keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Kartanpiirtäjä / Kamila Shamsie

Tässä kohdin on taas tunnustuksen paikka, välttelin nimittäin aika pitkään Kartanpiirtäjän lukemista. Poltettujen varjojen jälkeen vain alkoi tuntua siltä, etten jaksa keskittyä siihen sen vaatimalla tavalla. Kun sitten vihdoin aloitin oli märkä ja pimeä ja kylmä joulukuinen maanantai-aamu ja aivokapasiteettini huiteli jossain nollan tietämillä. Ensi alkuun tuntui aika työläältä yrittää muistaa kaikkien henkilöiden, tätien ja setien nimiä - ja ymmärtää että Zia olikin poika. Onneksi seuraava aamu oli vähän virkeämpi (mutta ei yhtään valoisampi tai tai muutenkaan kivempi) ja löysin Kartanpiirtäjän kanssa yhteisen sävelen.

Pidin Kartanpiirtäjästä enemmän kuin Poltetuista varjoista, joka ansioistaan huolimatta, tuntui ajoittain vähän sekavalta. Kartanpiirtäjä taas oli selkeämpi ja jollain tapaa yksinkertaisempi kokonaisuus ja tuntui siksi toimivammalta.

Kartanpiirtäjä on rakkaustarina, mutta samanaikaisesti myös kasvutarina ja kertomus ystävistä. Tarina alkaa oikeastaan jo 1970-luvun Karachista, jossa kirjan päähenkilöiden vanhemmat elävät nuoruuttaan, rakastuvat, pettyvät ja kylvävät siemeniä, jotka seuraava sukupolvi tulee korjaamaan. 1980-luvulla tapaamme ystävykset Karimin, Raheenin, Zian ja Sonian, jotka elävät huoletonta nuoruuttaan, ajattelevat rakastumisia ja bileitä. Mutta Karachissa kuohuu ja pian kuohut saavuttavat myös nuoret perheineen.

Olisin saanut tästä kirjasta ehkä enemmän irti jos olisin tiennyt jotain Pakistanin lähihistoriasta, nyt poliittiset ongelmat esim. bengalilaisten kanssa jäivät askarruttamaan. Tuntui että olisin tarvinnut vähän enemmän taustatietoja ymmärtääkseni paremmin, tämä jäikin vähän ärsyttämään. Tarina ja sen henkilöt tuntuvat aidoilta ja yleismaailmallisilta. Minua puhuttelivat eniten kirjan keskivaiheilla olevat kappaleet, joissa Raheen ja Karim opiskelevat ulkomailla ja lähettelevät kirjeitä toisilleen. Koin mielenkiintoiseksi senkin, miten erilaisilla tavoilla voi ulkomailla asuva muistella vanhaa kotikaupunkiaan ja miten tärkeitä juuret ovat, silloinkin kun sitä ei oikein tiedosta. Tietyllä tavalla tämä kirja taisikin olla rakkauslaulu Karachille...

Kirjan loppu jäi hiukan vaivaamaan ja luinkin sen useampaan kertaan, silti ihan ymmärtämättä kuinka oikein kävi. Liekö vika lukijassa vai onko kirjailija halunnut lopun olevan sellainen että sen voi tulkita monella eri tavalla? Kokonaisuutena pidin Kartanpiirtäjästä, mutta se ei aivan lunastanut kaikkia odotuksiani. Shamsien tuotantoa voisin kyllä lukea lisääkin, sen verran mukavasti hänen kirjojensa parissa olen nyt viihtynyt.
"Kysyin häneltä kerran eikö äiti kaivannut elämäänsä yhtään romantiikkaa, ja hän vastasi että hänelle romantiikka tarkoitti hajamielistä läheisyyttä, samaan tapaan kuin kumppanin käsi eksyy toisen lautaselle. Minä vastasin: ei, se on pelkkää ystävyyttä; romantiikka on sitä että tietää aina täsmälleen, missä toisen kädet ovat. Äiti hymyili ja sanoi, että aikanaan hänkin oli ajatellut niin. Romantiikan ytimessä on kuitenkin tieto, että ne samat kädet voivat joskus vaeltaa toisaalle, mutta jollain keinoin, joko onnen tai kohtalon tai silkan hapuilun avullan, ne löytävät tiensä takaisin sinun luoksesi, ja silloin sinä ehkä osaat olla kiitollinen kaikesta mikä on yhä mahdollista, huolimatta omista heikkouksistasi - ja sen toisen."
Sivuja: 392
Kirjasta lisää:  Kirjanurkkaus, Luettua, Mari A:n kirjablogi, Oota mä luen eka tän loppuun, Järjellä ja tunteella

9 kommenttia:

  1. Minä en edes hoksannut tuosta lopusta, että sen voisi tulkita monella tapaa ;) Tai siis minusta se oli niin selvä, että en antanut muulle ajatukselle edes valtaa :)

    Tämä oli kyllä monella tapaa hieno kirja! Aion lukea Poltetut varjotkin, mutta hieman pelottaa kun moni on sanonut, että se on ns. sekavampi niin pitänee pitää pitkä väli tämän kanssa siihen, ettei tulisi verrattua sitten.

    http://jarjellajatunteella.blogspot.com/2011/12/kamila-shamsie-kartanpiirtaja.html

    VastaaPoista
  2. Minäkin luulin, että loppu oli ihan selvä enkä sen kummemmin jäänyt sitä ihmettelemään;) Täytyisikin palata siihen vielä...:)

    Minäkin pidin tästä kirjasta tosi paljon, Poltetut varjot oli viime vuoden suosikkini, mutta tämä melkeinpä vielä parempi.

    VastaaPoista
  3. Sanna ja Susa, tässä on varmaan vika lukijassa... Muita spoilaamatta, oliko teidän loppunne iloinen vai surullinen? Jäin kenties vähän jumiin siihen kirjan "pahaenteisyyteen" ja tulkitsen sitten liikaa.

    Poltetuissa varjoissa on enemmän paikkoja ja historian kuohuja, siksi se varmaan tuntuu myös sekavammalta. Mutta hyvä kirja sekin on.

    VastaaPoista
  4. No siis se oli siitä jännä, että samalla sivulla toisella puolen on se surullinen juttu, mikä kuitenkin mahdollistaa yhdelle sitten elämän/onnen eli loppu kuitenkin onnellinen mutta surumielisellä sävyllä ;)

    VastaaPoista
  5. Ahaa... Jäin tosiaan vähän pelkäämään että viimeisen sivun jutut olisivat vain symbolisia edellisen sivun asioiden takia. Näin sitä voi joskus ruveta ylitulkitsemaan... :D

    VastaaPoista
  6. Minusta hienointa kirjassa oli se, miten Karachia kuvattiin niin, että siellä ei kauheuksien aikaan juurikaan oltu. Karachi oli paikka, joka eli muistoissa ja kartassa. Tunnistan tuon "elän Euroopan ja katselen omaa kotikaupunkiani täyden nostalgian vallassa" -syndrooman niin monesta henkilöstä irl.

    Shamsien teksti on loistavaa, eikä mulla ole pahaa sanaa kirjasta tai kirjailijasta.

    Taisin kirjoittaa itse, että pieni määrä historiaa Pakistanin ja Intian suhteista voi olla paikallaan kirjan lukemisen aikana, niin suhteista saa enemmän irti. Toisaalta myös kaikkialla maailmassa yhtä älyttömät rajat pitävät ihmisiä toistensa vihamiehinä (tai -naisina).

    Mitenhän se loppu... olen kirjoittanut, että loppu oli surullisen kaunista tai kauniin surullista, mutta täytyy myöntää, että en ihan muista itsekään, mitä tuolla tarkoitan. Muistan kyllä hämärästi lopun kirjasta, ja minusta se oli sekä kaunista että niin surullista.

    VastaaPoista
  7. Ai niin, piti vielä kommentoida, että Marklund on mulla luvun alla. Hitaasti ja varmasti se etenee...

    VastaaPoista
  8. Mari, mulle ainakin tuli tarve perehtyä Pakistanin lähihistoriaan, koska en aina ihan ymmärtänyt että. Mutta näinhän se on, että aina oikeasti järjellisiä syitä ei edes löydy. Katselin esimerkiksi eilen Pianistia...

    Lukemisessa on kyllä se hyvä ja huono puoli, että aina paljastuu lisää asioita joista tietää olemattoman vähän.

    Jännä kuulla mitä tykkäät Marklundista!

    VastaaPoista
  9. Tekee mieli sanoa, että kirja on...itkettävän huikea!

    Postaan vasta tammikuun ekana.

    ***

    Ja lue Polteut varjot, niin näet, mihin Shmsie yltää kirjansa alkuosalla: En ole ikinä kokenut vastaavaa. Maailman paras kirjan alku, siis kun oltiin Japanissa ja Intiassa, vaata Pakistanissa kaikki meni niin sekavaksi ja Hiroko melkein katosi tai ainakin haalistui.

    VastaaPoista