Oscar-gaalassa sattuvasta murhasta kertovan dekkarin pääosissa on kaksikko joka tuntuu oudon tutulta. Kertoja Max Taylor, on näyttävä, tyylikäs ja teräväkielinen toimittaja joka on luonut uransa laukomalla nasevia kommentteja julkkisten asuista. Työparinaan naisella on oma tyttärensä, suloinen ja kiltti Drew. Kaikki alkaa tietysti Oscar-gaalasta jossa Max ja Drew ovat tekemässä haastatteluja kun yksi ehdokkaista, Drewn ystävätär, saapuu paikalle sekavassa tilassa. Tyttö ehtii sanoa muutaman sanan Maxille ennenkuin vaipuu tajuttomana punaiselle matolle.
Ihan rehellisesti sanottuna, Riversin dekkaristin taidot eivät ihan vakuuta vaikka kirja onkin toisaalta ihan hauskaa ja naisen itsensä luettavaa. Juonen kuljetus ja loogisuus vain eivät tässä oikein toimi ja parhaimillaan kirja onkin kun sen ottaa puhtaasti hauskana, Hollywoodin kimaltelevaa menoa kuvaavana kirjana. On myös hauskaa seurata pääparia joka on melko suora kuvaus Joanista ja Melissasta - tosin 20 vuotta nuorempina. Melkein olisin toivonut että diivan huumoria olisi kirjassa enemmänkin, sillä nyt terävän kielen sivallukset jäävät harmittavan vähäisiksi.
Tällä kertaa tekstilainaukseni on lukutoukkaa pöyristyttävästä kohdasta. Max nimittäin kirjautuu julkkisten vieroitusklinikalle selvittäessään murhaa ja sielläpä ei sallitakaan kirjoja!Pocket Books, 2009
It's a sad world when a person going through the pain of learning to live without his or her addiction is also forcibly kept from reading Mary Higgins Clark. "Where is the harm?" I asked politely, still trying to be the perfect prisoner.
"Lifestyles." Jonnie sighed. "We don't want to glamorize certain lifestyles, not while we're working so hard. And books can offer an escape from our troubles."
Sivuja: 311
Kirjan vuoden lukuhaaste: Kirja, jonka kirjoittaja oli yli 65-vuotias kun kirja julkaistiin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti