Matkalaukullinen aurinkoa / Heli Roiha, Fatbardhe Hetemaj

Matkalaukullinen aurinkoa oli oikeastaan sellainen hetken mielijohde -kirja, joka sattui silmään kirjastossa vaalien jälkeisenä päivänä. Aihe tuntui ajankohtaiselta siksi että Farbardhe oli juuri pyrkinyt eduskuntaan mutta myös siksi, että vaaleissa maahanmuuttopolitiikka oli noussut niin keskeiselle sijalle. Ajattelin siis että kenties olisi hyvä lukea Suomeen maahanmuuttaneen tarina ja saada erilainen näkökulma asioihin.

Oikestaan tätä kirjaa on tainnut olla kirjoittamassa koko Fatbardhen perhe; äiti Emine, isosisko Fatlume sekä pikkuveljet Perparim ja Mehmet. Kirjassa on paljon perheen jäsenten välistä dialogia ja kiusoittelua, se on melko rento ja välitön kokonaisuus, melkein kuin istuisi perheen keittiössä kuuntelemassa keskustelua. Kirja on teoksena melko kevyt, melkein mieleen nousee ajatus vaalikirjasta. Siitäkin huolimatta, painavaa asiaakin oli. Kosovon sodasta, maahanmuutosta ja isän kuolemasta. Viimeksi mainittu kyllä liikutti kovasti, se toi omat läheiset mieleen.

Tarinamme alkaa siitä kun perheen vanhemmat tapaavat toisensa 70-luvun loppupuolella yliopiston käytävillä. Perhe kasvaa ja kukoistaa kunnes poliittiset muutokset alkavat. Albaanien vaino johtaa siihen että perhe pakenee vuonna 1992 Suomeen. Suomessa Hetemajt asettuvat ensiksi Oulun, sitten on edessä muutto Helsinkiin. Lapset varttuvat, opiskelevat, elämä kulkee eteenpäin. Myös Martti Ahtisaarella on suuri osa kirjassa.

Hetemajn perheen polku ei ole ollut helppo, mutta hienosti he ovat selvinneet. Kaikilla maahanmuuttajilla ei ole yhtä hyvä onni, mutta kuinka suuri merkitys onkaan omalla asenteella ja sillä että on perhe, joka tukee? En voi olla miettimättä kuinka itse pärjäisin vastaavassa tilanteessa, ehkä se onkin kirjan tarkoitus?

"Perhe siirrettiin Ouluun pakolaisille tarkoitettuun asuntolaan, jossa he odottaisivat päätöstä oleskeluluvasta. Tarkka paikka oli Heikinharjun entinen mielisairaala.
- Se kerrottiin siellä jo heti esittelyssä, Fade sanoo, että kyseessä oli vanha mielisairaala. Ja kaikki todellakin oli juuri niin kökön näköistä kuin voi kuvitella vanhan mielisairaala-alueen olevan.
- Olin ihan, että hemmetti - vaikka tuskin kirosin lapsena - eihän tämäkään ole mikään prinsessalinna! Itkin monta päivää sitä, että minulle oli valehdeltu. Olin muutenkin sellainen, että jos vanhempani olivat luvanneet minulle jotakin, niin siitä todellakin piti pitää kiinni.
- Meidän vanhemmathan, Fati sanoo, lupasivat meille kaikkia hienouksia vain, koska emme mitenkään olisi halunneet jättää tätiä ja muita. Mutta kyllä mäkin vähän luulin, että Suomi ei olisi vain eri maa vaan ihan eri maailma. Se vain menikin vähän toisin päin. Yht'äkkiä meillä oli ankeat huonekalut ja käytetyt vaatteet.
Kosovossa perheellä oli ollut, loppuajan ongelmista huolimatt, hyvä elintaso. Nyt lapsille ei enää ostettu vaatteita ihan oikeasta kaupasta, tai kaivettu vanhaa lempimekkoa oman komeron kätköistä. Vaatteet tulivat lahjoituksina Punaiselta ristiltä."