Missä kuljimme kerran / Kjell Westö

Joulukuun kunniaksi päätin hemmotella itseäni Westöllä. Ja itseasiassa Missä kuljimme kerran sopii hienosti itsenäisyyspäivään, kuvaahan se itsenäisen Suomen alkuvuosia. Tämä oli mainio aamujen bussikirja, ruuhkat eivät paljon haitanneet kun sai syventyä Eccun ja kumppaneiden elämään.

Kirja oli toisaalta tuttua Westötä, toisaalta se tuntui vähän vaikealta. Alkupuolen sotakuvaukset olivat jännittävää ja mielenkiintoista luettavaa, kirjan nuorille oli elämä mahdollisuuksineen auki. Sitten alkoi vanheneminen saada otettaan... Kirjan kirjeistä koostuva luku oli työlästä luettavaa. Vaikka kirjeet olivatkin sinänsä hyvin kirjoitettuja oli lukijana vaikeaa aina ymmärtää kuka itse asiassa kirjoittikaan.Samaa työläyttä oli kirjassa muutenkin, henkilöjoukko on uskomattoman suuri ja välillä sivuhenkilöiden muistaminen aiheutti tuskaa. Ajattelin kuitenkin tämän henkilöjoukon kenties olevan tarkoituksellinen tässä tarinassa joka on - ainakin minusta - selkeästi rakkauslaulu Helsingille. Ikäänkuin Westö yrittäisi henkilöiden määrällä korostaa sitä, millainen määrä ihmiskohtaloita tässä kaupungissa asuukaan. Kaupunkihan on täynnä alluja, mandeja, lucieita, eccuja...

Westön kieli oli jälleen kerran kaunista, välillä löysin niin kauniita lauseita ja ajatuksia että niitä oli pakko pysähtyä hetkeksi makustelemaan. Hän oli myös veistänyt kokoon mielenkiintoiset henkilöt ja tarinan, joka ei ole ihan tavallinen vaikka se oikeastaan onkin juuri se tavallinen tarina. Se on tarina, joka olisi voinut tapahtua oikeasti, tässä elämässä.

Henkilöistä minun on vaikeaa kirjoittaa. Vaikka suhtaudunkin lukijan rakkaudella heihin, en tästä joukosta löytänyt ketään kehen samaistua. On Eccu, jolle on annettu niin paljon ja joka silti kantaa mukanaan maailmantuskaa ja heittää kaiken menemään. On työläispoika Allu, joka on saanut niin vähän ja joka on nähnyt niin paljon. On Lucie, joka oivaltaa jo nuorena sen, että me kaikki olemme kuin ruohonkorsia, täällä yhtenä päivänä, poissa toisena. Joka haluaa elää. On Cedi, jonka maailma kovettaa.

Kirjan kuvaama ajanjakso, 1920-luvun kiihkeys ja 1930-luvun poliittiset ja taloudelliset kuohunnat, saivat minut miettimään sitä millaista aikaa nyt elämme. Jollain lailla tuon ajan kuvaus muistuttaa minua kovasti tästä hetkestä, talous on kriisissä, epävarmuus saa kaikenlaiset lieveilmiöt nousemaan, jotenkin tuntuu että Suomi elää taas jonkinlaista murroskautta. Toistammeko taas samoja virheitä jotka ovat toistuneet jo sukupolvien ajan vai olemmeko oppineet jotain?

Alla olevan lainauksen halusin liittää tähän, koska se oli kauneita mitä olen lukenut kotvaseen. Se kosketti ja tähän lauseeseen minä samaistuin. Ja luulen, että tästä, kaupungista täynnä muistoja ja tarinoita, tässä kirjassa oli kyse.

"Joka ikiseen paikkaan jossa ihminen on kulkenut jää muisto hänestä. Se on useimmille näkymätön, mutta ne, jotka tuntevat tuon ihmisen ja rakastavat häntä, näkevät sen kuvan aivan selvästi mielessään kun he kävelevät ohi. Niin kauan kuin nuo rakastavat ihmiset ovat olemassa, niin kauan säilyy myös kuva, myös silloin kun itse kulkija on kuollut. Sen vuoksi kaduilta kohoaa joskus lämpöä meidän kävellessämme niitä pitkin. Siitä me muistamme kaikki ne ihmiset, jotka ovat siellä kävelleet, rakastaneet ja vihanneet ja toivoneet ja kärsineet. Muista se, Henriette kiltti: niin kauan kun joku tietää meidän kulkeneen täällä ja niin kauan kuin joku muistaa meitä lämmöllä, kadut kantavat meidän nimiämme."

Hyvää syntymäpäivää Suomi!

Sivuja: 586
Kirjasta lisää: Jokken kirjanurkka, Ankin kirjablogi, Kertomus jatkuu
Äänikirjan ystäville vinkiksi tämä: Kotilieden sivuilla saa ilmaiseksi kuunnella kirjan, klik!