maanantai 29. huhtikuuta 2013

Where'd you go, Bernadette / Maria Semple

Where'd you go, Bernadette vaikutti jo kantensa puolesta sen verran hauskalta tapaukselta, että kirja oli pakko laittaa tilaukseen. Ja se, että kirjoittaja, Maria Semple, on mm. ollut käsikirjoittamassa rakastamaani Arrested development -sarjaa, ei todellakaan ole miinus! Bernadettessa olikin ilokseni paljon samaa kuin kyseisessä sarjassa, jossa asiat menivät juuri sopivasti överiksi ja hulvattomia käänteitä riitti.

Kirjan päähenkillö on Bernadette Fox, aikoinaan lähes kulttimaiseen kohonnut arkkitehti, joka erään katatrofaalisen tapahtuman jälkeen on kadonnut lähes täysin median tutkalta. Nykyisin Bernadette asuu entisessä tyttökoulussa, joka rähjäisyydellään harmistuttaa muuten niin täydellisen lähiön naapureita ja keskittyy olemaan hyvä äiti tyttärelleen Beelle. Koska Elgie-siippa on saavuttanut puolijumalallisen aseman Microsoftilla, on talouskin turvattu. Mutta sitten Been toivomus matkasta Antarktikselle käynnistää lähes katastrofaalisen tapahtumaketjun.

Where'd you go, Bernadette on hulvaton kirja chick-litin hengessä. (Voinko kutsua chicl-litiksi kirjaa, jonka päähenkilö on viisikymppinen nainen? En ainakaan usko lajityyppiin liittyvän ikärajaa?) Se koostuu pitkälti tarinan henkilöiden toisilleen lähettämistä sähköpostiviesteistä, joita Been kerronta rytmittää. Viestejä lähettelevät mm. lähiön rouvat, joiden inhoaminen olikin minulle melkeinpä yksi kirjan parhaita osia, sillä nämä rouvat ovat kiusaajia! Huomasinkin kiristeleväni hampaitani paljon kirjan alkupuolella, sillä sympatiani olivat Bernadetten puolella.

Kokonaisuutena Where'd you go, Bernadette oli hauska ja rento lukeminen joka luultavasti olisi oikein mukavaa seuraa vaikkapa matkalla tai rannalla. Teksti oli sujuvaa ja helppolukuista ja kirjoittaja pitää tarinan mukavasti liikkeessä. Odotukseni olivat kuitenkin ehkä liiankin korkealla sillä Bernadette ei hyvistä yrityksistään huolimatta onnistunut kutittelemaan naurunystyröitäni yhtä tehokkaasti kuin edellä mainitsemani televisiosarja ja olisin kaivannut ehkä hiukan lisää yllätyksellisyyttä tekstiin.

Kirja ilmestyy suomeksi heinäkuussa 2013 Gummerukselta nimellä Missä olet, Bernadette?
"None of the other mothers like you, Bernadette. Do you realize we had an eight-grade moms-and-daughters Thanksgiving on Whidbey Island, but we didn't invite you and Bee? But I hear you had a wonderful holiday at Daniel's Broiler!"
My breath kind of stopped then. I was standing there, but was like Audrey Griffin had knocked the wind out of me. I reached for the car to steady myself.
"That's it, Audrey." Mom took about five steps towards her. "Fuck you."
Weidenfeld & Nicolson, 2012
Sivuja: 325

sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Guilt / Jonathan Kellerman

Jonathan Kellerman oli aikoinaan yksi luottodekkaristeistani ja siksi vieläkin palaan uskollisesti herran kirjojen pariin vaikka lukusuhteemme kiihkeimmät päivät ovat jo selvästi takana. En oikeastaan halua valittaa, sillä Alex Delaware -sarja on oikeastaan ihan kelvollinen, mutta nyt kun sarja on saavuttanut jo 28. kirjansa, alkaa tuntua siltä että kaikki on jo nähty, tehty ja sanottu. 28 kirjaa on toki varsin kunnioitettava suoritus mutta ehkäpä kirjoissa alkaa jo tuntua hienoinen uupumus.

Tällä kertaa Delaware ja Sturgis kutsutaan selvittämään tapausta, jossa pienen vauvan luuranko löytyy pihapuun kaatamisen yhteydessä. Pienen luurangon iäksi arvioidaan yli 50-vuotta, mutta poliisin tutkimukset kuitenkin saavat pahan uudelleen liikkeelle sillä pian naapurustosta löytyy jo lisää ruumiita.

Vaikka sinänsä Kellermanin tavassa kuljettaa tarinaa ei mitään vikaa olekaan, olen kaikkien lukemieni kirjojen jälkeen oppinut niiden toimivan tietynlaisen kaavan mukaan, mikä osaltaan ehkä heikentää jännityksen tehoa. Kuten niin monta kerta useamminkin, Kellerman lähtee liikkeelle yhdestä skenaariosta, tarjoilee lukijalleen muutamia vauhdikkaita teorioita ja päätyy lopulta johonkin ihan erilaiseen. Tällä kertaa juonessa on tavallista enemmän glamouria, sillä nyt kurkistetaan Hollywood-tähtien maailmaan ja muutama kirjassa esiintyvä henkilö vaikuttaakin suorastaan tutulta. Pariskunta, joka adoptoi jättimäisen lapsikatraan maailman eri kolkilta kuulostaa varmasti ainakin tutulta?

Guilt oli sinänsä melko toimiva jännityskirja vaikka muutaman epäloogisuuden olinkin huomaavinani. Minun oli esimerkiksi vaikeaa ymmärtää miksi konsultoiva psykologi olisi selvittelemässä 50 vuotta vanhan ruumiin tapausta ja Alex osoittautui muutenkin vähän turhankin onnekkaaksi ja nerokkaaksi tapauksen ratkaisemisessa. Tämä on toki ymmärrettävää, onhan kyse kirjan päähenkilöstä, mutta samalla minusta myös hitusen ärsyttävää, pieni särö tai virhe tekisi päähenkilöstä kuitenkin inhimillisemmän ja samaistuttavamman.
"There are many reasons I became a psychologist. Some I understand, some I'll never even be aware of.
One motive I think I do get is the urge to protect, to make up for the abandonment that ruled my childhood. It's a trait that usually fits the job well, earning patient gratitude and delusions of godliness."
Ballantine Books, 2013
Sivuja: 400

lauantai 27. huhtikuuta 2013

These things hidden / Heather Gudenkauf

Heather Gudenkaufin kirjoihin tutustuin ensimmäistä kertaa Helmetin Overdrive-kirjaston kautta kun päädyin lukemaan kirjailijan tuoreinta teosta One breath away. Innostuin kirjasta kovasti, joten halusin tutustua kirjailijan aikaisempaankin tuotantoon ja kirjastosta löytyikin These things hidden.

Allison 21-vuotias ja on juuri vapautumassa vankilasta hyvän käytöksen ansiosta. Paluu kotikaupunkiin ei ole helppo, sillä Allisonin vanhemmat ja Brynn-sisar eivät halua olla tekemisissä tytön kanssa ja monet paikalliset karsastavat tyttöä tämän menneisyyden takia. Kirjakauppaa pitävä Claire antaa Allisonille mahdollisuuden, mutta tulee samalla käynnistäneeksi tapahtumaketjun joka tulee paljastamaan salaisuudet.

Heather Gudenkaufilla on hieman samantapainen ote tekstiinsä kuin Jodi Picoultilla, jonka kirjoista pidän paljon. Tarinaa kuljetetaan eteenpäin useiden kertojien näkökulmien kautta ja aiheetkin usein käsittelevät inhimillistä draamaa ja monisyisiä tilanteita. Gudenkaufin teksti kallistuu enemmän jännityksen puolelle kuin Picoultin eikä kirjailija päästä lukijaa helpolla vaan kääntää takkinsa monta kertaa ennen viimeistä sivua pitäen lukijan arvailemassa - kuten koukuttavassa jännärissä kuuluukin!

One breath away oli minusta koukuttava ja hyvinkin onnistunut jännäri ja siksi odotukseni olivat ehkä liiankin korkealla These things hiddenin kohdalla. Kyseessä on toimiva ja kelvollinen kirja, joka ei vain yllä seuraajansa tasolle. Teksti on sujuvaa ja helppolukuista sisältäen samalla sopivasti yllätyksiä, mutta jokin ei tällä kertaa iskenyt. Lukukokemukseni oli "ihan hyvä", luokka, joka minusta on kaikkein ärsyttävin. Ihan hyvät ovat kaikein puolin mukavia kirjoja, joista ei jostain syystä jää oikein minkäänlaista jälkeä. Ne eivät ärsytä, niissä ei ole mitään ilmiselvää vikaa, mutta ne eivät myöskään sytytä. Niiden parissa sai ajan kulumaan mukavasti ja siinä se sitten olikin. Ja sellainen kirja These things hiddenkin oli, ihan hyvä. Taidan siis sittenkin suositella tarttumaan kirjailijan kolmanteen kirjaan tämän sijasta.
"I pick up the baby doll. It's old and battered and looks like it came out of a dumpster. Across the doll's bare chest it one word, slashed in black permanent marker, a word I now know will follow me everywhere, no matter where I go. Killer."
MiraBooks, 2011
Sivuja: 403

perjantai 26. huhtikuuta 2013

Is everyone hanging out without me? (And other concerns) / Mindy Kaling

Mindy Kaling on minulle tuttu kasvo yhdestä suosikkisarjastani, nimittäin Konttorin jenkkiversiosta. Siinä Mindy esittää Kelly Kapooria, konttorin hieman itsekeskeistä ja rakkaudessa huono-onnista työntekijää. Totta puhuen, minusta tässä kirjassakin on osioita jotka voisivat olla Kellyn kirjottamia...

Is everyone hanging out without me toi mieleeni Caitlin Moranin Naisena olemisen taidon, olkoonkin että Moranin kirja on kirjoitettu feminismi mielessä pitäen kun taas Mindy Kaling kirjoittaa ihan vain iloitellakseen, mikä muuten onkin kerrassaan loistava syy kirjoittaa! En oikeastaan tiedä kuinka luokittelisin tämän kirjan, sillä vaikka se onkin omaelämäkerrallinen, en sanoisi tätä elämäkerraksi, sillä se sisältää vain sirpaleita naisen elämästä, sopivalla annoksella huumoria ja liioittelua höystettynä tietysti.

Kaling kertoo lapsuudestaan pullukkana ja rakkaudestaan erilaisiin dieetteihin. Suuren osan kirjasta kuitenkin saa, aivan arvatustikin, komedia. Kirjan kiintoisinta antia onkin lukea komedian kirjoittamisesta ja suositun televisiosarjan taustoista. Mainetta Kaling käsittelee rennosti ja melkeinpä vaatimattomastikin maineestaan ja saa lukijan vähän miettimään maailmaa jossa yritetään ostaa twiittauksia kuppikakuilla. Tästä kirjasta et löydä suurtaa draamaa mutta kirja nauratti ja tarjosi hyviä hetkiä. Tunsin samaistuvani Kalingiin joka kirjassaan on avoimesti neuroottinen ja nörtti mutta samalla kuitenkin - minusta - aika makea tyyppi.

Kalingin ura lähti nousuun naisen kirjoitettua ystävänsä Brendan kanssa Matt Damonin ja Ben Affleckin kustannuksella hupailevan shownsa jälkeen. Kaling liittyi Konttorin käsikirjoittajien kaartiin ollessaan 24-vuotias ja sittemmin sai myös Kellyn osan esitettäväkseen.
(Kaling miettii ostarin parkkipaikoilla hengailevia nuoria omista kulttuurillisista näkökulmistaan.)"As a child of immigrant professionals, I can't help but notice the wasteful frivolity of it all. Why are these kids not home doing their homework? Why aren't they setting the table for dinner or helping out around the house? Who allows their kids to hang out in the parking lots? Isn't that loitering?"
Crown Archetype, 2011
Sivuja: 222

keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Kadotetut / Marko Kilpi

Innostuin taannoin Elävien kirjoihin -teoksen synkän realistisista fiiliksistä niin että halusin tutustua Marko Kilven tuotantoon paremminkin. Kirjastosta löytyikin sopivasti Kadotetut, jonka päähenkilönä on Elävien kirjoissakin seikkaillut Olli, jonka työpäivät ovat täynnä arkista pahaa. Kännisten tappeluita, perverssejä, vanhempia joille lapsi on vain statussymboli, kadonneita teinityttöjä ja työkavereita, joiden ei oikeastaan pitäisi kantaa poliisin univormua. Ja kun BB-julkkis katoaa jäljettömiin saunareissulla, käynnistyy hurja tapahtumaketju.

Kadotetut osoittautui nopealukuiseksi ja jokseenkin koukuttavaksikin teokseksi, jonka parissa viihdyin mainiosti illan. Kilven sankari, Olli, on monien muiden kirjallisten poliisien tavoin arkisen symppis tyyppi, joka pyrkii tekemään oikein ja jonka parisuhteet ovat ongelmissa. Juoneltaan Kadotetut taas muistuttaa vähän Jarkko Sipilän Takamäki-sarjaa, tosin vähän häijymmällä ja mielikuvituksellisemmalla konnalla varustettuna. Kyseinen konna on muuten mielestäni kirjan heikoin osa, hän muistuttaa liian paljon jenkkikirjallisuuden suosittuja sarjamurhaajia tuntuakseen aidolta suomalaisen poliisin toimintaympäristössä. Elävien kirjoihin -teoksen aitouteen Kadotetut ei siis valitettavasti yllä. Tästä huolimatta Kadotetuilla oli annettavaa lukijalleen. Kilpi sivaltaa suomalaista yhteiskuntaa terävästi ja antaa kyllä ajattelemisen aihetta - elämmehän aikaa jolloin tositv-julkisuus tuntuu monelle olevan todellinen ja jopa arvostettukin uravaihtoehto.

Kilpi kirjoittaa Ollin ajatuksista preesensissä, mikä tuntuu toimivalta ratkaisulta tälle kirjalle ja ikäänkuin tempaa lukijansa mukaan poliisin hektiseen elämään. Kilven teksti on karun kaunista - enpä olisi ihan ensimmäiseksi uskonut että löytäisin "dekkarista" sellaista tekstiä, jonka pariin haluaisin palata. Pieni googlettelu paljastikin Kilven saaneen Finlandia-ehdokkuuden teoksestaan, joten ihan perusdekkarista ei tosiaankaan ole kyse. Marko Kilven neljän romaani ilmestyy tämän vuoden syyskuussa ja sitä odotellessa täytyy ehdottomasti lukea Jäätyneitä ruusuja, joka on Ollista kertovan sarjan ensimmäinen osa. (Kyllä, sorruin taas lukemaan kirjasarjaa väärässä järjestyksessä. Opinko koskaan?)
(Iltapäivälehden toimittaja Saastamoinen filosofoi.)"Tämä on tunnebisnestä, Saastamoinen sanoo. - Nykyään ihmiset pelkää tuntea ja siksi ne haluaa ostaa niitä meiltä. Tunteita. Ne haluaa nähdä, miltä tuntuu menettää oma lapsi, puoliso tai ystävä. Tunteisiin ei ole aikaa. Sitä on helppo ostaa kioskin lehtihyllystä työmatkalla, maistella sitä hetki ja heittää roskikseen. Siksi sen pitää olla aitoa, intiimiä, nopeaa. Semmoiseksi elämä on mennyt."
Gummerus, 2009
Sivuja: 396

maanantai 22. huhtikuuta 2013

Ylismaan Gregor / Suzanne Collins

Aikaisemmin koukkuunnuin Nälkäpeli-trilogiasta niin että onnekkaasti ajoitettu loma meni kirjan ahmiseen. Enkä ole ainoa jolle näin pääsi käymään, sillä myös työkaverini tuli tuon jälkeen viettäneeksi viikonloppunsa Katniss Everdeenin seurassa komennettuani häntä lukemaan se. (Omissa kuvitelmissani olen ihana kirjakuiskaajakaveri mahtavine vinkkeineni, todellisuudessa olen luultavasti enemmänkin ärsyttävä kirjapäsmäri. Sori kaverit...)

Ylismaan Gregor aloittaa viisi-osaisen kirjasarjan jossa seurataan - yllätys, yllätys - Gregorin seikkailuja Alismaassa. Gregor on 11-vuotias newyorkilaispoika, joka helteisenä kesäpäivänä joutuu vahtimaan pikkusiskoaan Bootsia ja pesemään pyykkiä äidin ollessa töissä. Perheen isä on kadonnut muutamia vuosia sitten ja Gregor on joutunut siis ottamaan enemmän vastuuta osakseen. Mutta sitten pyykkireissu johtaakin siihen että Boots ja Gregor putoavat ilmanvaihtoventtiilin läpi Alismaahan, maan sisällä olevaan valtakuntaan. Alismaassa he tapaavat mm. kuningatar Luxan, jonka valtakunta on joutumassa kovien aikojen eteen sillä rottien valtakunnassa ollaan sotaisissa tunnelmissa.

En olisi etukäteen uskonut, mutta Ylismaan Gregor nappasi mielenkiintoni samalla tavalla kuin Nälkäpeli aikoinaan ja huomasin ahmineeni kirjan yhdessä päivässä. Kirja on juonivetoinen ja selkeäsit Collinsilla on taitoa koukuttavien juonten punomiseen. Tarina on oikeastaan aika perinteinen fantasiaseikkailu, josta löytyy samoja elementtejä kuin vaikkapa Harry Pottereista tai Narnia-sarjasta. Ja kuten nuo kaksi esimerkkiäni, myös tämä tarina toimii mainiosti.

Jäin itsekseni miettimään sitä, miksi Ylismaan Gregor toimi niin mainiosti ja uskoisin syynä olevan kirjan henkilöhahmojen, joista osa, varsinkin pikkuinen Boots, onnistuivat varastamaan sydämeni. Gregor tuntuu ehkä muutaman vuoden ikäistään vanhemmalta, mutta se ei lukukokemustani haitannut. Sanoisinkin että kirjassa oli (Bootsin lisäksi!) sen kuvaama sisarusten välinen rakkaus, joka tuntuu yllättävän aidolta.

Actionin nälkäisten ei kuitenkaan kannata pelästyä, sillä Ylismaan Gregor on muutakin söpöstelyä. Collins on onnistunut luomaan jännittävän maailman, jossa ei vaikeiltaan kohtaloilta vältytä. Ja mikä parasta, Collins antaa lukijan myös nauraa. Sillä kun 11-vuotias poika yht'äkkiä joutuu toiseen maailman soturiksi 2-vuotiaan siskonsa kanssa niin eihän kaikki nyt tietysti ihan putkeen menekään. Ja ehkä juuri tästä syystä Gregorista on niin helppo pitää - hänellä on heikkoutensa mutta myös sydän oikealla paikallaan.
"Geko, pissa tuli!" ilmoitti Boots.
Ja siinä hän nyt seisoi, poika jolla oli päässään hullunkurinen lamppukypärä ja mukanaan läjä paristoja, joista hän ei ollut edes kokeillut, oliko niissä virtaa.
Mahtava soturi pyysi poistumistaan anteeksi ja meni vaihtamaan siskolleen vaipan.
WSOY, 2013
Sivuja: 300
Alkuteos: Gregor the Overlander
Suomentanut Helene Bützow
Saatu arvostelukappaleena.

sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Armon piiri / Jørgen Brekke

Jørgen Brekken Armon piiri kiehtoi mieltäni jo kauniin kantensa takia - nahan ja vanhan kirjan fiilistä oli vaikea vastustaa ja kirjan luettuani näinkin sen aivan uudessa valossa!  Kirjan nimi toki on onnettoman mitäänsanomaton, mutta sen takana piilee kelpo dekkari, joka saa lukijan kääntämään sivun jos toisenkin.

Gunnerus-kirjaston vahtimestari Jon Vatten herää kosteiksi muuttuneiden läksiäisten jäljiltä tajuten ettei muista illan viimeisiä tapahtumia. Jonin paniikki kasvaa kun holvista löytyy ruumis ja tapausta alkaa selvittämään komisario Odd Singsaker. Myös Atlantin toisella puolella tapahtuu karmeita, sillä Yhdysvaltain Richmondissa sijaitsevan Edgar Allan Poe -museon kuraattori löytyy raa'asti surmattuna ja pian agentti Felicia Stone onkin jo matkalla kohti Trondheimia.

Kirja liikkuu kahdella aikatasolla - 1500-luvun Euroopassa ja nykyajassa ja Johannes papin kirjoitukset värittävätkin mukavasti dekkaria. Pikkuhiljaa lukija alkaa ymmärtää yhteyden tapahtumien välillä. Kirja viihdytti mukavasti ja tarjosi lukutoukalle mieluisia näkymiä huikeista kirjastoista, vanhoista kirjoista ja muista kirjamaanikoista.

Vaikka kirjan parissa viihdyinkin, en silti voi kiitellä sitä ennalta-arvattavuudesta sillä arvasin useimmat kirjan käänteistä helposti. Brekken kerrontaa oli kuitenkin mukava lukea ja pidin kovasti hänen elämän kolhimista henkilöistään, etenkin Jon Vattenin hahmo osoittautui erittäin kiinnostavaksi. Olin myös löytäväni mukavia tumman huumorin sävyjä rivien väleistä, mistä annan ehdottomasti plussaa! Jørgen Brekken toinen kirja, Uneton, on juuri ilmestynyt suomennettuna ja luulenpa että tulen senkin lukemaan.
"Sellaisia etsiviä on vain kirjoissa", Siri oli nauranut. "Sinä olet ihminen, Odd Singsaker. Voit siis olla se, mikä haluatkin olla. Sitä paitsi luulen, ettei sinusta tulisi kovin hyvää dekkarisankaria. Olet liian kiltti. Teet kompromisseja. Epäilen, että sinulla on usein konflikteja esimiestesi kanssa, ja jos juot, et juo tarpeeksi."
"Yhden Rød Aalborgin joka aamu", Singsaker oli vastannut.
WSOY, 2011
Sivuja: 332
Alkuteos: Nådens omkrets
Kirjasta lisää: Aamuvirkku yksisarvinen, Kirjakko, Booking it some more
Suomentanut Katriina Huttunen
Päällys: Mika Tuominen
Saatu arvostelukappaleena.

lauantai 20. huhtikuuta 2013

Blogiajan TOP 10

Amman lukuhetket haastoi minut miettimään bloggausaikani parhaita kirjoja. Siinä riittikin pähkinää kerrakseen, sillä olen onnekseni saanut lukea monia ihania kirjoja - kuinka siis valita ne parhaat? Amma kertoi hänen listansa kirjojen liikuttaneen hänet kyyneliin, siispä yritin pitää saman mielessä valitessani kymppiäni. Otin myös vapauden laajentaa haastetta koskemaan sarjakuvia, koska mieleeni nousi heti muutama teos, jotka koskettivat, inspiroivat tai muuten vain pistivät pääni pyörälle.

Cyril Pedrosa: Kolme varjoa
- En kai vain voi hehkuttaa tätä kyllin. Kolahti, etenkin kirjan viimeiset sivut olivat ajatuksiltaan ihan itkettävän kauniit.

Kyung-sook Shin: Please look after mother
- Tätä hehkutin vuonna 2011. Kirjassa muistisairas äiti katoaa ja se sai ajattelemaan vanhenevien läheisten huomioimista arjen kiireistä huolimatta.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja
- Mielensäpahoittaja oli yksi ensimmäisistä postauksista mutta edelleenkin se on mielessäni yhtä koskettava.

Brian Fies: Mom's cancer
- Kirjan nimi sanookin jo kaiken olennnaisen. Hieno ja koskettava tarina sairastumisesta.

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen
- Hieno kirja, joka on listalla myös siksi, että Atticus Finch tuo minulle auttamatta mieleen ukkini. 

Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani
- Arvoin pitkään kahden lukemani Tonin Morrisonin kirjan välillä. Vaikka A Mercystä pidinkin enemmän, muistan kuitenkin minkälaisen tunteen Minun kansani, minun rakkaani minuun jätti.
 
Joyce Carol Oates: Blondi
- Oates on tarjonnut minulle monet vaikuttavat lukuhetket, mutta suosikkini hänen kirjoistaan on edelleenkin Marilyn Monroesta kertova Blondi.

Amy Tan: Ilon ja onnen tarinat
- Minun listallani on ihan pakko olla mukana Amy Tania. Blogiaikojen alussa luin ikisuosikkini Ilon ja onnen tarinat uudelleen, joka ilokseni oli yhtä ihana kuin silloin ennenkin.

Hilary Mantel: Bring up the bodies (suom. Syytettyjen sali)
- Hilary Mantelin kirjat ovat tarjonneet tälle Tudor-höperölle hurjasti hienoja lukuhetkiä.

Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta
- Tässä liikunnallisessa kirjassaan Murakami tavoittaa jotain ihan olennaista juoksemisesta. Pakko lukea aina keväisin!

Koska TOP10-listoja on mukava lukea, haastan mukaan
Mari A:n,
Linnean,
Suketuksen,
Irenen
ja Maijan
jakamaan parhaat kirjansa!

perjantai 19. huhtikuuta 2013

Tsaarin kuriiri / Jules Verne

E-kirja alkaa pikkuhiljaa valloittaa sydäntäni sillä on hirmuisen kätevää yllättävän odottelutilanteen iskiessä kaivaa laukusta puhelin ja valita sieltä jokin mieleisensä viihdyke. Hammastarkastusta hermostuneena odotellessani päädyin valitsemaan Elisa kirjan valikoimista Jules Vernen seikkailuklassikon Tsaarin kuriiri, siinä toivossa että vauhdikas tarina auttaisi hammaslääkäripelkoon. (No ei kyllä auttanut, mutta sehän ei ole Vernen vika...)

Tarina on tuttuun tapaan seikkailuja ja runsasta faktatietoa täynnä. Tällä kertaa kirjailija vie lukijansa Aleksanteri II:n ajan Venäjälle, jossa eletään kuohuvia aikoja. Tataarit kapinoivat ja tsaarin on saatava hinnalla millä hyvänsä sana veljelleen Siperian rajan yli. Koska lennätinlinjat on katkaistu, on lähetettävä kuriiri ja Mikael Strogov, nuori siperialainen, saa osakseen tämän vaarallisen ja vaativan tehtävän. Matkalla sattuu tietysti monenmoista ja Mikaelin kanssa matkaa taittavat pian Nadja, joka tekee matkaa Siperiassa vankina olevan isänsä luo sekä kaksi kilpailevan lehden ulkomaan toimittajaa - ranskalainen Alcide Jolivet ja englantilainen Harry Blount.

Tsaarin kuriiri muistutti minua jollain tapaa Matkasta maailman ympäri, en tosin ole lukenut kyseistä kirjaa, vaan ainoastaan katsellut piirrettynä sarjana lapsena mutta siitä huolimatta teos on tehnyt vaikutuksen. Samaan Mikaelkin samoaa Venäjän takamaita ja kokee seikkailun toisensa perään pahan Ivan Ogarevin yrittäessä estää kaikin keinoin. Verne ei suoranaisesti säästele henkilöitään, olen oikeastaan ihmeissäni siitä että moisesta ryöpytyksestä voisi kukaan selviytyä hengissä! Paitsi kenties Mikael ja Nadja, nuo kaksi urheinta ja jalointa ihmistä...

Tästä pääsenkin kätevästi siihen mikä kirjassa ärsytti. Vernen henkilöt ovat nimittäin aika mustavalkoista porukkaa, hyvät ovat jaloja ja sankarillisia, Mikael on jo suoranainen supermies kaikkine ihmeellisine taitoineen ja vaistoineen ja pahikset ovat häijyäkin häijympiä vaille minkäänlaista inhimillisyyden hiventäkään. Tämä on tietysti ymmärrettävää teoksen iän ja kohderyhmän huomioonottaen, mutta nyppi silti.

Tsaarin kuriiri on, edellisten lukemieni Vernen kirjojen tapaan, täynnä tietoiskuja. Ainakin minun asiaan perehtymättömään silmääni tiedot tuntuivat tarkoilta ja paikkaansapitäviltä ja auttavat varmasti luomaan selkeämpää kuvaa olosuhteista, joissa kuriiri matkaa. Plussaa annan siitä että pikkuinen Suomikin mainitaan muutamaan otteeseen.
"Ainoastaan kuriiri saattoi korvata katkaistun lennätinlangan. Häneltä kuluisi melkoinen aika niiden viidentuhannenkahdensadan virstan taivaltamiseen, jotka erottivat Moskovan Irkutskista. Häneltä vaadittiin kapinallisten ja hyökkääjien rivien välitse pujahtaakseen miltei yli-inhimillistä rohkeutta ja älykkyyttä. Mutta selväpäinen ja lujasydäminen kykenee paljoon!
- Löytänenköhän sellaisen pään ja sydämen? tuumi tsaari."
Ilmestynyt ensimmäisen kerran Karisto Oy:n suomentamana vuonna 1927
Sivuja: 296
Alkuteos: Michel Strogoff
Suomentanut Valfrid Hedman

keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

Ommelten välinen aika / María Dueñas

Olen sekä historiallisten että liiketoiminnasta kertovien romaanien ystävä ja siksi Ommelten välinen aika alkoi kiinnostaa minua heti. Kirja kertoo Siran, nuoren ompelijan tiestä menestyvän muotitalon omistajaksi ja vakoojaksi. Kaikki oikeastaan alkaa kirjoituskoneesta, sillä kirjoituskoneliikkeeseen astumisen jälkeen Siran arkinen ja turvallinen elämä suistuu raiteiltaan ja ohjaa naisen kohti vaaroja ja seikkailuja.

Ommelten välinen aika osoittautui kelpo lukuromaaniksi, sen teksti oli sujuvaa ja romaanin ajankohtakin tarjosi minulle uudenlaisia näkymiä, sillä en tiennyt juuri mitään Francon ajan Espanjasta. Voisin kuvitella Ommelten välisen ajan toimivan hyvin vaikkapa television minisarjana, sillä muoti yhdistettynä historian dramaattisiin tapahtumiin ja rakkauteen on yhdistelmä joka varmasti uppoaa katsojiin.

Vaikka Siran tarina olikin mukavaa ajanvietettä, se ei hurmannut samalla tavalla kuin vaikkapa Julie Orringerin Näkymätön silta, jonka lukemista en olisi malttanut lopettaa. Ehkä ongelmana oli se, että kaikesta huolimatta Sira jäi hieman kaukaiseksi ja jopa epäuskottavaksi minun lukukokemuksessani - häntä kuvataan ensin oppimattomaksi tyttöseksi, joka on käynyt vain muutaman luokan koulua. Silti kirjan edetessä hän tuntuu muuntautuvan varsin vaivattomasti kansainväliseksi muodinluojaksi, joka on kuin kotonaan seurapiireissä.

En voinut olla välttämättä vertailuja Coco Chaneliin, kuvitelmissani Sira muistutti häntä jopa fyysisesti tumman, hieman kiharaisen polkkatukkansa kanssa. Myös Siran tarinassa on selkeitä yhtymäkohtia Chaneliin, joka oli hänkin köyhä tyttö joka onnella ja lahjakkuudella onnistui raivaamaan itselleen muotimaailmassa ja jota myös epäiltiin vakoojaksi toisen maailmansodan aikana. Liekö Coco toiminut Siran innoittajana?

Jos haluatte virittäytyä kunnolla kirjan tunnelmiin, käykääpä kurkkaamassa kirjan englanninkielisiltä kotisivuilta upeita vanhoja valokuvia Ommelten välisen ajan tapahtumapaikoilta. Ihania!
"Koskaan en kuitenkaan ollut niin tietoinen edessäni olevasta uudesta aikakaudesta kuin tuona lokakuisena aamupäivänä, kun rohkenin viimein astua kynnyksen yli ja kuulin askeleideni kaiun tyhjässä huoneistossa. Olin jättämässä taakseni edellisen elämäni ja aivan kuin enteenä tulevasta, edessäni avautui kaunis, avara tyhjä tila, joka täyttyisi joku kaunis päivä. Täyttyisi mistä? Esineistä sekä tunteista: erityisistä hetkistä, muistikuvista, henkilöistä - elämästä."
WSOY, 2013
Sivuja: 624
Alkuteos: El tiempo entre costuras
Suomentanut Sari Selander
Kirjasta lisää: kirjan kotisivut
Saatu arvostelukappaleena

maanantai 15. huhtikuuta 2013

Totta / Riikka Pulkkinen

Riikka Pulkkisen Totta-kirja sai seurata minua Italiaan saakka. Olin vältellyt Pulkkisen kehuttua teosta jo muutaman vuoden ajan peläten että se olisi aiheiltaan minulle liian raskasta luettavaa. Olin kuitenkin napannut kirjan jostakin tarjouksesta puhelimeni muistin perukoille - mitäpä lukutoukka hamstraukselleen mahtaisi - ja hyvä niin, sillä kirja osoittautui kelpo matkatoveriksi. E-kirjan kätevyyttä en myöskään tässä voi olla kehumatta, puhelimen muistissa tulin raahanneeksi ihan huomaamattani kahdeksaa kirjaa, joten lukemisen loppumisesta ei ainakaan ollut pelkoa!

Totta on tarina rakkaudesta, menetyksestä ja perheestä. Tarinan keskiössä ovat kuolemaa tekevä, mainetta niittänyt psykologi Elsa ja hänen menestyvä taidemaalaripuolisonsa Martti sekä pariskunnan tytär Eleonoora ja lapsenlapset sekä salaperäinen Eeva, taloudenhoitaja vuosikymmenten takaa.

Luin Tottaa ristiriitaisin tunnelmin. Se oli toisaalta hieno kirja ja vaikuttava lukukokemus, josta nautin enemmän kuin uskoinkaan. Se kosketti ja tempasi ajoittain mukaansa. Riikka Pulkkisen teksti on nokkelaa, hän kunnostautuu varsinkin erilaisissa metaforissa, jotka toisaalta onnistuvat kuvaamaan jotakin abstraktia tunnetta tai oivallusta mainiosti, mutta silti jokin niissä tuntuu hassulta, erilaiselta tavalta ilmaista asia. Makustelin Pulkkisen sanoja ja tätä kaikkea pitkään, sillä jokin tekstissä oli tavallaan melkein riemastuttavan oivaltavaa ja erilaistakin ja jokin sai minut hiukan oudoksumaan, nosti pientä vastarintaa sanoen etteivät ajatukset voi jäädä kitalakeen tai kulmakarvat olla huolettomia. Mutta voivathan ne, tavallaan...

Juoni minusta ehkä Totan heikoin kohta, sillä kirjan "paljastukset" olivat pitkälti arvattavissa ja teema ei suuremmin antanut minulle mitään uutta. Tämä tosin ei oikeastaan minua haitannut sillä Pulkkisen teksti oli itsessään niin mukavaa luettavaa. Kirjalla on useita kertojia, joista Eleonoora ja Martti kiinnostivat minua eniten, eivät niinkään Eeva tai pariskunnan lapset ja lapsenlapset. Minulle tärkeintä kirjassa olikin suru ja menetys, joita Pulkkinen kuvasi hienosti ja koskettavasti. Kaikki muu oli ylimääräistä...
"Hän oli lopulta keksinyt keinon rauhoitella itseään. Hän meni ikkunaan, avasi sen, katseli taivasta, kuunteli mustarastasta.
Suru tuli siihen, hän antoi sen tulla, kokeili sitä kuin totutellakseen. Hän löysi sen kätensä asennosta, puolestavälistä kädenojennusta. Surulle piti tehdä tilaa, ottaa se syliin. Muuten se tuli kauhuna, yhtäkkiä ja arvaamatta, risteyksessä kun ylitti tien tai kaupassa kun valitse mandariineja tai perunoita."
Otava, 2010
Sivuja: 270

sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Liebster Award


Sain päiväni piristykseni sekä Kirjojen parissa -blogin Marilta että Kingiä, kahvia ja empatiaa -blogin Ireneltä kivan tunnustuksen. Kiitos kaunis molemmille!

Liebster Award-tunnustuksen säännöt:
1. Kiitä ihmistä, jolta sait tunnustuksen.
2. Vastaa sinulle esitettyihin 11 kysymykseen.
3. Keksi 11 kysymystä.
4. Jaa tunnustus 11 blogille, joilla on alle 200 lukijaa.

Marin kysymykset olivat:  
1. Mitä luet juuri nyt?
- Luen juuri nyt Pete Dexterin The Paperboyta, Gretchen Rubinin Happier at homea ja María Dueñasin Ommelten välistä aikaa.
 
2. Onko sinulla useampi kirja kerrallaan kesken, vai luetko yhden kerrallaan?
- Kts. edellinen kysymys. Minussa on pahasti rohmun vikaa ja siksi monesti löydän itseni lukemasta useampaakin kirjaa kerralla. Monesti minulla on erillinen laukkukirja bussimatkoja varten ja paksumpi iltakirja. Ja ehkä aamukirja ja kävelylenkkikirja.

3. Millä kielillä luet kirjoja?
- Pääosin suomeksi ja englanniksi, haluaisin lukea myös ruotsiksi mutta en näemmä saa aloitettua.

4. Millä perusteella valitset kirjat, jotka luet?
- Usein teen valintani fiilispohjalta. Tietyt aihepiirit, kuten historia, psykologia ja rikokset vain kiinnostavat.
 
5. Lukevatko muut perheessäsi sinun lisäksesi?
- Isäni on kova lukemaan ja miehelläni on usein äänikirja kuuntelussa joten - kyllä!
 
6. Missä luet mieluiten?
- Sängyssä.
 
7. E-kirja vai perinteinen?
- Molempi parempi. E-kirja on todella kätevä matkakaveri mutta perinteinen kirja on jo esineenäkin niin ihana!
 
8. Kirja, johon et koskaan kyllästy?
- Bridget Jonesin päiväkirja, luen sitä aina kun haluan nauraa.
 
9. Mikä lukemisessa on parasta?
- Todellisuudenpako, uudet maailmat ja ajatukset, joita kirjat tuovat tullessaan.
 
10. Mikä on paras kirjamuistosi lapsuudesta?
- Narnia-sarja taisi olla ihan parasta, se innoitti moniin leikkeihin.
 
11. Miten muut ihmiset suhtautuvat lukuharrastukseesi?
- Useimmat ovat kannustavia, joskin lukemiseni määrä joskus hämmentää. Tykkään siitä että minulta kysytään lukuvinkkejä tai että minulle tullaan kertomaan kirjajuttuja.
 
Irene halusi tietää:
 
1. Mikä kirja olisi juuri nyt paras kuvaamaan elämääsi?
- Hankala ja hyvä kysymys. Olisi hirmuisen houkuttelevaa vastata tähän jotakin syvällistä ja hienoa, mutta koska ainakin yritän olla rehellinen vastaan Konttorikanat: elämää kopissa.

2. Luetko runoja?
- En juurikaan. 

3. Käytkö kirjallisuustapahtumissa?
- En aktiivisesti, mutta kirjamessut ovat ihan must. 

4. Mistä kirjasta toivoisit tehtävän elokuvan?
- Konttorikanoista? Ainakin Amy Tanin kirjojen filmatisoinnit kinnostaisivat. 

5. Minkä klassikon olet aina halunnut lukea muttet ole (vielä) saanut aikaiseksi?
- Humisevan harjun tai ehkä Monte Criston kreivin. 

6. Onko sinulla jokin lempikirja jota et ikinä kehtaa kysyttäessä (paitsi tietysti nyt) paljastaa?
- Bridgetin lisäksi myös Himoshoppaajan salaiset unelmat kolahtivat kovaa. Näistä kirjoista minulle tulee aina hyvä mieli.

7. Kenet kirjailijan haluaisit tavata?
- Amy Tan voisi olla kiinnostava tuttavuus tai Oscar Wilde, kenties Li Kunwukin. Haruki Murakami - listahan vain kasvaa! Tositilanteessa kyllä pelkään pahoin etten innostukseltani saisi sanaa suustani...

8. Kenet romaanihenkilön haluaisit tavata?
- Taas mahtava kysymys! Joyce Carol Oatesin Blondi on kiinnostava tapaus ja sitten tietysti ovat Tudorit - kenties Anne Boleyn? Tai Sherlock Holmesin? (Kuka tässä innostuu liikaa? Minäkö?)

9. Kuka on mielestäsi kiinnostavin kirjailija (vaikket välttämättä hänen kirjoista pitäisikään)?
- Taidan sanoa Oscar Wilde, koska hän vaikuttaa oikeastikin aika mielenkiintoiselta tyypiltä.

10. Minkä kirjan ostit viimeksi?
- Marko Kilven Elävien kirjoihin.

11. Mitä luet juuri nyt?
- Luen juuri nyt Pete Dexterin The Paperboyta, Gretchen Rubinin Happier at homea ja María Dueñasin Ommelten välistä aikaa.

lauantai 13. huhtikuuta 2013

Petos / Karin Alvtegen

Lukutoukan paniikki iski - kaikki kirjastokirjat oli urakoitu, varausjono jumitti sietämättömästi - eikä minulla ei ole mitään luettavaa! Vieroitusoireiden iskiessä oikein pahasti, päädyin koluamaan oman kirjahyllyn antia ja kas, sieltäpä löytyi täysin lukematon Petos. Mikähän siinäkin on kun nuo oman hyllyn herkkupalat aina jäävät kirjaston houkutusten jalkoihin? Kaipa ruoho vain on vihreämpää toisen kirjahyllyn puolella?
Meillä ei ole enää kivaa.
Petoksen keskeisissä rooleissa ovat keskiluokkainen aviopari Eva ja Henrik, sekä tyttöystävänsä sairasvuoteen äärellä valvova Jonas. Evan ja Henrikin avioliitto natisee liitoksissaan, Henrik haluaa eron, mitä Evan on vaikeaa ymmärtää tai hyväksyä. Jonas taas haluaa pitää pakkomielteisesti kuolevasta Annasta kiinni, mutta haluaisiko Anna lähteä?
Helvetin sika.
Petos osoittautui oivaksi psykologiseksi trilleriksi, jossa Alvtegen rakensi toimivaa jännitystä pienistä ja arkisista paloista. Kertojina vuorottelevat Eva, Henrik ja Jonas ja usein sama tapahtuma kerrotaan useammasta näkökulmasta. On riipivää lukea ensin kuinka Eva yrittää murtaa jurottavan Henrikin hiljaisuuden ja todeta seuraavassa luvussa kuinka kylmä Henrikin viha vaimoaan kohden on. Tapahtumien arkisuus lisää jännitystä - voisiko tämä tapahtua meille? Voisiko meistä tulla panttivankeja omassa avioliitossamme?
Tästä lähtien heidän kotinsa oli miinoitettua maaperää.
Petoksen teksti on napakkaa ja tuntuu menevän iholle asti, elin ensimmäisistä sivuista saakka mukana epätoivossa, suuttumuksessa ja halussa kostaa. Tarinassa on toki myös kunnon trillerijuoni, jonka kirjailija punoo kauniisti yhteen arjen draaman kanssa luoden oikeasti toimivan kokonaisuuden. Kirja osui hyvin minun kirjamakuuni ja se tulikin ahmittua nopeasti loppuun saakka.

WSOY,  2005
Sivuja: 333
Alkuteos:Svek
Suomentanut Veijo Kiuru

perjantai 12. huhtikuuta 2013

Punainen lyhty / Su Tong

Su Tongin Punainen lyhty lähti Kierrätyskeskuksesta mukaani huikeaan 30 sentin hintaan! Olin lukenut aiemmin kirjailijan teoksen Uskollisen vaimon kyyneleet ja ollut varauksellisesti kiinnostunut kauniin kerronnan takia, joten kynnys kokeilla tätä kirjaa ei ollut suuri. Kirjasta tehtyä elokuvaa en ole nähnyt mutta pieni googlaus kyllä herätti kiinnostukseni, elokuvan on nimittäin ohjannut Zhang Yimou ja pääosassa on upea Gong Li, joita vasta joulun aikaan ihastelin Kultaisen kukan kirouksessa. Täytyy ehkä etsiä tuo elokuva jostain katsottavaksi!

Kaikki kirjan tapahtumat sijoittuvat kodin seinien sisälle, päähenkilöinä ovat vauras Chen Zuoqian, poikineen, palvelijoineen ja vaimoineen. Tarinan pääosassa ovatkin oikeastaan vaimot, ennen kaikkea nuori Songlian, josta tulee ikääntyvän Chenin neljäs vaimo. Vaimojen kesken käydään kovaa henkistä peliä, jossa panokset ovat korkealla ja lopulta tapahtumat tempaavat Songlianinkin mukaansa.

Tarina on jollakin tapaa minulle hyvin kiinalainen ja luulen että siitä todellakin tulisi vaikuttava elokuva - täytyy kenties yrittää se jostakin nähtäväksi. Punainen lyhty on surullinen ja ahdistava kertomus ja suljettu, jossain määrin jopa vihamielinenkin tapahtumapaikka, vain vahvistaa tunnelmaa. Kirja ei ole niitä iloisimpia ja jälleen kerran törmäsin siihen, että minun vaikea pitää kirjasta jonka henkilöistä kaikki ovat tavalla tai toisella epämiellyttäviä tai ikäviä. Vaimoista jokainen esitettiin negatiivisessa valossa, Chen kylmänä miehenä ja hänen poikansa pelkurina ja palvelijatkin kieroilivat ikävästi tahoillaan. Huoh. Hahmoista kiinnostavin ja minulle ehkä ymmärrettävin oli Meishan, kolmas vaimo, joka iltaisin laulaa puutarhasta suruistaan ja pettymyksistään oopperaa.

Napakymppi tämä kirja ei minulle ollut vaikka Songlianin vaiheet kyllä kiinnostivat. Minulta vain jäi ymmärtämättä mistä Songlianin pelot ja harhat alunperin kumpusivat ja joudun kyllä tunnustamaan, että olisin kaivannut kirjailijalta enemmän sanoja, selitystä, taustaa.
"Songlian ei ollut koskaan kuullut Meishanin laulavan Peking-oopperaa, mutta sinä aamuna hän heräsi unestaan muutamaan kirkkaan heleään, sointuvaan sanaan jotka laulettiin venyttelevään oopperatyyliin. Hän nykäisi vieressään makaavaa Chen Zuoqiania ja kysyi oliko laulaja Meishan. Chen Zuoqian vastasi unisesti: 'Se narttu laulaa kun on onnellinen, ja itkee kun on onneton.' Songlian avasi ikkunan ja näki että maa oli yöllä peittynyt lumivalkeaan syyskuuraan. Mustapukuinen nainen lauloi ja tanssi vistariaköynnöksen alla. Se oli Meishan."
WSOY, 1994
Sivuja: 109
Alkuteos: Da hong denglong gaogao gua
Suomentanut Eva Siikarla

keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Vish Puri & Kadonneen palvelijattaren tapaus / Tarquin Hall

Olin etukäteen kuullut Vish Puria luonnehdittavan etniseksi cozy mysteryksi, verrattiinpa kirjaa jopa ihanaan Mma Ramotsweenkin, joten sormenihan alkoivat suorastaan syyhytä. Myös kirjan kansi oli omiaan luomaan hauskaa tunnelmaa.

Kirjassa tavataan ensimmäistä kertaa 51-vuotias Vish Puri, jota Pullukaksikin kutsutaan. Puri on Intian kuuluisin etsivä ja vallan menestynyt kansainväliselläkin skaalalla. Suurimmaksi osaksi Mitä yksityisimmät etsivät -niminen toimisto hoitaa avioliittoasioita tutkien morsioiden ja sulhasten taustoja, mutta sitten Puri saa hoidettavakseen murhajutun. Arvostetun herra Kasliwatin palvelijatar on kadonnut ja herraa syytetään tytön murhasta ja melkein samaan syssyyn Puria myös ammutaan! Selviteltävää riittää ja sekaantuupa etsivän äitikin juttuun  - äiti-mokoma kun ei lainkaan tunnu tajuavan ettei nainen voi olla etsivä!

Ensimmäinen Vish Puri -tuttavuuteni oli vähän hämmentävä, sillä Tarquin Hallin eteeni luoma maailma tuntuu hetkittäin suomalaisittain niin epätodelliselta että epäilin lukevani parodiaa. Oli asiallisia lehti-ilmoituksia joissa perhe hakee lapselleen kumppania samaan tapaan kuin meillä ehkä etsittäisiin asuntoa tai autoa. Oli hurjan tuntuista eriarvoisuutta, juomavesi- ja kiinteistömafiaa ja vaikka mitä!

Itse Vish Puri toi mieleeni Hercule Poirotin, jopa viiksiä, dieettiä ja tietynlaista suuren etsivän egoa myöten. Ilman taustajoukkojaan Pullukka olisi itseriittoisuudessaan melkein raivostuttava tapaus, mutta onneksi Hall on kirjoittanut hänelle myös värikkään ja kiinnostavan lähipiirin, joka omalla tavallaan tasoittaa Purin täydellisyyttä. Omaksi suosikikseni nousi Purin äiti, joka osoittautui varsin nokkelaksi vanhaksi rouvaksi.

Rikosten ratkomisen ohella kirja sisälsi yhteiskuntakritiikkiä, on saasteita, lahjontaa ja eriarvoisuutta. Köyhyys, keinottelut ja unelmat paremmasta elämästä puskevat rivien välistä lujasti ja vähän alkoivat vähän ahdistaakin. Intia tuntuu tulevan lähelle myös monien termien ja sanontojen kautta, jotka värittävät mukavasti tekstiä. (Kaikkea ei onneksi tarvitse ymmärtää, kirjan lopusta löytyy myös sanasto.) Kokonaisuutena kirja oli kiinnostavaa ja koukuttavaakin luettavaa, joten uskon vielä palaavani Vish Purin seuraan.
Jos kaikki tämäkään ei riittäisi... no, työssään kuolemaa silmästä silmään katsonut yksityisetsivä oli muuttunut hitusen fatalistiseksi. Kuten hän usein sanoi: "Me olemme kaikki vain yhden henkäyksen päässä seuraavasta elämästä."
Gummerus, 2012
Sivuja: 360
Alkuteos: The case of the missing servant
Suomentanut Tero Valkonen

maanantai 8. huhtikuuta 2013

Teemestarin kirja / Emmi Itäranta

Teemestarin kirjasta on kohistu blogistaniassa ja vähän muuallakin paljon ja siksi kirjan nimi tallentui jopa
minunkin tajuntaani. Kävin pitkään pohdintaa itseni kanssa Teemestarin kirjan lukemisesta sillä dystopia-kokeiluni eivät ole olleet hirmuisen onnistuneita. Toisessa vaakakupissa kuitenkin painoivat sekä bloggaajakollegoiden kehut että kiehtovan tuntuiset viitteet Aasiasta. Lopulta - onneksi - päädyin tutustumaan Teemestarin kauniiseen ja surumieliseen kirjaan.

Teemestarin kirja sijoittuu tulevaisuuteen, aikaan jossa vesisodat on käyty ja osa maailman vesialueista on menetetty saasteiden takia. Elämä on niukkaa veden säännöstelyn takia ja sotilaat vahtivat tiukasti niitä, jotka yrittävät rakentaa laittomia vesijohtoja tai piilottaa lähteitä. Kaiken tämän keskellä on nuori nainen, Noria, joka kouluttautuu teemestarin vanhaan ja perinteikkääseen ammattiin isänsä johdolla.

Emmi Itärannan teksti on kaunista ja tunnelmallista. Nautin varsinkin teeseremonian yksinkertaisesta ja rauhallisesta kuvauksesta ja kirjassa olikin hetkittäin hienoja, pelkistetyn vaikuttavia tuokioita joihin olisin mielelläni jäänyt. Myös tarina on samaan aikaan herkkä ja kaunis, vahva ja surullinen, traaginenkin. Se tuntuu melkein liian lyhyeltä, melkein kuin kirsikoiden kukkimisen aika keväällä. Itäranta ei anna suoraan vastauksia, ratkaisu, joka jäi kutkuttamaan lukijan makunystyröitä. On kuin kirjailija olisi piirtänyt kuvan ääriviivoineen, mutta antaa lukijan värittää omalla mielikuvituksellaan tyhjät aukot.

Innostuin kirjasta, se ehkä kävikin jo ilmi enkä oikeastaan löydä siitä mitään moitittavaa. Korkeintaan sen, että olisin halunnut Teemestarin kirjan jatkuvan pidempäänkin, olkoonkin että oikeastaan tarina on tälläisenaan ihan oikean mittainen eikä kaipaa mitään lisää. Olisin vain halunnut pysyä näissä varsin zenmäisissä tunnelmissa pidempäänkin.

Teemestarin kirja julkaistaan keväällä 2014 Yhdysvalloissa, Iso-Britanniassa ja Australiassa - hieno saavutus!
"Teemestarit uskovat, että on aikoja, jolloin vesi ei halua tulla löydetyksi, koska se tietää joutuvansa kahleisiin, jotka ovat sen luontoa vastaan. Siksi lähteen kuivumisella voi olla tarkoituksensa, jota vastaan ei tule taistella. Kaikki maailmassa ei ole ihmisten. Tee ja vesi eivät kuulu teemestareille, vaan teemestarit kuuluvat teelle ja vedelle. Olemme veden vartijoita, mutta ennen kaikkea olemme sen palvelijoita."
Teos, 2012
Sivuja: 265
Kirjasta lisää: kirjailijan kotisivut

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Madame de Pompadour : äly, kauneus, valta / Herman Lindqvist

Jeanne Poisson syntyi tavalliseksi porvaristytöksi mutta jo lapsena ennustaja povasi hänen nousevan korkealla. Kukaan ei tosin olisi tuolloin uskonut että kaunis tyttönen jonain päivänä johtaisi kuninkaan rinnalla koko maata. Jeannen vartuttua alkoi lähipiiri kuitenkin oivaltaa että hänestä saattaisi olla jopa kuninkaan rakastajattareksi - yksi korkea-arvoisimpia ammatteja joihin nainen saattoi noina aikoina yltää. Jeanne tulisi kuitenkin osoittamaan olevansa muutakin kuin suloinen nuori nainen, hänen pyrkimyksiinsä kuului mm. Ranskan valtion talouden tervehdyttäminen ja rauhan saattaminen valtakuntaan.

Lindqvistin kirja tarjoaa mielenkiintoisen ja asiantuntevan kurkistuksen Ranskan kuninkaan hoviin, joka saa hetkittäin lukijansa tuntemaan itsensä Liisaksi Ihmemaassa. Tai mitä sanotte kuninkaasta joka naamiaisissa pukeutuu marjakuuseksi? Loisteliaasta palatsista, jonka asukkaat heittävät tarpeensa ulos ikkunasta pihalle?

Madame de Pompadourin maailmassa tanssivat samaan aikaan yhdessä sekä rappio. En voinut olla miettimättä millaista olisi ollut elää moisten kieroilujen ja juonittelujen maailmassa. Jeannella lienee ollut hyvä pää harteillaan ja luotettavat tukijoukot, sillä häntäkin kohtaan tehtiin lukuisia murhayrityksiä. Hovi tuntuu olleen myös paikka, jossa mikään ei oikeasti ole sitä miltä näyttää ja jossa heikkoutta ei kannata paljastaa.

Ludvig XV:n huvitellessa nuorempien naisten kanssa, Jeanne näyttää aikuisempana keskittyneen itsensä kehittämiseen ja valtion asioiden hoitamiseen. Olikin yllättävää oppia että kaunis rakastajatar, joka kuvissa näyttää pelkältä herttaiselta tyttöseltä, olikin itseasiassa varsin älykäs ja pystyvä nainen, jota tuon ajan diplomaatit luonnehtivat käytännössä Ranskan pääministeriksi.

Lindqvistin teksti on eloisaa ja kiinnostavaa sekä ajatuksiakin herättävää. Kirja ei koostu pelkästään Jeannen elämäntarinasta, sillä samalla kirjailija kuvaa myös Ranskan sisä- ja ulkopoliittista tilannetta ja olosuhteita, jotka lopulta johtaisivat vallankumoukseen. Poliittista historiaa kuitenkin piristetään pienillä ja kiintoisilla yksityiskohdilla hovielämästä tai vaikkapa vakoojista. Minua jäi erityisesti kiinnostamaan Charles d´Eon de Beaumont, diplomaatti, jonka Ludvig lähetti oli mm. vakoillut keisarinna Elisabetiä - naiseksi pukeutuneena.
"Hän ei voinut hyvin, mutta silti hänen täytyi päivästä toiseen esiintyä niin kauniina kuin mahdollista, inspiroivana ja luovana. Hänen täytyi osallistua kuninkaan viralliseen ohjelmaan ja matkustaa linnasta toiseen, ja samalla harjoitella näytelmiä sekä esiintyä niissä iltaisin. Joka hetki hänen täytyi olla valppaana juonien ja petosten varalta, sillä vihollinen oli läsnä koko ajan. Mutta koskaan hän ei saanut näyttää epäilyksiään, surujaan tai väsymystään."
WSOY, 2011
Sivuja: 351
Alkuteos: Madame de Pompadour
Suomentanut Päivi Kivelä

lauantai 6. huhtikuuta 2013

Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia / Anna-Leena Härkönen

En ole aikoihin lukenut Anna-Leena Härköstä, mutta kiitos naistenpäivän e-kirjatarjouksen, tulin napanneeksi Laskevan neitsyen mukaani lomalukemiseksi. Kirja oli ohut, joten tavallisessa muodossaan se ei olisi valikoitunut reissukaveriksi, mutta onneksi yhdessä puhelimessa voi olla monta e-kirjaa joten lukutoukankaan ei tarvitse säännöstellä lukemisiaan. Suorastaan fantsua!

Laskeva neitsyt on kokoelma Härkösen kolumneja. Niissä eletään tavallista elämää, ostetaan kalliita voiteita joita ei oikeasti tarvita, hikotellaan ja mietitään äitiyttä. Kokonaisuudessaan kolumnit olivat mukavan rentoa ja mutkatonta luettavaa, jotka vetivät suun hymyyn vähän väsyneemmältäkin matkaajalta. Osa teksteistä toki osui maaliinsa muita paremmin, kaikkiin teksteihin en oikein osannut samaistua ja ehkä siksi niiden takana piilevä nokkeluus jäi tajuamatta.

Laskeva Neitsyt on koottu Härkösen Anna-lehdelle vuosina 2003-2011 kirjoittamista kolumneista ja se sisältää yhteensä 40 kolumnia. Kirjan tekstit ovat mukavalla tavalla arkisia, sen aiheet tuntuvat kumpuavan aidosti tavallisesta elämästä, rennolla otteella ja pilke silmäkulmassa - niinkuin pitääkin. Kaiken dramaattisen lukemisen, sotien, murhien ja muiden vastaavien, keskellä on ihan oikeasti kivaa vaihteeksi lukea arjesta ja siitä, kuinka jotakuta muutakin ahdistaa (ja vähän kyllä salaa innostaakin) meikkien ja voiteiden Q10-viidakossa samoilu tai joulurumbaan mukaan liittyminen. Niin minuakin. Eikä aina tarvitse tuntea edes angstia samoista asioista, jo ajatus siitä, että joku muukin joskus lannistuu arjessa, lohduttaa. Ja muistuttaa siitä ettei ehkä sittenkään ehkä ihan kaikkea kannata ottaa niin vakavasti.
(Anna-Leena Härkönenkään ei pidä talvesta!)
"Elänkö harhoissa? Pakenenko todellisuutta? Totta hitossa pakenen. Tämä on raskain vuodenaika. Syksy ja alkutalvi vielä menevät, kun on joulun odotusta ja muuta actionia. Mutta tämä pitkä kevättalvi. Loskainen välitila. Harmaa vyöhyke, joka kestää ikuisuuden. Villahousujen näkeminen itkettää. Huivia ei millään viitsisi vetää päänsä suojaksi. Alkaa vähitellen tuntea itsensä joksikin maatuskaksi, joka lyllertää katuja pitkin kahta numeroa liian suuressa turkissa. Jalat ovat aina märkinä."
Otava, 2013
Sivuja: 126

perjantai 5. huhtikuuta 2013

Shadow creek / Joy Fielding

Olen pitänyt joistakin Joy Fieldingin kirjoista kovastikin, mutta viime aikoina rouvan paras kirjoitusterä on tuntunut kadonneen. Mutta uskollisen lukijan tavoin aina jaksan kuitenkin odottaa ja toivoa. Shadow Creekin alkuasetelma oli suorastaan sydäntäsärkevän toimivan oloinen, kun tarinan vuoristoseudulla liikkuvat pahikset murhaavat raa´asti iäkkään, yhä toisiinsa rakastuneen, pariskunnan. Ja siitä sitten alkoikin alamäki...

Kirjan päähenkilö on keski-ikäinen, stressaantunut ja viehättävä Val, joka yrittää luovia avioeron ja hankalan teini-ikäisen tyttären, Briannen, keskellä. Tarinan alkaessa Briannen on määrä lähteä vuoristoon isänsä ja tämän uuden kumppanin, upean ja nuoren Jenniferin kanssa. Mutta siippa joutuukin jäämään töihinsä ja yllättäen Val huomaakin olevansa matkalla vuorille yhdessä tyttärensä ja Jenniferin kera. Automatkalla radiossa kerrotaan alueella tapahtuneesta raa'asta murhasta...

Shadow Creekissä on sinänsä paljon hyviä ja lupaavia dekkarin aineksia. Jylhät metsät ovat toki oivallinen ympäristö eivätkä murhaajatkaan ole tylsimmästä päästä, mutta jotenkin kirja tuntui pitkälti hyvinkin tylsältä. Repäisevän epilogin jälkeen keskityttiin nimittäin pitkäksi aikaa naisten matkantekoon ja keskinäisten suhteiden monipuoliseen puimiseen ja varsinainen jännitys jäi taka-alalle. Ellei naisten keskeistä riitelyä sitten pidetä jännittävänä? Tässä kohdin mieleeni palasi taannoinen Lisa Scottoline-pettymykseni, joka harmikseni keskittyi lähinnä päähenkilöiden suhteiden itkuiseen sekin. Luen toki mielelläni ihmissuhteistakin kun niitä kuvataan mielenkiintoisesti, mutta tällä kertaa Fieldingin hahmot ovat melkoisia stereotyyppejä eikä mitään kovin merkittävää ahaa-elämystä muutenkaan pääse syntymään.

Kirjan loppu oli mielestäni ihan onnistunut ja on oikeastaan harmittavaa että sen ja lupaavan ensimmäisen kappaleen välissä oli niin paljon turhaa, sillä näistä aineksista olisi saanut aikaiseksi parempaakin jälkeä.
"She may be younger and prettier; but I'm smarter and a much better driver. Was she seeking to remind the other woman that even though she might have taken her place in Evan's heart, this would never be the case with his only child? I'm still Brianne's mother: No one can take that away from me."
Simon & Schuster, 2012
Sivuja: 367

keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Tähtiin kirjoitettu virhe / John Green

Arastelin alkuun  Tähtiin kirjoitettuun virheeseen tarttumista, sillä nuoren tytön syöpätarinan lukeminen tuntui ajatuksena raskaalta. Olen itsekin seurannut sairastuneen ihmisen hidasta hiipumista ja pelkäsin että kirja toisi vain vaikeat muistot takaisin mieleeni. Mutta nyt olen iloinen siitä että tulin lukeneeksi tämän kirjan, sillä se muistutti minua niistä tärkeistä asioista, jotka opin oman läheiseni kohdalla, nimittäin toivosta ja siitä, kuinka tärkeää sairastuneelle on saada olla edes hetkiä jolloin voi olla ihan tavallinen ihminen ilman sairautta.

Kirjan päähenkilöinä on 16-vuotias Hazel, joka eräänä päivänä tapaa pojan, Augustuksen. Tarina olisi ehkä tavanomaisempi ellei tapaamispaikkana olisi syöpäsairaiden nuorten vertaistukiryhmä. Viimeiset kolme vuotta Hazel on sairastanut parantumatonta kilpirauhassyöpää eikä halua rakastua. Ei halua aloittaa sellaista minkä tietää loppuvan. Mutta Augustus, jolla on ihanan vino hymy ja vain yksi jalka, herättää Hazelin eloon.

John Greenin teksti ja hänen sankarinsa tuntuvat aidoilta teineiltä. He ovat ehkä hivenen vakavampia ja syvällisempiä kuin terveet ikätoverinsa, mutta oman kuolevaisuuden kohtaaminen nuorella iällä varmasti pistää ajattelemaan muutakin kuin pleikkaa ja pintamuotia. Ja samaan aikaan, kaiken kuoleman ja sairauden keskellä, Hazel on kuitenkin silti tyttö. Tyttö, joka haluaa suudella poikaa, mennä treffeille ja tuntea itsensä kauniiksi vaikka joutuisikin käyttämään happiviiksiä. Näiden nuorten maailma tuntui terveestä aikuisesta tuntui   riipaisevalta. Mutta, kummaa kyllä, Tähtiin kirjoitettu virhe onkin toiveikas kirja. Se muistutti minua siitä, kuinka hienoa rakkaus on. Se, että löytää juuri sen oikean ihmisen oikealla hetkellä, on pieni ihme ja jokainen yhteinen hetki on lahja.

Greenin kirja on monipuolinen ja toimiva kokonaisuus. Rakkaustarinan ohella hän kuvaa hienosti syöpäsairaan elämää, mutta saa myös lukijansa hymyilemään Augustuksen ja Hazelin nokkeluuksille. Kokonaisuus on lämmin ja toiveikas ja sen lukemisesta jäi hyvä mieli. Suosittelen!

Tähtiin kirjoitettu virhe, Hazel ja Augustus, ovat valloittaneet minun lisäkseni myös kirjallisia piirejä. Teos on ollut yhtäjaksoisesti yli vuoden New York Timesin bestseller -listalla. Kirjan elokuva oikeudet on ostanut Fox.
"Kulta pieni", äiti sanoi. "Mikä nyt on hätänä?"
"Olen niin kuin. Niin kuin. Olen niin kuin kranaatti. Olen kranaatti, ja jossakin vaiheessa minä räjähdän ja haluaisin minimoida vahingot, käsitätkö?"
Isä kallisti vähän päätään kuin toruttu koiranpentu.
"Minä olen kranaatti", sanoin uudestaan. "Haluan vain pysyä kaukana kaikista ja lukea kirjoja ja ajatella ja olla teidän kahden kanssa, koska en mahda mitään sille, että te joudutte kärsimään. Te olette pakostakin mukana. Voisitteko vain hyväksyä sen? Minä en ole masentunut. Minun ei tarvitse enää käydä missään. Enkä voi olla tavallinen teini-ikäinen, koska olen kranaatti."
WSOY, 2013
Sivut: 340
Alkuteos: The fault in our stars
Suomentanut Helene Bützow
Kirjasta lisää: kirjailijan kotisivut, Oota mä luen eka tän loppuun, Saran kirjat, Kirjapeto, Lukuisa
Saatu arvostelukappaleena.

maanantai 1. huhtikuuta 2013

22.11.1963 / Stephen King

Olin lukenut elämäni aikani vain yhden Stephen Kingin kirjan - Carrien - jonka jälkeen olin tullut siihen tulokseen että tämä kirjailija ei ole minua varten. Sitten, vuosikymmen tai pari myöhemmin, huomasin että miehen tuorein kirja, joka pyöri JFK:n salamurhan ja perhosvaikutuksen ympärillä, alkoi oudosti kiinnostaa. Ja pienen pähkäilyn jälkeen uskaltauduin lukemaan tätä kirjaa, joka sai minut melkein myöhästymään töistä.

Kirjan pääosassa on Jake Epping, äidinkielen opettaja, joka saa kuolemaa tekevältä ravintoloitsija-ystävältään erikoisen tehtävän. Ravintolassa nimittäin sijaitsee madonreikä/aikapoimu/mikälie ryppy ajassa, jonka kautta pääsee palaamaan vuoteen 1958. Vaikka menneessä viettäisikin vuosia, on nykyajassa kulunut vain 2 minuuttia, lisäksi uusi käynti menneisyydessä nollaa aina edellisen. Miehet haluavat tehdä jotakin merkityksellistä muuttaakseen historiaa parempaan suuntaan ja päättävät yrittää estää presidentti Kennedyn salamurhan 22.11.1963. Mutta kannattaako historiaa yrittää muuttaa?

Perhosvaikutus on aina kiehtonut minua ja huomasin lukiessani pohtivani useasti niitä henkilöitä, joiden elämää Epping oli jo muuttanut ja kehitteleväni omia potentiaalisia juonenkäänteitäni ja sitä, mitä itse olisin tehnyt, mikäli moinen mahdollisuus olisi tielleni osunut. Tässä kohdin Epping ei taida omata tämän bloggaajan uteliaisuutta, sillä minä olisin varmasti käyttänyt omat mahdollisuuteni toisin - olisin vaikkapa halunnut tavata omat vanhempani nuorina (ja kenties antanut isälleni vinkin ostaa Nokiaa silloin kun se todella kannatti, öhöm). Epping kuitenkin omaa allekirjoittaneeseen verrattuna oivallisen työmoraalin ja keskittyy vain pelastamaan maailmaa mikä toki onkin ihmiskunnan kannalta varmaan ihan mukava juttu...

En tiedä kuinka tyypillinen Kingin kirja tämä on, mutta ainakaan kovin kauhistuttava tämä ei ollut vaikka toki jännää välillä olikin. Minun makuuni tämä oli oikein sopiva King, mutta tosi-fanit saattavat olla toista mieltä? Ilokseni huomasin viihtyväni kirjan seurassa oikein mukavasti, Kingin teksti oli sujuvaa ja kiinnostavaa ja loi pieninkin eilen sopivan painostavan tunnelman tekstiin. Erityisesti pidin kappaleiden loppuun sijoitetuista pienistä koukuista, joita kirjailija käytti minusta varsin näppärästi. Usein koukkuilu tuntuu minusta lähinnä ärsyttävältä, mutta tässä kirjassa se toimi.

Kirjassa käsitellään kiinnostavasti ja tarkasti Yhdysvaltain historiaa 1960-luvun taitteessa. Itse en tähän ajanjaksoon ole paljoa perehtynyt vaikka perusasiat tuttuja olivatkin. Luulen kuitenkin että ajanjaksosta tai salamurhasta enemmän kiinnostuneille kirja saataa olla herkkupala ja mahdollisuus oivallisiin ajatusleikkeihin.?
"Kuka te olette?" hän kysyi.
"En kukaan." Kävelin hänen ohitseen ovelle. Mutta hän oli ansainnut paremman vastauksen. Sireenit olivat nyt lähempänä, muta käännyin hänen puoleensa. "Suojelusenkeli", sanoin. Sitten astuin takaovesta ulos vuoden 1958 halloween-iltaan.
Tammi, 2013
Sivuja: 869
Alkuteos: 11/22/63
Suomentanut Ilkka Rekiaro
Kirjasta lisää: Kirjojen keskellä, Amman lukuhetki, Morren maailma