Sudenveri / Jenny Kangasvuo

Lukupiireistä näyttää olevan sellaistakin hyötyä että tulen lukeneeksi kirjoja joihin en normaalisti tarttuisi. Jos olen ihan rehellinen, Sudenveri ei houkutellut minua etu- tai takakantensa perusteella ja nytkin lykkäsin pitkään kirjan aloittamista - kaikki muu vain tuntui Sudenverta kiehtovammalta. Onneksi on takarajoja sillä kunhan alkuun pääsin, löytyi kansien välistä ihan kelpo kirja.

Kirja kertoo ihmissusista, ei tosin sellaisista joita elokuvissa on totuttu näkemään. Nämä voivat halutessaan vaihtaa olomuotoaan ihmisistä metsissä vapaana vaelteleviin susiin. Tarinalla on kolme kertojaa: Martta, ihmismuodossa pysynyt, rankkoja valintoja tehnyt lauman vanhin, Varga, nuori ihmissusi joka on jättänyt lauman ja elää juurettomana taiteilijana kaupungissa ja Marraskuu, taiteilija joka rakastaa etäistä Vargaa. Tarina käynnistyy nuoren epämuotoisen ihmissuden löytyessä Vargan ovelta. Poika, Rasmus, on Vargan tavoin jättänyt Lauman mutta voiko poika joka on epämuodostunut niin ihmisenä kuin sutena, löytää paikkaansa kummastakaan maailmasta?

Minulle Sudenveri oli ehdottomasti Martan kirja, hänen osuutensa kirjasta kosketti ja kiinnosti selkeästi eniten. Hän herätti Lauman historian, tavat, ilot ja surut eloon ja häneen minä samaistuin. Varga oli minun makuuni liiankin kulmikas ja sulkeutunut, ymmärsin häntä mutta Marraskuun tavoin en päässyt hänen lähelleen. Tarina eri elementteineen on mukavan selkeä, ihmissusi-elementtiä käsitellään hyvin luontevasti ja vähäeleisesti, selkeästi ja mässäilemättä. Ratkaisu tuntuu hyvältä, uskottavalta, tätä tarinaa pitäisikin käsitellä yhtä yksinkertaisesti kuin luonto itse on.

 Ainoa asia, jonka koin hankalaksi, oli ihmissusien sukupuun muistaminen, se kun oli kohtalaisen laaja ja oli vaikeaa muistaa kuka olikaan kenenkin setä, veli tai kummin kaima, varsinkin kun susien ja ihmisten vuodet kuluvat eri tahtiin.

Pidin kirjan teemoista, erilaisuudesta, yhteisöstä, oman paikan löytämisestä, luonnosta. Kangasvuon kerronta on miellyttävää, eleetöntä ja tehokasta. Ehdottomasti kirjan koskettavin kohta sijoittuu 1800-luvun loppupuolelle jossa ihmiset susi-pelossaan lähtevät metsälle ja Laumalle tuttu pentue saa surmansa. Mieleeni nousi mediassakin jokin aika sitten vellonut susien kaato -keskustelu. Tämän kirjan luettuani toivon että meillä olisi yhä metsiä joissa sudet voisivat vapaasti jolkotella pentuineen ja ulvoa laumansa kanssa.

"Varga ripottelee ympärilleen palasia itsestään, mutta kun kerään ne, hän kieltäytyy katsomasta niitä, väittää asennollaan että ne eivät ole hänen."

Teos, 2012
Sivuja: 312