Ilon ja Onnen tarinat oli yksi lukioaikaisista suosikkielokuvistani. Olen muistini mukaan nähnyt tämän ainakin kolme kertaa, ehkä enemmänkin. Ja nyt, kirjan lukemisen jälkeen, tuntuu siltä että voisin katsoa tämän taas. Olen lukenut melko paljon Amy Tanin tuotantoa, mutta jostakin syystä tähän en ole koskaan tarttunut, kenties siksi koska elokuva oli minulle niin rakas. Arastelin kirjastossa tämän kirjan lainaamista ja aloitettuani lukemisen, tunsin syvää helpotusta tajutessani kirjan olevan samanlainen kuin elokuvankin, yhtä ihana.
"Nainen oli jo kauan halunnut antaa tyttärelleen tuon joutsenensulan ja sanoa: 'Tämä sulka ehkä näyttää arvottomalta, mutta se tulee kaukaa ja kantaa mukanaan hyviä tarkoituksiani'. Ja hän odotti vuodesta toiseen päivää jona hän pystyisi kertomaan sen tyttärelleen moitteettomalla amerikanenglannilla."
Ilon ja onnen tarinat on amerikkalais-kiinalainen tarina. Niinkuin useimmat lukemani Amy Tanin kirjat, sekin kertoo äideistä ja tyttäristä ja kiinalaisen ja amerikkalaisen sukupolven eroista. Tarina alkaa Kiinasta USAan muuttaneiden naisten perustamista Ilo-Onnen kerhosta. Kerhon tapaamisissa syödään, pelataan mahjongia ja yritetään karkoittaa surut. Kirjaa kerrotaan ikäänkuin kahdesta näkökulmasta, äitien sekä amerikkalaistuneiden tyttärien.
"Tyttäreni on pannut minut uuden talonsa kaikkein pienimpään huoneeseen.
- Tämä on vierashuone, hän sanoi ylpeään amerikkalaiseen tapaansa.
Minä hymyilin. Mutta kiinalaisen ajattelun mukaan vierashuone on paras huone, se missä hän ja hänen miehensä nukkuvat. Minä en sano sitä hänelle."
Äitien tarinat alkavat Kiinasta ja vaikka osa tarinoista onkin dramaattisempia, monissa on silti yleismaailmallisen tuttu kertomus pohjalla - huonoja avioliittoja, menetettyjä lapsia, vaikeita elämänvaiheita ja selviytymistä. Asioita, jotka ovat koetelleet äitejä ja virheitä, jotka he toivovat korjaavansa tyttäriensä kohdalla. Mutta kulttuuriero tekeekin asiat vaikeiksi ja tyttäret eivät aina ymmärrä äitejään ja hyvät tarkoitukset valuvat hiekkaan. Kertojan ääni tuntuu uskottavalta siksikin että kertoessa tarinaa amerikassa äitien 'englanti' on huonoa, niinkuin maahanmuuttajalla voisi olettaakin olevan.
"En minä niinkään pelännyt äitiä, minä pelkäsin Richin puolesta. Tiesin jo mitä äiti tekisi, miten hän hyökkäisi, miten hän arvostelisi. Ensin hän olisi ihan hiljaa. Sitten hän huomauttaisi jostakin pikkuasiasta, jostain mitä oli huomannut, ja sitten jostain muusta, ja taas jostain, heittäisi jokaisen huomautuksen kuin pienen hiekanjyvän, yhden sivulta, toisen takaa, aina vain lisää ja lisää, kunnes Richin ulkomuoto, hänen luonteensa, hänen sielunsa kuluisivat pois. Ja vaikka ehkä tunnistaisinkin äidin strategian, hänen kavalan hyökkäyksensä, pelkäisin että jokin huomaamaton totuudenjyvänen lentäisi silmääni, hämärtäisi sen mitä näin ja muuttaisi Richin siitä jumalaisesta miehestä jona minä häntä pidin aivan tavalliseksi, rasittavien tapojen ja ärsyttävien heikkouksien kuolettavasti haavoittamaksi olennoksi."
Tyttärien tarinoissa on vähemmän suurta draamaa ja enemmän meille kaikille tuttua arkipäivää. Silti sieltäkin löytyy teemoja, jotka koskettavat. Alemmuuden tuntoa, jälleen onnettomia suhteita, vaikeita äitisuhteita. Ilon ja onnen tarinoiden keskiössä on June, jonka äiti, Suyuan, on kuollut muutamia kuukausia sitten. Junen odotetaan ottavan äitinsä paikka kerhon mahjong-pöydässä ja vievän samalla loppuun äitinsä haaveen.
"Äiti katsoi minuun ja hymyili. - Vain sinä valitsi ravun. Kukaan muu ei ota. Minä tiesi sen. Kaikki muu tahtoo paras laatu. Sinä ajattelee toisella tavalla."
Kiinalainen kulttuuri on aina kiehtonut minua ja pidän monesti sen kauniista, vähäeleisestä kerronnasta. Niinkuin nytkin. Ainoa (pieni!) miinus siitä, että Ilo-Onnen äidit ja tyttäret kertovat tarinoitaan vaihtelevassa järjestyksessä ja jouduin hiukan palailemaan sisällysluetteloon lunttaamaan kuka olikaan kenen äiti. Oma suosikkini on aina ollut lempeä ja nöyrä June, se ainoa joka oli valmis ottamaan huonoimman palan aterialla, mutta myös Waverlyn ja hänen äitinsä kamppailu shakkilaudalla ja sen ulkopuolella oli mieleenpainuva. Mukavan pienen lisän lukukokemukseen sain tajutessani että kirjan Kweilinin täytyy olla Guilin, josta on sittemmin tullut tuttu paikka minulle. Outoa ajatella, että ihan sattumalta - ja asiaa tajuamatta - olen ajautunut suosikkielokuvani maisemiin. Mukavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti