perjantai 25. maaliskuuta 2011

Tahitin kukka / Célestine Vaite

Tänään on juuri sellainen päivä, jolloin on mukava lukea Tahitin kukkaa. Juuri nyt ulkona tuulee ja sataa lunta lannistavalla vauhdilla ja kevät tuntuu olevan kaukana. On siis ihan paikallaan kääriytyä vilttiin ja lähteä Tahitille, jossa aurinko paistaa, luonto on vehreää, ihmiset iloisia ja kukat suuria ja punaisia...

Tahitin kukka on Vaiten Tahiti-trilogian kolmas osa, joskin mielestäni se toimii hyvin itsenäisenä teoksenakin. Kirjassa palataan tahitilaisen Materenan perheen pariin, joskin tällä kertaa shown varastaakin Materenan mies, Pito. Tarinan alkaessa Pito on vaikeuksissa, koska hän loukkaa Materenan tunteita ja vaimo aloittaa mykkäkoulun. Kirja etenee leppoisasti, muutama sata sivua kattaa useita vuosia pariskunnan elämästä. Suuria dramatiikkaa ei löydy, ihan vain sellaisia arjen mullistuksia. Ehkä siksi sitä on niin mukava lukea?

Jotain samaa on näissä Tahiti-kirjoissa kuin Mma Ramotswen tarinoissakin. Ehkä se juuri on arkisuus, leppoisuus tai lempeä huumori? Varsinkin alkupuolen parisuhdedraamalle tuli hymyiltyä... "Kun Pito hyppää pois linjurista, hän on tehnyt päätöksensä. Kyllä, hän viettää seuraavan lomansa, joka on parin kuukauden päästä, vaimonsa kanssa. He menevät katsomaan kung-fu -elokuvaa, he menevät kalastamaan, juovat yhdessä pari drinkkiä baarissa, lukevat Akim-sarjakuvia sängyssä ja rakastelevat. Mitä he sitten tekevätkin, heillä on tosi kivaa. "

Ja koska ulkona sataa lunta eikä juoksemaankaan pääse, niin loppuun vielä juoksuaiheinen tekstin pätkä... "Isä voi oppia monenmoista juostessaan poikansa kanssa. No, ensinnäkin hän oppii miten juosta: miten määrätä tahti ja hengittää oikein, miten pidellä käsivarsia ylhäällä, jotta ne eivät riipu ja kuluta energiaa. Mutta ennen kaikkea hän oppii luottamaan poikaansa."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti