan omat lapset ovat kieltämättä vahva argumentti Chuan kasvatusmetodejen puolesta - toinen lahjakas ja kurinalainen muusikko, toinen tulinen tenniksenpelaaja.
Mutta sitten - en tiedä onko tiedä ovatko länsimaisetkaan metodit täydellisiä. Tiedän muutamia kurjia tapauksia, joissa vanhemmilla ei ole menoiltaan aikaa lapselleen - lastenhoitaja lähetetään koulun tapaamisiinkin. Tai pikkutytön jolla oli yli 100 Bratz-nukkea, sekin tuntuu vähän liialliselta - eiväthän tavarat vielä onnea tuo.Minun parhaita lapsuusmuistojani ei ole uuden Barbien saaminen, vaan illat, jolloin isäni luki minulle. Mieheni sanoi hänen parhaimpia muistojaan olevan se leikkihetket äidin kanssa. Olisin taipuvainen uskomaan että aika vanhemman kanssa taitaa olla lapselle sittenkin tärkeämpää kuin ne hienot lelut. Siinä suhteessa Chua varmaan onkin oikeassa taistelulaulunsa kanssa, hän antaa lapsilleen aikaa, istuu tuntikausia päivittäin harjoittelemassa lasten kanssa soittoa, osallistuu ja on mukana tunteella.
Chuan kirja on provosoiva, ehkä se onkin taistelulaulun tarkoitus. Herättää poissaolevat vanhemmat ja kyseenalaistaa heidän metodinsa. Chuan omat lapset ovat kieltämättä vahva argumentti Chuan kasvatusmetodejen puolesta - toinen lahjakas ja kurinalainen muusikko, toinen tulinen tenniksenpelaaja.
"Ulkoa opettelu on toinen hyvä esimerkki. Sophia tuli kerran toiseksi kertolaskun nopeuskokeessa, joita hänen viidennen luokan opettajansa piti joka perjantai. Hän hävisi Yoon-seok-nimiselle korealaispojalle. Seuraavalla viikolla teetätin Sophialla joka ilta kaksikymmentä harjoituskoetta (joissa oli sata tehtävää kussakin) ja otin sekuntikellosta ajan. Sen jälkeen Sophia voitti joka kerta. Yoon-seokia minun kävi sääliksi. Hän palasi sittemmin perheensä kanssa Koreaan, vaikka kertolaskukoe ei varmaan ollut siihen syynä."
Sivuja: 245
Tämä on tosiaan ajatuksia herättävä kirja. Chua on aika sujuva kirjoittaja ja itseironisen hauska tyyppi. Varmasti hän on vähän liioitellutkin kirjoittaessaan, mutta en voi silti hyväksyä tai oikein edes ymmärtää hänen tapaansa olla vanhempi.
VastaaPoistaLöysin kirjasta kyllä yhden kohdan nyökytellä mukana: kun äiti ei antanut johonkin tehtävään tuskastuneen tyttärensä luovuttaa, ja kun tytär sen lopulta opittuaan sai mahtavan onnistumiselämyksen. Uskon, että tuollaisen sinnikkyyden kannustaminen on tietyissä mitoissa ihan hyvä asia. Meillä on nyt toistaiseksi niin päin, että lapsi (esikoinen) on paljon sinnikkäämpi kuin äiti, eikä luovuta millään, vaikka vähän siihen kehottaisinkin. :)
Kyllä vaan, hurjaltahan hänen metodinsa tuntuvat enkä oikein jaksa uskoa että meistä jokaisesta tulisi huippupianisti vain sitkeästi harjoittelemalla. Tiettyyn tasoon saakka varmaan päästäisiin, mutta silti lahjakkuudellakin on oma osansa.
VastaaPoistaJa sitten on se onnellisuus... Mieheni äiti on melkoinen tiikeriäiti ja hän monesti haikailee sen lapsuuden vapauden ja huolettomuuden perään. Hieno mies hänestä on kasvanut, mutta olisin silti suonut hänelle enemmän hauskuutta ja vapautta kasvaessaan.
Musta Chua oli hyvä kirjoittaja ja monessa asiassa hänellä oli hyviä pointteja.
VastaaPoistaKun on huomannut, että koulussa lasten ei enää tarvitse opiskella esi, sanaluokkia ulkoa, kun se on niin aikaa vievää, niin kyllä musta kunnon pänttääminen olisi ihan hyväksin välillä.
Chua huomaa kyllä itsekin, että aina ei hänen metodinsa toimi.
Totta, toisen tyttärensä kohdalla Chualla oli vaikeampaa ja oli hyvä huomata että hän myös kykeni myöntämään sen että homma ei toiminut.
VastaaPoistaEikö sanaluokkia enää opetella ulkoa?!! Tuntuu hassulta, niin kauan kuin minäkin niitä tankkasin.
Chuan kirjassa pidin siitä että hän oli ihan oikeasti kiinnostunut lastensa koulunkäynnistä ja uhrasi sille aikaansa. En usko että noilla aikatauluilla hänelle jäi juurikaan omaa aikaa eikä harjoittelun seuraaminen ja kovistelu kai ole kovin hauskaakaan, mutta silti hän teki sen.
Minustakin hän oli hyvä kirjoittaja ja kuten Mari A. sanoi tuossa välillä kunnon pänttääinen on minusta ihan aiheellista. Mutta nimenomaan välillä, koska kirjassa eniten ahdisti se, ettei lapsilla saanut koskaan olla vapaa-aikaa. Eikä myöskään äidillä itsellään. Myös isän poissaolo jaksoi ärsyttää, koska hän oli joku taustalla heiluva eteerinen hahmo, joka harvoin puuttui mihinkään.
VastaaPoistaMinä sain tämän kirjan lainaan ystävältäni jo kesällä. En ole vielä ehtinyt lukea tätä, mutta kirja kyllä kiinnostaa kovasti, koska se selvästikin herättää mielipiteitä.
VastaaPoistaHanna, olet muuten oikeassa tuosta isästä. Minä melkein unohdin hänen olemassaolonsa... En oikein tiedä hyväksyikö isä koko touhun vai alistuiko vain. Hänen perhetaustansa oli aika erilainen kuin Chuan, joten kuvittelisin hänen ymmärtävän vapauden päälle.
VastaaPoistaKatja, tämä on provosoivasti kirjoitettu, kyseessä todella on taistelulaulu! Luulen että Chuan ajatus on saada vanhemmat ajattelemaan kasvatusmetodejaan ja lapsiaan enemmän.
Minulla on ollut tämä aikomuksena lukea, mutta olen kehittänyt sellaista ennakkoärsytystä itselleni liittyen juuri tuohon Chuan kasvatusmenetelmään, niin en tiedä pystynkö sitten edes lukemaan :)
VastaaPoistaPiti vielä käydä kurkkaamassa kommentteja.
VastaaPoistaTuo isän poissaolo varmaan selittyy sillä, että kyseessä oli kiinalainen äiti.
Mietin tuota äidin vapaa-aikaa. Eikös äidin vapaa-aika voi olla juuri sitä, että roikkuu harjoituksissa mukana? Minua jotenkin ahdistaa meikäläinen käsitys 'äidin omasta ajasta'. Aina pitää olla hirveän ahdistunut, jos äitinä ei hoksaa ottaa sitä 'omaa aikaa'. Eli pitäisi jaksaa jatkaa kaikkea sitä elämää, mikä oli ennen lapsia, mutta sitten mahduttaa kaikki se entinen perheen ja lasten vaatimuksiin.
Joissain perheissä isä tekee pitkää työpäivää. Nyt en muista, mikä Chuan heebon ammatti/työnkuva oi...
Mietin tuota äitiä, että lapsen syntymäänkö hänen kaikki omat toimensa loppuivat ja siitä asti hän omistautuu täysin lapsilleen. En tarkoita, että hänen pitäisi tehdä kaikkea sitä ja tätä, mutta että elää täysin omille lapsilleen. Myönnän, että se lapsettomana tuntuu aika oudolle. Vapaa-aikaa voisi olla myös ihan vain oleminen itsekseen, ilman mitään tähdellistä tekemistä.
VastaaPoistaSusa, kannattaa minusta kokeilla. Eihän näitä tarvitse soveltamaan ryhtyä, ennemmin ehkä analysoisin vain menetelmää ja syitä siihen.
VastaaPoistaMari, hyvä pointti tuo äidin oma aika - näin lapsettomana näitä kaikkia ei ehkä tule ajattelleeksikaan. En muuten usko että suomalaisilla äideillä vaikka 100 vuotta sitten oli kauheasti omaa aikaa, osasivatkohan edes kaivatakaan sitä? Ehkä se on joku meidän aikakautemme juttu? Äidin "harrastus" tässä on tavallaan se lapsen harrastus ja siihen liittyvät jutut, ainakin Chua antaa siis lapselleen sitä aikaa ja musta tämä on positiivinen asia.
Chuan mies taisi olla joku professori, vai muistankohan väärin? Voi kyllä olla että tuollaisen dynamon kanssa on helpompi vain istua takapenkillä kyydissä. :D
Hanna, tuosta omasta ajasta taitaa olla aika liuta tulkintoja. Paljon riippuu varmaan äidin työstä, luonteesta, isästä, perheen tilanteesta yleensäkin. Chuan tapauksessa hän kyllä näyttää ehtivän paljon muutakin, onhan hänellä ura ja muutama kirjakin kirjoitettuna. Yksi entinen opettajani tapausi sanoa että niille asioille löytää aikaa, joille haluaa löytää... Lapsettomana minun on vaikea kuvitella luopuvani ihan kaikista omista jutuistani, mutta sitten toisaalta onhan lapsikin "oma juttu"... Ja ehkä näissäkin on joku kultainen keskitie. :D
Amy Chua on menestynyt uranainen - ei hän mikään pelkkä lasten kautta eläjä ole! Selvää on se, että julkinen menestys on hänelle ehdottoman tärkeää.
VastaaPoistaHyvä pointti, Norkku, ettei tämä kirjana mikään kummoinen ole, jopa pitkästyttävä ja tuskastuttavan poukkoileva välillä. Silti ajatuksia herättelevänä lukuvälipalana oikeinkin jees.
Paula, olet oikeassa siinä että eihän hän vain lastensa kautta elä vaan on luonut menestyksekkään urankin. Kirjaa lukiessa ehkä unohtuukin että kyseessä on vain yksi, vaikkakin selvästi tärkeä, osa hänen elämäänsä. Uskon että tarkoituksena on todella provosoida ihmiset miettimään lapsiaan ja heidän kasvatustaan - ja onhan se toiminutkin hyvänä keskustelun herättäjänä.
VastaaPoistaÄidin oma aika käsitteenä on varmaan aika tuore, mutta toisaalta sitoutuminen lapsiin nykymitoissa on ihan uutta sekin. Sata vuotta sitten köyhillä naisilla ei varmasti ollut omaa aikaa, mutta eivät he myöskään kuskanneet lapsiaan harrastuksiin tai keksineet näille kehittävää tekemistä. Äideillä oli niin paljon tekemistä, että lapset olivat aika pitkälti oman onnensa nojassa, kunnes siirtyivät auttamaan äitiä (tai isää) töissä. Varakkaammissa piireissä lapset taas hoiti ja jopa imetti joku muu, eivätkä äidit lasten kanssa juuri aikaa viettäneet, vaikkei heillä töitä ollutkaan. Kaikenlaisia omia aktiviteetteja, eli käytännössä omaa aikaa kyllä.
VastaaPoistaEn suinkaan väitä, että asiat olivat ennen paremmin, mutta minua ahdistaa toisaalta tämä länsimainen nykyvaatimuskin elää vain lapsille ja lasten kautta. Ja isät aika perinteisesti unohdetaan näistä keskusteluista. Isän oma aika -käsitettä ei oikeastaan ole, sillä on niin itsestäänselvää, että isät ovat joko työnarkomaaneja ja/tai harrastavat paljon urheilua ja muuta kavereiden kanssa hengailua. Tietenkin yleistäen, mutta kyllä se aika usein näin menee. Jos puhutaan äidin omasta ajasta, siinä on heti sellainen vähän naureskeleva sävy ja mielikuva itsekkäästä nykynaisesta.
Jotenkin tässä alkaa tuntua että se, mitä naisilta nykyisin odotetaan, alkaa jo hipoa mahdottomuuksia. Pitäisi ehtiä olla se superäiti, joka leipoo ne terveelliset juurespullat kouluun, vie lapset kehittäviin harrastuksiin ja luo omaa uraa ja rentoutuu kenties joogan ja maratonjuoksn parissa... Kärjistän, mutta näitä naisia näkee jonkin verran elokuvissa ja kirjaillisuudessa, miksei siis oikeassa elämässäkin? Samoja paineita ja vaatimuksia ei taida tosiaan kyllä olla isillä, siinä suhteessa miehet ovat järjestäneet asiansa paremmin.
VastaaPoistaKaikkien noiden vaatimuksien saavuttaminen tuntuu aika vaikealta, joku siinä varmasti kyllä onnistuukin. Jäin tämän keskustelun myötä miettimään sitä mistä ja miksi näitä paineita on. Miksi on niin tärkeää että viidesluokkalainen on voittaa kertolaskukilpailun? Sanotaan että nykymaailmassa kilpailu on kovaa, mutta onkohan se helppoa ollut koskaan?! Jotenkin omat ajatukseni palaavat aina siihen, että minusta tuntuu että tärkeintä olisi olla onnellinen. Toki niinkin että hyvä työpaikka tuloineen varmasti tietyllä tavalla edistää onnellisuutta, mutta ehkä vain tiettyyn rajaan saakka? Onnellisuus on tärkeää, se on pop.
Jas sitten se, että jokainen saisi tehdä omaa juttuaan, vanhemmuuttaan,sillä tavalla mikä hänellä ja perheellä toimii, senhän Chuakin kirjansa aikana oppii.
Norkku, yhdyn noihin kaikkiin, eli ihmettelen naisille asetettuja kovia vaatimuksia sekä sitä, miksi ihmeessä lapsen pitäisi olla maailman paras matemaatikko tai viulisti. Mitä jälkimäisellä koetaan saavutettavan ja kenelle? Ja samoin ajattelen, että yhtä vanhemmuusmuottia ei saa yrittää tyrkyttää kaikille, vaan kun sekä vanhemmat että lapset ovat keskenään erilaisia, heille löytyy myös erilaisia ja silti yhtä hyviä tapoja olla perhe.
VastaaPoistaKaroliina, se outoa on, sitä ymmärrä en...
VastaaPoistaMeikäläinen kun on ajatellut että kenties se riittää kun rakastaa lastaan, pitää järjen päässä ja tekee parhaansa.