Belsassarin tytär oli minulle ns. täytekirja. Sellainen, vähän kiinnostava, joka napataan mukaan siksi että muutakaan luettavaa ei löydy. Joskus sellaisten kanssa onnistaa ja tekee uuden, hyvän kirjailijalöydön. En tiedä onko Barbara Nadel sellainen. Belsassarin tytär on hiukan sekava kirja, se alkaa tavallisena rikostarinana, mutta jossain vaiheessa kasvaa suuremmaksikin kokonaisuudeksi, melkeinpä historialliseksi arvoitukseksi. Ja vaikka yleensä olenkin suuri historiallisten seikkailujen ystävä ja Romanovien kohtalo on kiehtova, ei juuri tämä nimenomainen versio oikein viehätä. Ehkä se johtuu eteen maalatun maailman raakuudesta ja realismistä tai siitä että kirjan henkilöistä vain on niin vaikea pitää.
Pidän eri maalaisten dekkareiden lukemisesta, parhaimmillaan se melkein tuntuu samalta kuin matkustaisi. Tuntuu että näkee ehkä pienen kappaleen kyseisen maan arkea. Aleksandra Marininat ovat jotenkin hyvin venäläisiä, Mma Ramotswe edustaa Botswanaa, Annika Bengtzon Ruotsia, Maria Kallio kotoista Suomea, Brunetti Italiaa ja niin edelleen. Turkkilaista dekkaria en ole ennen lukenut ja se olikin yksi syy Belsassarin tyttäreen tarttumiseen. Tarina jopa tapahtuu Istanbulissa, jonne haaveilen joskus matkustavani... Mutta tämä tarina ei oikein toimi Istanbulin kaupungin matkailumainoksena, vaikka tietynlainen vanhan kaupungin kapeiden kujien jännittävä tunnelma siitä välittyykin.
Eniten Belsassarin tyttäressä vaivaa sekavuus ja juonen kasvaminen minusta hiukan epäuskottaviin mittakaavoihin. Loppuratkaisu sinällään on mielenkiintoinen, dramaattinenkin. Päähenkilöt, etsivät, jäivät hiukan vieraiksi minulle, jollain tavalla ehkä turhan ohuiksi. Silti, ehkä lukisin toisenkin sarjan kirjan (ymmärtääkseni kyseessä on dekkarisarja), koska haluan nähdä mihin suuntaan etsivät ja juonenkäänteet kehittyvät ja millaisia juonia Nadel on jatkossa punonut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti